Tulevaisuuden haaveita

Jokainen tavoite on ensin unelma, pikkuinen haaveenhaitula jossain horisontissa. Jos haave tuntuu omalta, siitä tulee tavoite ja sitten totta. Näin minulle on käynyt monta kertaa. Ensimmäinen, alkuperäinen haaveeni oli äitiys, ja vaikka olin äidiksi tullessani nykymittapuulla suorastaan teini (jota en oikeasti ollut), olin kerennyt asiasta haaveilla vuosia ja taas vuosia. 

 

Ammatillisessa mielessä isoja tavoitteiksi muuttuneita haaveita oli kaksi, ensimmäinen ja nykyinen ammattini. Molemmat olivat juuri sitä, mitä sillä hetkellä halusin ja toivoin toteutuvaksi. Luulin, että tarina päättyisi toisten opintojeni valmistumiseen. Rehellisesti sanoen ajattelin, että "peruslääkärin" työnkuva on minulle aivan hyvä ja riittävä työurani loppuun asti. Joku minut hyvin tunteva olisi voinut heti sanoa, ettei pidä paikkaansa. :D

 

 

Siispä tässä ollaan, erikoistumisen alkutaipaleella, tohtorintutkintoa viimeistelemässä. Olen päässyt luennoimaan, jopa pitänyt siitä, ja alkanut pohtia, miten saan tulevastakin työurastani mielekästä. Tutkimustyö on jälleen kerran napannut minut vahvasti otteeseensa, vaikka jääkin aina kliinistä työtä tehdessä taka-alalle.

 

Uusimmaksi, mutta tuskin viimeiseksi tulevaisuuden haaveekseni mainittakoon siis postdoc-jakso ulkomailla. Olen äärimmäisen varovainen sanomaan mitään haaveitani ääneen edes siinä vaiheessa, kun ne ovat viittä vaille toteutuneita tavoitteita. Mutta koska haluan antaa rehellisemmän kuvan siitä, mitä kaikkea se, mitä teen, vaatiikaan, tarkoittaa se myös avoimuutta. Pahoin pelkään, että joillakuilla on edelleenkin sellainen käsitys, että pääsin lääkikseen siinä sivussa ja puolivahingossa, vaikka totuus on kaikkea muuta: kovaa, päämäärätietoista työtä tavoitteen eteen.

 

Postdoc siintää siis horisontissa pikkuisena haaveenhaituvana eikä ole lähelläkään muuttumista tavoitteeksi. Haave tarkoittaa, että nyt minulla on taas yksi syy lisää saada väitöskirja valmiiksi, sillä postdocina ei voi olla ilman tohtoriksi valmistumista. Hetkittäin uudellakin työurallani on käynyt mielessä, tätäkö tämä sitten on seuraavat vuodet ja vuosikymmenet. Olen todennut, että mikä tahansa alkaa tuntua työläältä ja raskaalta, jos sitä on ihan pakko tehdä. Haluan pitää mielen ja mahdollisuudet avoimina ja ajatella, että aina on vaihtoehtoja. Ihan aina.

Siksi haaveilen. Haaveiletko sinäkin?

Syksyn sävyjä

Olen onnellinen! Sain nimittäin vihdoin hankittua "uuden" kameran, käytettynä toki mutta aiempaa paremman. Minua palveli lähes 10 vuoden ajan uskollisesti Nikon D3000, joka valitettavasti rikkoutui vajaa vuosi sitten eikä sen jälkeen ole toiminut lainkaan. 

 

Ajattelin jo aiemmin ostaa itselleni valmistujaislahjaksi uuden kameran lahjarahoillani, mutta viimeistään järkkärin hajoaminen varmisti tarpeen. No, aikaa on vierähtänyt valmistumisesta yli kaksi vuotta ja valmistujaisistanikin liki sama aika, joten turhaa kiirettä en asian kanssa pitänyt. 

 

Satuin eräänä päivänä tori.fin tarjontaa selaamaan, ja sieltäpä löytyikin yllättäen minulle sopiva kamera. Ostajien arviot kertoivat, että tämä on minulle hyvä: ei liian hieno ja kallis vaan järjestelmäkameraksi sopivan näppärä. Sitten edellisen kamerahankintani kameroiden ominaisuudet ovat kehittyneet hurjasti. Esimerkiksi bluetooth-yhteydestä oli edellisessä kamerassani turha haaveilla, mutta ai että nautin, kun nyt saa näppärästi ladattua otetut kuvat suoraan puhelimelle.

 

En ajatellut olevani näin merkkiuskollinen, mutta näinpä vaan Nikon-linjalla jatketaan. Harkitsin kyllä Canoniakin, mutta koska tämä kamera suorastaan käveli minua kohti ja vieläpä maltillisella hinnalla, en voinut vastustaa. Ehkäpä seuraava kamera on sitten jotain muuta, mutta nyt olen onnellinen tästä.

 

Tervetuloa siis remmiin, Nikon D3400! Olin lähes unohtanut, miten mukavaa on kuvata ihan oikealla kameralla, ei pelkästään puhelimella. Kuvausinnostus on jälleen nostanut päätään, ja monia hetkiä olen jo viettänyt milloin minkäkin kuvauskohteen äärellä. Toivottavasti saan jatkossa aikaan laadukkaampia kuvia myös tänne blogin puolelle. Ainakin tämän postauksen kuviin olen jokseenkin tyytyväisempi kuin viime kuukausien puhelinräpsyihin, joihin on ollut tyytyminen. Harjoittelu jatkukoon!

 

 

Pirteää uutta viikkoa!

Väitöskirjatutkijana I: Työ

Heipä hei! Pitkästä aikaa pääsin taas kokopäiväisesti tutkimukseni pariin, mikä on ilahduttanut minua suunnattomasti. Aikataulutusta haastamassa ovat kaikenlaiset muut kuviot, esimerkiksi luennointi paikallisessa ammattikorkeakoulussa. Tämä on mahdollisesti viimeinen pidempi tutkimusjaksoni, josta aion nauttia täysin siemauksin. 

 

Kyselin aiemmin Instagramin puolella, mikä väitöskirjatutkijan työssä kiinnostaa. Vastausvaihtoehtoina olivat työn sisältö, rahoituskuviot ja julkaisuprosessit. Suurinta osaa vastanneista kiinnostivat kaikki edellä mainitut vaihtoehdot. Tässä postauksessa käsittelen työn sisältöä, joka vaihtelee paljonkin alasta riippuen sekä sen mukaan, onko työsuhteessa yliopistoon vai apurahatutkijana. Itse olen jälkimmäistä, joten työnkuvani on hyvin erilainen kuin "palkkapaikalla" väitöskirjaa tekevällä.

Väitöskirjatutkijan tärkein työ on tietysti itse väitöskirja. Kriteerit väitöskirjalle vaihtelevat eri tohtoriohjelmissa ja yliopistoissa, ja tuore tohtoripilotti tuo oman lisänsä soppaan. UEF:n (Itä-Suomen yliopiston) terveystieteiden tiedekunnan väitöskirjan kriteerit löytyvät yliopiston nettisivuilta. Kliinisessä tohtoriohjelmassa useimmin tehdään artikkeliväitöskirja, joka vähintään sisältää kaksi vertaisarvioitua, jo julkaistua artikkelia sekä yhden artikkelin, joka on lähetetty alan julkaisuun. Lisäksi väitöskirjaan kuuluu yhteenveto-osa, jossa kootaan yksiin kansiin väitöskirjan aihetta koskeva aiempi kirjallisuus, koko tutkimuksen menetelmät ja toteutus sekä tietysti pohdinta ja johtopäätökset.

Teen väitöskirjaa hyvin itsenäisesti, sillä en kuulu mihinkään tutkimusryhmään. Työ vaatii rutkasti itsekuria, aikataulutus- ja organisointitaitoja sekä tietenkin motivaatiota. Olen halunnut pitää langat käsissäni myös väitöskirjaprojektissa. Osin siksi olen kerännyt itse suurimman osan aineistostani ja tehnyt analyysit pääosin itse, samoin kirjoittanut artikkeliluonnokset ja tehnyt vertaisarvioijien ehdottamat korjaukset. Kolmannessa ja viimeisessä artikkelissa joudun turvautumaan tilastotieteilijän apuun, mutta silti teen (haluan tehdä) analyyseissä kaikki ne asiat, jotka osaan.

 

Väitöskirjan lisäksi UEF:n kliinisessä tohtoriohjelmassa tarvitaan 30 opintopistettä. Aikataulutus on hyvin vapaata, ja väitöskirjatutkija voi itse päättää, milloin suorittaa opintoja. Kurssit ovat auki toki vain rajatun ajan, ja usein niissä on suosituksia siitä, missä vaiheessa tohtorikoulutusta niitä suositellaan käytäväksi. Moni kurssi toteutuu syksyllä, mikä on osittain ollut syynä siihen, että jokainen pidempi tutkimusjaksoni on ajoittunut syksylle. Toisaalta moni mielenkiintoinen kurssi jää käymättä siksi, etteivät aikataulut sovi yhteen. Eri tohtoriohjelmissa on erilaiset kurssivalikoimat, ja olen toisinaan harmitellut kliinisen tohtoriohjelman suppeaa valikoimaa. Olen pyrkinyt kuitenkin opinto-opasta hyödyntäen löytämään itselleni sopivan kokonaisuuden, joka tukisi tutkijaksi kasvamistani parhaiten.

Olen suorittanut seuraavanlaiset opinnot:

Kuten näkyy, suuri osa on tutkijan työhön liittyvää yleisosaamista, ei niinkään spesifisti omaan alaani liittyvää koulutusta. Haluaisin vielä opetella tilastotiedettä (R-ohjelman käyttöä) paremmin, joten mahdollisesti käyn vielä R-kurssin tänä syksynä. Kaikenkattavasti en ole kursseja käynyt ensinnäkin aikataulu- mutta myös priorisointisyistä. Olen siis keskittynyt niihin asioihin, joita väitöstutkimuksessani ensisijaisesti tarvitsen, vaikka osa minusta haluaisikin syventyä ihan kaikkeen mahdolliseen.

Väitöskirjatutkijan työni on siis hyvin vapaamuotoista, itsenäistä ja yksinäistäkin. Saan kuitenkin niin laatia itse aikatauluni kuin keskittyä täysin itseäni ja omaa tutkimustani palveleviin asioihin. Työsuhteessa etuina olisi työyhteisö sekä työsuhde-edut, kuten työhuone. Toisaalta siinä roolissa voisi olla opetus- ja muuta vastuuta, mikä taas vie aikaa väitöstutkimukselta. Kaiken kaikkiaan olen tyytyväinen omaan tutkijan työnkuvaani tällä hetkellä. Tulevaisuudessa, mikäli tutkijan uralla jatkan, toivon tietenkin saavani myös ohjaus- opetuskokemusta sekä oppia kaikesta siitä, mihin en vielä tässä vaiheessa tutkijan uraa ole ehtinyt omasta mielestäni riittävästi perehtyä.

 

Parasta väitöskirjatutkijana minusta kuitenkin on se, että se tarjoaa mahdollisuuden täysin toisenlaiseen työnkuvaan kuin kliinisessä työssä. En tässä vaiheessa haluaisi enkä varmaan osaisikaan olla "pelkästään" tutkija, mutta pidätän oikeuden muuttaa mieltäni. :) Aika näyttää, kuinka käy.

Ihana arki

Tervetuloa, syyskuu! Mielelläni otan vastaan viileämmät, pimenevät illat, syksyn kirpeät aamut. Tästäkin kesästä selvittiin, vaikka se välillä oli kirjaimellisesti yhtä kaaosta. Koululaisten unirytmi kääntyi lomalla varkain aivan päälaelleen, vaikka kuinka yritimme pitää rutiineista kiinni. Lomakausi on töissä aina oma lukunsa, ja vaikka se jatkuikin aina elokuuhun saakka, loppukesää kohden tilanne helpotti.

 

Syksyn alku on, kuten olen moneen kertaan jo maininnut, itselleni vuoden toinen piste, jossa käyn läpi mennyttä ja tulevaa. Lääkisaikana oli selkeää, kun aina elo-syyskuussa alkoi uusi lukuvuosi, mutta sama on jatkunut valmistumisen jälkeenkin. Nyt on jo kolmas kerta, kun ajoitan tutkimusjaksoni syksylle alkamaan syys-lokakuussa. Edeltävinä vuosina olen pitänyt 5 kk ja 4 kk mittaiset jaksot, nyt edessä on "vain" 3 kk jakso. Yleensä siis olen työskennellyt kliinisessä työssä helmikuusta syksyyn saakka, mutta tänä vuonna palaan töihin jo joulukuussa. Saa nähdä, mitä siitä tulee, sillä vuosi vuodelta pimeintä vuodenaikaa on vaikeampi jaksaa, vaikka sitä toisaalta kovin rakastankin.

Mutta vielä ei olla talvessa. Nyt nautimme kauniista alkusyksyn päivistä, oman pihan sadosta ja uuden lukuvuoden mukanaan tuomasta innostuksesta. Paluu omiin harrastuksiin ilahduttaa joka kerta, vaikka tiedänkin jo nyt, että jossain vaiheessa kaipaan taas näitä leppoisia iltoja ilman erityisempää ohjelmaa.

Olen tykännyt työstäni todella paljon, ja on ihanaa, että on paikka, jonne palata tutkimusjakson jälkeen. Veronsa se kuitenkin vie, kun on niin paljon uutta opittavaa, uusia paikkoja, ihmisiä ja toimenkuvia. Siksi olen iloinen siitä, että voin vielä ainakin muutaman kuukauden keskittyä täysin tutkimukseen ja muuhun opiskeluun. 

 

Luvassa (ammatillisessa mielessä) alkaneelle syyslukukaudelle:

• kolmannen artikkelin analyysit ja kirjoittaminen
• yhteenvedon kirjoittaminen
  
• erikoistumiseen liittyviä johtamisopintoja 
• parit koulutukset
• asiantuntijaluentojen pitämistä ammattikorkeakouluopiskelijoille (apua)

 

Syksyn aikana tulee varmaankin pohdittua myös pidemmälle tähtääviä suunnitelmia, kuten erikoistumisen eri osa-alueita. Stressiä en näistä jaksa tässä vaiheessa ottaa, mutta luulenpa, että kun arki vähän rauhoittuu, jää aikaa ja tilaa miettiä elämän kuvioita enemmän. Iso urakka koejakson muodossa on tälle vuotta jo tehty, mutta vielä on toinen ponnistus edessä. Tavoitteena olisi saada väitöskirja esitarkastukseen, mikäli se vain on missään määrin mahdollista. Kapuloita on tullut rattaisiin vaikka mistä suunnasta, joten en jaksa siitäkään stressata. Mukavaahan se vain on, jos saan vielä väitöstutkimukseni parissa jatkaa tämän jälkeenkin. :D

 

Viikon olen nyt ollut tutkimusjaksolla, joskin kaikenlaista muutakin on ollut kalenterin täytteenä. Tänään sentään pääsin ensimmäistä kertaa "kunnolla" väitöskirjani pariin, ja mikäs sen parempaa!

Millä mielin siellä on palattu arkeen?

Erikoistuminen III: Koejakso

Puolivuotinen koejakso omalla alallani on ohi. Hyväksyntää ei tarvinnut jännittää, sillä jo puolivälissä minulle sanottiin väliarviossa, että koejakso hyväksytään, kun puoli vuotta on täynnä. En tiedä, kuinka tavallista tämä on, mutta pidän sitä ihan hyvänä merkkinä siitä, että olen valinnut itselleni sopivan alan. Tietysti erikoistuminen on jo itsessään kasvamista niin ammatillisesti kuin ihmisenä, mutta koska elämää ja työuraa takanani on jo, tunnen itseni, kiinnostuksenkohteeni ja osaamiseni jo melko hyvin. Uskon, että tämä myös näkyy ulospäin.

 

 

Koejakso on käytännössä ollut ihan tavallista työtä. Olen koko puolivuotisen työskennellyt akuuttipuolella eli päivystyksessä, tehovalvonnassa ja akuuttiosastolla sekä näiden lisäksi uudessa kuntoutusyksikössä, joka on tavallaan jatkumoa akuuttiosastotyölle. Poliklinikalle en vielä ole päässyt - tai joutunut, riippuu, miten asiaa katsoo. Koejakso eroaakin perustyöstä oikeastaan vain arviointien osalta. Koejakson aikana erikoistuva on - tai siltä se välillä tuntuu - suurennuslasin alla, ja hänen valmiuksiaan arvioidaan suhteessa erikoisalaan. Alku- ja loppukeskusteluiden lisäksi pidetään väliarvio. Keskusteluissa käydään lähikouluttajan kanssa kahden kesken läpi koejakson tavoitteet ja niiden saavuttaminen, erikoistujan omat kokemukset samoin kuin työyhteisön ajatuksia erikoistujasta ja tietysti tarpeen mukaan puututaan ongelmiin. 

 

Varsinaisesti erikoistumisen etenemistä arvioidaan EPA-arvioiden myötä. Luotettavasti osoitettu pätevyys (Entrustable Professional Activity, EPA) on uusi erikoistumisen osa-alue, jonka perusteella arvioidaan erikoistujan osaamisen kehittymistä. Asteikko on viisiportainen: 1 on alin ja 5 korkein arvio, jonka voi saada. Erikoistumisen alkuvaiheessa pyritään siihen, että toiminta onnistuu epäsuoran ohjauksen alaisena (EPA-arvio 3) esimerkiksi niin, että seniori on puhelimen päässä. Vuosien ja erikoistumisen edetessä tavoitteena on, että erikoistujasta kokemuksen myötä kasvaa itsenäinen erikoislääkäri. Koejaksoon kuului kaksi EPAa, potilaan haastattelu ja tutkiminen sekä etupäivystäjänä toimiminen. 

 

Mutta takaisin asiaan eli koejaksoon. Jännitin tätä jaksoa aika paljon etukäteen. Solahdin kuitenkin nopeasti työyhteisöön ja unohdin olevani arvioinnin kohteena. Onneksi unohdin, sillä olisi aika raskasta tehdä puoli vuotta töitä tietoisena siitä, että itseä arvioidaan jatkuvasti. Koejakson aikana olen saanut ainakin akuuttipuolesta hyvän käsityksen, samoin kuin yleisimmistä sairauksista, joita alallani hoidetaan. Olen kasvanut valtavasti oman alani ammattilaisena ja tiedän vielä paremmin kuin aiemmin, että tämä ala on minua varten. Koejakson perusteella tiedän myös sen, etten vuosikausia tässä perhetilanteessa pysty tekemään tätä tahtia töitä. Siksi aloitan vuoden alusta 80 % työajan.

 

Työ on ollut alkuun hyvin helppoa ja kevyttä, sitten raskaampaa, välillä kohtuutontakin. Olen jakson aikana myös käynyt keskusteluja työnkuvastani, jotta olen saanut rajattua työmäärääni kohtuullisemmaksi. Päivystykset ovat yksi iso kuormitustekijä varsinkin kesän lomakautena. Se on vaatinut paitsi itseltäni myös perheeltäni erilaista asennoitumista työhön ja muuhun elämään, vaikka päivystänyt olen aiemminkin, sillä tämän jakson aikana olen ensimmäistä kertaa lääkärinä työskennellyt myös öisin. 

 

Koejaksolla olen oppinut paljon, nauranut usein, itkenytkin välillä. On ollut etuoikeutettu olo siitä, että saan tehdä näin mukavaa, antoisaa, tärkeää ja merkityksellistä työtä. Ajoittain on tuntunut, että mieluummin tekisin mitä tahansa muuta, mutta niissä hetkissä lienee puhunut enemmän väsymys kuin minä. Toisinaan on pitänyt muistuttaa itseään ja muitakin siitä, että olen aivan alussa tässä työssä, eikä minulta voi odottaa sellaista suoriutumista kuin vaikkapa loppuvaiheen erikoistuvalta. Samalla olen kuitenkin nauttinut luottamuksesta, jota minua ja ammattitaitoani kohtaan on osoitettu, vaikka olenkin lääkärinä hyvin tuore tapaus.

 

Kaikkinensa näen koejakson hyvänä nimensä mukaisena testijaksona, jossa pääsee testaamaan, onko juuri tämä ala juuri minua varten. Minä suuntaan mielelläni nyt kohti lopullista erikoistumisoikeutta, sillä koejakso viimeistään varmisti, mikä minusta tulee isona. (Voi minusta tulla vielä isompana vaikka mitä muutakin, mutta asia kerrallaan!)

 

Kysymyksiä koejaksoon liittyen?