Ihana Italia

Meillä oli puolisoni kanssa 15-vuotishääpäivä, jonka kunniaksi pitkästä aikaa lähdimme kahdestaan ulkomaanmatkalle. Häämatkalla kauan sitten olimme Italiassa, joten tuntui luontevalta lähteä sinne uudelleen nyt isomman merkkipaalun kohdalla. Hyvin harvoin pääsemme kahdestaan minnekään, saati ulkomaille asti, joten matka todellakin tuli tarpeeseen.

 

Matkakohteeksi valikoitui upea Como-järvi, joka on Gardan ja Maggioren ohella Italian suurimpia järviä. Majoituimme Comon kaupungissa järven eteläpuolella, mikä osoittautui hyväksi vaihtoehdoksi. Parhaat nähtävyydet sijoittuvat keskijärvelle, mm. kaunis Varennan kaupunki ja upea Bellagio, "Comon helmi" sekä lukemattomat mahtipontiset villat ympäri järveä. Kirkkaanväriset rakennukset olivat aivan lemppareitani ja tietenkin järveä ja vuoria voisin katsella loputtomiin.

 

Pari päivää vietimme kokonaan järvellä, ensin matkustaen Bellagioon, toisena päivänä sitten useammassa kohteessa (Varenna ja Tremezzo). Comon kaupungissakin oli meille riittävästi nähtävää, kauniita rakennuksia, rantaa, vuoristoa ja tietenkin paljon kauppoja! Eräänä iltana kiipesimme Comon kaupungista portaita pitkin 550 metrin korkeuteen Brunaten kylään. Olipahan urakka, kun lämpötila oli +29, mutta siitäkin selvisimme. Ylhäältä oli upeat maisemat, kuten kuvasta näkyy. Takaisin kaupunkiin laskeuduimme funikulaarilla.

 

Ikimuistoisimpia olivat paitsi maisemat (hyvällä), myös eräs bussimatka Bellagiosta Comoon (ei niin hyvällä). Italialaiseen tyyliin ajo oli erittäin nykivää ja äkkijarrutuksia tapahtui usein. Bussi otettiin niin täyteen matkustajia kuin mahdollista, ja itse olin koko matkan ajan jumissa aivan bussin takaosassa. Täytyy sanoa, ettei toipumassa oleva kaulaparkani pitänyt tästä reilun tunnin matkasta lainkaan!

 

Arki ja syksy ovat jo alkaneet, mutta tästä elokuisesta lomasta jääneet muistot lämmittävät vielä pitkään. Taas jäi pieni pala sydäntä Italiaan.  

 

Väitöskirjatutkijana II: Rahoitus

Rahoitus oli yksi niistä asioista, jotka kiinnostivat väitöskirjatutkijuuteen liittyen. Se on ymmärrettävää, sillä jokainen tarvitsee rahaa elääkseen eikä väitöskirjatutkija ole tässä asiassa poikkeus. Rahoitukseen liittyvät kiemurat tulevat vähitellen tutuksi, mikäli jatko-opintoihin mielii, mutta kuten aiemmassakin postauksessani Väitöskirjatutkijan työ, myös tässä tuon esiin rahoituskuvioita omasta näkökulmastani. Sivuan tietenkin myös muita mahdollisuuksia, mutta koska olen itse apurahatutkija, siitä on helpoin tuoda esiin plussia ja miinuksia.

 

  

 

Karkeasti jaoteltuna päätoimiset tohtoriopinnot ja väitöskirjatyön voi rahoittaa usealla tapaa: 

1) työskentelemällä yrityksessä, jonne väitöskirja valmistuu

2) saamalla yliopiston "palkkapaikan" eli palkallisen väitöskirjatutkijan työn 

3) apurahalla, joita useimmin myöntävät säätiöt

4) oman toimen ohella eli esim. työn ohessa (käytännössä vapaa-ajalla)

Itse edustan vaihtoehtoa 3 (ja osin myös vaihtoehtoa 4) useista syistä. Apurahatutkijana työskentely on joustavampaa kuin edellämainitut muut vaihtoehdot. Haluan yhdistää kliinistä työtä tutkijan arkeen, koska myös erikoistuminen on minulle tärkeää, enkä halunnut jättää kliinistä työtä kokonaan tauolle väitöskirjatyöskentelyn ajaksi. Apurahojakin on monenlaisia, lyhyempiä ja pidempiä, ja omani ovat keskittyneet lyhyisiin 1-3 kk työskentelyn mahdollistaviin rahoituksiin. Vapaa-aikani on kiitettävän täynnä jo nykyisellään, joten pelkästään työn ohessa väitöskirjan edistäminenkään ei omalla kohdallani tule kyseeseen, vaikka opintojen aikana väitöskirjaa työstinkin, ja viimeistely on tapahtunut suureksi osaksi työn ohella.

 

Apurahatutkijana on etujen lisäksi paljon selvitettäviä ja hoidettavia asioita. Ensinnäkin apurahahaut on hoidettava itse, seurattava hakuaikoja ja noudatettava erilaisia hakuohjeita. Suurempien rahoitusten hakeminen on usein työläämpää kuin pienempien, ja eri säätiöiden erilaiset hakuohjeet aiheuttavat välillä harmaita hiuksia, kun tuntuu, että tutkimussuunnitelmaa saa jatkuvasti muokata erilaisten ohjeiden mukaan. Myöntöprosentti vaihtelee eri aloilla ja eri säätiöillä paljon. Apurahatutkijana joutuu siis jatkuvasti huolehtimaan jatkorahoituksesta, sillä usein apuraha myönnetään korkeintaan vuoden ajaksi kerrallaan. 

 

Yksityiseltä taholta (eri säätiöt) saatu apurahatulo on verotonta tiettyyn summaan saakka, joka v. 2024 oli 26 269,46 e/v (vero.fi). Tämän ylittävästä summasta maksetaan veroa. Valtiolta, kunnalta, hyvinvointialueelta tai muulta julkisyhteisöltä tai Pohjoismaiden neuvostolta saadut stipendit, opintorahat ja muut apurahat ovat kuitenkin verovapaita ilman ylärajaa. Lisäksi apurahatutkijan on huolehdittava MELA-maksusta, joka vastaa lähinnä työeläkettä palkkatyössä olevilla. MELA-maksua ei kuitenkaan tarvitse maksaa alle 4 kk mittaisesta rahoituksesta.Tästä ei ole omakohtaista kokemusta, koska en ole yli 4 kk mittaista yhtäjaksoista rahoitusta hakenut tai saanut.

 

Koska väitöskirjatyöni olen suurimmaksi osaksi tehnyt opintojen tai palkkatyön ohella, voisin ajatella, ettei rahoitus tai sen puute ole minua stressannut yhtä paljon kuin jos koko toimeentuloni olisi ollut apurahoista kiinni. Hylkäävät päätökset etenkin perätysten tulleina ovat kieltämättä olleet välillä kitkeriä, vaikka myöntäviäkin päätöksiä olen saanut mukavasti. Alakohtaiset erot rahoituksen saannin "helppoudessa" ovat varmasti merkittäviä, vaikkei rahoituksen saaminen ole suoranaisesti helppoa kenellekään apurahatutkijalle.

 

Rahoituskuvioita ja tohtorikoulutuksen toimeentuloa pohtivalle haluaisin sanoa rohkaisevat sanat: asioilla on tapana järjestyä. Rahoitus järjestyy usein tavalla tai toisella, vaikkei välttämättä siten kuin itse on etukäteen ajatellut. Lisäksi haluan rohkaista hakemaan apurahoja jo heti tutkimustyön alkuvaiheessa. Vaikka usein sanotaankin, ettei rahoitusta saa ennen ensimmäistä julkaisua, sekin on mahdollista. Itsekin taisin ensimmäisen näistä pienistä apurahoista saada, vaikkei yhtään julkaisua vielä ollut. Varmemmin onnistuu, kun tutkimus on pidemmällä, vaikkei siitäkään ole takeita. 

 

Apurahahauissa varmaa on ainoastaan se, että se joka ei hae, jää varmasti ilman. Aina kannattaa yrittää, mutta pettymysten sietoa tässä hommassa joutuu kyllä kasvattamaan. Lopputulos - saatu rahoitus - kuitenkin lopulta kuittaa aiemmat vastoinkäymiset.

Tsemppiä meille kaikille!

 

Väitöskirjaa viimeistelemässä

Moikka! Vähän varkain olen päätynyt tilanteeseen, jossa väitöskirjan valmistuminen häämöttää jo horisontissa. Matka on sisältänyt niin paljon odottelua ja epätoivoakin, etten jossain kohtaa uskonut, että tämäkään hetki koskaan koittaisi.

  

Tällä hetkellä minulla on tiedossa vastaväittäjä (jee!) ja toinen esitarkastajista (puolikas jee!). Väitöspäivä on vielä epäselvä, sillä moni asia vaikuttaa siihen. Nyt alkaa yliopistolla myös heinäkuun kesäsulku, joka laittaa kaikkien asioiden etenemisen jäihin kuukaudeksi.

 

Yhteenveto on palautui juuri käsiini ohjaajien viimeisten kommenttien kanssa. Kolmas artikkelinikin on viittä vaille valmis, ja väitöskirjan valmistuessa sen tulee olla lähetettynä lehteen. Omaa työtä tarvitaan vielä sekä artikkelin että yhteenvedon viimeistelyyn, mutta kunhan ne on tehty, on jäljellä "enää" kielentarkastus, plagiaatintunnistus ja esitarkastus. Ja korjaukset ja kaikki väitökseen liittyvä. Vielä ei siis hurrata, koska tekemistä on edelleen valtavasti, vaikka leijonanosa tästä urakasta onkin jo takana.

  

Fiilis on odottava ja jännittynytkin. Kaiken muun (työt, leikkaus ja toipuminen, peruselämästä puhumattakaan) keskellä mietityttää, miten saan lopulta käytännön järjestelyt onnistumaan ja ehdinkö väitellä vielä tämän vuoden puolella, mikä oli suurin haaveeni ja toiveeni.

Aika näyttää. Saa pitää peukkuja tavoitteeni puolesta! 

Kesälaitumella

Näin sitä ollaan lomalla koko lapsikatraan kanssa! Kesäloma alkoi vauhdikkaasti, kun liki saman tien todistusten jaon jälkeen pakkauduimme autoon ja suuntasimme kohti etelää. Ylioppilasjuhlissa aikamme viihdyttyämme pyrähdimme yöpaikkaan, ja heti seuraavana aamuna kohti kotia. Minulla oli suunniteltu leikkausaika heti maanantaille, joten visiitti jäi lyhyeksi.

  

 

Sen suuremmat kesäsuunnitelmat ovat saaneet väistyä toipumisen tieltä. Toimintakyky palautuu vähitellen, ja näytän ulospäin ehkä pystyvämmältä kuin olenkaan, mikä on tyypillistä minua myös muissa olosuhteissa. Toivon kuitenkin, että ehtisin ja pystyisin vielä ennen töihin paluuta tekemään myös niitä perinteisempiä lomapuuhia, matkustamaankin. Mutta saa nähdä.

  

Keskeneräisyyden sietämisen opettelua on minulle tämäkin tilanne. Kun tekisi mieli tehdä niin paljon, mutta pystyn niin vähään! Kun haluaisin siivota, enkä jaksa enkä pysty. Ja lasten kanssa olisi niin hauskaa riekkua pitkin pihoja, juoksennella ja uida, enkä mitään näistä voi juuri nyt tehdä. Yhtä kärsivällisyyskoulua koko toipuminen!

 

Ja kuitenkin: tavallaan olen ihan tyytyväinen siitä, että toipilaana on pakko pysähtyä ja vain olla, nauttia kesätuulesta, kukkaloistosta, lukemisesta ja pienistä iloista. Ilman tätä tilannetta varmaan taas vain säntäilisin menemään, yrittäisin saada lomasta ja kesästä "kaiken irti" saamatta itselle lopulta oikein mitään. Joskus tällaiset pakolliset pysähdykset saavat kaikessa hiljaisuudessa aikaan aivan uusia oivalluksia, joiden myötä elämä vähitellen muuttuu vielä enemmän omanlaiseksi. Toivotaan, että niin käy nytkin.

 

Työhön palaan varmaan ensi kuussa, mutta sitä en vielä jaksa tai halua ajatella. Mieluummin ajattelen tätä hetkeä, tuulessa kahisevia koivunlehtiä, helmenharmaita pilviä, jotka vähitellen lipuvat kotimme yli, ilmassa leijuvaa sadetta. Ehkä juuri tässä hetkessä on se opetus, jota toivoin? 

Toipumisen vuoksi myös juhannus sujuu rauhallisesti kotioloissa, sillä pidempää matkustamista en vielä kestä. Iloista juhannusta! 

Uutta ja vanhaa

Moikka! Huhtikuun alussa aloitin vaihteeksi uudessa työpisteessä. Erikoistumisen aikana saa kyllä tottua uusiin alkuihin, erilaisiin työnkuviin ja työympäristöihin. Tämä paikka sinänsä oli minulle tuttu, sillä olen aiemminkin kyseisessä työpaikassa työskennellyt. Se oli työtä aloittaessa sekä etu että haitta: etu siksi, että suurin piirtein tiesin käytännöt, työtilat ym, mutta haitta siksi, että ilmeisesti ajateltiin, etten tarvitse minkäänlaista perehdytystä. Kuitenkin muutamassa vuodessa oli tapahtunut paljon, potilastietojärjestelmän muutos oli edennyt eikä tiettyjä palveluita ollut enää saatavilla.

  

 

Niinpä työtä aloittaessani pölähdin saman tien keskelle moniammatillista palaveria koskien potilaita, joista yhtäkään en ollut tavannut, oletuksena se, että osastonlääkärinä otan tilanteen haltuun. Otinhan minä, koska mitä muutakaan olisin voinut tehdä. Parin viikon jälkeen tilanne alkoi olla oikeasti hallinnassa ja perustyöni keveni mukavasti. Päivystyksiä on paljon, vähintään 5/kk, mutta onneksi ne ovat lyhyitä, arki-iltaisin muutaman tunnin ja viikonloppuisin kuusituntisia. 

 

Vaikka alku olikin melkoinen hyppy suoraan syvään päätyyn, olen suoriutunut hienosti. Pidän osastotyön luonteesta kovasti ja poliklinikkatyöskentelyn jälkeen toimin varsin mielelläni osastonlääkärinä. Vaikka nykyisessäkin työssäni kuntoutus on keskeinen osa-alue, useinkaan ei ole kiire mihinkään, vaan asioita voidaan pohtia ja selvitellä rauhassa. Elämän loppuvaiheet ja niistä keskusteleminen ovat jälleen työni ydintä. Pyrin siihen, että jokaisella hoitosuunnitelmat olisivat selvillä, jotta yllättäviltä tilanteilta vältyttäisiin.

  

  

Työyhteisö on ottanut minut tosi kivasti vastaan, ja koen jo nyt olevani osa porukkaa. Työssä jaksamisen ja viihtymisen kannalta työyhteisöllä on valtava merkitys. On ollut upeaa huomata myös oma kehityskaareni suhteessa siihen kandiminään, joka tuolla aikanaan työskenteli. Silloin en oikeastaan uskonut, että lääkärin työ voisi koskaan olla minulle "helppoa ja kevyttä", mitä se nyt ainakin ajoittain on. Tietenkin epävarmuus on usein läsnä edelleenkin, mutta erittäin erittäin paljon harvemmin kuin aiemmin. Toisaalta olen aina tiennyt olevani sitä lajia, jonka pitää oppia asiat pohjia myöten, mutta kun urakka on tehty, jatkossa on todellakin paljon helpompaa.

 

Kaikenlaista huolenaihetta on tälläkin hetkellä tummina pilvinä taivaalla, mutta kovin toivon, että ne väistyvät ajallaan ilman suurempia myrskyjä. Työ on antanut muuta ajateltavaa, ja väitöskirjan yhteenvetokin on edennyt omalla painollaan. Kohta on liki puolet tätä vuotta jo takana, joten taitaa jäädä haaveeksi väitteleminen vielä tämän vuoden puolella. Isompien murheiden rinnalla se on pientä, vaikka jatkuvat viivästykset milloin mistäkin syystä harmittavat kovin.

  

 

Eteenpäin mennään, ja se on tärkeintä. Välillä on tietysti hyvä pysähtyä ja katsoa, mihin saakka on jo päässyt. Kaikesta huolimatta juuri nyt, juuri tässä on hyvä olla. ❤