Väitöskirjatutkijana III: Julkaisuprosessit

Heippahei, nyt kun väitös on jo takana päin, lienee syytä tuutata loputkin luvatut postaukset esiin! Aiemmin olen kirjoittanut väitöskirjatutkijan työstä ja rahoituksesta. Reilu vuosi sitten, kun kyselin, montaa kiinnostivat myös lääketieteen alan julkaisuprosessit. Tässä siis omia kokemuksiani aiheesta.

 

Julkaisusarjan valinta

Lääketieteen alalla valinnanvaraa riittää niin kohdelehtien tason kuin aihepiirinkin puolesta. Valintaan kannattaa kiinnittää huomiota, koska oikein kohdennettu valinta johtaa todennäköisemmin toivottuun lopputulokseen. Valinnassa voivat auttaa paitsi ohjaajien suositukset, myös omissa artikkeleissa käytettyjen lähteiden hyödyntäminen ja niistä vinkkien hakeminen. JUFO-portaalista (Julkaisufoorumi) voi etsiä kohdelehtensä ja arvioida sen tasoa. JUFO-luokitus on 0-3, joista 1 on perustaso, 2 johtava taso ja 3 korkein taso. Nollatasolla ovat ne arvioidut kanavat, jotka eivät täytä tason 1 kriteerejä. 

Julkaisuprosessien rakenne ja kesto

Omalla alallani koen, että arviointi- ja julkaisuprosessit ovat moneen muuhun alaan verrattuna varsin lyhytkestoisia. Artikkelin lähetyksen jälkeen useimmin se etenee vertaisarviointiin, josta kommentit tulevat noin kuukauden kuluessa. Päätökset siis tehdään melko nopeasti, ja onneksi niin, koska mikään ei ole rasittavampaa kuin odotella kuukausitolkulla vaikkapa hylkäävää päätöstä. Lienee hyvin harvinaista, että artikkeli julkaistaisiin sellaisenaan. Useimmin arvioijat ehdottavat joko suuria (major revisions) tai pieniä muutoksia (minor revisions), joskus toki myös hylkäämistä tai kohdentamista toiseen julkaisusarjaan.

 

  

Omat kokemukseni

1) Ensimmäisen artikkelini julkaisuun meni yli vuosi ja lehtiä kokeiltiin kolme ennen kuin tärppäsi. Jokaisella kerralla sain vertaisarvioijilta kommentit, joiden mukaan tein korjauksia. Korjauskierroksiakin tuli kaksi ennen kuin artikkeli lopulta julkaistiin. Toisin sanoen sain tähän yhteen artikkeliin matkan varrella neljät arviot, ennen kuin julkaisua puollettiin sellaisenaan.

2) Toinen artikkeli julkaistiin ensimmäisessä lehdessä, jonne se lähetettiin. Tarvittiin yksi korjauskierros ja aikaa meni yhteensä vain 2,5 kk. 

3) Kolmannen artikkelini tuli olla lähetettynä lehteen ennen väitöstä. Ensimmäisenä yritin JUFO 2 -luokan julkaisua, jossa kuitenkin arvioitiin, että toinen potilasryhmäni oli liian pieni, ja todettiin muitakin asioita, joihin en voinut enää vaikuttaa. Suositeltiin toista kohdelehteä, josta kuitenkin tuli suora hylkäys, koska en ollut muuttanut mitään isommin. Kolmanteen lehteen lähetin artikkelin kolmea viikkoa ennen väitöstä, ja sieltä tulikin major revisions -pyyntö paria päivää ennen väitöstä. 

Kaikki artikkelini julkaistaan JUFO 1 -tason lehdissä. Sinänsä minulle aivan sama, kunhan artikkelit saadaan julkaistua, mutta myönnetään, että kyllä hieman kadehdin oman alani tutkijoita, joilla on jo väitöstutkimuksen artikkelit JUFO 3 -lehdissä. Toisen artikkelini prosessi meni vähän liian "nopeasti ja hyvin", joten halusin kolmannen kohdalla kokeilla korkeatasoisempaa julkaisua ensin. Eipähän jää jossiteltavaa!

 

Julkaisuprosessin haasteita

Vaikka julkaisuprosessit ovat aika suoraviivaisia, välillä tuntuu, ettei vertaisarvioijilla ole välttämättä riittävästi osaamista ja ymmärrystä juuri omasta aiheesta. Se on ymmärrettävää, koska pyyntöihin voi vastata kuka tahansa heistä, joille se on kohdistettu. On tuntunut turhauttavalta ikään kuin rautalangasta vääntää perusasioita ja yrittää silti muotoilla asiat kohteliaasti. 

Lisäksi julkaisuprosessien ja tutkimusten perusasioidenkin sattumanvaraisuus hämmentää. Minulla on loistava aineisto, jonka eteen olen nähnyt valtavasti vaivaa ja joka on Suomessa ensimmäinen laatuaan. Silti - tai siksi - tuntuukin välillä, ettei "kukaan muu" näe sen arvoa. Toisaalta taas joku muu, joka on saanut laajan aineiston käyttöönsä "ilmaiseksi", saattaa saada suurestikin ylistystä ja mainetta osakseen. Ohjaajillakin on suuri merkitys siinä, kuinka korkealle jo väitöskirjaprojektissa tähdätään. Akateeminen maailma ei ole millään tavalla reilu tai oikeudenmukainen siinä suhteessa, että työn määrä korreloisi sen arvostukseen. Itsearvostus ja -luottamus onkin löydettävä muualta kuin ulkoisista mittareista. 

 

 

  

Kaiken kaikkiaan olen vuosien varrella tullut tutuksi monenlaisten julkaisuprosessien kanssa. Siinä missä alkuun vähän pelkäsinkin vertaisarvioijien kommentteja, nykyään osaan jo suhtautua rennommin ja mielelläni kehitän artikkeleitani parempaan suuntaan niiden pohjalta. Toisaalta uskallan nykyään myös suoraselkäisemmin tuoda esiin omia näkemyksiäni siitä, miksi asiat on tehty tietyllä tapaa eikä niitä voi (enää) tehdä toisin.

Pitäkää peukkuja, että myös kolmas artikkelini päätyy lopulta lehteen! ❤ Löytyykö lisää kysyttävää julkaisuprosesseista?

Väitöskirjaa viimeistelemässä

Moikka! Vähän varkain olen päätynyt tilanteeseen, jossa väitöskirjan valmistuminen häämöttää jo horisontissa. Matka on sisältänyt niin paljon odottelua ja epätoivoakin, etten jossain kohtaa uskonut, että tämäkään hetki koskaan koittaisi.

  

Tällä hetkellä minulla on tiedossa vastaväittäjä (jee!) ja toinen esitarkastajista (puolikas jee!). Väitöspäivä on vielä epäselvä, sillä moni asia vaikuttaa siihen. Nyt alkaa yliopistolla myös heinäkuun kesäsulku, joka laittaa kaikkien asioiden etenemisen jäihin kuukaudeksi.

 

Yhteenveto on palautui juuri käsiini ohjaajien viimeisten kommenttien kanssa. Kolmas artikkelinikin on viittä vaille valmis, ja väitöskirjan valmistuessa sen tulee olla lähetettynä lehteen. Omaa työtä tarvitaan vielä sekä artikkelin että yhteenvedon viimeistelyyn, mutta kunhan ne on tehty, on jäljellä "enää" kielentarkastus, plagiaatintunnistus ja esitarkastus. Ja korjaukset ja kaikki väitökseen liittyvä. Vielä ei siis hurrata, koska tekemistä on edelleen valtavasti, vaikka leijonanosa tästä urakasta onkin jo takana.

  

Fiilis on odottava ja jännittynytkin. Kaiken muun (työt, leikkaus ja toipuminen, peruselämästä puhumattakaan) keskellä mietityttää, miten saan lopulta käytännön järjestelyt onnistumaan ja ehdinkö väitellä vielä tämän vuoden puolella, mikä oli suurin haaveeni ja toiveeni.

Aika näyttää. Saa pitää peukkuja tavoitteeni puolesta! 

Vuosi 2024

Vuoden 2024 tammikuussa listasin toiveitani alkaneelle vuodelle. Etukäteen ei koskaan tiedä, millaiseksi vuosi muodostuu, joten siksi aina jännittää julkisesti ilmoitella omia toiveitaan. Kaikki toiveet eivät tokikaan toteutuneet, mutta moni asia kyllä. Tärkeimpinä toteutuneina tavoitteina työn osalta mainittakoon omalla alalla työskenteleminen, koejakson suorittaminen ja pysyvän erikoistumisoikeuden vastaanottaminen.

 

Tutkimustyö tarjosi vuoden aikana niin valtavia haasteita kuin onnistumisen iloakin. Kolmannen osatyön aineiston mukanaan tuomat ongelmat aiheuttivat harmaita hiuksia, mutta onneksi loppuvuotta kohti sekin kesyyntyi edes hieman. Esiinnyin ensimmäistä kertaa englanniksi keväällä ja sain ensikertalaiseksi valtavan hyvää palautetta. Lisäksi sain antaa englanniksi haastattelun kansainväliseen lehteen toisesta artikkelistani, mikä oli ehdottomasti yksi tutkimusvuoteni kohokohdista. Tämän vuoden jälkeen olen taas astetta valmiimpi tutkija, sillä moni mielensisäinen este on tänä vuonna ylitetty.

Koska teitä kaikkia tietenkin (eikös?) kiinnostaa, miten näille tavoitteilleni kävi, tässä värikoodattuna kaikki vuoden 2024 toiveeni:

• saisin väitöskirjani esitarkastukseen saakka
• suoriutuisin erikoistumisen koejaksosta kunnialla
• kasvaisin ammatillisesti yhä enemmän, mutta kohtuullisella hinnalla
• oma alani osoittautuisi minulle oikeasti omaksi
• terveysmurheeni pysyisivät kurissa
• ehtisin enemmän päivittää tätä blogia
• saisin ja saisimme elää mahdollisimman hyvää, tasaista ja tylsääkin arkea
• pääsisin taas paremmin kiinni säännöllisen liikunnan rytmiin
• syksyllä istuttamani kukkaset kukkisivat
• olisi paljon mukavia hetkiä yksin, perheen ja ystävien kanssa
• elämä kohtelisi meitä kaikkia hyvin
  

 

Yllättävän suuri osa tavoitteistani toteutui täysin ja loputkin edes osittain. Suuri osa asioista on sellaisia, joihin ei oikein itse voi täysin edes vaikuttaa. Esimerkiksi väitöskirjan saattaminen esitarkastukseen olisi vaatinut paitsi paljon omaa panostustani myös aineiston saamisen ajallaan sekä tietysti ohjausta. Koska syksyllä myös koin jälleen yhden leikkauksen ja siitä toipumisen, kolmen kuukauden mittainen tutkimusjakso typistyi kahden kuukauden mittaiseksi. Siksikin väitöskirjan valmistuminen siirtyy ensi vuoteen. Samalla tämä "luovuttaminen" oli kapinointia sisäistä suorittajaani vastaan, koska tosiasiassa minulla ei ole kiire mihinkään ja vuosi 2025 on aivan yhtä hyvä väittelyvuosi kuin tämäkin vuosi olisi ollut. 

Vuodelle 2025 jää tavoiteltavaksi paitsi tohtorintutkinnon valmistuminen, yleisen tasapainon (kts. yst. blogin nimi) etsiminen, oman paikan löytäminen erilaisista työympyröistä sekä harrastusten, etenkin liikunnan, mahduttaminen omaan, jokseenkin kiireiseen arkeen. Blogi jäi harrastuksistani ehkä eniten paitsioon, vaikka edelleenkin juuri pitkät, polveilevatkin tekstit ja ajatuksella valitut kuvat ovat minulle mieluisin tapa itseäni ilmaista. Kiireisestä arjesta kuitenkin kielii myös se, ettei kaikkea haluamaansa ehdi tekemään. Joskus tulee jälleen aika, jolloin vapaa-aikaa on enemmän kuin tarpeeksi. Ennen sitä nautitaan (niin paljon kuin mahdollista) ruuhkavuosista.

 

Kaikkinensa vuosi 2024 oli enemmän kaikkea kuin osasin kuvitella: parempi, haastavampi, raskaampi, opettavaisempi, onnellisempi. Mitä tuokaan tullessaan vuosi 2025?

 

Tulevaisuuden haaveita

Jokainen tavoite on ensin unelma, pikkuinen haaveenhaitula jossain horisontissa. Jos haave tuntuu omalta, siitä tulee tavoite ja sitten totta. Näin minulle on käynyt monta kertaa. Ensimmäinen, alkuperäinen haaveeni oli äitiys, ja vaikka olin äidiksi tullessani nykymittapuulla suorastaan teini (jota en oikeasti ollut), olin kerennyt asiasta haaveilla vuosia ja taas vuosia. 

 

Ammatillisessa mielessä isoja tavoitteiksi muuttuneita haaveita oli kaksi, ensimmäinen ja nykyinen ammattini. Molemmat olivat juuri sitä, mitä sillä hetkellä halusin ja toivoin toteutuvaksi. Luulin, että tarina päättyisi toisten opintojeni valmistumiseen. Rehellisesti sanoen ajattelin, että "peruslääkärin" työnkuva on minulle aivan hyvä ja riittävä työurani loppuun asti. Joku minut hyvin tunteva olisi voinut heti sanoa, ettei pidä paikkaansa. :D

 

 

Siispä tässä ollaan, erikoistumisen alkutaipaleella, tohtorintutkintoa viimeistelemässä. Olen päässyt luennoimaan, jopa pitänyt siitä, ja alkanut pohtia, miten saan tulevastakin työurastani mielekästä. Tutkimustyö on jälleen kerran napannut minut vahvasti otteeseensa, vaikka jääkin aina kliinistä työtä tehdessä taka-alalle.

 

Uusimmaksi, mutta tuskin viimeiseksi tulevaisuuden haaveekseni mainittakoon siis postdoc-jakso ulkomailla. Olen äärimmäisen varovainen sanomaan mitään haaveitani ääneen edes siinä vaiheessa, kun ne ovat viittä vaille toteutuneita tavoitteita. Mutta koska haluan antaa rehellisemmän kuvan siitä, mitä kaikkea se, mitä teen, vaatiikaan, tarkoittaa se myös avoimuutta. Pahoin pelkään, että joillakuilla on edelleenkin sellainen käsitys, että pääsin lääkikseen siinä sivussa ja puolivahingossa, vaikka totuus on kaikkea muuta: kovaa, päämäärätietoista työtä tavoitteen eteen.

 

Postdoc siintää siis horisontissa pikkuisena haaveenhaituvana eikä ole lähelläkään muuttumista tavoitteeksi. Haave tarkoittaa, että nyt minulla on taas yksi syy lisää saada väitöskirja valmiiksi, sillä postdocina ei voi olla ilman tohtoriksi valmistumista. Hetkittäin uudellakin työurallani on käynyt mielessä, tätäkö tämä sitten on seuraavat vuodet ja vuosikymmenet. Olen todennut, että mikä tahansa alkaa tuntua työläältä ja raskaalta, jos sitä on ihan pakko tehdä. Haluan pitää mielen ja mahdollisuudet avoimina ja ajatella, että aina on vaihtoehtoja. Ihan aina.

Siksi haaveilen. Haaveiletko sinäkin?

Koejakson puoliväli

Välillä on huvittavaa havahtua tosiasioihin eli vaikkapa siihen, että etukäteen stressiä aiheuttanut koejaksoni on jo puolivälissä - tai oikeammin sen yli, koska toukokuukin on jo loppupuolella. Koejakso on jo nimenä huoltaherättävä, koska ainakin itselleni tulee siitä sellainen olo ikään kuin koko jakson ajan minua testattaisiin jotenkin. Tavallaan niin onkin, mutta toisena puolena myös minä kokeilen, viihdynkö työssäni kyseisessä yksikössä ja onko kyseessä oma alani.

 

Sen suuremmitta pohjustuksitta suoraan asiaan, eli hyvin menee edelleen. Olen oppinut paljon, sopeutunut työyhteisöön ja työtahtiin ja jopa selviytynyt tähänastisista päivystyksistäni. Koejakson puolivälin paikkeilla pidetään väliarvio, jossa lähikouluttajan kanssa käydään läpi, onko tavoitteet saavutettu, löytyykö huolenaiheita/kehittämiskohteita ja kuinka jatketaan eteenpäin. Väliarvio tuli eteen vähän yllättäen, enkä ehtinyt sitä sen kummemmin stressata. Onneksi stressin aihetta ei todellisuudessa myöskään ollut, vaan todettiin, että koejakson tavoitteet on saavutettu, pärjään erikoistumisen vaiheeseen nähden hyvin ja että koejakso hyväksytään, kun puoli vuotta on täynnä. Positiivinen väliarvio tietenkin aiheutti helpotuksen huokauksen, sillä olisihan ollut kamalaa, jos työyhteisössä olisi ollut aivan erilainen käsitys minusta ja soveltuvuudesta alalle kuin itselläni.

 

Koko kolme kuukautta olen pyörinyt "akuuttipuolella" eli päivystyksessä, tehovalvonnassa ja osastotyössä. Näistä lempipaikkani taitaa olla osasto, sillä pidän rutiineista ja siitä, että jo aamulla on suurin piirtein tiedossa, mitä kaikkea päivään mahtuu. Tykkään kovasti ihmisten kanssa asioiden läpikäynnistä ja osastolla siihen on luonnollisesti paremmin aikaa ja mahdollisuus kuin päivystyksessä. Pidempiaikaisten suunnitelmien laatiminen on minulle luontaista, mikä on hyödyksi osastolla mutta välillä haitaksi päivystystyössä, jossa pitäisi osata suhtautua riittävän lyhyellä tähtäimellä. Kirjallisia töitä, kuten epikriisejä teen varsin mielelläni myöskin, joskin teho-osastolta toisaalle siirtyvistä potilaistakin näitä pääsee tekemään.

 

Täytyy silti sanoa, että olen ottanut päivystystyönkin haltuun paljon paremmin kuin ikinä osasin etukäteen kuvitella. Oli kauheaa aloittaa taas päivystyksessä vuosien tauon jälkeen, kun muistin asioita ja käytäntöjä vähän, mutten kuitenkaan tarpeeksi. Lisäksi painolastina oli ymmärrys oman roolini vaativuudesta sairaalan ainoana oman alani etupäivystäjänä. Yllättävää kyllä sain nopeasti rutiinia päivystystyöhön ja hurjasti uutta oppia, kun vietin päivystyksessä useamman viikon putkeen. 

 

Akuuttityössä on oma hohtonsa, sen myönnän: on superia olla itse se, joka pääsee diagnoosiin (jos pääsee), löytää kaikenlaista kiinnostavaa ja saa tehtyä oikeita asioita. Erikoissairaanhoidon päivystys on erityyppistä kuin perusterveydenhuollossa ja vaikuttaa ainakin toistaiseksi sopivan minulle ihan hyvin. Vuorojen kiireisyys vaihtelee paljon, mutta pääosin työtahti on ollut jos ei maltillinen, ainakin siedettävä. Mukaan mahtuu kuitenkin päiviä ja öitä, jolloin taukoja ei yksinkertaisesti ehtinyt pitää juuri lainkaan. Olenkin hyvin tyytyväinen siihen, ettei omassa yksikössäni tehdä 24 tunnin työvuoroja.

 

Tällä hetkellä olen työni suhteen tietynlaisessa suvantovaiheessa. Enää ei aamuisin jännitä mennä töihin (juu, olen heitä, joita viikkoja/kuukausia pienesti jännittää, mitä kaikkea töissä tulee vastaan) ja perustyö on alkanut jo rutinoitua, vaikka totta kai opittavaa riittää ihan varmasti koko erikoistumisen ajalle. Viime viikkojen kuormitusta joudun vielä hetken tasailemaan, mutta todella toivon, että ehdin kunnolla hengähtää, ennen kuin kesälomakausi ylimääräisine päivystyksineen alkaa.

Kauniita päiviä itse kullekin!

Tutkimusvuosi 2023

Tutkimuksen tekeminen vaatii järjestelyjä ja resursseja. Olen todennut, ettei tutkimustyö täysin oman työn ohessa muun elämän sirkuksen ympäröimänä todellakaan sovi minulle. Olenkin halunnut rauhoittaa tutkimukselle tietyt ajanjaksot, jolloin en tee kliinistä työtä lainkaan tai teen hyvin vähän. (Väitöskirjatyöskentely on aloista riippuen erilaista, ja harvempi oman alani tutkija tekee väitöskirjaansa täysipäiväisesti 4 vuoden ajan, kuten tohtorintutkinnon ohjemitta on.) Onnekseni rahoitusta on järjestynyt sen verran, että vuonna 2023 pystyin tekemään väitöskirjaani yhteensä 4 kk ajan, tammikuun sekä loka-joulukuun.

 

 

Tammikuun aikana juuri ennen tk-työn aloitusta lähetin toisen osatyöni käsikirjoituksen lehteen. Sieltä tuli nopea vastaus, "major revisions", aivan tammikuun viimeisinä päivinä. Helmikuun alussa alkoi työni tk:ssa, joten korjaukset tulivat pahimmoilteen työn alkukankeuden päälle. Onneksi korjaukset olivat major-etuliitteestä huolimatta hyvin pieniä, joten sain ne kohtuullisen hyvin tehtyä 2 kuukauden aikana. Näiden korjausten jälkeen artikkeli hyväksyttiin julkaistavaksi, mutta vielä piti työn ohessa tehdä lopulliset tarkastukset, jotta artikkeli on varmasti sellainen kuin oli tarkoituskin. Toukokuussa toinen artikkelini julkaistiin online ja lokakuussa lehdessä.

 

Helmikuun aikana työn ohessa jouduin työstämään myös kolmannen osatyöni datahakua varten hakusanoja eli omalla kohdallani lähinnä diagnooseja. Samoin piti käydä läpi aiemmin kerätty aineisto ja järjestellä se muotoon, johon haluan uuden datan liitettävän. Näihin taisin käyttää pari helmikuista lauantaita. Samalla kävin tilastotieteen kurssia, jossa oli viikoittaisia tehtäviä ja lopulta tentti maaliskuun lopulla. Onneksi suurin osa työstä oli tehty jo ennen helmikuuta, mutta olihan se puristus saada kurssi purkkiin kaiken muun ohella.

 

 

Kevään mittaan tutkimukseen liittyvä työmäärä rauhoittui, mutta kesällä pääsin taas "lisätyön" pariin. Elokuiseen kongressiin vaadittiin abstrakti, jota viimeisinä mahdollisina päivinä kirjoitin, pohdiskelin ja kirjoitin taas. Muutaman viikon päästä tuli abstraktin hyväksyntä ja piti siis alkaa tehdä posteria. Siinäkin oli oma työnsä, ja jännitysmomenttia lisäsi se, saanko posterista varmasti oikean kokoisen. Posterin hakeminen postista oli varsin jännittävä hetki!

Elokuussa selvisi myös, että uuden datan saamisessa on ongelmia, ja vaikka osasin sitä odottaa, olihan se pettymys. Päätin, etten vaivaa päätäni enää työn ohessa tällä asialla, joten jätin koko tutkimushomman taka-alalle lopputyöjaksoni ajaksi. Elokuulla oli myös ensimmäinen kongressini, minkä olen jo useaan otteeseen maininnut mukavaksi kokemukseksi. Syyskuun lopulla päätin terveyskeskustyöni ja pääsin jälleen kokopäiväisesti tutkimukseni pariin.

Rehellisyyden nimissä on sanottava, että tutkimustyö tuntui suorastaan lepolomalta raskaan tk-työn jälkeen. Osin tämän jakson "keveys" (lainausmerkeissä siksi, koska tutkimustyökin on täyttä työtä) johtui siitä, etten valitettavasti päässyt aineiston pariin vielä siihen liittyvien moninaisten ongelmien vuoksi. Loppuvuoden keskityinkin väitöskirjan yhteenvedon kokoamiseen, kolmannen artikkelini suunnitteluun/valmisteluun sekä viimeisten tohtorintutkintoon kuuluvien opintojen suorittamiseen. Apurahoja hain tänäkin vuonna monia, yhteensä varmaan viittätoista, joista 4 tarjosi myöntävän vastauksen.

 

Tutkimusvuosi 2023 sai minut rakastamaan tutkimustyötä vielä enemmän kuin aiemmin, mikä johtunee suurilta osin kontrastista perustyöhöni: Sen sijaan, että vain suorittaisin minulle etukäteen laadittua listaa, saan itse organisoida ja suunnitella, mitä milloinkin teen. Ajattelulle on myös järjestettävä aikaa ja tilaa, sillä tutkimus ei etene ilman asioiden perusteellista pohdintaa. Viime vuoden aikana kasvoin tutkijana huimasti, minkä huomaa, kun vertaa alkuvuoden minää loppuvuoden minään. Täysikasvuista tutkijaa minusta ei tietenkään ole tullut, mutta itseluottamusta ja uskoa omaan tekemiseeni olen vuoden mittaan saanut. Etenkin esiintymisen osalta otin suuria harppauksia esiintymällä milloin milläkin kurssilla ja - jännittävimpänä kokemuksena - kokeneille oman alani kollegoille.

 

Vastoin toiveitani vuosi 2024 ei vielä tarjoa väitöskirjaprojektini päätöstä, mutta toiveissa on, että vaikka väitös menisikin vuoden 2025 puolelle, saisin väitöskirjani tänä vuonna esitarkastukseen. Tämän vuoden tutkimusjakso on sovittu loppuvuodelle, ja ainakin yksi tutkimukseen liittyvä esitys on suunnitteilla! Aineistokin saapui pitkän odotuksen jälkeen, joskin sen parissa vierähtää tunti (tai päivä tai viikko) jos toinenkin, ennen kuin saan toivomani tulokset esiin. Joka tapauksessa vielä on muutama tällä tutkimusjaksolla tätäkin asiaa edistää. Ensi viikolla koittaakin yhdessä helmikuun kanssa uuden työn aloitus, ja tutkimus saa jälleen jäädä taustalle - seuraavaa tutkimusjaksoa jo innolla odottaen!

 

Ensimmäinen vuosi lääkärinä

Vuosi sitten valmistuin lääkäriksi melko ristiriitaisin fiiliksin. Oli yhtä aikaa helpottavaa, jännittävää ja ahdistavaa saada viimein täysi laillistus ja lupa tehdä töitä itsenäisesti. Valmistuessa tuntui, että opinnot ja etenkin oppiminen jäivät aivan kesken, enkä kokenut missään määrin olevani "valmis". Kyseinen tunne oli hyvin tuttu jo aiemmin sairaanhoitajaksi valmistuessani, eikä se tullut yllätyksenä. Valmistumisen olen molemmilla kerroilla kokenut luvaksi alkaa itsenäisesti harjoitella ja opetella uutta ammattia, enkä ole asettanut itselleni paineita siitä, mitä kaikkea "pitäisi jo osata" - sen sijaan etenkin tässä uudessa ammatissani on tuntunut, että ulkopuolelta paineita on tullut senkin edestä.

 

 

Ensimmäinen vuoteni lääkärinä on sisältänyt seitsemän kuukautta terveyskeskustyötä ja siinä välissä viisi kuukautta päätoimista tutkimusta. Potilaan roolissa olen ollut enemmän kuin jaksan edes laskea ainakin neljällä eri erikoisalalla, ja onpa vuoteen mahtunut yksi keskisuuri leikkauskin toipumisineen. Olen vuoden aikana hakenut erikoistumaan ja saanut paikan sekä alkanut suorittaa YEK-jaksoa. Lisäksi olen väitöskirjaani saanut julkaistua kokonaista kaksi artikkelia ja suorittanut tohtoriopintoja. Muun elämän puolella vuosi on myös ollut varsin vauhdikas oman kodin etsintöineen ja lopulta muuttoineen. Elämäämme on myös ilmaantunut vuoden aikana kaksi ihanaa kummilasta ♥ (Tapasin hiljattain kummitätini, joka muistutti lempeästi, ettei ole kiire mihinkään... Totta sekin - tasapainoa edelleen etsimässä!)

Lempiajanjaksoni kuluneesta vuodesta on työn puolesta ehdottomasti ollut tutkimusjakso, jonka aikana sain itse organisoida tekemiseni ja sen teinkin varsin hyvin tuloksin. Itseohjautuvuus on yksi suurimmista vahvuuksistani, jota toivoisin voivani hyödyntää mahdollisimman paljon myös kliinisessä työssä. Ajoittain se onnistuu, ja asiat etenevät toivomallani tavalla, mutta välillä itsestäni riippumattomista syistä työpöytä täyttyy asioista, joihin en voi vaikuttaa mitenkään. Onneksi pääosin pystyn esimerkiksi aikatauluttamaan työpäiviäni itselleni sopiviksi, mikä sujuvoittaa työntekoa ja lisää työn hallinnan ja autonomian tunnetta. Molemmat ovat minulle hyvin tärkeitä työssä viihtymisen ja jaksamisen kannalta.

 

 

Kliininen osaaminen on luonnollisesti kehittynyt ainakin jossain määrin, ja jokseenkin tutut asiat ovat muuttuneet rutiineiksi ja itselle vieraammat edes vähän tutummiksi. Oma ammatti-identiteetti on vahvistunut vähitellen, sanoisinko jopa varkain, eikä itseni kutsuminen lääkäriksi tuota enää ongelmia. (Alkuun oli vaikeaa muistaa esitellä itsensä lääkäriksi, kun oli tottunut sairaanhoitaja-titteliin.) Ilmeisen sinut olin lääkäriyteni kanssa silloinkin, kun ensin useita potilaspuheluita soitettuani piti soittaa lapseni iltapäiväkerhoon ja aloitin puhelun vahingossa sanomalla "lääkäri T täällä... oho siis ihan X:n äitinä soitan" :D Lääkärinä taidan olla aika lähellä sellaista kuin ajattelin etukäteen olevani ja mihin myös pyrin. Kohtaamiset ovat työni suola ja tärkeimpiä osa-alueita työssäni.

Päivystäminen on koko lääkiksen ajan ollut itselleni se pahin peikko, ja taitaa olla sitä edelleenkin, joskin paaaaljon pienempi kuin ihan alussa. Vaikka päiväsaikaan tulee tehtyä ihan samanlaista päivystystyötä, iltaisin ja viikonloppuisin se on minulle muka niin eri asia. Toki virka-ajan ulkopuolella päivystykseen tulevat potilaat ovat keskimäärin sairaampia kuin päiväsaikaan omaa vastaanottoaikaansa odottavat, ja päivystysaikaan tulee tästä syystä hoidettua erilaisia asioita kuin päivisin. En taida luontaisesti olla "päivystäjätyyppiä", sillä mieluummin seuraisin, miten tilanteet etenevät ja hoidot vaikuttavat kuin hoidan vain välttämättömän ja ohjaan eteenpäin. Vaikkei minua todellakaan haittaa työskennellä virka-ajan ulkopuolella, päivystys on ainakin tässä vaiheessa uraa välttämätön paha, joskin erittäin opettavainen sellainen. Luulen, että jossain vaiheessa - kenties silloin, kun olen oman alani päivystystä päässyt enemmän tekemään - opin todella pitämään päivystämisestä, mutta siihen on vielä matkaa.

 

 

Kaikkinensa olen selvinnyt kuluneesta vuodesta paljon odotuksiani paremmin. On ollut raskaita ja vaikeita hetkiä elämän kokonaiskuorman vuoksi, mutta myös paljon onnistumisen ja edistymisen iloa, uuden oppimista ja vertaistukea. Kliinisessä potilastyössä ovat ehdottomat hyvät puolensa, joskin tutkimukseen kokopäiväisesti uppoutuminen on ollut myös varsin ihanaa. Jatkossakin näkisin, että tieteellisen ja kliinisen uran yhdistäminen olisi itselleni mieluisin vaihtoehto. Ensimmäiset, alkuun varovaiset, sittemmin hiljalleen varmistuvat askeleet uudella uralla on nyt otettu, ja ihan mielelläni jatkan tätä polkua eteenpäin. Aika näyttää, minne tieni vielä vie!

Erikoistuminen I: Hakuprosessi

Kouluttautumiseni ei suinkaan ole päättynyt siihen, että sain lisensiaatin paperit käteen, mikä tuskin yllättää ketään minut tuntevaa tai blogiani aiemmin lukenutta. Koskapa päädyin lopulta kirjoittelemaan myös erikoistumisestani (minkä loppuunsaattaminen ei ole suinkaan varmaa), se pitää tietenkin tehdä kunnolla postaussarjan muodossa. Todennäköisesti sarja venyy vuosien mittaiseksi, jos ja kun kirjoitan kustakin vaiheesta siinä vaiheessa, kun asia on itselleni ajankohtainen. Ja jos ja kun elämä tuo mutkia matkaan, lupaan raportoida niistäkin siinä laajuudessa kuin kulloinkin hyvältä tuntuu. Mutta lähdetään joka tapauksessa alusta: 

 

 

 

Hain erikoistumaan viime syksyn haussa eli heti kun se vain oli mahdollista, sillä erikoistumaan hakiessa pitää luonnollisesti olla valmistunut lääkäriksi. Erikoistumaan pyrkiminen, kuten myös toivottavasti tuleva erikoisalani on ollut itselleni selvä jo kauan. Ajatus lähti itämään jo yli 10 vuotta sitten sairaanhoitajaopiskelijana. Lääkisaikana pieni kiinnostus kasvoi vuosien varrella aina vain suuremmaksi, ja opiskeluaikoina tekemäni amanuenssuuri sekä työt kyseisellä alalla vahvistivat, että suunta on oikea. En ole tainnut täällä julkisesti mainita, miksi erikoislääkäriksi aionkaan, enkä tee sitä nytkään. Tuntuu mukavammalta kirjoittaa ainakin tässä vaiheessa yleisesti näistä asioista, mutta voi olla, että jossain vaiheessa se tulee väistämättä esiin alan erityispiirteiden myötä. Joku teistä lienee jo oman alani arvannutkin.

Erikoislääkärikoulutuksen hakuprosessi muuttui jokin aika sitten ja on nykyään paljon strukturoidumpi - ja varmaankin myös tasapuolisempi - kuin aiemmin. Hakuun kuului motivaatiokirjeen kirjoittaminen sekä hakemuslomakkeen täyttäminen Opintopolussa määräaikaan mennessä. Työ- ja tutkimuskokemuksesta sai hakuun alkupisteitä, joiden perusteella (jos oli kilpailua) valittiin haastatteluun kutsuttavat. Yhteensä alkupisteitä oli mahdollista saada 18, joista tutkimustaustasta korkeintaan 8 ja työkokemuksesta 10. Työkokemusta minulla ei ollut paljoakaan taustalla, mutta julkaistusta artikkelista sain kaksi alkupistettä. Omalla alallani kilpailua ei ollut, joten kaikki hakeneet pääsivät myös haastatteluun eikä alkupisteitä tarvinnut vertailla. Tarkemmin alkupisteisiin ja erikoislääkärikoulutushakuun voi perehtyä Lääketieteelliset-sivustolla, jossa on paljon hyödyllistä infoa niin lääkikseen hakevalle kuin ammatillisia jatko-opintoja harkitsevallekin.

 

Hakuprosessiin kuuluu myös haastattelu, jonka tarkoituksena on selvittää soveltuvuutta alalle. Pisteitä haastattelusta on jaossa 10, ja vähintään 4 pistettä on saatava, jotta voi saada määräaikaisen opiskeluoikeuden. Aloilla, joilla hakijoita on useampi kuin paikkoja, alku- ja haastattelupistet lasketaan yhteen ja niiden perusteella paikat jaetaan hakijoille. Aloilla, joilla syksyn haussa jää paikkoja täyttämättä, järjestetään helmikuussa täydennyshaku.

Itselläni haastattelu oli viime vuoden marraskuussa. Haastattelukutsu tuli noin kuukautta etukäteen. Haastattelu oli kokemuksena aika erilainen kuin odotin, vaikka rakenne olikin tavallaan tiedossa jo etukäteen. Olin yrittänyt valmistautua parhaani mukaan pohtimalla vastausten pääpiirteitä kysymyksiin, joita oletin haastattelussa tulevan vastaan. Omalla kohdalla haastattelu pidettiin etänä, ja jälkikäteen ajatellen olisi ehkä ollut mukavampi olla paikan päällä. Itse haastattelu eteni aika suoraviivaisesti kysymyksestä toiseen, enkä kokenut ehkä saavani parhaalla mahdollisella tavalla tuotua omia vahvuuksiani esiin. No, joka tapauksessa vaaditut pisteet täyttyivät kirkkaasti, ja sain määräaikaisen opiskeluoikeuden. Päätös tuli muutamassa viikossa haastattelun jälkeen.

 

 

Haastattelun jälkeen määräaikaisen opinto-oikeuden saatuani piti vielä uudemman kerran pohtia, onko tämä suunta varmasti se, jonne haluan edetä. Oikeasti en miettinyt muutamaa minuuttia kauempaa, mutta oli tärkeää käydä asia läpi ennen opiskelupaikan hyväksymistä. Ja klik: näin sain jälleen uuden opiskeluoikeuden! Niitä minulla on tällä hetkellä UEF:ssa eli Itä-Suomen yliopistossa neljä kappaletta, yksi valmis (LL) ja kolme keskeneräistä (LT, YEK ja erikoislääkäritutkinto). Opiskeluoikeuden saaminen oli varsin proosallinen hetki, sillä paikan saamista ei varsinaisesti tarvinnut jännittää. Toki jännitin silti. 

 

Vastaanottamani määräaikainen opiskeluoikeus kestää kaksi vuotta, joiden aikana tulee suorittaa puolivuotinen koejakso. Koejakson hyväksytysti suorittaminen taas on ehtona lopullisen opinto-oikeuden saamiselle. Itse olen suunnitellut koejaksoni ensi vuodelle, sillä halusin tehdä tk-jakson ensin. Seuraavassa osassa käsittelenkin erikoistumiskoulutukseen kuuluvaa terveyskeskuskoulutusjaksoa.

 

Kysyttävää erikoistumisesta/hakuprosessista/ammatillisesta jatkokoulutuksesta? Lukeekohan tätä joku muukin erikoistuva? :)