Väitöskirjaa viimeistelemässä

Moikka! Vähän varkain olen päätynyt tilanteeseen, jossa väitöskirjan valmistuminen häämöttää jo horisontissa. Matka on sisältänyt niin paljon odottelua ja epätoivoakin, etten jossain kohtaa uskonut, että tämäkään hetki koskaan koittaisi.

  

Tällä hetkellä minulla on tiedossa vastaväittäjä (jee!) ja toinen esitarkastajista (puolikas jee!). Väitöspäivä on vielä epäselvä, sillä moni asia vaikuttaa siihen. Nyt alkaa yliopistolla myös heinäkuun kesäsulku, joka laittaa kaikkien asioiden etenemisen jäihin kuukaudeksi.

 

Yhteenveto on palautui juuri käsiini ohjaajien viimeisten kommenttien kanssa. Kolmas artikkelinikin on viittä vaille valmis, ja väitöskirjan valmistuessa sen tulee olla lähetettynä lehteen. Omaa työtä tarvitaan vielä sekä artikkelin että yhteenvedon viimeistelyyn, mutta kunhan ne on tehty, on jäljellä "enää" kielentarkastus, plagiaatintunnistus ja esitarkastus. Ja korjaukset ja kaikki väitökseen liittyvä. Vielä ei siis hurrata, koska tekemistä on edelleen valtavasti, vaikka leijonanosa tästä urakasta onkin jo takana.

  

Fiilis on odottava ja jännittynytkin. Kaiken muun (työt, leikkaus ja toipuminen, peruselämästä puhumattakaan) keskellä mietityttää, miten saan lopulta käytännön järjestelyt onnistumaan ja ehdinkö väitellä vielä tämän vuoden puolella, mikä oli suurin haaveeni ja toiveeni.

Aika näyttää. Saa pitää peukkuja tavoitteeni puolesta! 

Kesälaitumella

Näin sitä ollaan lomalla koko lapsikatraan kanssa! Kesäloma alkoi vauhdikkaasti, kun liki saman tien todistusten jaon jälkeen pakkauduimme autoon ja suuntasimme kohti etelää. Ylioppilasjuhlissa aikamme viihdyttyämme pyrähdimme yöpaikkaan, ja heti seuraavana aamuna kohti kotia. Minulla oli suunniteltu leikkausaika heti maanantaille, joten visiitti jäi lyhyeksi.

  

 

Sen suuremmat kesäsuunnitelmat ovat saaneet väistyä toipumisen tieltä. Toimintakyky palautuu vähitellen, ja näytän ulospäin ehkä pystyvämmältä kuin olenkaan, mikä on tyypillistä minua myös muissa olosuhteissa. Toivon kuitenkin, että ehtisin ja pystyisin vielä ennen töihin paluuta tekemään myös niitä perinteisempiä lomapuuhia, matkustamaankin. Mutta saa nähdä.

  

Keskeneräisyyden sietämisen opettelua on minulle tämäkin tilanne. Kun tekisi mieli tehdä niin paljon, mutta pystyn niin vähään! Kun haluaisin siivota, enkä jaksa enkä pysty. Ja lasten kanssa olisi niin hauskaa riekkua pitkin pihoja, juoksennella ja uida, enkä mitään näistä voi juuri nyt tehdä. Yhtä kärsivällisyyskoulua koko toipuminen!

 

Ja kuitenkin: tavallaan olen ihan tyytyväinen siitä, että toipilaana on pakko pysähtyä ja vain olla, nauttia kesätuulesta, kukkaloistosta, lukemisesta ja pienistä iloista. Ilman tätä tilannetta varmaan taas vain säntäilisin menemään, yrittäisin saada lomasta ja kesästä "kaiken irti" saamatta itselle lopulta oikein mitään. Joskus tällaiset pakolliset pysähdykset saavat kaikessa hiljaisuudessa aikaan aivan uusia oivalluksia, joiden myötä elämä vähitellen muuttuu vielä enemmän omanlaiseksi. Toivotaan, että niin käy nytkin.

 

Työhön palaan varmaan ensi kuussa, mutta sitä en vielä jaksa tai halua ajatella. Mieluummin ajattelen tätä hetkeä, tuulessa kahisevia koivunlehtiä, helmenharmaita pilviä, jotka vähitellen lipuvat kotimme yli, ilmassa leijuvaa sadetta. Ehkä juuri tässä hetkessä on se opetus, jota toivoin? 

Toipumisen vuoksi myös juhannus sujuu rauhallisesti kotioloissa, sillä pidempää matkustamista en vielä kestä. Iloista juhannusta! 

Uutta ja vanhaa

Moikka! Huhtikuun alussa aloitin vaihteeksi uudessa työpisteessä. Erikoistumisen aikana saa kyllä tottua uusiin alkuihin, erilaisiin työnkuviin ja työympäristöihin. Tämä paikka sinänsä oli minulle tuttu, sillä olen aiemminkin kyseisessä työpaikassa työskennellyt. Se oli työtä aloittaessa sekä etu että haitta: etu siksi, että suurin piirtein tiesin käytännöt, työtilat ym, mutta haitta siksi, että ilmeisesti ajateltiin, etten tarvitse minkäänlaista perehdytystä. Kuitenkin muutamassa vuodessa oli tapahtunut paljon, potilastietojärjestelmän muutos oli edennyt eikä tiettyjä palveluita ollut enää saatavilla.

  

 

Niinpä työtä aloittaessani pölähdin saman tien keskelle moniammatillista palaveria koskien potilaita, joista yhtäkään en ollut tavannut, oletuksena se, että osastonlääkärinä otan tilanteen haltuun. Otinhan minä, koska mitä muutakaan olisin voinut tehdä. Parin viikon jälkeen tilanne alkoi olla oikeasti hallinnassa ja perustyöni keveni mukavasti. Päivystyksiä on paljon, vähintään 5/kk, mutta onneksi ne ovat lyhyitä, arki-iltaisin muutaman tunnin ja viikonloppuisin kuusituntisia. 

 

Vaikka alku olikin melkoinen hyppy suoraan syvään päätyyn, olen suoriutunut hienosti. Pidän osastotyön luonteesta kovasti ja poliklinikkatyöskentelyn jälkeen toimin varsin mielelläni osastonlääkärinä. Vaikka nykyisessäkin työssäni kuntoutus on keskeinen osa-alue, useinkaan ei ole kiire mihinkään, vaan asioita voidaan pohtia ja selvitellä rauhassa. Elämän loppuvaiheet ja niistä keskusteleminen ovat jälleen työni ydintä. Pyrin siihen, että jokaisella hoitosuunnitelmat olisivat selvillä, jotta yllättäviltä tilanteilta vältyttäisiin.

  

  

Työyhteisö on ottanut minut tosi kivasti vastaan, ja koen jo nyt olevani osa porukkaa. Työssä jaksamisen ja viihtymisen kannalta työyhteisöllä on valtava merkitys. On ollut upeaa huomata myös oma kehityskaareni suhteessa siihen kandiminään, joka tuolla aikanaan työskenteli. Silloin en oikeastaan uskonut, että lääkärin työ voisi koskaan olla minulle "helppoa ja kevyttä", mitä se nyt ainakin ajoittain on. Tietenkin epävarmuus on usein läsnä edelleenkin, mutta erittäin erittäin paljon harvemmin kuin aiemmin. Toisaalta olen aina tiennyt olevani sitä lajia, jonka pitää oppia asiat pohjia myöten, mutta kun urakka on tehty, jatkossa on todellakin paljon helpompaa.

 

Kaikenlaista huolenaihetta on tälläkin hetkellä tummina pilvinä taivaalla, mutta kovin toivon, että ne väistyvät ajallaan ilman suurempia myrskyjä. Työ on antanut muuta ajateltavaa, ja väitöskirjan yhteenvetokin on edennyt omalla painollaan. Kohta on liki puolet tätä vuotta jo takana, joten taitaa jäädä haaveeksi väitteleminen vielä tämän vuoden puolella. Isompien murheiden rinnalla se on pientä, vaikka jatkuvat viivästykset milloin mistäkin syystä harmittavat kovin.

  

 

Eteenpäin mennään, ja se on tärkeintä. Välillä on tietysti hyvä pysähtyä ja katsoa, mihin saakka on jo päässyt. Kaikesta huolimatta juuri nyt, juuri tässä on hyvä olla. ❤

 

Erikoistuvan elämää: 7 tärkeintä

Olen erikoistumiseni alkutaipaleella, mutta jo nyt on muotoutunut näkemys elämämme ja arkemme välttämättömyyksistä. Ilman näitä en pärjäisi mitenkään!

1. Kalenterit

Kalenteriin kirjaan kaikki tärkeät deadlinet esimerkiksi johtamisopintoihiin ja väitöskirjaan liittyen, mutta myös päivittäisen työpisteeni ja tavallisesta poikkeavat työajat, kuten päivystykset. Kaikkia harrastuksia en kalenteroi, mutta tavallisesta poikkeavat loma- ja muut matkat kyllä. Välillä, kun on hankalaa, tsemppaan itseäni liimailemalla kalenteriin tsemppitarroja tai päivän fiilistä kuvaavia emojeja. Jos tällaisia merkintöjä ei liiemmin näy, voi ajatella, että minulla menee varmaan ihan hyvin.

Toisena kalenterina meillä on perhekalenteri, johon kirjataan kunkin perheenjäsenen erityiset menot, harrastukset, turnausreissut ja muut. Päivystysvuoroni kirjoitan tähän kalenteriin myös välttääkseni "joko tulet kotiin?"-kysymyksiä, jotka kilahtavat puhelimeen klo 16 ja harmittavat kovasti niinä päivinä, kun työpäivä kestää iltaan saakka. :D Harmillista kyllä muut perheenjäsenet eivät taida lukea kalenteria kovinkaan ahkerasti, sillä erinäisiä kertoja olen vastaillut edellä mainittuun kysymykseen päivystyksestä käsin.

 

2. Kahvi

Aamukahvi, toisinaan meetingkahvi, lounaskahvi, joskus päiväkahvi, harvoin iltakahvi. En ole kahvihifistelijä en sitten yhtään, mutta vähän nirso olen. Kotona itse keitetty kahvi on parasta ja etenkin aamukuuden ja -seitsemän välillä hiljaisuudessa nautittuna. Aamukahvi on lempparini näistä, juotiinpa se sitten edellä mainittuun aikaan tai vaikkapa klo 17, kuten yövuoroon mennessäni minulla on tapana. Liika on liikaa kahvissakin, mutta sopivissa määrin se tuo ainakin minulle paljon iloa ja vähän virtaakin. Energiajuomia en ole oppinut juomaan enkä aio opetellakaan, sillä pystyn varsin hyvin valvomaan myös öisin ilman niitä.

3. Uni

Olen aina ollut huono nukkumaan, mutta oppinut onneksi hyväksymään sen ja osaltaan parantamaankin asiaa. Yksi  iso tekijä parantuneissa yöunissa on tietenkin se, että lapset ovat kasvaneet eivätkä enää (vielä) säännöllisesti herätä minua öisin. Siinä on tosin vielä opeteltavaa, että antaisivat minun nukkua päivällä, jos olen toipumassa yövuorosta tai valmistautumassa seuraavaan. Optimaalisesti uni ei siis edelleenkään elämässäni toteudu, mutta kuten sanottua, parempaan suuntaan on menty. Välillä muistelen kauhulla niitä aikoja, kun en nukkunut vuosikausiin yhtään kokonaista yötä, työvuorot olivat mitä sattuu ja kuljin puolivaloilla vuodesta toiseen. Onneksi asiat ovat nykyään tässäkin suhteessa paremmin!

 

4. Harrastukset

 

Työ haittaa harrastuksia, sanotaan, ja niin käy usein minullakin. Laulan kuorossa, joka kokoontuu kerran viikossa. Kyseessä on aika matalan kynnyksen kuoro, joten satunnaiset poissaolot (tai minun kohdallani välillä paikallaolot) eivät juurikaan verota mukana pysymistä. Viime syksynä olin mukana lisäksi erityisessä projektikuorossa, joka esiintyi Kuopion kaupunginorkesterin ja maineikkaiden solistien kanssa joulukuussa. Tuossa kuorossa harjoittelu oli melkoisesti vaativampaa ja tiiviimpää omaan kuorooni nähden, joten projektiluontoisena tuollainen sopii tähän elämäntilanteeseen paremmin. 

Lisäksi olen jälleen viritellyt liikuntaharrastuksia. Erinäisistä rajoitteistani johtuen on helpoin treenata kotona, mitä harrastan talvisin ja keväisin. Kesällä treenaus ei meinaa onnistua oikein mitenkään kuumuuden vuoksi, mutta syksyisin tykkään juosta. Fiiliksen ja sesongin mukaan siis mennään ja tärkeintä olisi säännöllisyys, joka ei valitettavasti ihan aina toteudu. Tänä vuonna yritän jälleen ahtaa liikuntakertoja kalenteriini, koska nyt useamman viikon säännöllisesti treenanneena huomaan kyllä selkeän eron jaksamisessani ja hyvinvoinnissani.

5. Puoliso + lapset

Ilman rakasta aviomiestäni elämä olisi aika paljon vaikeampaa ja raskaampaa.  Hän kantaa paljon vastuuta kotona ja tietenkin työssäänkin. Monen asian suunnittelu on minun kontollani, toteutus hänen, mutta minun ei tokikaan tarvitse minään työnjohtajana toimia vaan olemme ihan tasaveroinen tiimi. Se tekee, joka ehtii ja jaksaa, ja tilanteiden muuttuessa myös vastuu jakautuu eri tavoin. Kun olen opiskellut, hän on kantanut suurempaa taloudellista vastuuta, ja kun hänen työtilanteensa oli hetkellisesti heikompi, minä kannoin tässä suhteessa enemmän kortta kekoon. 15 vuoden aikana olemme hitsautuneet melkoisen tiiviisti yhteen, mikä näkyy nykyään ehkä eniten sujuvana ja joustavana työnjakona.

Ja lapset, elämäni ilot ja valot, niin rakkaita ja välillä niin rasittavia! ❤ 

 

 

6. Yksinolo

Niin paljon kuin ihmisistä pidänkin, välillä tekisi mieli paeta yksinään jonnekin erämaamökkiin. Sekä työ että perhe tuovat mukanaan melkoiset vaatimukset sosiaalisuuden suhteen. Huomaan olleeni liikaa muita varten vaikkapa siitä, että tekee mieli tinkiä unesta saadakseni edes pienen hetken ihan vain yksinoloa. Työpäivinä olen yksin ainoastaan työmatkoilla, eikä se aina riitä palautumiseen. Siksi on pitänyt löytää keinoja ja aikaa yksinololle, omille ajatuksille ja hiljaisuudelle. Tätä tarvetta vähättelen olosuhteiden pakosta varmaankin eniten, vaikka pitäisihän minun jo tietää, mihin jatkuva venyminen ja joustaminen lopulta johtaa.

7. Viimeiseksi haluan mainita älykelloni, jollaisen vihdoin ja viimein hankin itselleni viime syksynä. Olen aina ollut hyvä kuulostelemaan, miltä itsestäni tuntuu ja mitä tarvitsen, mutta huono kuuntelemaan ja toteuttamaan näitä asioita. Kello on minulle kuin hyvä ystävä, joka sanoo, että nyt pitää levätä, katso kuinka kierroksilla oletkaan ollut! Samoin se muistuttelee liikunnasta ja unesta. Osa varmasti kokee tämäntyyppisten sovellusten aiheuttavan vain lisää paineita, mitä etukäteen pelkäsin myös itse. Lopputulos on kuitenkin se, että kellon myötä olen paitsi saanut treenirepertuaariini melkoisesti kaikkea kivaa tekemistä, myös lisää luottoa siihen, että todellakin tiedän ja osaan arvioida omat tuntemukseni oikein.

 

 

Näilläpä jatketaan tätä vuotta eteenpäin!

Erikoistuvan elämää: Perhe ja työ

Moikka! Ajattelinpas aloittaa jälleen uuden postaussarjan. Kiitos sinulle, joka kommentoit ja toivoit postausta siitä, miten saamme arjen rullaamaan.

Kuten aikanaan pääsykokeeseen lukiessa, myös erikoistumisen alkutaipaleella olen kokenut välillä olevani yksin tällaisessa uran vaiheessa ja tällaisessa elämäntilanteessa. Tietenkään asia ei ole näin, vaan perheellisiä erikoistuvia on ollut varmastikin iät ja ajat. Silti ainakin minulle on haastavaa yhdistää nuoren erikoistuvan rooli, joka sivumennen sanoen on usein melkoisen työläs, tähän muuhun elämään, joka myös tarjoaa työtä ja haastetta riittämiin.

 

Lapset ovat lääkisopintojeni aikana luonnollisesti kasvaneet. Siinä missä lääkistaivalta aloittaessani meillä oli kolme alle kouluikäistä, nyt on enää yksi päiväkotilainen ja kolme koululaista. Varsinaisia yövalvomisia ei enää (tai vielä, teiniaikoja odotellen) ole, mikä on ehdoton parannus aiempiin vuosiin nähden. Huolehdittavia asioita, retkiä, eväitä, liikuntavaatteita, uintikamppeita, bussirahaa, (hammas)lääkärikäyntejä, vasu- ja oppimiskeskusteluita - niitä sen sijaan nykyään riittää.

 

Erikoistuvana työnkuvani on pääosin virka-aikaan tapahtuvaa työtä, jonka lisäksi päivystän yleensä 4-5 12 tunnin vuoroa kuukaudessa. Omassa työssäni meillä on päivystysviikot eli kaikki päivystysvuoroni ajoittuvat samalle viikolle. Tällöin teen useimmin kaksi päivä- ja kaksi yövuoroa. Päivystykset ovat työssäni asia, joka vaatii eniten joustoa ja ymmärtämystä perheeltäni. Minun on saatava nukkua ennen yövuoroa ja sen jälkeen. Ollessani yövuorossa en ole kotona laittamassa iltapalaa tai huolehtimassa iltatoimista enkä ole paikalla, jos joku kaipaa minua yöllä. Päivystysvuorot ovat muutenkin pitkiä: lähden aamulla ennen muita ja palaan usein vasta, kun lapset ovat nukkumassa. Vuorojen välissä minusta ei usein ole "mihinkään", ja useimmiten päivystyksiä seuraava viikkokin menee enemmän tai vähemmän puolitehoilla.

 

Yleisimmät kommentit jälkikasvulta ovatkin olleet tyyliä "taasko sinä menet töihin?" tai "miksi sinun pitää olla yötä töissä?". Joka kerta tulee pieni pistos siitä, että työ menee perheen edelle. On päivystäminen raskasta myös siksi, ettei äidin tarve häviä mihinkään pitkistä työpäivistä huolimatta. Päinvastoin lapset saattavat odottaa minua kaikkine asioineen, kun vihdoin tulen väsyneenä töistä ja joudun todella pinnistelemään, että jaksan ottaa vastaan kaiken sen, mitä minulta odotetaan. Toisaalta on mukavaa viettää lasten kanssa rauhassa niitä päiviä, kun työt alkavat vasta illalla. 

Aikanaan sairaanhoitajana tein kolmivuorotyötä, pitkiä vuoroja (klo 7-22), iltoja, öitä ja viikonloppuja. Tuolloin, kuten nykyäänkin, pelastuksena on ollut se, että puolisoni on aina tehnyt päivätyötä joko klo 7-15 tai 8-16. Lapsia ei ole koskaan tarvinnut viedä vuoropäivähoitoon eikä heidän ole tarvinnut viettää öitä poissa kotoa. Kolmivuorotyöhön verrattuna nykytyöni on varsin inhimillistä, kun rytmiä ei päivystysviikkoja lukuun ottamatta tarvitse jatkuvasti käännellä, vaan pääosin saan herätä aamulla ajoissa ja mennä illalla tavalliseen aikaan nukkumaan.

 

Viime aikoina mediassa on ollut paljonkin keskustelua lääkäreiden osa-aikatyöstä. Se, mikä keskustelusta unohtuu, on se, ettei osa-aikatyö likikään aina ole osa-aikatyötä, kun päivystykset lasketaan mukaan. Omalla kohdallanikin 100 % työaika on tarkoittanut n. 110-120 % työaikaa siinä missä 80 % työajalla keskimääräinen työviikko vastaa n. 100 % työaikaa. Vuodenvaihteen jälkeen aloitin ainakin jokusen kuukauden ajaksi 80-prosenttisen työajan lähinnä siksi, että saisin yhden ylimääräisen vapaapäiväni käyttää väitöskirjani viimeistelyyn, mikä sekin on työtä eikä silkkaa vapaata.

Olen ollut positiivisesti yllättynyt siitä, miten hyvin omassa klinikassani on otettu huomioon ihmisten erilaiset elämäntilanteet ja toiveet. Ihan varmasti vaikeampaakin voisi olla alasta tai työpaikasta riippuen. Tutkimusvapaa tuli hyvään saumaan ja tarjosi erinomaisen mahdollisuuden pohtia syvemmin sitä, mitä erikoistumiselta ja elämältä ylipäätään toivon. Parin kuukauden mittaisen tutkimusvapaan jälkeen näkökulma on toisenlainen kuin arjen pyörteissä kiireisenä ja stressaantuneena, vaikka 1,5 kuukautta sitten jo palasinkin omaan työhöni. Yhtä ainutta työnkuvaa tehdessä näkökulma herkästi kapeutuu, ja siksi ainakin minä tarvitsen myös toisenlaista työtä, toisenlaista arkea perustyöni rinnalle.

 

 

Vähitellen työn osalta alkaa tuntua, että pahin - alku! - on takana, vaikka oppimiskäyrä on edelleen varsin jyrkkä. Uusia haasteita kohti on silti aina kiva mennä, vaikka jännittää ja vähän pelottaakin. Sitä tunnetta, kun aiemmin tuntemattomasta tulee ensin siedettävää ja sitten tuttua, ei voita melkein mikään. Tasapaino on edelleen hakusessa tässä elämäntilanteessa, mutta se lienee elämänmittainen opettelun paikka. Tänäkin vuonna pääsen harjoittelemaan niin uusissa työpaikoissa kuin -tilanteissakin toimimista, kun erikoistumismatka jatkuu. 

Sinua, joka ehkä mietit, miten erikoistumisesta mahtaa selvitä, haluan rohkaista: on ihan okei tehdä omanlaisiaan ratkaisuja. Itse olen valmistumisen jälkeen lähinnä tehnyt lyhyehköjä pätkiä kliinistä työtä ja niiden välillä aikatauluiltaan vapaampaa tutkimustyötä, mikä on sopinut minulle ja perheelleni paremmin. Lopullinen erikoistumisoikeus kestää 10 vuotta, joten siinä sivussa ehtii tehdä muutakin. Onneksi näin.

 

 

Mikä sinua mietityttää tai kiinnostaa (perheellisen) erikoistuvan elämässä? Postaustoiveita tähän tai mihin tahansa muuhun liittyen otetaan vastaan!