Palautumisharjoituksia

Ja näin ollaan jo huhtikuun puolivälissä! Pääsiäislomasta on jo aikaa, mutta se lämmittää edelleen siinä määrin, että kuvitan tämän tekstin pirteillä pääsiäiskuvilla. Työ on monista syistä taas tuntunut raskaammalta, joten neljän päivän vapaa tuli todella tarpeeseen. Mikään aktiiviloma pääsiäinen ei meille ollut, ennemmin päinvastoin, sillä kotoilimme oikein urakalla. Sentään pääsiäismaanantaina kutsuimme ystäväperheen kyläilemään. Viime vuodesta poiketen sain tämän pääsiäisen viettää ilman päivystyksiä, ja kyllä vaan vapaapäiviä osaa arvostaa enemmän, kun tietää, etteivät ne ole itsestäänselvyys. 

 

 

Palautuminen työstä ja muusta elämän rasituksesta on itselleni yksi jatkuvan oppimisen ja opettelun kohde. Olen elänyt elämää, jossa en ole oikeastaan koskaan palautunut, vaan väsyneenäkin lisännyt vain kierroksia, jotta saisin kaiken "pakollisen" tehtyä. Sitten tuli stoppi ja toinen ääripää, tunne siitä, etten ehdi enkä jaksa yhtään mitään. Edelleenkin, kun on elämässä paljon meneillään, menen herkästi suorittajamoodiin, jossa asiat kyllä tapahtuvat, mutta palautuminen unohtuu. Siksi vaatii erityistä huomiota, jotta tulen tehneeksi asioita myös ihan vain siksi, että niistä on minulle iloa, ei pelkästään hyötyä jollekin tai joillekin. Pääsiäislomalla esimerkiksi maalasin lasten kanssa vesiväreillä pitkästä aikaa ❤

Useat useat kerrat olen kirjoittanut, että tavallinen arki on parasta, ja niin se onkin. Rutiinit, koulu, päivähoito, työ, harrastukset tuovat elämään vakautta, vaikka spontaaniudellekin on oltava oma tilansa. Pääsiäisen jälkeen sairastimme lähes koko perhe peräkanaa. Sen seurauksena olin vielä tämän viikon alussa vähän puolikuntoinen, mikä yhdistettynä hektisiin päivystysvuoroihin ei todellakaan ollut kovin elähdyttävä kokemus. Joka vuoron jälkeen oli kuitenkin ensisijaisesti helpottunut olo siitä, että selvisin taas.

 

Tämän viikon suurin ilon ja ihmetyksenkin aihe onkin ollut se, kuinka lopulta nopeasti olen sopeutunut päivystystyöhön. Olin lähes unohtanut, kuinka ihanaa on olla töissä yöaikaan, kun hoidetaan vain pakolliset, ja suurin osa kansalaisista on unten mailla. Samoin päiväsaikaan hiljaisessa kodissa puuhastelu ja rentoutuminen on minulle kovin harvinaista ja siksi aivan ihanaa. Erityisesti olen nauttinut siitä, että ennen yövuoroja olen saanut olla läsnä lasten aamutoimissa, sillä yleensä olen jo lähtenyt töihin, kun he vasta heräilevät.

 

Valon määrä lisääntyy vähitellen, ja toistaiseksi työnkin suhteen on kirkkaat näkymät. Mitään en pidä itsestäänselvyytenä, joten jokaisesta päivästä, josta olen selviytynyt omasta mielestäni edes jokseenkin kunnialla, olen kiitollinen. Palautumisharjoituksia tarvitsen edelleen, mutta pian niistä pitävät huolen pihatyöt ja keväisen kasvun ihmeen seuraaminen! Jotakin pientä kukkapenkistä jo nouseekin, ja tuskin maltan odottaa, että pääsen kunnolla pihapuuhiin. Löytyykös sieltä muita puutarhanhoitoon hurahtaneita? :D

Aurinkoista uutta viikkoa!

Blogin eka vuosi

Näinpä se tämänkin blogini eka vuosi vierähti! Viime keväänä jännitti aloittaa vajaan vuoden tauon jälkeen ikään kuin alusta. Pohditutti, löydänkö tai keksinkö mitään julkaisukelpoista kirjoitettavaa. Reilun 30 tekstin verran olen löytänyt, mikä on hektinen elämänrytmini huomioiden paremmin kuin hyvin. Ja kuulkaas, miten paljon olenkaan taas kirjoittamisesta nauttinut! Elämäni on tuntunut varsin täydeltä (pun intended), kun jälleen on ollut tila ja paikka, jonne kaikenmoisia ajatuksiani suoltaa. Vasta tämän blogin aloitettuani ymmärsin, miten paljon olenkaan omaa blogiani kaivannut.

 

 

Blogiskenehän on melkoisesti kutistunut siitä, mitä se kultavuosinaan oli. Tilalle ovat tulleet studygramit, podcastit, tiktokit ja muut kanavat. Nuorehkosta iästäni huolimatta olen melkoinen fossiili, joten minulle tekstit ja kuvat ovat enemmän kuin tarpeeksi. Te samankaltaiset ehkä olette täällä blogimaailmassa vielä kanssani, vaikka suuri osa onkin jo siirtynyt toisaalle eri kanavien pariin. :D Eikä mikään toki estä olemasta läsnä monessakin eri kanavassa, mutta tällaisen muutoksen olen pannut merkille. Vaikkei ekan blogin aloituksestani olekaan kuin kahdeksisen vuotta aikaa, silloin kävijäliikenne oli paljon vilkkaampaa kuin nykyään. No, ehkä aiheeni olivat silloin myös hivenen kiinnostavampia ja postaustahtini aika lailla tiiviimpi! Aika aikaa kutakin, ja varmaan kirjoittaisin tätä, vaikkei olisi yhtä ainutta lukijaa.

 

Miksi lääkäriksi valmistuttuani sitten päätin blogini lopettaa? Syitä oli monia. Ensinnäkin ajattelin, etten keksi mitään kirjoitettavaa, kun opiskelut ovat takana enkä työstäni voi kovin syvällisesti tekstiä tuottaa. Toisekseen pelotti oma epäonnistuminen: entä jos en pääse erikoistumaan, entä jos en jaksa työssäni, entä jos sitä, entä jos tätä? Vähän samalla tavalla kuin aikanaan lääkikseen hakiessa minua arvelutti se, että olisin tilivelvollinen siitä, mitä tapahtuu ja ikään kuin pakotettu raportoimaan, miksi näin tai miksi noin. Kolmannekseen kirjoitan tätä blogia yksityishenkilönä, en "somelääkärinä", joten pohdintaa on aiheuttanut rajanveto myös siitä, mitä aiheita julkisesti haluan ja voin käsitellä. Ammatillisessa mielessä esiinnyn aivan eri kanavissa kuin tällaisessa vapaamuotoisessa blogissa, ja siksikin tuotti päänvaivaa, haluanko ylipäätään sitä, että minut kuitenkin moni osaa ja voi yhdistää tähän blogiin. Neljänneksi ja viimeiseksi halusin, että Tasapainoilua 1 on nimenomaan lääkisblogi, joten siksi päädyin tarinaani jatkamaan ikään kuin itsenäisessä jatko-osassa.

 

 

Edeltäviä kysymyksiä aikani pohdittuani päätin ottaa riskin siitä, että epäonnistun ja etenkin siitä, että koen velvollisuudekseni kertoa myös vaikeammista hetkistä. Päätin kirjoittaa niin kauan kuin se tuntuu hyvältä ja vain niistä asioista, joista kertominen on minulle ok. Edelleenkin päätin pitää blogin sellaisena, ettei siitä heti ja saman tien käy ilmi, kuka sitä kirjoittaa. Lukemassa on varmasti tuttujakin, hei vaan kaikille, mutta minulle on helpompaa erottaa toisistaan työ ja vapaa-aika, kun pidän tämän pseudonyyminä. Blogi kuuluu tietysti vapaa-aikaan, vaikka aika paljon työjuttuja tai vähntäänkin työhön liittyviä ajatuksia täällä purankin. 

Tekstini ovat varsin tiukasti keskittyneet työhön, vaikka tuttuun tapaan teksteissä vilahtelee milloin mitäkin huomioita ja ajatuksia, toiveita ja pelkojakin. Minusta on tärkeää, että hyvien hetkien lisäksi tuon esille niitä vaikeitakin tunteita ja tilanteita, väsymystä ja välillä suoranaista uupumustakin. Jatkuvaa tasapainoilua tämä tietenkin on, sillä tiettyjä elämän värisävyjä tai osa-alueita en halua julkisesti jakaa. Silti toivon, että kokemukseni välittyvät teille, lukijani, sellaisina kuin olen ne halunnut tuoda esiin.

 

 

Blogi on ensimmäisen vuotensa aikana tuonut minulle paljon iloa ja luonut myös muistoja, sillä tekstieni kautta voin elävästi palata tiettyihin hetkiin ja tunnelmiin. Kirjoittaminen antaa toivottua perspektiiviä ja etäännyttää sopivasti kaikesta siitä, minkä keskellä juuri nyt elän. Tietysti toivon, että myös lukijalle blogini tarjoaa jotain, mutta mitä, sen vain sinä voit määritellä. ❤ Ei kun uutta blogivuotta kohti!

Mukavaa kevään ja pääsiäisen jatkoa!

Ensimmäiset päivystykset

Moikka taas! Jokainen tätä tai edeltävää blogiani lukenut varmasti tietää, kuinka paljon olen jännittänyt, jopa pelännyt päivystämistä. Ennen koejakson alkua en ollut erikoissairaanhoidossa valmiina lääkärinä työskennellyt vielä lainkaan, joskin opiskeluaikoina tein ns. apupäivystäjän töitä niin paljon kuin vain opinnoilta ja muulta elämältä ehdin. Muistan silloin ajatelleeni etupäivystäjän työntekoa seuratessani, etten i-ki-nä pystyisi tuohon. Ja hups vaan, paria vuotta myöhemmin yhtäkkiä olen itse siinä, vastuu painavana taakkana harteilla.

 

Päivystystyöstä minulla oli siis aiempaa kokemusta vain päivä- ja ilta-aikaan tehtynä, ei vielä koskaan öisin. Perusterveydenhuollon päivystystyö muutenkin tuntui enemmän jonon purulta kuin varsinaiselta päivystykseltä, sillä vuorot olivat kiireisiä eikä juuri koskaan ollut tilannetta, jossa jono olisi ollut tyhjä. Itseäni haastoivat nimenomaan rajalliset tutkimusmahdollisuudet sekä se, että aikataulupaineen vuoksi piti nopeasti osata arvioida, onko kyse vakavasta oireesta vai ei. Tulosyyt vaihtelivat banaaleista vaivoista akuutteihin tilanteisiin ja ikäjakauma vauvasta vanhukseen, mitkä nekin tarjosivat omat haasteensa.

 

Oman erikoisalan päivystämisessä mukavaa on se, että potilaiden tulosyyt, etenkin ne kriittisimmät, oppii melko nopeasti skannaamaan. Rajatumpi potilasmateriaali niin iän kuin tulosyidenkin osalta sopii itselleni paremmin, mutta tietysti kolikon kääntöpuolena on se, että päivystyspotilaat ovat keskimäärin kriittisemmin sairaita kuin perusterveydenhuollossa. Tämä tietenkin tarkoittaa, että näiden potilaiden hoidolla on oikeasti kiire. Kuvantamismahdollisuudet luonnollisesti erikoissairaanhoidossa ovat aivan eri luokkaa myös päivystystilanteessa. Toisin kuin perusterveydenhuollon päivystyksessä, tukena on myös ainakin omalla alallani takapäivystäjä, johon nuorena erikoistuvana tulee kyllä herkästi ainakin alkuvaiheessa turvauduttua.

 

Sain tietooni ensimmäiset päivystysvuoroni noin kuukautta ennen töiden alkua. Siinä vaiheessa teki mieli perua koko homma ja sanoa, etten todellakaan ole tulossa töihin. :D No, ei sentään. Jännitys oli kyllä aivan älytöntä heti silloin enkä voinut kuvitellakaan selviytyväni päivystäjän vaativasta tehtävästä vain jokusen viikon työskenneltyäni. Onneksi sain ennen omia päivystysvuorojani olla sijoitettuna päivystykseen parin viikon ajan, mikä lisäsi kyllä huomattavasti hallinnan tunnetta. Ihanat uudet työkaverit ja kollegat tsemppasivat tosi mukavasti myöskin.

 

Omien päivystysteni lähestyessä nousi jännityksen rinnalle innostus. En tiedä, olinko vain yksinkertaisesti jännittänyt niin paljon etukäteen, ettei sitä enää riittänyt tositilanteeseen, mutta ensimmäisen vuoroni alkaessa olin odotuksiini nähden jopa yllättävän rauhallinen. Päivällä päivystys oli todella kiireinen, enkä saanut yhtään asiaa hoidettua kerralla loppuun. Puhelin soi jatkuvasti, mikä keskeytti milloin sanelun, milloin potilaan tutkimisen. (Ja ei, en osannut vastata varmaan yhteenkään konsultaatioon suorilta.) Yöaikaan oli ainakin puhelimen kanssa luonnollisesti rauhallisempaa. Yöksi yksin jääminen tuntui etukäteen kauhealta ajatukselta, mutta kun tilanne koitti, se olikin oikeastaan aika mukavaa. Tämän ei kaiketi pitäisi yllättää ennenkin yötyötä sairaalassa tehneenä ja siitä jopa nauttineena, mutta yllättipä silti.

 

Ensimmäisistä päivystyksistäni selvisin ilokseni paremmin kuin olisin koskaan osannut toivoa. Seuraavat vuorot kolkuttelevat jo kohta ovella, ja jännitys nousee taas. Alleviivaan vielä, kuinka mukavaa on ollut, kun olen saanut riittävästi tukea myös tähän, omasta mielestäni ehdottomasti työn jännittävimpään osa-alueeseen. Niinsanotusti kuivin jaloin selvisin, ja olen todella ylpeä itsestäni. Toisenlaisiakin vuoroja ja hankalia hetkiä ihan varmasti tulee eteen, mutta tämän kokemuksen voimalla olen niihinkin taas pikkiriikkisen valmiimpi.

Askel kerrallaan eteenpäin. Kohta on jo 1/3 koejaksosta takana, uskomatonta!

Kevättä ilmassa

Ihanaa, perjantai! Lasten talvilomaviikko on omalla kohdallani ollut varsin työntäyteinen. Jälleen tällä viikolla olen perehtynyt uuteen yksikköön ja toimenkuvaan, uusiin käytäntöihin ja ennestään tuntemattomaan järjestelmään. Maanantai oli tälläkin viikolla vaikein. Varmaan normaalia, että alkuun kaikki on ihan sumuista ja on hankalaa saada otetta mistään. On ollut kuitenkin ilo huomata vähitellen kokonaisuuden alkavan hahmottua ja oman osaamisen pikku hiljaa karttuvan. 

Tämä työviikko alkoi muutenkin hieman väsähtäneissä merkeissä. Olimme viime viikonlopun anoppilassa ja järjestimme siellä yllätyssynttärit. Minä olin vaihteeksi kakkuvastaavana - omasta tahdostani toki -, joten viime viikolla illat olivat täynnä kakkupohjien tekemistä, täytteiden valmistamista, kakun kokoamista ja tietenkin koristeiden askartelua. Lopputuloksen näette alta. :) Kaikenmoinen puuhastelu on toki mukavaa, mutta vaatii veronsa, kuten sain taas alkuviikosta todeta. Tähän viikkoon mahtui myös pari todella kiireistä työpäivää, joten olen onnellinen, kun viikko on ohi.

Koejaksoa on takana nyt reilu kuukausi eli yli 1/6. Kylläpä aika rientää! Olen tutustunut työporukkaan ja saanut ihania uusia kollegoita ja työkavereita, joiden kanssa on kiva tehdä töitä ja mukava purkaa kaikenmoisia fiiliksiä. Minua on ohjattu ja neuvottu pääosin tosi kivasti, ja on ollut turvallinen olo opetella kaikkea uutta. Täydellistä ei ole missään, tietenkään. Harmillisesti minulle on alkanut kertyä ylityötunteja, joita ei toivoisi tulevan, koska epävarmojen aikataulujen vuoksi muu elämä ja arki sakkaa pahemman kerran. Uskon ja toivon, että kokemuksen myötä aikaoptimismini vähenee ja priorisointikyky paranee, koska pidemmän päälle tällainen ei tee hyvää.

 

 

Erityisesti viime päivien ja viikkojenkin aikana olen nauttinut hetki hetkeltä pitenevistä päivistä, keväisestä auringonpaisteesta ja pienistäkin kevään merkeistä. Lunta näillä korkeuksilla on vielä aivan riittämiin, ja saanen pitkään odotella, että krookukseni kukkisivat (jos edes kukkivat). Aika jännittävää nähdä, millaiseksi piha muotoutuu tänä keväänä, ja onko syksyn istutuksista mitään iloa. :D Terveydellisistä syistä en kevättä tai kesää odota yhtään, mutta ilonaiheita on löydettävä esimerkiksi pihasta tai valosta, sillä vuodenajat vaihtuvat, halusin tai en. 

 

Kevääseen liittyy minulla kaikesta huolimatta aina tietynlainen keveyden tunne, ikään kuin itsekin vapautuisin lumen raskaan taakan alta. Viime keväänä lumien sulaessa muistan työhön liittyen ajatelleeni, että seuraavien lumien tullessa olen jo kaukana - kuten olinkin. Se ajatus auttoi jaksamaan. Totta kai olen äärimmäisen kiitollinen kaikista (työ)kokemuksista, jotka ovat tuoneet minut tähän pisteeseen. Monet hetket, ne vaikeatkin, ovat lopulta kasvattaneet tai ainakin kirkastaneet tulevaa suuntaa. Toki olen kokenut työssä ja muutenkin paljon sellaisia tilanteita, joista ei ole ollut mitään iloa tai hyötyä, päinvastoin, eikä sellaisia ole tarpeen yrittää väkisin kääntää miksikään muuksi kuin ne ovat.

 

Tänä keväänä toivoa antaa ajatus siitä, että seuraavien lumien tullessa olen jo nähnyt, tehnyt ja kokenut paljon. Syksyllä lienen ammatillisesti valovuosien päässä nykyhetkestä. Siihen on pitkä matka, mutta onneksi minulla ei ole kiire mihinkään. Toistaiseksi olen onnistunut mainiosti pitämään pään kylmänä ja antamaan itselleni mahdollisuuden rauhassa oppia ja opetella, asia ja päivä kerrallaan. Ihan varmasti tulee vielä pilvisiä päiviä ja epätoivon hetkiä, mutta niiden varalle yritän säilöä auringon ja toivon säteitä, kauniita sanoja, hyviä hetkiä. Juuri nyt on toiveikas ja hyvä olo, josta halusin kirjoittaa tänne muistaakseni jatkossa, että tällaistakin on ollut. ❤

Rentouttavaa viikonloppua!

Miniloma Helsingissä

Vietimme helmikuista viikonloppua Helsingissä puolison kanssa kaksin. Lapset veimme menomatkalla mummolaan ja jatkoimme kahdestaan matkaa Helsinkiin. Viikonloppuun kuului monenlaista tekemistä pakohuoneesta ravintolaan ja taidemuseoon, ja reilu vuorokausi vilahti ohi ennen kuin huomasimmekaan.

Pakohuone oli varsin hauska kokemus, joskaan hoksottimet eivät pelanneet ihan niin hyvin kuin olisi toivonut. Tämä pistettäköön ensimmäisen kerran piikkiin! :D Hotelli meillä oli aivan keskustan liepeillä Bulevardilla. Etenkin aamiainen oli kyseisessä hotellissa huippuluokkaa.

Alkuperäinen syy, miksi piti lähteä juuri Helsinkiin ja juuri nyt, oli Ateneumissa nähtävä Väriä & valoa - impressionismin perintö -taidenäyttely. Aikanaan kuvataideluokalla ollessani opettaja valitsi meille jokaiselle oman taiteen tyylisuunnan. Minusta hän teki impressionistin. Pakko myöntää yli 15 vuotta myöhemmin, että hän taisi osua lähemmäs kuin arvasikaan. 

 

Näyttelyssä nautin suuresti etenkin "alkuperäisten impressionistien", mm. Monet'n, Pissarron ja Renoir'n taiteesta. Uusimpressionistisempi taide pointillismi (pistemäinen maalaustyyli) mukaan lukien ei samalla tavalla sykähdyttänyt, joskin esimerkiksi alla oleva Paul Signacin maalaus oli todella viehättävä.

 

Claude Monet: Jäiden lähtö Seinestä, 1880

Paul Signac: Cassis, Cap Lombad, Opus 196, 1889

 Paul Signac: Cassis, Cap Lombad, Opus 196, 1889

 

Lisäksi Ateneumissa oli tietysti muitakin näyttelyitä, jotka kiersimme pikaisemmin läpi. Vaikka viime syksyn Edelfelt-näyttelyn missasinkin, oli mukavaa nähdä muissa kokoelmissa myös tämän taiteilijan teoksia. Näistä esimerkiksi Lapsen ruumissaatto -teoksen olen joskus vuosia vuosia sitten kuviksessa jäljentänyt, ja muistan, kuinka 12-vuotiasta itseäni suretti Ristiäissaaton ja mainitun Lapsen ruumissaaton rinnakkaisuus. (Molemmissa maalauksissa ovat samat henkilöt, mutta ensin mainitussa vauva on sylissä, jälkimmäisessä arkussa.)

Albert Edelfelt: Lapsen ruumissaatto, 1879

Albert Edelfelt: Lapsen ruumissaatto, 1879

 

Sunnuntaina haimme lapset ja suuntasimme takaisin kotiin. Iltayhdeksän maissa kotiin saavuttuamme oli mielenkiintoista huomata, että siinä, missä vielä perjantaina oli siisti piha, oli nyt umpihanki. Melkoinen työmaa oli saada piha puhtaaksi, tosin sen työn hoiti puoliso minun huoltaessa lapset iltatoimien kautta nukkumaan.

Erilaisessa ympäristössä piipahtaminen teki hyvää, vaikka tokihan matkustaminen aina myös rasittaa. Vähän myös harmitti palata takaisin korkeiden hankien keskelle, vaikka talvesta kovin pidänkin enkä allergioideni vuoksi voi sanoa nauttivani keväästä tai kesästä. Silti Helsingissä jo aistittavissa olevassa kevään tunnussa on jotakin suloista.

 

Edellisestä kahdenkeskisestä viikonlopustamme oli ehtinyt vierähtää yli kolme vuotta, mutta josko seuraava saataisiin järjestymään vähän nopeammalla aikataululla. Kaikkinensa viikonloppu tarjosi toivottua lepoa ja tietenkin nostalgiaa Helsingin keskustassa käveleskellessämme - ihan kuin ennen vanhaan, silloin nuorina ja vastarakastuneina :')

 

Tsemppiä alkavaan viikkoon! Sitä tarvitsen etenkin itse, sillä luvassa on jälleen uusia työhaasteita. Mutta päivä kerrallaan ja valoa kohti.💛