Palautumisharjoituksia

Ja näin ollaan jo huhtikuun puolivälissä! Pääsiäislomasta on jo aikaa, mutta se lämmittää edelleen siinä määrin, että kuvitan tämän tekstin pirteillä pääsiäiskuvilla. Työ on monista syistä taas tuntunut raskaammalta, joten neljän päivän vapaa tuli todella tarpeeseen. Mikään aktiiviloma pääsiäinen ei meille ollut, ennemmin päinvastoin, sillä kotoilimme oikein urakalla. Sentään pääsiäismaanantaina kutsuimme ystäväperheen kyläilemään. Viime vuodesta poiketen sain tämän pääsiäisen viettää ilman päivystyksiä, ja kyllä vaan vapaapäiviä osaa arvostaa enemmän, kun tietää, etteivät ne ole itsestäänselvyys. 

 

 

Palautuminen työstä ja muusta elämän rasituksesta on itselleni yksi jatkuvan oppimisen ja opettelun kohde. Olen elänyt elämää, jossa en ole oikeastaan koskaan palautunut, vaan väsyneenäkin lisännyt vain kierroksia, jotta saisin kaiken "pakollisen" tehtyä. Sitten tuli stoppi ja toinen ääripää, tunne siitä, etten ehdi enkä jaksa yhtään mitään. Edelleenkin, kun on elämässä paljon meneillään, menen herkästi suorittajamoodiin, jossa asiat kyllä tapahtuvat, mutta palautuminen unohtuu. Siksi vaatii erityistä huomiota, jotta tulen tehneeksi asioita myös ihan vain siksi, että niistä on minulle iloa, ei pelkästään hyötyä jollekin tai joillekin. Pääsiäislomalla esimerkiksi maalasin lasten kanssa vesiväreillä pitkästä aikaa ❤

Useat useat kerrat olen kirjoittanut, että tavallinen arki on parasta, ja niin se onkin. Rutiinit, koulu, päivähoito, työ, harrastukset tuovat elämään vakautta, vaikka spontaaniudellekin on oltava oma tilansa. Pääsiäisen jälkeen sairastimme lähes koko perhe peräkanaa. Sen seurauksena olin vielä tämän viikon alussa vähän puolikuntoinen, mikä yhdistettynä hektisiin päivystysvuoroihin ei todellakaan ollut kovin elähdyttävä kokemus. Joka vuoron jälkeen oli kuitenkin ensisijaisesti helpottunut olo siitä, että selvisin taas.

 

Tämän viikon suurin ilon ja ihmetyksenkin aihe onkin ollut se, kuinka lopulta nopeasti olen sopeutunut päivystystyöhön. Olin lähes unohtanut, kuinka ihanaa on olla töissä yöaikaan, kun hoidetaan vain pakolliset, ja suurin osa kansalaisista on unten mailla. Samoin päiväsaikaan hiljaisessa kodissa puuhastelu ja rentoutuminen on minulle kovin harvinaista ja siksi aivan ihanaa. Erityisesti olen nauttinut siitä, että ennen yövuoroja olen saanut olla läsnä lasten aamutoimissa, sillä yleensä olen jo lähtenyt töihin, kun he vasta heräilevät.

 

Valon määrä lisääntyy vähitellen, ja toistaiseksi työnkin suhteen on kirkkaat näkymät. Mitään en pidä itsestäänselvyytenä, joten jokaisesta päivästä, josta olen selviytynyt omasta mielestäni edes jokseenkin kunnialla, olen kiitollinen. Palautumisharjoituksia tarvitsen edelleen, mutta pian niistä pitävät huolen pihatyöt ja keväisen kasvun ihmeen seuraaminen! Jotakin pientä kukkapenkistä jo nouseekin, ja tuskin maltan odottaa, että pääsen kunnolla pihapuuhiin. Löytyykös sieltä muita puutarhanhoitoon hurahtaneita? :D

Aurinkoista uutta viikkoa!

Blogin eka vuosi

Näinpä se tämänkin blogini eka vuosi vierähti! Viime keväänä jännitti aloittaa vajaan vuoden tauon jälkeen ikään kuin alusta. Pohditutti, löydänkö tai keksinkö mitään julkaisukelpoista kirjoitettavaa. Reilun 30 tekstin verran olen löytänyt, mikä on hektinen elämänrytmini huomioiden paremmin kuin hyvin. Ja kuulkaas, miten paljon olenkaan taas kirjoittamisesta nauttinut! Elämäni on tuntunut varsin täydeltä (pun intended), kun jälleen on ollut tila ja paikka, jonne kaikenmoisia ajatuksiani suoltaa. Vasta tämän blogin aloitettuani ymmärsin, miten paljon olenkaan omaa blogiani kaivannut.

 

 

Blogiskenehän on melkoisesti kutistunut siitä, mitä se kultavuosinaan oli. Tilalle ovat tulleet studygramit, podcastit, tiktokit ja muut kanavat. Nuorehkosta iästäni huolimatta olen melkoinen fossiili, joten minulle tekstit ja kuvat ovat enemmän kuin tarpeeksi. Te samankaltaiset ehkä olette täällä blogimaailmassa vielä kanssani, vaikka suuri osa onkin jo siirtynyt toisaalle eri kanavien pariin. :D Eikä mikään toki estä olemasta läsnä monessakin eri kanavassa, mutta tällaisen muutoksen olen pannut merkille. Vaikkei ekan blogin aloituksestani olekaan kuin kahdeksisen vuotta aikaa, silloin kävijäliikenne oli paljon vilkkaampaa kuin nykyään. No, ehkä aiheeni olivat silloin myös hivenen kiinnostavampia ja postaustahtini aika lailla tiiviimpi! Aika aikaa kutakin, ja varmaan kirjoittaisin tätä, vaikkei olisi yhtä ainutta lukijaa.

 

Miksi lääkäriksi valmistuttuani sitten päätin blogini lopettaa? Syitä oli monia. Ensinnäkin ajattelin, etten keksi mitään kirjoitettavaa, kun opiskelut ovat takana enkä työstäni voi kovin syvällisesti tekstiä tuottaa. Toisekseen pelotti oma epäonnistuminen: entä jos en pääse erikoistumaan, entä jos en jaksa työssäni, entä jos sitä, entä jos tätä? Vähän samalla tavalla kuin aikanaan lääkikseen hakiessa minua arvelutti se, että olisin tilivelvollinen siitä, mitä tapahtuu ja ikään kuin pakotettu raportoimaan, miksi näin tai miksi noin. Kolmannekseen kirjoitan tätä blogia yksityishenkilönä, en "somelääkärinä", joten pohdintaa on aiheuttanut rajanveto myös siitä, mitä aiheita julkisesti haluan ja voin käsitellä. Ammatillisessa mielessä esiinnyn aivan eri kanavissa kuin tällaisessa vapaamuotoisessa blogissa, ja siksikin tuotti päänvaivaa, haluanko ylipäätään sitä, että minut kuitenkin moni osaa ja voi yhdistää tähän blogiin. Neljänneksi ja viimeiseksi halusin, että Tasapainoilua 1 on nimenomaan lääkisblogi, joten siksi päädyin tarinaani jatkamaan ikään kuin itsenäisessä jatko-osassa.

 

 

Edeltäviä kysymyksiä aikani pohdittuani päätin ottaa riskin siitä, että epäonnistun ja etenkin siitä, että koen velvollisuudekseni kertoa myös vaikeammista hetkistä. Päätin kirjoittaa niin kauan kuin se tuntuu hyvältä ja vain niistä asioista, joista kertominen on minulle ok. Edelleenkin päätin pitää blogin sellaisena, ettei siitä heti ja saman tien käy ilmi, kuka sitä kirjoittaa. Lukemassa on varmasti tuttujakin, hei vaan kaikille, mutta minulle on helpompaa erottaa toisistaan työ ja vapaa-aika, kun pidän tämän pseudonyyminä. Blogi kuuluu tietysti vapaa-aikaan, vaikka aika paljon työjuttuja tai vähntäänkin työhön liittyviä ajatuksia täällä purankin. 

Tekstini ovat varsin tiukasti keskittyneet työhön, vaikka tuttuun tapaan teksteissä vilahtelee milloin mitäkin huomioita ja ajatuksia, toiveita ja pelkojakin. Minusta on tärkeää, että hyvien hetkien lisäksi tuon esille niitä vaikeitakin tunteita ja tilanteita, väsymystä ja välillä suoranaista uupumustakin. Jatkuvaa tasapainoilua tämä tietenkin on, sillä tiettyjä elämän värisävyjä tai osa-alueita en halua julkisesti jakaa. Silti toivon, että kokemukseni välittyvät teille, lukijani, sellaisina kuin olen ne halunnut tuoda esiin.

 

 

Blogi on ensimmäisen vuotensa aikana tuonut minulle paljon iloa ja luonut myös muistoja, sillä tekstieni kautta voin elävästi palata tiettyihin hetkiin ja tunnelmiin. Kirjoittaminen antaa toivottua perspektiiviä ja etäännyttää sopivasti kaikesta siitä, minkä keskellä juuri nyt elän. Tietysti toivon, että myös lukijalle blogini tarjoaa jotain, mutta mitä, sen vain sinä voit määritellä. ❤ Ei kun uutta blogivuotta kohti!

Mukavaa kevään ja pääsiäisen jatkoa!

Ensimmäiset päivystykset

Moikka taas! Jokainen tätä tai edeltävää blogiani lukenut varmasti tietää, kuinka paljon olen jännittänyt, jopa pelännyt päivystämistä. Ennen koejakson alkua en ollut erikoissairaanhoidossa valmiina lääkärinä työskennellyt vielä lainkaan, joskin opiskeluaikoina tein ns. apupäivystäjän töitä niin paljon kuin vain opinnoilta ja muulta elämältä ehdin. Muistan silloin ajatelleeni etupäivystäjän työntekoa seuratessani, etten i-ki-nä pystyisi tuohon. Ja hups vaan, paria vuotta myöhemmin yhtäkkiä olen itse siinä, vastuu painavana taakkana harteilla.

 

Päivystystyöstä minulla oli siis aiempaa kokemusta vain päivä- ja ilta-aikaan tehtynä, ei vielä koskaan öisin. Perusterveydenhuollon päivystystyö muutenkin tuntui enemmän jonon purulta kuin varsinaiselta päivystykseltä, sillä vuorot olivat kiireisiä eikä juuri koskaan ollut tilannetta, jossa jono olisi ollut tyhjä. Itseäni haastoivat nimenomaan rajalliset tutkimusmahdollisuudet sekä se, että aikataulupaineen vuoksi piti nopeasti osata arvioida, onko kyse vakavasta oireesta vai ei. Tulosyyt vaihtelivat banaaleista vaivoista akuutteihin tilanteisiin ja ikäjakauma vauvasta vanhukseen, mitkä nekin tarjosivat omat haasteensa.

 

Oman erikoisalan päivystämisessä mukavaa on se, että potilaiden tulosyyt, etenkin ne kriittisimmät, oppii melko nopeasti skannaamaan. Rajatumpi potilasmateriaali niin iän kuin tulosyidenkin osalta sopii itselleni paremmin, mutta tietysti kolikon kääntöpuolena on se, että päivystyspotilaat ovat keskimäärin kriittisemmin sairaita kuin perusterveydenhuollossa. Tämä tietenkin tarkoittaa, että näiden potilaiden hoidolla on oikeasti kiire. Kuvantamismahdollisuudet luonnollisesti erikoissairaanhoidossa ovat aivan eri luokkaa myös päivystystilanteessa. Toisin kuin perusterveydenhuollon päivystyksessä, tukena on myös ainakin omalla alallani takapäivystäjä, johon nuorena erikoistuvana tulee kyllä herkästi ainakin alkuvaiheessa turvauduttua.

 

Sain tietooni ensimmäiset päivystysvuoroni noin kuukautta ennen töiden alkua. Siinä vaiheessa teki mieli perua koko homma ja sanoa, etten todellakaan ole tulossa töihin. :D No, ei sentään. Jännitys oli kyllä aivan älytöntä heti silloin enkä voinut kuvitellakaan selviytyväni päivystäjän vaativasta tehtävästä vain jokusen viikon työskenneltyäni. Onneksi sain ennen omia päivystysvuorojani olla sijoitettuna päivystykseen parin viikon ajan, mikä lisäsi kyllä huomattavasti hallinnan tunnetta. Ihanat uudet työkaverit ja kollegat tsemppasivat tosi mukavasti myöskin.

 

Omien päivystysteni lähestyessä nousi jännityksen rinnalle innostus. En tiedä, olinko vain yksinkertaisesti jännittänyt niin paljon etukäteen, ettei sitä enää riittänyt tositilanteeseen, mutta ensimmäisen vuoroni alkaessa olin odotuksiini nähden jopa yllättävän rauhallinen. Päivällä päivystys oli todella kiireinen, enkä saanut yhtään asiaa hoidettua kerralla loppuun. Puhelin soi jatkuvasti, mikä keskeytti milloin sanelun, milloin potilaan tutkimisen. (Ja ei, en osannut vastata varmaan yhteenkään konsultaatioon suorilta.) Yöaikaan oli ainakin puhelimen kanssa luonnollisesti rauhallisempaa. Yöksi yksin jääminen tuntui etukäteen kauhealta ajatukselta, mutta kun tilanne koitti, se olikin oikeastaan aika mukavaa. Tämän ei kaiketi pitäisi yllättää ennenkin yötyötä sairaalassa tehneenä ja siitä jopa nauttineena, mutta yllättipä silti.

 

Ensimmäisistä päivystyksistäni selvisin ilokseni paremmin kuin olisin koskaan osannut toivoa. Seuraavat vuorot kolkuttelevat jo kohta ovella, ja jännitys nousee taas. Alleviivaan vielä, kuinka mukavaa on ollut, kun olen saanut riittävästi tukea myös tähän, omasta mielestäni ehdottomasti työn jännittävimpään osa-alueeseen. Niinsanotusti kuivin jaloin selvisin, ja olen todella ylpeä itsestäni. Toisenlaisiakin vuoroja ja hankalia hetkiä ihan varmasti tulee eteen, mutta tämän kokemuksen voimalla olen niihinkin taas pikkiriikkisen valmiimpi.

Askel kerrallaan eteenpäin. Kohta on jo 1/3 koejaksosta takana, uskomatonta!

Kevättä ilmassa

Ihanaa, perjantai! Lasten talvilomaviikko on omalla kohdallani ollut varsin työntäyteinen. Jälleen tällä viikolla olen perehtynyt uuteen yksikköön ja toimenkuvaan, uusiin käytäntöihin ja ennestään tuntemattomaan järjestelmään. Maanantai oli tälläkin viikolla vaikein. Varmaan normaalia, että alkuun kaikki on ihan sumuista ja on hankalaa saada otetta mistään. On ollut kuitenkin ilo huomata vähitellen kokonaisuuden alkavan hahmottua ja oman osaamisen pikku hiljaa karttuvan. 

Tämä työviikko alkoi muutenkin hieman väsähtäneissä merkeissä. Olimme viime viikonlopun anoppilassa ja järjestimme siellä yllätyssynttärit. Minä olin vaihteeksi kakkuvastaavana - omasta tahdostani toki -, joten viime viikolla illat olivat täynnä kakkupohjien tekemistä, täytteiden valmistamista, kakun kokoamista ja tietenkin koristeiden askartelua. Lopputuloksen näette alta. :) Kaikenmoinen puuhastelu on toki mukavaa, mutta vaatii veronsa, kuten sain taas alkuviikosta todeta. Tähän viikkoon mahtui myös pari todella kiireistä työpäivää, joten olen onnellinen, kun viikko on ohi.

Koejaksoa on takana nyt reilu kuukausi eli yli 1/6. Kylläpä aika rientää! Olen tutustunut työporukkaan ja saanut ihania uusia kollegoita ja työkavereita, joiden kanssa on kiva tehdä töitä ja mukava purkaa kaikenmoisia fiiliksiä. Minua on ohjattu ja neuvottu pääosin tosi kivasti, ja on ollut turvallinen olo opetella kaikkea uutta. Täydellistä ei ole missään, tietenkään. Harmillisesti minulle on alkanut kertyä ylityötunteja, joita ei toivoisi tulevan, koska epävarmojen aikataulujen vuoksi muu elämä ja arki sakkaa pahemman kerran. Uskon ja toivon, että kokemuksen myötä aikaoptimismini vähenee ja priorisointikyky paranee, koska pidemmän päälle tällainen ei tee hyvää.

 

 

Erityisesti viime päivien ja viikkojenkin aikana olen nauttinut hetki hetkeltä pitenevistä päivistä, keväisestä auringonpaisteesta ja pienistäkin kevään merkeistä. Lunta näillä korkeuksilla on vielä aivan riittämiin, ja saanen pitkään odotella, että krookukseni kukkisivat (jos edes kukkivat). Aika jännittävää nähdä, millaiseksi piha muotoutuu tänä keväänä, ja onko syksyn istutuksista mitään iloa. :D Terveydellisistä syistä en kevättä tai kesää odota yhtään, mutta ilonaiheita on löydettävä esimerkiksi pihasta tai valosta, sillä vuodenajat vaihtuvat, halusin tai en. 

 

Kevääseen liittyy minulla kaikesta huolimatta aina tietynlainen keveyden tunne, ikään kuin itsekin vapautuisin lumen raskaan taakan alta. Viime keväänä lumien sulaessa muistan työhön liittyen ajatelleeni, että seuraavien lumien tullessa olen jo kaukana - kuten olinkin. Se ajatus auttoi jaksamaan. Totta kai olen äärimmäisen kiitollinen kaikista (työ)kokemuksista, jotka ovat tuoneet minut tähän pisteeseen. Monet hetket, ne vaikeatkin, ovat lopulta kasvattaneet tai ainakin kirkastaneet tulevaa suuntaa. Toki olen kokenut työssä ja muutenkin paljon sellaisia tilanteita, joista ei ole ollut mitään iloa tai hyötyä, päinvastoin, eikä sellaisia ole tarpeen yrittää väkisin kääntää miksikään muuksi kuin ne ovat.

 

Tänä keväänä toivoa antaa ajatus siitä, että seuraavien lumien tullessa olen jo nähnyt, tehnyt ja kokenut paljon. Syksyllä lienen ammatillisesti valovuosien päässä nykyhetkestä. Siihen on pitkä matka, mutta onneksi minulla ei ole kiire mihinkään. Toistaiseksi olen onnistunut mainiosti pitämään pään kylmänä ja antamaan itselleni mahdollisuuden rauhassa oppia ja opetella, asia ja päivä kerrallaan. Ihan varmasti tulee vielä pilvisiä päiviä ja epätoivon hetkiä, mutta niiden varalle yritän säilöä auringon ja toivon säteitä, kauniita sanoja, hyviä hetkiä. Juuri nyt on toiveikas ja hyvä olo, josta halusin kirjoittaa tänne muistaakseni jatkossa, että tällaistakin on ollut. ❤

Rentouttavaa viikonloppua!

Miniloma Helsingissä

Vietimme helmikuista viikonloppua Helsingissä puolison kanssa kaksin. Lapset veimme menomatkalla mummolaan ja jatkoimme kahdestaan matkaa Helsinkiin. Viikonloppuun kuului monenlaista tekemistä pakohuoneesta ravintolaan ja taidemuseoon, ja reilu vuorokausi vilahti ohi ennen kuin huomasimmekaan.

Pakohuone oli varsin hauska kokemus, joskaan hoksottimet eivät pelanneet ihan niin hyvin kuin olisi toivonut. Tämä pistettäköön ensimmäisen kerran piikkiin! :D Hotelli meillä oli aivan keskustan liepeillä Bulevardilla. Etenkin aamiainen oli kyseisessä hotellissa huippuluokkaa.

Alkuperäinen syy, miksi piti lähteä juuri Helsinkiin ja juuri nyt, oli Ateneumissa nähtävä Väriä & valoa - impressionismin perintö -taidenäyttely. Aikanaan kuvataideluokalla ollessani opettaja valitsi meille jokaiselle oman taiteen tyylisuunnan. Minusta hän teki impressionistin. Pakko myöntää yli 15 vuotta myöhemmin, että hän taisi osua lähemmäs kuin arvasikaan. 

 

Näyttelyssä nautin suuresti etenkin "alkuperäisten impressionistien", mm. Monet'n, Pissarron ja Renoir'n taiteesta. Uusimpressionistisempi taide pointillismi (pistemäinen maalaustyyli) mukaan lukien ei samalla tavalla sykähdyttänyt, joskin esimerkiksi alla oleva Paul Signacin maalaus oli todella viehättävä.

 

Claude Monet: Jäiden lähtö Seinestä, 1880

Paul Signac: Cassis, Cap Lombad, Opus 196, 1889

 Paul Signac: Cassis, Cap Lombad, Opus 196, 1889

 

Lisäksi Ateneumissa oli tietysti muitakin näyttelyitä, jotka kiersimme pikaisemmin läpi. Vaikka viime syksyn Edelfelt-näyttelyn missasinkin, oli mukavaa nähdä muissa kokoelmissa myös tämän taiteilijan teoksia. Näistä esimerkiksi Lapsen ruumissaatto -teoksen olen joskus vuosia vuosia sitten kuviksessa jäljentänyt, ja muistan, kuinka 12-vuotiasta itseäni suretti Ristiäissaaton ja mainitun Lapsen ruumissaaton rinnakkaisuus. (Molemmissa maalauksissa ovat samat henkilöt, mutta ensin mainitussa vauva on sylissä, jälkimmäisessä arkussa.)

Albert Edelfelt: Lapsen ruumissaatto, 1879

Albert Edelfelt: Lapsen ruumissaatto, 1879

 

Sunnuntaina haimme lapset ja suuntasimme takaisin kotiin. Iltayhdeksän maissa kotiin saavuttuamme oli mielenkiintoista huomata, että siinä, missä vielä perjantaina oli siisti piha, oli nyt umpihanki. Melkoinen työmaa oli saada piha puhtaaksi, tosin sen työn hoiti puoliso minun huoltaessa lapset iltatoimien kautta nukkumaan.

Erilaisessa ympäristössä piipahtaminen teki hyvää, vaikka tokihan matkustaminen aina myös rasittaa. Vähän myös harmitti palata takaisin korkeiden hankien keskelle, vaikka talvesta kovin pidänkin enkä allergioideni vuoksi voi sanoa nauttivani keväästä tai kesästä. Silti Helsingissä jo aistittavissa olevassa kevään tunnussa on jotakin suloista.

 

Edellisestä kahdenkeskisestä viikonlopustamme oli ehtinyt vierähtää yli kolme vuotta, mutta josko seuraava saataisiin järjestymään vähän nopeammalla aikataululla. Kaikkinensa viikonloppu tarjosi toivottua lepoa ja tietenkin nostalgiaa Helsingin keskustassa käveleskellessämme - ihan kuin ennen vanhaan, silloin nuorina ja vastarakastuneina :')

 

Tsemppiä alkavaan viikkoon! Sitä tarvitsen etenkin itse, sillä luvassa on jälleen uusia työhaasteita. Mutta päivä kerrallaan ja valoa kohti.💛

 

Koejakson ensifiilikset

Aloitin helmikuun alussa koejakson, joka kuuluu nykyään erikoistumiseen pakollisena ennen lopullisen opinto-oikeuden saamista. Erikoistumispaikan vastaanottamisesta on kaksi vuotta aikaa suorittaa koejakso, ja itse aloitin sen reilun vuoden päästä erikoistumispaikan saatuani. Koejakso on käytännössä "ihan tavallista työtä", mutta kuten erikoistumiseen yleensäkin, myös koejaksoon kuuluu tiettyjä piirteitä ja vaatimuksia, joiden tulee sen aikana täyttyä. Kirjoitan Erikoistuminen-postaussarjaani siitä aivan oman postauksen jälkikäteen, kunhan kaikki asiaan liittyvät kommervenkit on selvitetty ja koejaksosta toivottavasti selvitty kunnialla.

 

 

Toistaiseksi kaikki on sujunut paremmin kuin uskalsin odottaakaan: perehdytys kesti oikeasti sen luvatun pari päivää, ja sain rauhassa perehtyä niin yleisiin käytäntöihin kuin potilastyöhönkin. Totta kai perehdytys jatkuu työn lomassa vielä hyvin pitkään, varmaan koko koejakson ajan. Vastaanotto jäi silti mieleen positiivisessa mielessä, sillä tämä oli ensimmäinen kerta lääkärin työssä, kun suunnilleen heti ovesta astuttuaan ei tarvinnut olla kädet savessa ja (teeskennellä olevansa) kartalla kaikesta.

 

Ensimmäisellä kokonaisella työviikolla pääsin jo itse asiaan, hoitamaan itse huonekiertoja ja tekemään enenevissä määrin paperitöitä. Viimeksi olen ollut osastonlääkärinä eri yksikössä ja hyvin erilaisessa työssä vajaat kolme vuotta sitten, mutta näköjään tk-työ on lisännyt valmiuksia osastotyöhönkin, sillä fiilis on alusta asti ollut aivan eri kuin tuolloin. Koen jopa joissain asioissa olevani kohtuullisen hyvinkin selvillä perusasioista, mikä on yllättänyt positiivisesti. Tietysti tutkimustyökin on teoriaosaamista kasvattanut, sillä väitöskirjani valmistuu omalle erikoisalalleni.

 

Työmäärä osastolla on toistaiseksi ollut erittäin maltillinen, mistä olen hyvin onnellinen. Aikaa ja energiaa on siis ilahduttavasti jäänyt perehtyä myös itsenäisesti hoito- ja tutkimusohjeisiin, käytäntöihin ja niin edelleen. Muu henkilökunta on ollut avuliasta, vaikken tietenkään moniakaan vielä tunne. Huonosti nukutut yöt ovat välillä tehneet päivistä tosi takkuisia, mutta kuten sanottua, onneksi työmäärä on ollut hyvinkin hallittavissa. Olen onnekseni myös onnistunut aika hyvin unohtamaan sen, että olen jatkuvan arvioinnin kohteena, vaikka itseni tuntien todelliset arviointitilanteet varmasti jännittävät ihan hirveästi.

Pari viikkoa töissä oltuani jatkan hyvillä mielin eteenpäin. Pian koittaa ensimmäinen päivystykseni (apua), jota ennen on tietenkin perehdyttävä päivystäjän työn eri osa-alueisiin. Luulenpa, että siinä vaiheessa, kun alan vähitellen rutinoitua osastotyössä, onkin aika taas ottaa haltuun muita työnkuvia. Enpähän pääse ainakaan kyllästymään ihan heti, kun uutta opeteltavaa riittää!

 

 

Ensivaikutelma tekee paljon, vaikka tietenkin se voi muuttua ajan myötä. Kotimatkalla ensimmäisen työpäivän jälkeen mieleeni putkahti spontaani ajatus: 

 

 

"Vielä jonakin päivänä mietin, miksi ryhdyin tähän, mutta se päivä ei ole nyt." 

 

 

Se on jo aika paljon se. :) Iloista viikonloppua!

Pitkä tieni tähän

Tasapainoilua-blogin alkuvaiheilla eli oikeastaan jo ennen sitä kirjoittelin omasta pääsykoematkastani postausarjassa Tieni tähän. Vaan olenkohan koskaan kaikkien näiden vuosien aikana tehnyt tällaista postausta, jossa teillekin asti avaisin syvemmin, miksi ihmeessä alunperin halusin lääkikseen - tai oikeammin, miksi en halunnut? No, nyt on sen aika.

 

En haaveillut lääkärin (tai sairaanhoitajankaan) ammatista lapsena tai nuorena. Sairaalat olivat minulle tuttuja ympäristöjä jo ennen kuin pysyviä muistikuvia alkoi muodostua. Elämääni kuului jatkuvia lääkärissä käyntejä terveyskeskuksessa ja sairaalan poliklinikoilla, ikäviä tutkimuksia, hoitoja ja selvittelyjä. Toimenpiteitä ihan vauvasta lähtien, jatkuvia lääkityksiä, ruoka- ja muita rajoitteita, valvottuja öitä. Tunnetta siitä, että olen erilainen kuin muut ja täyttymätöntä toivetta siitä, että saisin olla yhtä huoleton ja vapaa kuin sisarukseni ja kaverini. Sairaana minut saatettiin keskellä yötä kiikuttaa sairaalapäivystykseen keuhkokuvaan. Koin kivuliaita toimenpiteitä, jotka kestin hammasta purren ilman kipulääkitystä, eikä kenelläkään kai käynyt mielessä, että sellainenkin lapsi, joka ei itke ääneen tai vastustele, saattaa kokea ihan sietämätöntä kipua. Sairaala oli kaikkea muuta kuin siisti paikka, ja vasta aika hiljattain olen ymmärtänyt, kuinka paljon ja pitkään nämä lapsuuden kokemukset ovat vaikuttaneet suhtautumiseeni koko terveydenhuoltoon ja etenkin, miten paljon ne ovat omaa ammatti-identiteettiäni muovanneet.

Ihmisistä olen ollut kiinnostunut aina, ja jokainen tekemistäni työtehtävistä on ollut vahvasti sidoksissa ihmiseen. Ainoa ylioppilaskirjoitusten oppiaine, jota opiskelin ennen kirjoituksia, oli psykologia. (Muut vedin lukematta läpi, ja siihen nähden M:n paperit ovat melkoisen hyvä saavutus.) Pienin askelin olen edennyt lukioikäisestä tähän saakka kohti vaativampia ja vastuullisempia työtehtäviä. Jostain takavasemmalta lukioaikana tuli ajatus sairaanhoitajan ammatista, ja olen edelleen sitä mieltä, että minulle ainoa oikea polku lääkäriksi oli sairaanhoitajan tutkinnon kautta. 3,5 vuotta sairaanhoitajaopintoja harjoitteluineen ja oppeineen sekä pari vuotta työelämää olivat minulle ehdottomasti tarpeen ja hyödyksi. Meni kauan ennen kuin uskalsin edes itselleni tunnustaa, että ehkä minusta olisi lääkäriksikin. Olen monesti kirjoittanutkin siitä, miten ajattelin, että olen kokonaan vääränlainen tähän työhön, ja vasta myöhemmin ymmärtänyt, että se, millainen olen, on supervoima, ei puute.

 

Nyt, kun lääkikseen haun päätöksestäni on kulunut pian 10 vuotta ja valmistumisestani kohta kaksi, myös tämä urapolku on asettunut kontekstiinsa. Omat kokemukseni potilaana lapsuudesta aina tähän päivään saakka ovat tehneet minusta ammattilaisen, joka ei koskaan väheksy potilaan kokemaa kipua, kokemuksia, vaivaa, henkistä tai fyysistä tuskaa. Ne ovat muistutuksena siitä, kuinka tärkeää on kysyä ja olla kiinnostunut sen sijaan, että odottaisi tai olettaisi toisen kertovan oma-aloitteisesti.

 

Sairaanhoitajan kokemukseni ovat opettaneet pysähtymistä, aitoa kohtaamista, sitä, millaista on kulkea rinnalla niinäkin hetkinä, kun mitään ei ole tehtävissä. Sairaanhoitajana työskenneltyäni en koskaan erehdy luulemaan, että hiljaisuus olisi myöntymisen tai ymmärtämisen merkki. (Usein se kertoo vain sen, että nyt meni yli hilseen.) Pyrin aina selittämään asiat mahdollisimman yleistajuisesti, sillä niin helppoa kuin lääketieteen termistöön onkin turvautua, aika harva tätä kieltä sataprosenttisesti ymmärtää. Sairaanhoitajakollegoiden työtä ja osaamista on myös hyvin helppo arvostaa, kun sitä on itsekin tehnyt. Nykyisessä työssäni ei myöskään tee mieli valittaa "multitaskauksesta" tai oikeastaan kiireestäkään, sillä nämä olivat moninkertaisia sairaanhoitajan työssäni.

 

Lääkis on antanut hurjan määrän tietoa ja taitoa, syvällisempää ymmärrystä erilaisista asioista ja aloista. Se, että sinä tiettynä marraskuun päivänä päätin hakea lääkikseen, on osoittautunut yhdeksi elämäni parhaista päätöksistä. Olen saanut paitsi ihan huippuja tyyppejä elämääni, myös uuden intohimon (tutkimus ❤) sekä tietysti mahdollisuuden omalta osaltani olla luomassa parempaa, tasapuolisempaa ja -arvoisempaa terveydenhuollon työelämää. Pohdintani lääke- ja hoitotieteen välillä päätyi lopulta lääketieteen eduksi, ja olen ollut päätökseeni tyytyväinen, koska koen, että nykyisessä roolissani pystyn paremmin edistämään myös hoitajien arvostusta ja muita minulle - ja terveydenhuollon toimivuuden kannalta - tärkeitä arvoja.

 

Ensimmäisen työskentelyvuoteni aikana olen saanut häkellyttävän paljon positiivista palautetta ja kiitoksia, tosin lähinnä potilailta, sillä positiivisen palautteen anto ei ole terveydenhuollon työyksiköiden varsinainen tunnusmerkki. Olen pitänyt mielessä sen, että minulle arkipäiväinenkin kohtaaminen voi olla toisen ihmisen elämässä varsin merkittävä hetki, mikä on lisännyt suuresti myös oman työni mielekkyyttä. Kaikin voimin olen pyrkinyt pitämään vastaanottohuoneesta poissa kiireen tunnun (mikä ei ole helppoa, kun seuraava potilas saattaa olla jo oven takana), sillä se jos mikä estää aidon kohtaamisen, kuten hyvin potilaan roolissa ollessani olen tuntenut. Uusi ammattini ei ole koskaan ollut unelma-ammattini sanan varsinaisessa merkityksessä, mutta se on ollut pelkästään hyvä asia. Ainakaan en ole asettanut liian korkeita odotuksia, joihin voi työelämässä kompastua ;) Sen sijaan olen saanut yllättyä positiivisesti monista asioista, mutta mikä tärkeintä, saanut urapolulleni monia uusia suuntia, joihin jatkossa astella.

 

 

Vuosina tieni tähän ei ollut kovin pitkä, mutta henkisesti, ajatuksen tasolla sitäkin pidempi. Reilut 10 vuotta sitten valmistuin sairaanhoitajaksi, enkä villeimmissä kuvitelmissanikaan olisi uskonut, että elämäntilanteeni on 10 vuoden kuluttua tällainen. Kiinnostavaa onkin nähdä, mihin seuraavat 10 vuotta minut kuljettavatkaan!

 

Millainen oli sinun tiesi siihen, missä olet nyt? ❤

 

Uuden työn aloitus

Olen aloittanut uuden työn laskelmieni mukaan yli 20 kertaa. Aluksi, joskus parikymmentä vuotta sitten työnkuva on ollut lastenhoitoa ja kotisiivousta, mutta pian edennyt hoitotyöhön palveluasumisyksikössä, kotihoidossa ja erilaisilla vuodeosastoilla. Uuden ammatin myötä työnkuva on edelleen laajentunut ja muuttunut perusterveydenhuollon vuodeosastotyöstä vastaanotto- ja päivystystyöhön ja edelleen erikoissairaanhoidon päivystys- ja osastotyöhön. Luulisi, että kun on niin monenlaista työtä jo tehnyt ja hyvin monessa työpaikassa aloittanut ja jokaisessa niistä selviytynyt, ei jännittäisi enää aloittaa uutta työtä. Mutta arvatkaapa, jännittääkö!

 

Jälleen on edessä uuteen (joskin tuttuun) työpaikkaan meno ja uuden työn aloitus. Salaisena (heh) toiveenani on, että tästä työpaikasta tulisi nyt vihdoin sellainen pidempiaikainen, eikä vain yksi niistä lyhyistä työpätkistä. Erikoistuminen vaatii, ja hyvä niin, kokemusta monenlaisista eri työpaikoista, työnkuvista ja erikoisaloista, joten väkisinkin uusiin töihin ja työpaikkoihin perehtymistä vaaditaan. Itse saa tosin järjestellä työpätkät parhaaksi katsomallaan tavalla.

 

Uudessa työssä minua jännittää paitsi itse työ, monet käytännön asiat. Millaisia työkavereita saan? Tunnenko olevani osa porukkaa vai jäänkö ulkopuoliseksi? Osaanko varmasti käyttää tietojärjestelmiä? Saanko apua silloin kun tarvitsen? Ja niin edelleen ja niin edelleen. Työn osalta jännityksen aiheina ovat etenkin lukuisat eri työpisteet, jotka tulisi ottaa haltuun. Opeteltavaa asiaa riittää varmasti vuosiksi ja taas vuosiksi, mutta tärkeintä alkuvaiheessa lienee oppia perustavanlaatuiset ja kriittiset asiat. Minulla on ehkä vähän paha tapa vaatia itseltäni kohtuuttomia ja samalla olettaa, että muutkin vaativat. Tästäpä seuraa herkästi riittämättömyyden tunnetta ja kuormituksen lisääntymistä.

 

Kuten vuosi sitten uusvanhaa työtä aloittaessani toivon eniten, että osaan antaa itselleni rauhan oppia ja opetella. Panikointi ei ole oppimisen kannalta kovin hedelmällistä, ja siksikin haluaisin tavoittaa vielä paremmin positiivisen perusvireen, josta käsin vaikeudetkin kääntyvät mielekkäiksi haasteiksi ;) Paradoksaalista kyllä koen myös enemmän painetta aloittaessani työpaikassa, jossa minut tiedetään/tunnetaan jo valmiiksi. Luulisi (jälleen kerran), ettei sellaisessa tilanteessa ole mitään jännitettävää, kun hyvät ja huonot puoleni työntekijänä ovat varmaankin jo tiedossa. Niinpä niin.

 

Tästä taas lähtee uuden urani uudenlainen ajanjakso, ensimmäinen selkeä askel kohti erikoislääkäriyttä. Mikäli saan alkavan koejakson suoritettua hyväksytysti, määräaikainen kahden vuoden mittainen opinto-oikeuteni muuttuu lopulliseksi opinto-oikeudeksi. Ehkä minua kuitenkin eniten jännittää itseni alttiiksi asettaminen uusille mahdollisuuksille ja tilanteille, mutta myös arvioinnille, ehkä arvostelullekin - se, kun en voi vaikuttaa asioihin määräänsä enempää. Käsi kädessä jännityksen kanssa kulkee kuitenkin innostus: pääsen taas potilastyöhön ja saan oppia lisää itseäni kiinnostavasta alasta sekä toivottavasti varmuutta siitä, että työssäni ja urallani etenen minulle sopivaan suuntaan.

 

Onkohan siellä kohtalotovereita vai lienenkö ihan yksin tämän asian kanssa? Joka tapauksessa toivottakaa onnea, sillä huomenna tähän aikaan ensimmäinen työpäiväni on jo lähes kokonaan takana! 

 

Tutkimusvuosi 2023

Tutkimuksen tekeminen vaatii järjestelyjä ja resursseja. Olen todennut, ettei tutkimustyö täysin oman työn ohessa muun elämän sirkuksen ympäröimänä todellakaan sovi minulle. Olenkin halunnut rauhoittaa tutkimukselle tietyt ajanjaksot, jolloin en tee kliinistä työtä lainkaan tai teen hyvin vähän. (Väitöskirjatyöskentely on aloista riippuen erilaista, ja harvempi oman alani tutkija tekee väitöskirjaansa täysipäiväisesti 4 vuoden ajan, kuten tohtorintutkinnon ohjemitta on.) Onnekseni rahoitusta on järjestynyt sen verran, että vuonna 2023 pystyin tekemään väitöskirjaani yhteensä 4 kk ajan, tammikuun sekä loka-joulukuun.

 

 

Tammikuun aikana juuri ennen tk-työn aloitusta lähetin toisen osatyöni käsikirjoituksen lehteen. Sieltä tuli nopea vastaus, "major revisions", aivan tammikuun viimeisinä päivinä. Helmikuun alussa alkoi työni tk:ssa, joten korjaukset tulivat pahimmoilteen työn alkukankeuden päälle. Onneksi korjaukset olivat major-etuliitteestä huolimatta hyvin pieniä, joten sain ne kohtuullisen hyvin tehtyä 2 kuukauden aikana. Näiden korjausten jälkeen artikkeli hyväksyttiin julkaistavaksi, mutta vielä piti työn ohessa tehdä lopulliset tarkastukset, jotta artikkeli on varmasti sellainen kuin oli tarkoituskin. Toukokuussa toinen artikkelini julkaistiin online ja lokakuussa lehdessä.

 

Helmikuun aikana työn ohessa jouduin työstämään myös kolmannen osatyöni datahakua varten hakusanoja eli omalla kohdallani lähinnä diagnooseja. Samoin piti käydä läpi aiemmin kerätty aineisto ja järjestellä se muotoon, johon haluan uuden datan liitettävän. Näihin taisin käyttää pari helmikuista lauantaita. Samalla kävin tilastotieteen kurssia, jossa oli viikoittaisia tehtäviä ja lopulta tentti maaliskuun lopulla. Onneksi suurin osa työstä oli tehty jo ennen helmikuuta, mutta olihan se puristus saada kurssi purkkiin kaiken muun ohella.

 

 

Kevään mittaan tutkimukseen liittyvä työmäärä rauhoittui, mutta kesällä pääsin taas "lisätyön" pariin. Elokuiseen kongressiin vaadittiin abstrakti, jota viimeisinä mahdollisina päivinä kirjoitin, pohdiskelin ja kirjoitin taas. Muutaman viikon päästä tuli abstraktin hyväksyntä ja piti siis alkaa tehdä posteria. Siinäkin oli oma työnsä, ja jännitysmomenttia lisäsi se, saanko posterista varmasti oikean kokoisen. Posterin hakeminen postista oli varsin jännittävä hetki!

Elokuussa selvisi myös, että uuden datan saamisessa on ongelmia, ja vaikka osasin sitä odottaa, olihan se pettymys. Päätin, etten vaivaa päätäni enää työn ohessa tällä asialla, joten jätin koko tutkimushomman taka-alalle lopputyöjaksoni ajaksi. Elokuulla oli myös ensimmäinen kongressini, minkä olen jo useaan otteeseen maininnut mukavaksi kokemukseksi. Syyskuun lopulla päätin terveyskeskustyöni ja pääsin jälleen kokopäiväisesti tutkimukseni pariin.

Rehellisyyden nimissä on sanottava, että tutkimustyö tuntui suorastaan lepolomalta raskaan tk-työn jälkeen. Osin tämän jakson "keveys" (lainausmerkeissä siksi, koska tutkimustyökin on täyttä työtä) johtui siitä, etten valitettavasti päässyt aineiston pariin vielä siihen liittyvien moninaisten ongelmien vuoksi. Loppuvuoden keskityinkin väitöskirjan yhteenvedon kokoamiseen, kolmannen artikkelini suunnitteluun/valmisteluun sekä viimeisten tohtorintutkintoon kuuluvien opintojen suorittamiseen. Apurahoja hain tänäkin vuonna monia, yhteensä varmaan viittätoista, joista 4 tarjosi myöntävän vastauksen.

 

Tutkimusvuosi 2023 sai minut rakastamaan tutkimustyötä vielä enemmän kuin aiemmin, mikä johtunee suurilta osin kontrastista perustyöhöni: Sen sijaan, että vain suorittaisin minulle etukäteen laadittua listaa, saan itse organisoida ja suunnitella, mitä milloinkin teen. Ajattelulle on myös järjestettävä aikaa ja tilaa, sillä tutkimus ei etene ilman asioiden perusteellista pohdintaa. Viime vuoden aikana kasvoin tutkijana huimasti, minkä huomaa, kun vertaa alkuvuoden minää loppuvuoden minään. Täysikasvuista tutkijaa minusta ei tietenkään ole tullut, mutta itseluottamusta ja uskoa omaan tekemiseeni olen vuoden mittaan saanut. Etenkin esiintymisen osalta otin suuria harppauksia esiintymällä milloin milläkin kurssilla ja - jännittävimpänä kokemuksena - kokeneille oman alani kollegoille.

 

Vastoin toiveitani vuosi 2024 ei vielä tarjoa väitöskirjaprojektini päätöstä, mutta toiveissa on, että vaikka väitös menisikin vuoden 2025 puolelle, saisin väitöskirjani tänä vuonna esitarkastukseen. Tämän vuoden tutkimusjakso on sovittu loppuvuodelle, ja ainakin yksi tutkimukseen liittyvä esitys on suunnitteilla! Aineistokin saapui pitkän odotuksen jälkeen, joskin sen parissa vierähtää tunti (tai päivä tai viikko) jos toinenkin, ennen kuin saan toivomani tulokset esiin. Joka tapauksessa vielä on muutama tällä tutkimusjaksolla tätäkin asiaa edistää. Ensi viikolla koittaakin yhdessä helmikuun kanssa uuden työn aloitus, ja tutkimus saa jälleen jäädä taustalle - seuraavaa tutkimusjaksoa jo innolla odottaen!

 

Paluu arkeen

Tervetuloa, arki! Olen toista päivää ihastuttavan rauhallisissa merkeissä saanut työskennellä kotoa käsin, kun koululaiset pitkän ja rentouttavan joululomansa jälkeen palasivat koulutyön pariin. Tänä vuonna koululaisten joululoma kesti reilut kaksi viikkoa, mikä oli ainakin omasta näkökulmastani enemmän kuin tarpeeksi. Melkoista hulinaa olivat viimeiset lomapäivät, kun kovien pakkasten vuoksi ei voinut kovin pitkiä aikoja ulkoillakaan. 

 

 

Loma oli ihana ja työläs yhtä aikaa. Oli mukavaa saada jouluvieraita sekä parit muut vieraat käymään. Sairastellakin ehdin, kuten usein minulle lomalla käy. Töitä en ajatellut lomalla juuri lainkaan, eikä tänä vuonna ollut muutenkaan mitenkään kiireistä ennen joulua. Toisin oli viime vuonna, kun vielä aatonaattoiltana värkkäsin artikkelia kielentarkistukseen ja välipäivinä säädin siihen liittyviä asioita sähköpostitse. Joulufiilistä ei tänäkään vuonna tarvinnut etsiskellä ❤ 

 

Ensimmäinen joulu tässä uudessa kodissa ylitti odotukset. Kausivalot, luminen piha ja tietysti itse koti, aiempaa suuremmat tilat ovat todella ilahduttaneet minua ja meitä. Asuinympäristö on vaihtunut muuton myötä aivan toisentyyppiseksi, mikä on lisännyt mukavaa yhteisöllisyyttä elämäämme. Uudenvuodenaattona olimmekin lähialueella asuvien tuttavien kanssa viettämässä perheinemme aikaa ja ampumassa muutamat raketit.

 

 

Viimeinen tutkimuskuukauteni tältä erää on käynnissä. Oikeastaan vasta juuri ennen joulua pääsin kunnolla käsiksi väitöskirjatyöhöni, sen syvimpiin teemoihin ja ylipäätään siihen, mitä kaikkea siihen haluan sisällyttää. Vaikka kirja ei lopulta ole kuin ehkä reilun sadan sivun mittainen, olen jo nyt käyttänyt siihen lukemattomia tunteja koneen ääressä, lähteitä keräten, seuloen ja referoiden sekä - mikä ehkä vielä tärkeämpää - päänsisäisesti lankoja yhdistellen, päättelyketjuja solmien, punoen tekstinpätkiä yhtenäiseksi kokonaisuudeksi. Työ on jo kohtuullisen pitkällä, mutten ole vielä halunnut edes ohjaajilleni sitä näyttää, ennen kuin olen varma, että tavoitteeni näkyvät tekstistä riittävän selvästi.

 

Eilen vietin hurmaavan päivän tilastotieteen parissa aineistoa analysoiden. Muutama kiva kuvakin tuli kirjaani koodattua. Kehittyminen on työni suola, olipa kyseessä kliininen työ tai tutkimus. Vaikka kehittyminen, oppiminen, epävarmuuden sietäminen, aina vain uusiin haasteisiin hakeutuminen välillä väsyttää ja joskus kauhistuttaa, ei ole parempaa fiilistä kuin se, kun voi taakse katsoessaan nähdä, kuinka kaukaa on tullut ja mihin asti on päässyt. Osin tämän vuoksi haluan myös itse opetella tekemään analyyseja, sillä vaikka ulkopuolisen silmään tulos on täysin samanlainen, itseäni inspiroi ajatus siitä, että olen ihan itse saanut lopputuloksen aikaan.

 

Nautin (edelleen!) täysin rinnoin tutkimustyöstä, mutta pieni haikeus alkaa taas hiipiä esiin. Vai onkohan se alkuinnostusta? Jännitystä? Huolta? Oman alani koejakso on suunniteltu alkavaksi helmikuussa, ja myönnän kyllä, että jännittää jo nyt. Eniten - kuten varmaankin osaatte arvata - jännitän tulevia päivystyksiä, mutta myös itse koejaksoa, arvioinnin kohteena olemista, oman osaamistason kasvua ja vastaan tulevia asioita. Toki odotan myös sitä, että jälleen olen osa työyhteisöä. Mutta vielä on onnekseni tämä kuukausi aikaa keskittyä aivan muuhun, ottaa ilo irti kotona työskentelystä ja edistää tutkimustani mahdollisimman pitkälle. Uutta työtä ehtii mietiskellä sitten, kun sen aika on.

 

  Kivaa arkea ja auringonpaistetta myös sinne!

Toiveita vuodelle 2024

Hyvää alkanutta vuotta 2024! ❤ Uudenvuodenlupauksia en harrasta enkä edelleenkään aio muuttua muuksi kuin olen, mutta syksyn ohella vuodenvaihde on minulle tärkeä ajankohta omien tavoitteideni ja toiveideni määrittelyyn sekä tarvittaessa kurssin oikaisuun. Osan toiveistani julkistan nyt täälläkin, mutta tietysti henkilökohtaisimmat toiveeni jätän ainoastaan omaan tietooni. Koska blogi kertoo suurimmalta osin opiskelusta ja työstä, toiveeni luonnollisesti keskittyvät niihin, mutta mukaan mahtuu toiveita elämän muiltakin osa-alueilta.

 

      Täten toivon, että vuonna 2024

 

• saisin väitöskirjani esitarkastukseen saakka
• suoriutuisin erikoistumisen koejaksosta kunnialla
• kasvaisin ammatillisesti yhä enemmän, mutta kohtuullisella hinnalla
• oma alani osoittautuisi minulle oikeasti omaksi
• terveysmurheeni pysyisivät kurissa
• ehtisin enemmän päivittää tätä blogia
• saisin ja saisimme elää mahdollisimman hyvää, tasaista ja tylsääkin arkea
• pääsisin taas paremmin kiinni säännöllisen liikunnan rytmiin
• syksyllä istuttamani kukkaset kukkisivat
• olisi paljon mukavia hetkiä yksin, perheen ja ystävien kanssa
• elämä kohtelisi meitä kaikkia hyvin 

 

 

En pistäisi pahakseni, vaikka alkanut vuosi olisi muutosten ja vaiheiden osalta hiukan maltillisempi kuin edellinen. Lienen monia kertoja aiemminkin toivonut vastaavaa, vaikka luonteenlaatuuni taitaa kuulua se, että jos elämä ei järjestä menoa ja meininkiä tarpeeksi, teen sen itse. Mutta toivotaan vaikka sopivasti työn- ja elämäntäyteistä vuotta, jotten aivan pääse tylsistymään! Haasteita ihan varmasti riittää niin työn kuin muunkin elämän saralla, mutta todella toivon, että ne pysyvät kohtuullisina tai edes siedettävinä.

 

Uusi blogini on vielä vauvaiässä, mutta pohdinnassa on ollut, miten haluaisin tätä tänä vuonna jatkaa. Saatan keksin uusia postaussarjoja tai loistokkaita ideoita tai voi (melko lailla todennäköisemmin) olla, että blogi jatkuu samanlaisena sillisalaattina kuin tähän asti. Jaan täällä siis jatkossakin aavistuksen siloiteltua ja tiukasti rajattua arkeani, mutta mikä itselleni vielä tärkeämpää, aitoja ja rehellisiä tuntemuksia liikaan paatokseen uppoamatta. 

 

 

Sinulta, lukijani, kysyn: mistä Sinä haluaisit tänä vuonna lukea? ❤