Kesää kohti

Oi ihana toukokuu! Nyt on ollut niin paljon kaikkea meneillään, ettei aikaa ole jäänyt millekään muulle kuin töille, muutolle ja perheelle. Pienistä hetkistä olen kuitenkin ottanut ilon irti ja ohikulkumatkoilla ihaillut kevään etenemistä. (Siitepölyaika on tänä vuonna ihan ka-ma-la, mutta onneksi käynnissä oleva siedätyshoito tuntuu ehkä vähän jo auttavan!)

 

Uusi koti on tämän kevään suurin juttu, kuten on varmaankin tullut hyvin selväksi. Juuri nyt tuntuu, että hyvää on kannattanut todellakin odottaa. Äitienpäivänä kävimme tyhjässä talossa retkellä ja nautimme kakkukahvit terassilla. Sain myös kimpun omalta pihalta kerättyjä valkovuokkoja 💗 Muuton jälkeen lapset ovat ottaneet uuden kodin ja pihan haltuun ja viihtyisivät ulkona aamusta iltaan. Uusi elinympäristö on avannut taas aivan uudenlaisia mahdollisuuksia. Eräs ilta lähdimme koko joukolla pyörälenkille tutustumaan uusiin maisemiin. Oli ihanaa ajella rauhallisemmilla alueilla, kun edelliset liki seitsemän vuotta ovat vierähtäneet hyvin tiiviisti kaupunkimaisemissa, joissa muuta liikennettä saa huomattavasti enemmän varoa. Ja ei, emme edelleenkään asu missään metsän keskellä, mutta suuri muutos tämä omakotiasumiseen siirtyminen joka tapauksessa on ollut.

Kevät on kauneimmillaan, ja vaikka kesä onkin itselleni vähiten mieluinen vuodenaika monestakin syystä, luonnon heräämisessä ja kesän lähestymisessä on joka kerta jotakin lumoavaa. Valon lisääntyminen on lisännyt omaa jaksamistani, joskin valoisat aamut ovat tehneet myös sen, että usein herään aivan liian aikaisin ilman kelloa. Eräskin aamuyö istuin terassin portailla linnunlaulua kuunnellen ja omenapuun nuppuja ihastellen. Aamulla olikin jo kukkia nuppujen sijaan, olivat varkain avautuneet! Taidan muuten piakkoin joutua syvemminkin selvittämään puutarhanhoidon saloja, jotka toistaiseksi ovat itselleni hämärän peitossa. Olen lohduttautunut sillä, että saamme ainakin yhden kevään ajan nauttia kauniista pihasta. Seuraavista vuosista en menisi niinkään takuuseen, mutta kaipa siinäkin asiassa kehittyy ajan kanssa. 

 

Tuntuu ihan uskomattomalta, että lapsilla on jäljellä enää yksi kouluviikko ennen kesälomaa. Näinpä se tämäkin kevätlukukausi hujahti, vaikka kevättalvella lumihankien keskellä töihin tarpoessa tuntui, ettei kesä tule koskaan. Kesäloma tietenkin tuo tänäkin vuonna omat lastenhoidolliset haasteensa, sillä edelleenkään itselläni ei ole lomaa kuin pari hassua viikkoa. Onneksi puoliso sentään on jo pari vuotta työskennellyt samassa työpaikassa, joten hänen lomatilanteensa on paljon omaani parempi. Lisäksi hänellä - toisin kuin itselläni - on hyvä mahdollisuus etätöihin, joten eiköhän tästäkin kesästä jotenkin selvitä. Suurin helpotus arkeemme saadaan, kun kuopus pääsee kesän aikana vaihtamaan lähipäiväkotiin. Näen jo sieluni silmin, miten reippaana äiti-ihmisenä polkaisen kuopus kyydissäni päiväkodille ja jatkan siitä sitten töihin (tai sitten totuus on jotakin ihan muuta).

Enää muutama päivä toukokuuta jäljellä, ja sitten alkaa virallisesti kesä. Suuria en kesältä odota, sillä samaa arkea elämme silloinkin, enkä tosiaan koskaan ole ollut varsinainen kesäihminen. Silti toivon, että tänä kesänä ehtisimme aiempia kesiä paremmin tekemään kaikenlaista perheen kesken ja tapaamaan ystäviä. Toivon myös, että kaikesta työmäärästä huolimatta saisin edes hetken kerrallaan nauttia vapaa-ajasta ja omista puuhistani kotona ja muualla. Ja tietenkin toivon, että kaikki menee tänäkin kesänä hyvin niin kotona kuin töissäkin. 

 

 

 

Muutosta ja muusta vielä tässä toivutaan, mutta elpymisen merkkejä on havaittavissa. Tsemppiä meille kaikille, kullekin omaan tilanteeseensa! Voimia alkavaan viikkoon :)

 

Väsynyt mutta tyytyväinen

Huh, muutto takana! Olipa se taas kerran voimainponnistus, vaikka tälläkin kertaa meillä oli muuttofirma apuna. Tokihan helpottaa, kun ei itse tarvitse kantaa ja siirtää koko omaisuuttaan asunnosta toiseen, mutta hurjasti työtä on tämän porukan tavaroiden pakkaamisessa ja purkamisessakin. Vielä on suuri osa asioista puolitiessä. Taloksi olemme kuitenkin asettuneet, ja lapset ottaneet pihan ja lähiympäristötkin jo haltuunsa. Enää ei ole kiire muuta kuin omassa päässä.

 

Instan puolella vähän kerroinkin, mihin kaikkeen minun on kuluneina muutamana viikkona pitänyt venyä. Sattumalta kävi niin, että muuton ja sen valmistelun lisäksi kuluneisiin kolmeen viikkoon sisältyi kuhunkin yksi ylimääräinen työpäivä tai -ilta päivystyksen muodossa ja tavallisinakin työpäivinä meni säännönmukaisesti ylitöiksi. Onneksi muuttopäivän sain sentään pitää vapaana. Ei liene yllätys, että vallitseva tunnetila on väsymys, mikä näkyy tällä hetkellä monella tapaa niin töissä kuin kotonakin. Olen onneksi nyt uudessa kodissa nukkunut varsin hyvin, joten toivotaan, että toivun pian tästäkin rytäkästä.

 

Tällaiset tapahtumasumat ovat minulle jokseenkin tyypillisiä. Syy on osittain ihan omani - mitäs haalin kaikenlaista tehtävää! -, mutta elämä tietysti itsekin asettaa omia reunaehtojaan vaikkapa lasten sairastelun muodossa tai kuten nyt kävi, lahjana annetun ylimääräisen päivystyksen avulla. Ja tietenkin juuri samaan syssyyn kolahti sähköpostiin viesti, jonka mukaan minulla on neljä vuorokautta (nyt enää kolme) aikaa vahvistaa julkaistavan artikkelini sisältö. Toivotaan, että jossain kohtaa parin seuraavan päivän aikana aivotoimintani olisi sen verran sujuvaa, että saisin tuonkin homman hoidettua eikä lehteen asti päätyisi mitään mahdottomia lapsuksia.

 

 

 

Työtä ja puuhaa on piisannut siis vaikka muille jakaa. Päivät töitä, illat pakkaamista, purkamista ja järjestelyä, siivoiluakin, perhe tässä ohessa. Taas kerran olen huomannut, ettei minulle vaikeinta ole tehdä vaan pysähtyä - ja tehdä se vieläpä ajoissa. Liian monta kertaa olen vastaavanlaisissa tilanteissa vain puskenut ja puskenut, yrittänyt päästä eteenpäin vielä siinäkin kohtaa, kun vastassa on enää kiviseinä. Kun on vain "pakko jaksaa" ja "vielä tämä viikko". Mutta onko asia todella niin? Ei, eihän se ole.

Siispä vuosien varrella olen opetellut pysähtymään: Lepäämään silloinkin ja erityisesti silloin, kun päässä sinkoilee miljoona tehtävää asiaa ja keskeneräistä työtä. Ottamaan vaikka vain vartin aikaa sille, että saan rauhassa juoda kahvit ja tehdä ristikkoa. Istumaan terassilla katselemassa ja kuuntelemassa kevättä. Kävelemään metsässä, polulla tai tiellä nauttien tuulenviristä ja sinistä taivasta vasten värjyvistä hennoista hiirenkorvista. Ihastelemaan lenkkipolun varrella puhjenneita kukkia, joita vielä eilen en nähnyt.

 

On ollut tuskallisen suuri työ opetella täysin toisenlaista elämänasennetta, sitä, ettei määrä korvaa laatua tai ettei suorittaminen tai aikaansaaminen ole ihmisen mittari. Minua aina vähän kirpaisee, jos joku kutsuu minua "superihmiseksi" tai "tehokkaaksi" tai jollain muulla vastaavalla termillä, millä tarkoitetaan toki hyvää, mutta mikä vain lisää minun ja muiden paineita olla aina vain "parempi". Koen olevani ja etenkin haluaisin olla ihan vain tavallinen, tulla nähdyksi kokonaisena, inhimillisenä ihmisenä - kuten varmaan me kaikki. Tietysti somemaailmassa olen itse tähän(kin) osasyyllinen: helpommin tulee päivittäneeksi saavutuksia ja onnistumisiaan kuin niitä hetkiä, kun tuntuu, ettei mikään onnistu.

Mutta tänäänkin pyhitän hetken tai pari sille, että pysähdyn, istun alas ja vain olen omien ajatusteni kanssa, teen jotain tai olen tekemättä. Enkä tee tätä siksi, että sitten huomenna töissä jaksaisin paremmin, vaan siksi, että tarvitsen sitä voidakseni paremmin. Näiden pienten hetkien, minimaalistenkin hengähdystaukojen varassa lepää paljon.

Levollista sunnuntaipäivää sinnekin!

Sairaanhoitajasta lääkäriksi

Vuosien varrella ainakin jokunen Tasapainoilua-blogin lukija ilmoittautui sairaan-/terveyden-/ensihoitajaksi, joka oli aikeissa pyrkiä tai jo päässyt lääkikseen. Aihe on kiinnostanut monia, ja edelleen aiemman blogini Sairaanhoitajaksi vai lääkäriksi -postaussarjaa aina toisinaan luetaan. Jos kiinnostaa, ensimmäinen osa: opinnot, toinen osa: työ ja kolmas osa: oma taustani löytyvät linkkien takaa. Pakko muuten sanoa, että kohtuu hyvin olin perillä lääkärin työn sisällöstä jo tuolloin, ensimmäisenä lääkisvuonna - ihan yllätyin, kun luin uudestaan tuon sarjan läpi.

 

Vuosi sitten tässä postauksessa käsittelin sitä, millaista on, kun on molemmat tutkinnot eli lääkäriyden taustalla sairaanhoitajan tutkinto ja identiteetti. Moni on sairaanhoitajataustastani kuullessaan spontaanisti todennut, että "siitä on varmasti hyötyä!" enkä voi sitä kiistää. En tiedä, millainen ihminen ja ammattilainen olisin ilman niitä seitsemää vuotta, jotka käytin sairaanhoitajaksi opiskellessani ja työelämässä ennen lääkikseen pääsyä.

Siihen, miksi hakeuduin alunperin nimenomaan sairaanhoitajaksi, oli jälkikäteen ajatellen monta syytä: 

1) Halusin tehdä työtä ihmisläheisesti.

2) En ollut koskaan ajatellut, että voisin olla lääkäri tai ikinä edes päästä lääkikseen.

3) Ammatin vastuu huoletti - siis hoitajankin vastuu, lääkärin vastuusta puhumattakaan.

4) Kuva lääkärin työstä oli aika yksipuolinen ja ajattelin, etten sopisi siihen työhön.

 

Hauskana sivuhuomiona mainittakoon, että lukiossa keskustelin ystäväni kanssa opon tunnilla ammatinvalinnasta. Hän halusi jo silloin lääkäriksi ja minä sairaanhoitajaksi, ja niinpä keskustelimme näistä ammateista ja niihin pyrkimisestä, eikä tosiaan mielen vieressäkään käynyt, että meistä tulisi joskus kollegoita. :D Vuosia myöhemmin työelämässä tajusin, että lääkis voisi sittenkin olla myös minua varten.

Hakuvaiheessa harmittelin kovasti, ettei enää ollut sairaanhoitajille omaa kiintiötä lääkikseen. Aika vähäisiksi jäivät hyväksiluvut myös opintojen aikana - muutamia opetuksia ja  suunnilleen 5 opintopistettä. Toisaalta kuusi vuotta lääkistä on lyhyt aika, eikä siinäkään ehdi käydä kaikkea niin kattavasti, etteikö työelämässä tulisi vielä hyvin paljon uutta opittavaa. Hakuvaiheessa harmitti myös se, että pääsykokeen painotus oli siirtynyt lukioasioihin, eikä käytännön kokemuksesta vaikuttanut olevan enää niin suurta hyötyä kuin aikanaan Galenoksen kanssa. Lääkikseen päästäkseen pitikin palata takaisin lukioasioiden pariin etenkin, kun en ollut fysiikkaa, kemiaa enkä biologiaa opiskellut pakollisia kursseja enempää. Vaan oli miten oli, sisään päästiin ja vieläpä valmistuinkin.

 

 

Nykyhakijat vuorostaan joutuvat kamppailemaan sellaisten asioiden kanssa, joista en itse ollut kuullutkaan, kun paperisen kokeen on korvannut sähköinen pääsykoe kaavaeditoreineen sekä tietenkin uutena ovat tulleet todistuskiintiöt, joihin ei ole ei-ensikertalaisena asiaa. Pääsykoehan on ihan pian, ja jokaiselle lääkikseen pyrkivälle toivotankin paljon voimia loppurutistukseen ja tsemppiä pääsykokeeseen: Te pärjäätte ja osaatte kyllä! (Tietysti myös onnea todistusvalinnalla sisään päässeille!)

 

Lopuksi sanon teille, lääkikseen pyrkivät sairaanhoitajakollegat ja muut läheisiin ammattiryhmiin kuuluvat, ne asiat, jotka olisin itse hakuvaiheessa halunnut kuulla:

Ehdit vielä vaikka mitä, nyt ei todellakaan ole myöhäistä. Vaikka ammatti muuttuu, aiemmat tiedot ja taidot pysyvät taustalla. Ja viimeisenä: Sinä pystyt siihen.

 

Tsemppiä jatkoon, tulevat kollegat!

Jännittäviä aikoja

Tiedättekö sellaisen kihelmöivän jännityksen, johon yhdistyy pieni kauhistus? Sen tunteen, kun jotakin odottaa oikein kovasti, mutta samaan aikaan ei tavallaan uskalla edes ajatella kyseistä asiaa, kun pohdituttaa, jos se ei sitten lopulta toteutuessaan täytäkään toiveita ja odotuksia? Tuollaisen tunteen vallassa tällä hetkellä pakkailen tavaroita muuttoa varten. Tuntuu aivan käsittämättömältä, että vielä tämän kuun aikana asumme kerrassaan tilavasti ja ehkä mikä tärkeintä, meillä on oma piha eikä yhtään seinänaapuria!

 

Meillä ei siis vielä koskaan ole ollut omakotitaloa enkä ole sellaisessa asunut sitten lapsuuden. Edellisen omistusasumisen jäljiltä olin aivan kypsä koko touhuun ja muutin varsin mielelläni vuokralle. Rivari vaihtui kerrostaloon, ja sydämestäni sanon, etten ole näinä vuosina kärsinyt kerrostaloasumisesta juurikaan. (Naapurit sen sijaan voivat ollakin, sorisori, muutamme ihan kohta!) Silti uskon vahvasti, että kotiuduttuamme uuteen kotiin en voisi enää kuvitellakaan asuvamme missään muussa asumismuodossa. Niin sen kai kuuluu mennäkin.

Puolisolle omakotitalo on ollut asumismuotona pitkäaikainen haave, mutta minä en ollut asiasta yhtä varma. Omakotitalo tarkoittaa paljon työtä niin talon seinien sisä- kuin ulkopuolellakin, ja ajatus omasta isommasta pihasta on ennemmin kauhistuttanut kuin innostanut (en varsinaisesti koe olevani mikään viherpeukalo). Samalla kuitenkin ajatus omasta rauhasta on houkutellut etenkin, kun lapset kasvavat eikä tietenkään hyvänkokoisessakaan kerrostaloasunnossa ole sellaista rauhaa ja yksityisyyttä kuin omakotitalossa voisi olla. Käytännöllisyys ajoi lopulta mukavuudenhaluni (tai realismin) ohi, ja tässä ollaan. Koko asuntoasiahan tapahtui meille tyypilliseen tapaan varsin rytinällä, kokonaisuudessaan siis alusta (= lainan hakemisesta ja kilpailutuksesta, asuntojen etsimisestä, näytöillä juoksemisesta) loppuun (= ostopäätökseen, kauppoihin ja muuttoon) kuluneiden reilun neljän kuukauden aikana. 

 

Nyt elämme niitä kauhistuttavan kutkuttavia hetkiä juuri ennen suurta muutosta, vaikka fiilistelyyn ei liiemmin aikaa liikenisikään, kun tehtävälistat pitenevät samaa tahtia kun aika hupenee. Mielessäni olin kuvitellut monet loppukuun tapahtumat, työt ja muut, joihin kipaisen nykyisestä kodistamme, ja vasta tänään tajusin, että ehei, siinä vaiheessahan olemme jo toisaalla. Tutkimustyöhön pitää luoda taas uudenlaiset fasiliteetit, etäseminaareista puhumattakaan!

 

Vuosi 2023 on jo tähän mennessä yllättänyt, rohkaissut, kannatellut ja haastanut enemmän kuin ikinä osasin vuodenvaihteessa ajatella. Toivotaan, että vuosi jatkuu yhtä positiivisissa merkeissä, sillä tähän asti vuosi on ollut täyttä elämää (pun intended). Olimmepa valmiita tai emme, muutto lähenee päivä päivältä, ja reilun viikon päästä elämämme on jo varsin erilaista. Ja saattaahan minustakin vielä kuoriutua jokin puutarhaihminen. Ajattelin nimittäin alkaa noudattaa kiinalaista sananlaskua: "Elämässä mikään ei ole niin tärkeää kuin puutarhanhoito, eikä sekään ole kovin tärkeää." Sitä kohti! 

 

Tohtoriopintoja ja apurahahakuja

Alkukevät on ollut melkoisen hektistä, kuten jo aiemmin täällä avauduin. Sairastelut sentään ovat nyt vähentyneet, ja lapset pysyneet terveinä suorastaan yllättävän pitkään. Keveämpää, sujuvampaa arkea tässä on kieltämättä kaivattukin! Töiden lisäksi - joissa jo niissäkin olisi ihan tarpeeksi tekemistä - olen muutaman viime kuukauden aikana paitsi saanut toisen artikkelini julkaistua, myös edistänyt tohtoriopintoja ja hakenut apurahoja seuraavia tutkimusjaksoja varten.

 

 

Tilastotieteen kurssi päättyi tenttiin reilu kuukausi sitten varsin onnistuneesti. Olipas muuten hauskaa istua tekemässä tenttiä pitkästä aikaa kuuden lääkisvuoden ajalta hyvin tutussa auditoriossa. Kaikista vastoinkäymisistä huolimatta sain kuin sainkin opiskeltua riittävästi ja tentistä pääsin kirkkaasti läpi. Heti tästä kurssista suoriutumisen jälkeen tosin alkoi Yleislääketieteen erityiskoulutukseen (YEK) liittyvä verkkokurssi, jossa tehtäviä tulee suorittaa viikoittain. Voitte ehkä kuvitella, mikä fiilis oli kuumeisena yrittää saada selkoa esimerkiksi kuntoutukseen liittyvistä kiemuroista. Onneksi toivuin kohtalaisen nopeasti, ja nyt ovat paremmin sujuneet myös ylimääräiset tehtävät. Enää yksi tehtävä jäljellä ja sen jälkeen seminaarit, mutta tarinoin YEK-asioista joskus toiste lisää.

 

Tohtoriopinnoista olen suorittanut nyt valtaosan, ja pakollisina jäljellä taitaa olla enää 6 opintopistettä. Kliinisessä tohtoriohjelmassa teoriaopintoja tarvitaan vain 30 opintopistettä eli noin puolen vuoden opinnot, mikä on minusta aika vähän. Yleisiä valmiustaito-opintoja eli nimensä mukaisesti yleispäteviä kursseja mm. tieteelliseen kirjoittamiseen, tutkimusmenetelmiin ja etiikkaan liittyen tarvitaan 5-15 op, tieteen- ja tutkimusalan opintoja (syvällisemmin omaan alaan liittyviä opintoja)15-25 op. Loput opintopisteet aion kerätä paitsi rahoitushakemuskurssista (josta toivottavasti saan hyviä vinkkejä!) myös konferenss(e)ista ja taisipa opintosuunnitelmassani olla vielä kurssi mediaviestinnästäkin. Alkusyksystä osallistun erääseen konferenssiin, jossa esittelen todennäköisesti posterin avulla omaa tutkimustani. Hyvä saada kokemusta myös esiintymisestä, sillä se on itselleni koko väitöskirjaprojektin hankalin osa-alue - onnea vain itselleni väitöstilaisuuteen!

 

 

  

Apurahat ovat itselleni - ainakin tällä hetkellä - ainoina rahoituslähteinäni tärkeitä. En ole kokenut apurahojen hakemista kovinkaan kuormittavana, sillä pidän kirjoittamisesta ja hakemusten täyttämisestä. Usein hakemuksiin tarvitaan samankaltaisia osioita, joihin on helppo muokata olemassa olevaa tutkimussuunnitelmaa. Tietysti työn ohessa myös apurahojen haku tuo oman lisänsä ja kuormituksensa, kun pitää pitää huoli deadlineista ja siitä, että saa kaikki liitteet toimitettua ajallaan. Juuri nyt haussa ovat myös yliopiston "palkkapaikat", mutta todennäköisesti en niitä hae, sillä pyrkimys on kuitenkin ensisijaisesti tehdä kliinistä työtä ja sitä kautta edistää erikoistumista. Toki lyhyiden tutkimusjaksojen osalta palkkapaikka houkuttelisi, sillä ovathan työsuhde-edut kiistattomat suhteessa apurahatutkijuuteen. Onneksi hakuaikaa on vielä jäljellä ja ehdin punnita hyötyjä ja haittoja.

 

Itse olen keskittynyt lähinnä pienempien apurahojen ja lyhyiden apurahakausien hakemiseen, sillä teen päätoimista tutkimusta vain muutamia kuukausia kerrallaan. Verottomana apurahoja saa vuositasolla vastaanottaa n. 25 000 e/v, minkä jälkeen apurahoistakin peritään veroa. Olen pyrkinyt siihen, että tuo raja ei ylittyisi, ja viime vuonna taisin nostaa apurahoja juuri tuon rajan alle, mikä oli odotuksiin nähden varsin hyvin. Tälle vuodelle on nostamatta yksi kannustusapuraha, jonka lisäksi olen hiljattain saanut yhden pienen apurahan ja toisen hieman suuremman. Näiden turvin on tarkoitus työskennellä loppuvuodesta muutaman kuukauden ajan. Tähänastinen apurahahakujeni onnistumisprosentti (saadut/haetut apurahat) on suunnilleen 50 %. Summien osuuksista en ole enää perillä, vaikka tarkkaa kirjaa pidänkin haetuista ja saaduista apurahoista.

 

 

Apurahakausilla kuukausi"palkka" on luonnollisesti huomattavasti pienempi kuin kliinistä työtä tehdessä, minkä vuoksi mielelläni haen työskentelyapurahojen lisäksi myös kannustusapurahoja, jotka voi käyttää haluamallaan tavalla tutkimusta edistämään. Apurahatyypistä riippuen on myös mahdollista tehdä keikkatyötä, ja olenkin jättänyt hakematta sellaisia apurahoja, jotka yksiselitteisesti kieltävät täysin muiden töiden tekemisen apurahakauden aikana. Tietysti paras tilanne olisi se, jos apurahojen turvin pystyisi tutkimusta tekemään ilman taloudellisia huolia, mutta se ei perheellisenä (ja nykyään myös asuntovelallisena) ole suinkaan itsestäänselvyys. Toki opiskeluaikojen niukkuus on opettanut pärjäämään ajoittain hyvinkin vähällä, mutta pidemmän päälle se ei ole hyvä ratkaisu.

 

Joka tapauksessa asiat näyttäisivät jälleen kerran lutviutuvan, vaikka välillä näyttää ja tuntuu pahalta eri suunnista tulevien odotusten ristipaineessa. Muutamia apurahapäätöksiä vielä tälle keväälle odottelen, enkä pistäisi pahakseni, jos saisin jokusen vielä odottamaan tulevia tutkimusjaksojani. Toistaiseksi viime aikoina on tullut pari hylsyä ja pari myönnettyä, mutta peukut pystyssä vielä käsittelyssä olevien osalta! Alustavasti olen ajatellut, että saattaisin saada väittelyluvan jo ensi vuonna (hui), joten yhteenvedon kirjoittamiseen lienee syytä varata aikaa ja rahoitusta luonnollisesti myös. Mutta nyt pitää keskittyä töihin sekä tietenkin muuttopuuhiin, sillä omakotiasuminen, täältä tullaan!

 

Tsemppiä alkavaan viikkoon ja kauniita kevätpäiviä!

 

Muuttopuuhissa

Huh, miten tätä tavaraa riittääkään! Muutto lähenee, ja olemme alkaneet käydä kaappeja ja tavaroita läpi muuttoa ajatellen. Olen aina pitänyt muuttoja mainioina tilaisuuksina käydä läpi omaisuutta ja päästä eroon ylimääräisestä painolastista, ja sen vuoksi olen ollutkin tyytyväinen melko tiiviiseen muuttotahtiimme. 13-vuotisen yhteiselomme aikana olemme asuneet kahdella eri paikkakunnalla ja seitsemässä eri asunnossa. Lyhimmillään asumisaika yhdessä asunnossa on ollut 11 kuukautta ja pisimmillään 3 vuotta, joten pakkaaminen ja purkaminen on kieltämättä tullut tutuksi. Tavaramäärä on perheen kasvaessa lisääntynyt muutto muutolta, mutta vielä kaiketi ollaan jonkinlaisessa tasapainossa sen suhteen.

 

 

Tässä muutossa ensimmäistä kertaa asuinneliöt kasvavat huimasti, mikä on ihanaa, vaikka samalla epäilenkin, että äkkiäkös suuretkin säilytystilat ja avarat huoneet saadaan täytettyä... Joka tapauksessa nyt on jälleen loistava tilaisuus päästä eroon monenlaisesta vuosien saatossa kertyneestä sälästä, jota emme enää tarvitse. Ainoana hidasteena tässä kierrätyksessä ja karsimisessa on aika, jota on aina liian vähän. Mutta sain kuin sainkin käytyä läpi myös vauvanvaatteet, joita olen säilyttänyt esikoisen syntymästä saakka eli yli 10 vuotta enkä vain raaskinut aiemmin edes pohtia, että luopuisin niistä joistakin.

Muuttopäivä on sovittuna muutaman viikon päähän, muuttofirma tilattuna ja käytännön asiat suurin piirtein setvittynä. (Viimeksi mainituista tosin on vastannut suurimmaksi osaksi puoliso, kiitos siis hänelle!) Huonejärjestystä ja huonekalujen sijoittelua on pohdittu myöskin, jotta itse muuttotapahtuma etenisi mahdollisimman sutjakasti ja tavarat löytäisivät nopeasti paikkansa. Vaikka kovasti toivoisinkin, ettei mukanamme muuttaisi mitään ylimääräistä, ajan puitteissa luulen, että vielä jää selviteltävää uuteen kotiinkin. Ehkä ihan hyväkin niin.

 

  

Muutoissa on aina tiettyä haikeutta, luopumista, sillä kertoohan muutto tietyn aikakauden lopusta. Hyvästi, huoleton opiskeluelämä! Viimeiset kaksi muuttoa ovat tapahtuneet maantieteellisesti hyvin lähekkäin - onneksi - eikä arkemme ole liiemmin muuttunut muuttojen myötä. Tämä muutto sen sijaan tuo tullessaan täydellisen asuinympäristön muutoksen, lapsille koulunvaihdon ja meille kaikille paljon uutta opeteltavaa, tehtävää ja ihmeteltävää. Omakotiasuminen on tuttua sekä minulle että miehelleni ja tietyllä tapaa ollut aina toiveena ja tavoitteena. Silti olen nauttinut suuresti kerrostaloelämän huolettomuudesta. Aika aikaa kutakin, ja mielelläni siirryn omaan kotiin monen vuoden jälkeen. 

 

Vappuvapaat kuluivat kotosalla kaksin yhden (lievästi sairastelevan) lapsen kanssa, muut olivat mummolassa. Samalla sain edistettyä muuttoa, järjesteltyä, siivottua ja karsittua loputtomalta tuntuvaa tavaramäärää. Ehdittiinpä myös tarttua hetkeen, viettää kaksin laatuaikaa ja nauttia vappubrunssista parvekkeella. Ihan pian voidaan vastaava laittaa omalle terassille, voi miten odotankaan!

  

 

Arki alkaa taas ihan liian pian eli huomenna. Lisää tunteja vuorokauteen ja tietenkin rutkasti energiaa saa lähettää tännepäin, jos jollain sattuu liikenemään! Toukokuu on muutenkin hektinen kuukausi (mikäpä ei elämässäni olisi?), sillä siihen sattuu useampi päivystys, YEK-verkkokurssia ja seminaareja sekä konferenssiin valmistautumista abstraktin muodossa luonnollisesti perustyön lisäksi. Onneksi aina on pieniä kevennyksiä, kuten nyt vappu ja parin viikon päästä helatorstai, joten ehkäpä tästäkin kuukaudesta selvitään.

Iloista toukokuuta sinnekin!