Erikoistuvan elämää: 7 tärkeintä

Olen erikoistumiseni alkutaipaleella, mutta jo nyt on muotoutunut näkemys elämämme ja arkemme välttämättömyyksistä. Ilman näitä en pärjäisi mitenkään!

1. Kalenterit

Kalenteriin kirjaan kaikki tärkeät deadlinet esimerkiksi johtamisopintoihiin ja väitöskirjaan liittyen, mutta myös päivittäisen työpisteeni ja tavallisesta poikkeavat työajat, kuten päivystykset. Kaikkia harrastuksia en kalenteroi, mutta tavallisesta poikkeavat loma- ja muut matkat kyllä. Välillä, kun on hankalaa, tsemppaan itseäni liimailemalla kalenteriin tsemppitarroja tai päivän fiilistä kuvaavia emojeja. Jos tällaisia merkintöjä ei liiemmin näy, voi ajatella, että minulla menee varmaan ihan hyvin.

Toisena kalenterina meillä on perhekalenteri, johon kirjataan kunkin perheenjäsenen erityiset menot, harrastukset, turnausreissut ja muut. Päivystysvuoroni kirjoitan tähän kalenteriin myös välttääkseni "joko tulet kotiin?"-kysymyksiä, jotka kilahtavat puhelimeen klo 16 ja harmittavat kovasti niinä päivinä, kun työpäivä kestää iltaan saakka. :D Harmillista kyllä muut perheenjäsenet eivät taida lukea kalenteria kovinkaan ahkerasti, sillä erinäisiä kertoja olen vastaillut edellä mainittuun kysymykseen päivystyksestä käsin.

 

2. Kahvi

Aamukahvi, toisinaan meetingkahvi, lounaskahvi, joskus päiväkahvi, harvoin iltakahvi. En ole kahvihifistelijä en sitten yhtään, mutta vähän nirso olen. Kotona itse keitetty kahvi on parasta ja etenkin aamukuuden ja -seitsemän välillä hiljaisuudessa nautittuna. Aamukahvi on lempparini näistä, juotiinpa se sitten edellä mainittuun aikaan tai vaikkapa klo 17, kuten yövuoroon mennessäni minulla on tapana. Liika on liikaa kahvissakin, mutta sopivissa määrin se tuo ainakin minulle paljon iloa ja vähän virtaakin. Energiajuomia en ole oppinut juomaan enkä aio opetellakaan, sillä pystyn varsin hyvin valvomaan myös öisin ilman niitä.

3. Uni

Olen aina ollut huono nukkumaan, mutta oppinut onneksi hyväksymään sen ja osaltaan parantamaankin asiaa. Yksi  iso tekijä parantuneissa yöunissa on tietenkin se, että lapset ovat kasvaneet eivätkä enää (vielä) säännöllisesti herätä minua öisin. Siinä on tosin vielä opeteltavaa, että antaisivat minun nukkua päivällä, jos olen toipumassa yövuorosta tai valmistautumassa seuraavaan. Optimaalisesti uni ei siis edelleenkään elämässäni toteudu, mutta kuten sanottua, parempaan suuntaan on menty. Välillä muistelen kauhulla niitä aikoja, kun en nukkunut vuosikausiin yhtään kokonaista yötä, työvuorot olivat mitä sattuu ja kuljin puolivaloilla vuodesta toiseen. Onneksi asiat ovat nykyään tässäkin suhteessa paremmin!

 

4. Harrastukset

 

Työ haittaa harrastuksia, sanotaan, ja niin käy usein minullakin. Laulan kuorossa, joka kokoontuu kerran viikossa. Kyseessä on aika matalan kynnyksen kuoro, joten satunnaiset poissaolot (tai minun kohdallani välillä paikallaolot) eivät juurikaan verota mukana pysymistä. Viime syksynä olin mukana lisäksi erityisessä projektikuorossa, joka esiintyi Kuopion kaupunginorkesterin ja maineikkaiden solistien kanssa joulukuussa. Tuossa kuorossa harjoittelu oli melkoisesti vaativampaa ja tiiviimpää omaan kuorooni nähden, joten projektiluontoisena tuollainen sopii tähän elämäntilanteeseen paremmin. 

Lisäksi olen jälleen viritellyt liikuntaharrastuksia. Erinäisistä rajoitteistani johtuen on helpoin treenata kotona, mitä harrastan talvisin ja keväisin. Kesällä treenaus ei meinaa onnistua oikein mitenkään kuumuuden vuoksi, mutta syksyisin tykkään juosta. Fiiliksen ja sesongin mukaan siis mennään ja tärkeintä olisi säännöllisyys, joka ei valitettavasti ihan aina toteudu. Tänä vuonna yritän jälleen ahtaa liikuntakertoja kalenteriini, koska nyt useamman viikon säännöllisesti treenanneena huomaan kyllä selkeän eron jaksamisessani ja hyvinvoinnissani.

5. Puoliso + lapset

Ilman rakasta aviomiestäni elämä olisi aika paljon vaikeampaa ja raskaampaa.  Hän kantaa paljon vastuuta kotona ja tietenkin työssäänkin. Monen asian suunnittelu on minun kontollani, toteutus hänen, mutta minun ei tokikaan tarvitse minään työnjohtajana toimia vaan olemme ihan tasaveroinen tiimi. Se tekee, joka ehtii ja jaksaa, ja tilanteiden muuttuessa myös vastuu jakautuu eri tavoin. Kun olen opiskellut, hän on kantanut suurempaa taloudellista vastuuta, ja kun hänen työtilanteensa oli hetkellisesti heikompi, minä kannoin tässä suhteessa enemmän kortta kekoon. 15 vuoden aikana olemme hitsautuneet melkoisen tiiviisti yhteen, mikä näkyy nykyään ehkä eniten sujuvana ja joustavana työnjakona.

Ja lapset, elämäni ilot ja valot, niin rakkaita ja välillä niin rasittavia! ❤ 

 

 

6. Yksinolo

Niin paljon kuin ihmisistä pidänkin, välillä tekisi mieli paeta yksinään jonnekin erämaamökkiin. Sekä työ että perhe tuovat mukanaan melkoiset vaatimukset sosiaalisuuden suhteen. Huomaan olleeni liikaa muita varten vaikkapa siitä, että tekee mieli tinkiä unesta saadakseni edes pienen hetken ihan vain yksinoloa. Työpäivinä olen yksin ainoastaan työmatkoilla, eikä se aina riitä palautumiseen. Siksi on pitänyt löytää keinoja ja aikaa yksinololle, omille ajatuksille ja hiljaisuudelle. Tätä tarvetta vähättelen olosuhteiden pakosta varmaankin eniten, vaikka pitäisihän minun jo tietää, mihin jatkuva venyminen ja joustaminen lopulta johtaa.

7. Viimeiseksi haluan mainita älykelloni, jollaisen vihdoin ja viimein hankin itselleni viime syksynä. Olen aina ollut hyvä kuulostelemaan, miltä itsestäni tuntuu ja mitä tarvitsen, mutta huono kuuntelemaan ja toteuttamaan näitä asioita. Kello on minulle kuin hyvä ystävä, joka sanoo, että nyt pitää levätä, katso kuinka kierroksilla oletkaan ollut! Samoin se muistuttelee liikunnasta ja unesta. Osa varmasti kokee tämäntyyppisten sovellusten aiheuttavan vain lisää paineita, mitä etukäteen pelkäsin myös itse. Lopputulos on kuitenkin se, että kellon myötä olen paitsi saanut treenirepertuaariini melkoisesti kaikkea kivaa tekemistä, myös lisää luottoa siihen, että todellakin tiedän ja osaan arvioida omat tuntemukseni oikein.

 

 

Näilläpä jatketaan tätä vuotta eteenpäin!

L O M A

Takana on ensimmäinen loma sitten helmikuisen töiden aloituksen. Lopetin työt perjantai-iltana, ja suuntasimme lomareissuun heti lauantaiaamuna. Lomatunnelmia saatte nyt kuvina, koska keskityin lähinnä nauttimaan hetkestä vailla sen ihmeempiä analysointeja. :D

 

 

 

Puolivahingossa päädyimme vuokraamaan mökin samalta seudulta, jossa kävimme lomalla kolme vuotta sitten. Tuolloin olin liian vaativan kandikesäni jäljiltä aivan rikki. Oli ilo huomata, etten nyt ole niin pahassa jamassa, vaikkei nykykuormitustani todellakaan voi väheksyä. Olen onnellinen siitä, että olen selvinnyt tähän asti!

 

Näimme sukulaisia, tutustuin paremmin juuriini. Olin vain. Ja luin. Pelailimme porukalla, seurasimme jalkapalloa ja yleisurheilua. 

 

 

Lomamatkoissa parasta on ehkä kuitenkin kotiinpaluu. Kukkaset, jotka pihalla ovat puhjenneet täyteen loistoon. Herneitä ekaa kertaa omalta pihalta. Ahomansikoita riitti tänäkin vuonna. Koti odotti meitä tyhjillään ja apeana, mutta täyttyi taas äänillä, elämällä ja ilolla. Omia hetkiä varastin yöunista, istuin kesäöinä yksin terassilla ajatuksineni.

 

 

 

Loma tiivistyy muutamaan sanaan: Luonto. Sade. Perhe. Yhdessäolo. Lämpö. Huolettomuus. Rakkaus. Lepo. Auringonpaiste. Rauha. 

 

 

Arjenkin alettua loma vielä lämmittää. ❤

Toivepostaus: my day

Voi apua, toivepostaukseni on ihan jäänyt vaille huomiota! Aloitin tämän postauksen jo pari kuukautta sitten, mutta parempi myöhään kuin ei milloinkaan. Siispä nyt raotan teille mysteeriä siitä, millaista on erikoistuvan lääkärin elämä. Tosin ei siinä mitään mysteeriä ole, kun ihan tavallista elämää tässä eletään. Luonnollisesti yksityiskohtiin en mene etenkään työni osalta, vaikka se varmasti teitä erityisesti kiinnostaisi - kysymyksiä toki saa aina esittää, jos jokin jää mietityttämään! Päivävalinnassa näkyy uuden työn aloituksen aikaansaama väsymys, mutta varmaan ihan hyvä tuoda sitäkin puolta esille. 

 

5.30 

Herätys! (Tunnustan, että olen oppinut torkuttamaan sitten viime my day -postaukseni, eli nousen vasta 5.45)

5.45 - 6.45 

Aamutoimet, kahvin keittelyt, töihin valmistautuminen. Rakastan hiljaisia aamuja, kun muu perhe herää vasta silloin, kun minä olen jo lähtenyt. Tänään kuitenkin nuorin on seurana aamupalalla, sillä hänellä on flunssaa eikä hän saanut nukuttua kovin hyvin. Totuuden nimessä en saanut minäkään hänen tultuaan keskellä yötä viereeni köhimään ja pyörimään :D

6.45 - 7.45

Työmatkalla, vaatteiden vaihto töissä. Töitä aloittaessa yllätti taas, kuinka paljon pitää varata aikaa vaatteiden vaihtoon ja työpisteelle siirtymiseen. Terveyskeskustyössä oli niin helppoa ja nopeaa vaihtaa vaatteet omassa huoneessa ennen töiden aloittamista. 

 

 7.45 - 11.30

Työpäivä alkaa meetingillä, joka kestää puolisen tuntia. Sen jälkeen siirrymme osastolle, jossa jaamme potilaat, perehdymme heidän asioihinsa ja saamme kuulla hoitajien raportin. Osastokierrolle lähdemme tänään seniorin ja toisen erikoistuvan kanssa. Välillä kierrämme omat puoliskomme osastosta yksin, mutta välillä seniori on mukana ja oikein kiva niin. On mukava saada seurata, miten kokenut kollega tietyt tilanteet ja asiat hoitaa. 

Tällä kertaa mukanamme on myös vaihto-opiskelija, jolle välillä selitämme asiat englanniksi. Kierron jälkeen siirryn erikoistuvien kansliaan aloittelemaan kierron jälkeisiä paperihommia. Se jää kuitenkin haaveeksi, sillä vaihto-opiskelijaa kiinnostavat suomalainen terveydenhuoltojärjestelmä ja tiettyjen potilaiden hoito. Vastailen hänelle parhaani mukaan ja opin itsekin mm. sen, ettei hänen kotimaassaan erikoistumiseen kuulu pakollista tk-lääkärin työtä, toisin kuin vaikkapa meillä Suomessa.

11.30 - 12.00

Syömässä työpaikkaruokalassa toisen erikoistuvan ja vaihtarin kanssa. Näen yhtä kaveria, jonka kanssa vaihdan pari sanaa. Aina mukavaa nähdä tuttuja näinkin isossa sairaalassa!

12.00 - 15.30

Iltapäivällä teen osastolla paperihommia, epikriisejä, decursuksia, yhden B-lausunnon, reseptejä ja sen sellaista. Yksi kotiutus oli jo kierron jälkeen selvä, mutta vähän yllättäen tulee nopealla aikataululla toinen kotiutettava, joten iltapäivä hurahtaa nopeasti. Vielä on rutiineissa vähän hakemista, eikä ihme, sillä sen verran paljon tulee uutta asiaa joka päivä.

 

15.30 - 16.30

Kotimatkalla näen jopa auringon pilkahduksen, näin se päivä pitenee! Kotona odottaa flunssainen mutta varsin virkeä kuopus, jolla on paljon asiaa.

16.30 - 17.30

Päivällisaika. Osa lapsista on kavereillaan, mutta kotona olijoiden kesken jaetaan ruokailun lomassa päivän kuulumiset.

17.30 - 18.30

Lupasin hoitaa erään tutkimushomman tänään, joten eipä auta ei, kone esiin ja hommiin! Tunti siinä vierähtää, kun selvitän analyysiin tarvitsemiani tietoja. Naputtelen sähköpostiviestin ja lähetän sen eteenpäin. Rekisteröidyn erääseen symposiumiin, jonne olen aikeissa lähettää abstraktin. Kirjaan kalenteriin abstraktin lähettämisen deadlinen, jotta varmasti teen sen ajoissa.

18.30 - 

Yleistä peruselämää, lasten läksyjen varmistelua, huomisten tavaroiden etsimistä, iltapalan tarjoamista, pahimpien sotkujen siivoamista......

 

20.30

Lapset on saatu ruokittua ja iltatoimet tehtyä. Jokainen on rauhoittunut huoneeseensa. Itsekin vietän rauhallista iltaa lukemisen merkeissä. Tällä hetkellä kesken on Tuomas Kyrön Kirjoituskonevaras.

21.30 

Talo hiljenee, nyt nukkumaan! Huomenna sama rumba jatkuu. :)

 

------------------------------------------------------------------------

Tätä tekstiä lukiessa muistui taas mieleen tämän työn alkutaival. Muutamassa kuukaudessa olen tehnyt kaikenmoisia aluevaltauksia ja kokenut osaamisessa harppauksia, jollaisia en ikipäivänä olisi uskonut tulevan vastaan näin lyhyen erikoistumisen aikana. On ollut ihanaa löytää tehtäviä, joihin minä sovin ja jotka sopivat minulle täydellisesti. Erittäin arvokasta on ollut todeta, kuinka paljon hyötyä ja iloa kaikesta aiemmin koetusta ja tehdystä on minulle ammatillisesti ollut. ❤

Blogin eka vuosi

Näinpä se tämänkin blogini eka vuosi vierähti! Viime keväänä jännitti aloittaa vajaan vuoden tauon jälkeen ikään kuin alusta. Pohditutti, löydänkö tai keksinkö mitään julkaisukelpoista kirjoitettavaa. Reilun 30 tekstin verran olen löytänyt, mikä on hektinen elämänrytmini huomioiden paremmin kuin hyvin. Ja kuulkaas, miten paljon olenkaan taas kirjoittamisesta nauttinut! Elämäni on tuntunut varsin täydeltä (pun intended), kun jälleen on ollut tila ja paikka, jonne kaikenmoisia ajatuksiani suoltaa. Vasta tämän blogin aloitettuani ymmärsin, miten paljon olenkaan omaa blogiani kaivannut.

 

 

Blogiskenehän on melkoisesti kutistunut siitä, mitä se kultavuosinaan oli. Tilalle ovat tulleet studygramit, podcastit, tiktokit ja muut kanavat. Nuorehkosta iästäni huolimatta olen melkoinen fossiili, joten minulle tekstit ja kuvat ovat enemmän kuin tarpeeksi. Te samankaltaiset ehkä olette täällä blogimaailmassa vielä kanssani, vaikka suuri osa onkin jo siirtynyt toisaalle eri kanavien pariin. :D Eikä mikään toki estä olemasta läsnä monessakin eri kanavassa, mutta tällaisen muutoksen olen pannut merkille. Vaikkei ekan blogin aloituksestani olekaan kuin kahdeksisen vuotta aikaa, silloin kävijäliikenne oli paljon vilkkaampaa kuin nykyään. No, ehkä aiheeni olivat silloin myös hivenen kiinnostavampia ja postaustahtini aika lailla tiiviimpi! Aika aikaa kutakin, ja varmaan kirjoittaisin tätä, vaikkei olisi yhtä ainutta lukijaa.

 

Miksi lääkäriksi valmistuttuani sitten päätin blogini lopettaa? Syitä oli monia. Ensinnäkin ajattelin, etten keksi mitään kirjoitettavaa, kun opiskelut ovat takana enkä työstäni voi kovin syvällisesti tekstiä tuottaa. Toisekseen pelotti oma epäonnistuminen: entä jos en pääse erikoistumaan, entä jos en jaksa työssäni, entä jos sitä, entä jos tätä? Vähän samalla tavalla kuin aikanaan lääkikseen hakiessa minua arvelutti se, että olisin tilivelvollinen siitä, mitä tapahtuu ja ikään kuin pakotettu raportoimaan, miksi näin tai miksi noin. Kolmannekseen kirjoitan tätä blogia yksityishenkilönä, en "somelääkärinä", joten pohdintaa on aiheuttanut rajanveto myös siitä, mitä aiheita julkisesti haluan ja voin käsitellä. Ammatillisessa mielessä esiinnyn aivan eri kanavissa kuin tällaisessa vapaamuotoisessa blogissa, ja siksikin tuotti päänvaivaa, haluanko ylipäätään sitä, että minut kuitenkin moni osaa ja voi yhdistää tähän blogiin. Neljänneksi ja viimeiseksi halusin, että Tasapainoilua 1 on nimenomaan lääkisblogi, joten siksi päädyin tarinaani jatkamaan ikään kuin itsenäisessä jatko-osassa.

 

 

Edeltäviä kysymyksiä aikani pohdittuani päätin ottaa riskin siitä, että epäonnistun ja etenkin siitä, että koen velvollisuudekseni kertoa myös vaikeammista hetkistä. Päätin kirjoittaa niin kauan kuin se tuntuu hyvältä ja vain niistä asioista, joista kertominen on minulle ok. Edelleenkin päätin pitää blogin sellaisena, ettei siitä heti ja saman tien käy ilmi, kuka sitä kirjoittaa. Lukemassa on varmasti tuttujakin, hei vaan kaikille, mutta minulle on helpompaa erottaa toisistaan työ ja vapaa-aika, kun pidän tämän pseudonyyminä. Blogi kuuluu tietysti vapaa-aikaan, vaikka aika paljon työjuttuja tai vähntäänkin työhön liittyviä ajatuksia täällä purankin. 

Tekstini ovat varsin tiukasti keskittyneet työhön, vaikka tuttuun tapaan teksteissä vilahtelee milloin mitäkin huomioita ja ajatuksia, toiveita ja pelkojakin. Minusta on tärkeää, että hyvien hetkien lisäksi tuon esille niitä vaikeitakin tunteita ja tilanteita, väsymystä ja välillä suoranaista uupumustakin. Jatkuvaa tasapainoilua tämä tietenkin on, sillä tiettyjä elämän värisävyjä tai osa-alueita en halua julkisesti jakaa. Silti toivon, että kokemukseni välittyvät teille, lukijani, sellaisina kuin olen ne halunnut tuoda esiin.

 

 

Blogi on ensimmäisen vuotensa aikana tuonut minulle paljon iloa ja luonut myös muistoja, sillä tekstieni kautta voin elävästi palata tiettyihin hetkiin ja tunnelmiin. Kirjoittaminen antaa toivottua perspektiiviä ja etäännyttää sopivasti kaikesta siitä, minkä keskellä juuri nyt elän. Tietysti toivon, että myös lukijalle blogini tarjoaa jotain, mutta mitä, sen vain sinä voit määritellä. ❤ Ei kun uutta blogivuotta kohti!

Mukavaa kevään ja pääsiäisen jatkoa!

Toiveita vuodelle 2024

Hyvää alkanutta vuotta 2024! ❤ Uudenvuodenlupauksia en harrasta enkä edelleenkään aio muuttua muuksi kuin olen, mutta syksyn ohella vuodenvaihde on minulle tärkeä ajankohta omien tavoitteideni ja toiveideni määrittelyyn sekä tarvittaessa kurssin oikaisuun. Osan toiveistani julkistan nyt täälläkin, mutta tietysti henkilökohtaisimmat toiveeni jätän ainoastaan omaan tietooni. Koska blogi kertoo suurimmalta osin opiskelusta ja työstä, toiveeni luonnollisesti keskittyvät niihin, mutta mukaan mahtuu toiveita elämän muiltakin osa-alueilta.

 

      Täten toivon, että vuonna 2024

 

• saisin väitöskirjani esitarkastukseen saakka
• suoriutuisin erikoistumisen koejaksosta kunnialla
• kasvaisin ammatillisesti yhä enemmän, mutta kohtuullisella hinnalla
• oma alani osoittautuisi minulle oikeasti omaksi
• terveysmurheeni pysyisivät kurissa
• ehtisin enemmän päivittää tätä blogia
• saisin ja saisimme elää mahdollisimman hyvää, tasaista ja tylsääkin arkea
• pääsisin taas paremmin kiinni säännöllisen liikunnan rytmiin
• syksyllä istuttamani kukkaset kukkisivat
• olisi paljon mukavia hetkiä yksin, perheen ja ystävien kanssa
• elämä kohtelisi meitä kaikkia hyvin 

 

 

En pistäisi pahakseni, vaikka alkanut vuosi olisi muutosten ja vaiheiden osalta hiukan maltillisempi kuin edellinen. Lienen monia kertoja aiemminkin toivonut vastaavaa, vaikka luonteenlaatuuni taitaa kuulua se, että jos elämä ei järjestä menoa ja meininkiä tarpeeksi, teen sen itse. Mutta toivotaan vaikka sopivasti työn- ja elämäntäyteistä vuotta, jotten aivan pääse tylsistymään! Haasteita ihan varmasti riittää niin työn kuin muunkin elämän saralla, mutta todella toivon, että ne pysyvät kohtuullisina tai edes siedettävinä.

 

Uusi blogini on vielä vauvaiässä, mutta pohdinnassa on ollut, miten haluaisin tätä tänä vuonna jatkaa. Saatan keksin uusia postaussarjoja tai loistokkaita ideoita tai voi (melko lailla todennäköisemmin) olla, että blogi jatkuu samanlaisena sillisalaattina kuin tähän asti. Jaan täällä siis jatkossakin aavistuksen siloiteltua ja tiukasti rajattua arkeani, mutta mikä itselleni vielä tärkeämpää, aitoja ja rehellisiä tuntemuksia liikaan paatokseen uppoamatta. 

 

 

Sinulta, lukijani, kysyn: mistä Sinä haluaisit tänä vuonna lukea? ❤

 

Väsynyt mutta tyytyväinen

Huh, muutto takana! Olipa se taas kerran voimainponnistus, vaikka tälläkin kertaa meillä oli muuttofirma apuna. Tokihan helpottaa, kun ei itse tarvitse kantaa ja siirtää koko omaisuuttaan asunnosta toiseen, mutta hurjasti työtä on tämän porukan tavaroiden pakkaamisessa ja purkamisessakin. Vielä on suuri osa asioista puolitiessä. Taloksi olemme kuitenkin asettuneet, ja lapset ottaneet pihan ja lähiympäristötkin jo haltuunsa. Enää ei ole kiire muuta kuin omassa päässä.

 

Instan puolella vähän kerroinkin, mihin kaikkeen minun on kuluneina muutamana viikkona pitänyt venyä. Sattumalta kävi niin, että muuton ja sen valmistelun lisäksi kuluneisiin kolmeen viikkoon sisältyi kuhunkin yksi ylimääräinen työpäivä tai -ilta päivystyksen muodossa ja tavallisinakin työpäivinä meni säännönmukaisesti ylitöiksi. Onneksi muuttopäivän sain sentään pitää vapaana. Ei liene yllätys, että vallitseva tunnetila on väsymys, mikä näkyy tällä hetkellä monella tapaa niin töissä kuin kotonakin. Olen onneksi nyt uudessa kodissa nukkunut varsin hyvin, joten toivotaan, että toivun pian tästäkin rytäkästä.

 

Tällaiset tapahtumasumat ovat minulle jokseenkin tyypillisiä. Syy on osittain ihan omani - mitäs haalin kaikenlaista tehtävää! -, mutta elämä tietysti itsekin asettaa omia reunaehtojaan vaikkapa lasten sairastelun muodossa tai kuten nyt kävi, lahjana annetun ylimääräisen päivystyksen avulla. Ja tietenkin juuri samaan syssyyn kolahti sähköpostiin viesti, jonka mukaan minulla on neljä vuorokautta (nyt enää kolme) aikaa vahvistaa julkaistavan artikkelini sisältö. Toivotaan, että jossain kohtaa parin seuraavan päivän aikana aivotoimintani olisi sen verran sujuvaa, että saisin tuonkin homman hoidettua eikä lehteen asti päätyisi mitään mahdottomia lapsuksia.

 

 

 

Työtä ja puuhaa on piisannut siis vaikka muille jakaa. Päivät töitä, illat pakkaamista, purkamista ja järjestelyä, siivoiluakin, perhe tässä ohessa. Taas kerran olen huomannut, ettei minulle vaikeinta ole tehdä vaan pysähtyä - ja tehdä se vieläpä ajoissa. Liian monta kertaa olen vastaavanlaisissa tilanteissa vain puskenut ja puskenut, yrittänyt päästä eteenpäin vielä siinäkin kohtaa, kun vastassa on enää kiviseinä. Kun on vain "pakko jaksaa" ja "vielä tämä viikko". Mutta onko asia todella niin? Ei, eihän se ole.

Siispä vuosien varrella olen opetellut pysähtymään: Lepäämään silloinkin ja erityisesti silloin, kun päässä sinkoilee miljoona tehtävää asiaa ja keskeneräistä työtä. Ottamaan vaikka vain vartin aikaa sille, että saan rauhassa juoda kahvit ja tehdä ristikkoa. Istumaan terassilla katselemassa ja kuuntelemassa kevättä. Kävelemään metsässä, polulla tai tiellä nauttien tuulenviristä ja sinistä taivasta vasten värjyvistä hennoista hiirenkorvista. Ihastelemaan lenkkipolun varrella puhjenneita kukkia, joita vielä eilen en nähnyt.

 

On ollut tuskallisen suuri työ opetella täysin toisenlaista elämänasennetta, sitä, ettei määrä korvaa laatua tai ettei suorittaminen tai aikaansaaminen ole ihmisen mittari. Minua aina vähän kirpaisee, jos joku kutsuu minua "superihmiseksi" tai "tehokkaaksi" tai jollain muulla vastaavalla termillä, millä tarkoitetaan toki hyvää, mutta mikä vain lisää minun ja muiden paineita olla aina vain "parempi". Koen olevani ja etenkin haluaisin olla ihan vain tavallinen, tulla nähdyksi kokonaisena, inhimillisenä ihmisenä - kuten varmaan me kaikki. Tietysti somemaailmassa olen itse tähän(kin) osasyyllinen: helpommin tulee päivittäneeksi saavutuksia ja onnistumisiaan kuin niitä hetkiä, kun tuntuu, ettei mikään onnistu.

Mutta tänäänkin pyhitän hetken tai pari sille, että pysähdyn, istun alas ja vain olen omien ajatusteni kanssa, teen jotain tai olen tekemättä. Enkä tee tätä siksi, että sitten huomenna töissä jaksaisin paremmin, vaan siksi, että tarvitsen sitä voidakseni paremmin. Näiden pienten hetkien, minimaalistenkin hengähdystaukojen varassa lepää paljon.

Levollista sunnuntaipäivää sinnekin!

Jännittäviä aikoja

Tiedättekö sellaisen kihelmöivän jännityksen, johon yhdistyy pieni kauhistus? Sen tunteen, kun jotakin odottaa oikein kovasti, mutta samaan aikaan ei tavallaan uskalla edes ajatella kyseistä asiaa, kun pohdituttaa, jos se ei sitten lopulta toteutuessaan täytäkään toiveita ja odotuksia? Tuollaisen tunteen vallassa tällä hetkellä pakkailen tavaroita muuttoa varten. Tuntuu aivan käsittämättömältä, että vielä tämän kuun aikana asumme kerrassaan tilavasti ja ehkä mikä tärkeintä, meillä on oma piha eikä yhtään seinänaapuria!

 

Meillä ei siis vielä koskaan ole ollut omakotitaloa enkä ole sellaisessa asunut sitten lapsuuden. Edellisen omistusasumisen jäljiltä olin aivan kypsä koko touhuun ja muutin varsin mielelläni vuokralle. Rivari vaihtui kerrostaloon, ja sydämestäni sanon, etten ole näinä vuosina kärsinyt kerrostaloasumisesta juurikaan. (Naapurit sen sijaan voivat ollakin, sorisori, muutamme ihan kohta!) Silti uskon vahvasti, että kotiuduttuamme uuteen kotiin en voisi enää kuvitellakaan asuvamme missään muussa asumismuodossa. Niin sen kai kuuluu mennäkin.

Puolisolle omakotitalo on ollut asumismuotona pitkäaikainen haave, mutta minä en ollut asiasta yhtä varma. Omakotitalo tarkoittaa paljon työtä niin talon seinien sisä- kuin ulkopuolellakin, ja ajatus omasta isommasta pihasta on ennemmin kauhistuttanut kuin innostanut (en varsinaisesti koe olevani mikään viherpeukalo). Samalla kuitenkin ajatus omasta rauhasta on houkutellut etenkin, kun lapset kasvavat eikä tietenkään hyvänkokoisessakaan kerrostaloasunnossa ole sellaista rauhaa ja yksityisyyttä kuin omakotitalossa voisi olla. Käytännöllisyys ajoi lopulta mukavuudenhaluni (tai realismin) ohi, ja tässä ollaan. Koko asuntoasiahan tapahtui meille tyypilliseen tapaan varsin rytinällä, kokonaisuudessaan siis alusta (= lainan hakemisesta ja kilpailutuksesta, asuntojen etsimisestä, näytöillä juoksemisesta) loppuun (= ostopäätökseen, kauppoihin ja muuttoon) kuluneiden reilun neljän kuukauden aikana. 

 

Nyt elämme niitä kauhistuttavan kutkuttavia hetkiä juuri ennen suurta muutosta, vaikka fiilistelyyn ei liiemmin aikaa liikenisikään, kun tehtävälistat pitenevät samaa tahtia kun aika hupenee. Mielessäni olin kuvitellut monet loppukuun tapahtumat, työt ja muut, joihin kipaisen nykyisestä kodistamme, ja vasta tänään tajusin, että ehei, siinä vaiheessahan olemme jo toisaalla. Tutkimustyöhön pitää luoda taas uudenlaiset fasiliteetit, etäseminaareista puhumattakaan!

 

Vuosi 2023 on jo tähän mennessä yllättänyt, rohkaissut, kannatellut ja haastanut enemmän kuin ikinä osasin vuodenvaihteessa ajatella. Toivotaan, että vuosi jatkuu yhtä positiivisissa merkeissä, sillä tähän asti vuosi on ollut täyttä elämää (pun intended). Olimmepa valmiita tai emme, muutto lähenee päivä päivältä, ja reilun viikon päästä elämämme on jo varsin erilaista. Ja saattaahan minustakin vielä kuoriutua jokin puutarhaihminen. Ajattelin nimittäin alkaa noudattaa kiinalaista sananlaskua: "Elämässä mikään ei ole niin tärkeää kuin puutarhanhoito, eikä sekään ole kovin tärkeää." Sitä kohti! 

 

Muuttopuuhissa

Huh, miten tätä tavaraa riittääkään! Muutto lähenee, ja olemme alkaneet käydä kaappeja ja tavaroita läpi muuttoa ajatellen. Olen aina pitänyt muuttoja mainioina tilaisuuksina käydä läpi omaisuutta ja päästä eroon ylimääräisestä painolastista, ja sen vuoksi olen ollutkin tyytyväinen melko tiiviiseen muuttotahtiimme. 13-vuotisen yhteiselomme aikana olemme asuneet kahdella eri paikkakunnalla ja seitsemässä eri asunnossa. Lyhimmillään asumisaika yhdessä asunnossa on ollut 11 kuukautta ja pisimmillään 3 vuotta, joten pakkaaminen ja purkaminen on kieltämättä tullut tutuksi. Tavaramäärä on perheen kasvaessa lisääntynyt muutto muutolta, mutta vielä kaiketi ollaan jonkinlaisessa tasapainossa sen suhteen.

 

 

Tässä muutossa ensimmäistä kertaa asuinneliöt kasvavat huimasti, mikä on ihanaa, vaikka samalla epäilenkin, että äkkiäkös suuretkin säilytystilat ja avarat huoneet saadaan täytettyä... Joka tapauksessa nyt on jälleen loistava tilaisuus päästä eroon monenlaisesta vuosien saatossa kertyneestä sälästä, jota emme enää tarvitse. Ainoana hidasteena tässä kierrätyksessä ja karsimisessa on aika, jota on aina liian vähän. Mutta sain kuin sainkin käytyä läpi myös vauvanvaatteet, joita olen säilyttänyt esikoisen syntymästä saakka eli yli 10 vuotta enkä vain raaskinut aiemmin edes pohtia, että luopuisin niistä joistakin.

Muuttopäivä on sovittuna muutaman viikon päähän, muuttofirma tilattuna ja käytännön asiat suurin piirtein setvittynä. (Viimeksi mainituista tosin on vastannut suurimmaksi osaksi puoliso, kiitos siis hänelle!) Huonejärjestystä ja huonekalujen sijoittelua on pohdittu myöskin, jotta itse muuttotapahtuma etenisi mahdollisimman sutjakasti ja tavarat löytäisivät nopeasti paikkansa. Vaikka kovasti toivoisinkin, ettei mukanamme muuttaisi mitään ylimääräistä, ajan puitteissa luulen, että vielä jää selviteltävää uuteen kotiinkin. Ehkä ihan hyväkin niin.

 

  

Muutoissa on aina tiettyä haikeutta, luopumista, sillä kertoohan muutto tietyn aikakauden lopusta. Hyvästi, huoleton opiskeluelämä! Viimeiset kaksi muuttoa ovat tapahtuneet maantieteellisesti hyvin lähekkäin - onneksi - eikä arkemme ole liiemmin muuttunut muuttojen myötä. Tämä muutto sen sijaan tuo tullessaan täydellisen asuinympäristön muutoksen, lapsille koulunvaihdon ja meille kaikille paljon uutta opeteltavaa, tehtävää ja ihmeteltävää. Omakotiasuminen on tuttua sekä minulle että miehelleni ja tietyllä tapaa ollut aina toiveena ja tavoitteena. Silti olen nauttinut suuresti kerrostaloelämän huolettomuudesta. Aika aikaa kutakin, ja mielelläni siirryn omaan kotiin monen vuoden jälkeen. 

 

Vappuvapaat kuluivat kotosalla kaksin yhden (lievästi sairastelevan) lapsen kanssa, muut olivat mummolassa. Samalla sain edistettyä muuttoa, järjesteltyä, siivottua ja karsittua loputtomalta tuntuvaa tavaramäärää. Ehdittiinpä myös tarttua hetkeen, viettää kaksin laatuaikaa ja nauttia vappubrunssista parvekkeella. Ihan pian voidaan vastaava laittaa omalle terassille, voi miten odotankaan!

  

 

Arki alkaa taas ihan liian pian eli huomenna. Lisää tunteja vuorokauteen ja tietenkin rutkasti energiaa saa lähettää tännepäin, jos jollain sattuu liikenemään! Toukokuu on muutenkin hektinen kuukausi (mikäpä ei elämässäni olisi?), sillä siihen sattuu useampi päivystys, YEK-verkkokurssia ja seminaareja sekä konferenssiin valmistautumista abstraktin muodossa luonnollisesti perustyön lisäksi. Onneksi aina on pieniä kevennyksiä, kuten nyt vappu ja parin viikon päästä helatorstai, joten ehkäpä tästäkin kuukaudesta selvitään.

Iloista toukokuuta sinnekin!

Alku aina hankalaa

Vaikka pidänkin uusista aluista, kuvioista ja suunnitelmista, uusien asioiden aloittamiseen kuuluu yksi, josta en niin välitä, ja se on uuden työn alku. Tämä tuskin tulee yllätyksenä vähänkään aiempaa blogiani seuranneille. Uuden(laisen) työn aloittaminen on melkein kauheinta mitä tiedän. Periaatteessa olen erittäin nopea sopeutumaan ja solahtamaan melkein paikkaan kuin paikkaan, mutta tosiasiassa työn sisältöjen, käytäntöjen ja kaiken "hiljaisen tiedon" omaksuminen vie paljon aikaa ja energiaa, ja alku menee väkisinkin vähän sumussa. 

Osittain tästä syystä en ole keikkatyön ylin ystävä, vaan olen aina pyrkinyt löytämään työpaikkoja, joissa viihdyn ja jonne voin hyvillä mielin jäädä pidemmäksikin aikaa. Erikoistumiseen kuitenkin kuuluu väistämättä monta eri työpaikkaa ja toimipistettä, sillä terveyskeskusjakson (9 kk) lisäksi on tehtävä "runkokoulutusta" omalla alallaan ja "reunapalveluita" omaan alaan liittyvillä, itseä kiinnostavilla aloilla.

Alkukankeus on vaivannut myös tätä työjaksoani, joskin selittäviä tekijöitä ovat työn sijasta pääosin aivan muut elämän osa-alueet. Olen ollut nyt tutussa tk:ssa töissä kaksi kuukautta, joista ihan yksittäisiä viikkoja siten, ettei kukaan perheestä ole sairaana. Onneksi puoliso hoitaa (ja pakkokin) suurimman osan lasten sairasteluista, sillä olen itsekin saanut kärvistellä milloin minkäkin taudin kourissa - miten niitä riittääkään!

Sairasteluiden lisäksi elämää on ollut täydentämässä väitöskirjani toisen artikkelin julkaisuprosessi, joka päättyi onnekseni yllättävän nopeasti (vajaan 3 kk aikana) hyväksyntään. Kävi siis nytkin juuri niin kuin oletin, sillä vain muutama päivä ennen töiden alkua artikkeli palautui minulle korjauspyyntöineen, jotka - jälleen onneksi! - olivat melko pieniä. Silti piti monta iltaa ja pari viikonloppua uhrata tälle prosessille ennen hyviä uutisia.

 

 

Kolmantena asiana ovat olleet opinnot, sillä olin tammikuussa aloittanut tilastotieteen peruskurssin, jonka järkevästi olin kuitenkin valinnut vain 3 op:n laajuisena. Viikko sitten oli tentti, joten siitäkin päästiin, vaikka välillä meinasi vallan uuvuttaa iltaisin kaiken muun ohessa pyöritellä tilastointiohjelmaa ja tuskailla koodien kanssa, jotka eivät millään meinanneet toimia niin kuin piti. Tuloksia odotellessa!

Kolmas artikkelini on myös aiheuttanut harmaita hiuksia, vaikkei se ole edes alkutekijöissään. Rekisteritutkimusta ohjaa nykyään toisiolaki, jonka aiheuttamat muutokset eivät ole aina selviä edes heille, jotka näiden asioiden kanssa toimivat päivittäin. Kovasti peukkuja pidän sille, että syksyllä pääsisin aineistoni kimppuun, mutten tiedä ollenkaan, toteutuuko se (todennäköisesti ei, sanoo pessimisti minussa) vai jäänkö jälleen aikataulustani.

Ja sitten ehkä suurin, tulevaa elämäämme ja etenkin sen laatua toivottavasti suuresti parempaan muuttava tekijä: oman kodin etsintä ja lopulta sen löytäminen! Vuosia elin aivan tyytyväisenä kulloisissakin puitteissa, mutta kun talokuume iskee, se on menoa. Ei ollut suunniteltua ei, mutta vielä tänä keväänä muutamme jälleen, tällä kertaa omakotitaloon.

 

Paljon on ollut monenlaista tässä alkuvuodessa, ihan hengästyttää ajatellakin. Siispä toivon, että elämä tästä rauhoittuisi omiin uomiinsa, vaikken todellakaan usko, että niin käy! Joka tapauksessa tämä blogi toimikoon henkireikänäni nykyelämäni pyörteissä. (Ruuhkavuodet ovat kohdallani mitä totisinta totta.) Myös tasapainoa olen edelleen hakemassa omien vaatimusten, vastuiden ja kaikkien elämäni osa-alueiden välillä.

Mukavaa huhtikuun alkua!

Uusia alkuja

Hei vaan, täällä ollaan taas! Viime kesänä lääkistaipaleeni ja samalla Tasapainoilua-blogin tultua päätökseen oloni oli haikea ja vaikea. Oli kunnia-asia jatkaa blogiani alusta loppuun ja kuvata koko lääkisaikani ylä- ja alamäkineen. Elämäntilanteen muutokset - hyvät ja huonot - näkyivät blogin postaustahdissa, mutta sinnikkäästi jatkoin blogin päivittämistä myös kiireisempinä aikoina. Tavallaan olin helpottunut, kun sain päätettyä blogini, eikä enää "tarvinnut" jakaa ajatuksiani tai kokemuksiani julkisesti. Nyt, kuukausia myöhemmin, minulla on monta kertaa ollut ikävä bloggaamista - tai ylipäätään kirjoittamista, edes ajoittaista vastavuoroisuutta täällä blogin puolella, ajatusteni jäsentämistä, aikaan saamisen kokemusta sekä tietenkin valokuvausta, joka on jäänyt vielä tavallistakin vähäisemmälle, kun ei enää ollut blogia, jonne kuvia laittaa!

 

Sen suuremmin selittelemättä täällä ollaan, uudenuutukaisen blogini puolella. Aika on ajanut ohi - siltä ajoittain tuntuu - pitkistä, pohdiskelevistakin teksteistä. Itse kuitenkin kaipaan niitä ja mielelläni sellaisia myös kirjoitan. Olen kaivannut tätä kanavaa myös omien ajatusteni jäsentelyyn, muotoiluun ja ilmaisuun. Usein tekstejä kirjoittaessaan ymmärtää jotakin sellaista, mikä muuten saattaisi jäädä huomaamatta. Toivon myös tuovani teille lukijoille jotakin, oli se sitten mielenkiintoista luettavaa tai vertaistukea samankaltaiseen tilanteeseen. Ennen kaikkea blogini on minulle henkireikä, oma juttuni ja alueeni, jonka rajat asetan minä. Tässä(kään) blogissani en aio valittaa (ainakaan kaikesta mahdollisesta), kertoa omaan makuuni liian yksityiskohtaisesti työstäni, itsestäni tai elämästäni tai kirjoittaa juurikaan mistään muusta kuin omista kokemuksistani ja/tai näkökulmistani. Tämä, kuten aiempikaan blogini, ei ole opetus- tai koulutuskanava, vaan yksittäisen ihmisen arkea, elämää ja ajatuksia. Aika näyttää, millaiseksi sisältö lopulta muotoutuu.

Joka tapauksessa ihanaa olla taas uuden edessä, päästä ideoimaan postauksia ja kaikkea sellaista, mikä blogielämään kuuluu! :) Onko siellä ruudun takana tuttuja?