Uutta ja vanhaa

Moikka! Huhtikuun alussa aloitin vaihteeksi uudessa työpisteessä. Erikoistumisen aikana saa kyllä tottua uusiin alkuihin, erilaisiin työnkuviin ja työympäristöihin. Tämä paikka sinänsä oli minulle tuttu, sillä olen aiemminkin kyseisessä työpaikassa työskennellyt. Se oli työtä aloittaessa sekä etu että haitta: etu siksi, että suurin piirtein tiesin käytännöt, työtilat ym, mutta haitta siksi, että ilmeisesti ajateltiin, etten tarvitse minkäänlaista perehdytystä. Kuitenkin muutamassa vuodessa oli tapahtunut paljon, potilastietojärjestelmän muutos oli edennyt eikä tiettyjä palveluita ollut enää saatavilla.

  

 

Niinpä työtä aloittaessani pölähdin saman tien keskelle moniammatillista palaveria koskien potilaita, joista yhtäkään en ollut tavannut, oletuksena se, että osastonlääkärinä otan tilanteen haltuun. Otinhan minä, koska mitä muutakaan olisin voinut tehdä. Parin viikon jälkeen tilanne alkoi olla oikeasti hallinnassa ja perustyöni keveni mukavasti. Päivystyksiä on paljon, vähintään 5/kk, mutta onneksi ne ovat lyhyitä, arki-iltaisin muutaman tunnin ja viikonloppuisin kuusituntisia. 

 

Vaikka alku olikin melkoinen hyppy suoraan syvään päätyyn, olen suoriutunut hienosti. Pidän osastotyön luonteesta kovasti ja poliklinikkatyöskentelyn jälkeen toimin varsin mielelläni osastonlääkärinä. Vaikka nykyisessäkin työssäni kuntoutus on keskeinen osa-alue, useinkaan ei ole kiire mihinkään, vaan asioita voidaan pohtia ja selvitellä rauhassa. Elämän loppuvaiheet ja niistä keskusteleminen ovat jälleen työni ydintä. Pyrin siihen, että jokaisella hoitosuunnitelmat olisivat selvillä, jotta yllättäviltä tilanteilta vältyttäisiin.

  

  

Työyhteisö on ottanut minut tosi kivasti vastaan, ja koen jo nyt olevani osa porukkaa. Työssä jaksamisen ja viihtymisen kannalta työyhteisöllä on valtava merkitys. On ollut upeaa huomata myös oma kehityskaareni suhteessa siihen kandiminään, joka tuolla aikanaan työskenteli. Silloin en oikeastaan uskonut, että lääkärin työ voisi koskaan olla minulle "helppoa ja kevyttä", mitä se nyt ainakin ajoittain on. Tietenkin epävarmuus on usein läsnä edelleenkin, mutta erittäin erittäin paljon harvemmin kuin aiemmin. Toisaalta olen aina tiennyt olevani sitä lajia, jonka pitää oppia asiat pohjia myöten, mutta kun urakka on tehty, jatkossa on todellakin paljon helpompaa.

 

Kaikenlaista huolenaihetta on tälläkin hetkellä tummina pilvinä taivaalla, mutta kovin toivon, että ne väistyvät ajallaan ilman suurempia myrskyjä. Työ on antanut muuta ajateltavaa, ja väitöskirjan yhteenvetokin on edennyt omalla painollaan. Kohta on liki puolet tätä vuotta jo takana, joten taitaa jäädä haaveeksi väitteleminen vielä tämän vuoden puolella. Isompien murheiden rinnalla se on pientä, vaikka jatkuvat viivästykset milloin mistäkin syystä harmittavat kovin.

  

 

Eteenpäin mennään, ja se on tärkeintä. Välillä on tietysti hyvä pysähtyä ja katsoa, mihin saakka on jo päässyt. Kaikesta huolimatta juuri nyt, juuri tässä on hyvä olla. ❤

 

Alkuvuotta

Heipä hei, vuosi 2025! Tammikuu alkoi melkoisen tiiviisti, koska olin töissä jo heti uudenvuodenpäivänä. Tämä on muuten ensimmäinen tammikuu sitten vuoden 2015, kun olen töissä enkä opiskelemassa tai väitöskirjaa edistämässä. Viimeisinkin tietty on työtä, mutta hyvin erilaista kuin kliininen työ, joten siksi lasken sen eri kategoriaan.

 

Tammikuun alusta alkoi myös 80 % työaika, mikä tarkoittaa, että suuri(n) osa perjantaipäivistä on minulla tammi-helmikuussa vapaana. Ensimmäinen vapaapäivä minulla oli viime viikolla, mutta aamulla istuin junassa 2,5 tuntia ja iltapäivällä toisen mokoman, sillä käytin päivän siihen, että hoidin läheiseni terveysasioita, kun kerrankin siihen oli tilaisuus arkipäivänä. Ei siis varsinaisesti voi puhua vapaapäivästä eikä varsinkaan väitöskirjan edistämisestä - se kun on yksi lyhennetyn työaikani tarkoituksista.

Poliklinikkatyöskentelyn olen ottanut yllättävän sujuvasti haltuun. Kuten aikanaan terveyskeskuksessa, myös polilla aikataulutus on minulle suurin haaste. Listalla on tietty määrä potilaita ja tehtävää, ja kaikki tulisi saada hoidettua päivän aikana. Ensimmäisellä kokonaisella viikolla en päässyt kertaakaan ajoissa, mutta viime viikolla jo pääsin. Tietysti hoidettavat asiat vaihtelevat ja etenkin, jos on runsaasti lausuntoja tehtävänä, päivät helposti venähtävät, koska väljyyttä aikataulussa ei välttämättä ole. Yksinäiseksi kyllä toisinaan tunnen oloni omassa huoneessani kököttäessäni, mutta onnea ovat lounastauot ja (työ)kaverit, joiden kanssa pääsee tätäkin elämänvaihetta jakamaan.

 

Tällä hetkellä ei tunnu, että välttämättä koko työuraani haluaisin poliklinikalla tehdä. Kaipaan osaston tiimityötä ja vapaampaa aikataulutusta! Oma kokemukseni on vielä varsin vähäinen, joten saattaapa olla, että mieleni muuttuu vielä. Meillä on useita eri poleja, joille potilaat ohjataan tulosyyn mukaan, joten työpisteestä riippuen työ voi olla hyvin erilaista omine erityispiirteineen, vaikka periaatteessa samanlaista työtä tehdäänkin.

Päivystykset pyörivät entiseen malliin, vaikkakin joulu- ja tammikuussa minulla on tavallista enemmän päivystyksiä. Tavallaan niistäkin olen oppinut pitämään enemmän, koska siellä sentään näkee työkavereita. Päivystämisen koen edelleen raskaana, sillä 12-tuntiset työvuorot eivät ole minulle parhaiten sopivia, vaikka aikanaan olen 14-tuntisiakin kiireisiä työvuoroja tehnyt. Jatkuva rytmin kääntäminen taitaa kuitenkin rasittaa minua eniten.

 

Kaikkinensa aivan mukavasti on tämä vuosi alkanut. Viime vuonna moni terveysongelma helpottui joten toivon saman jatkuvan tänä vuonna. Enimmäkseen toivon tasaista arkea, sillä se on ihan parasta ❤

Erikoistuminen III: Koejakso

Puolivuotinen koejakso omalla alallani on ohi. Hyväksyntää ei tarvinnut jännittää, sillä jo puolivälissä minulle sanottiin väliarviossa, että koejakso hyväksytään, kun puoli vuotta on täynnä. En tiedä, kuinka tavallista tämä on, mutta pidän sitä ihan hyvänä merkkinä siitä, että olen valinnut itselleni sopivan alan. Tietysti erikoistuminen on jo itsessään kasvamista niin ammatillisesti kuin ihmisenä, mutta koska elämää ja työuraa takanani on jo, tunnen itseni, kiinnostuksenkohteeni ja osaamiseni jo melko hyvin. Uskon, että tämä myös näkyy ulospäin.

 

 

Koejakso on käytännössä ollut ihan tavallista työtä. Olen koko puolivuotisen työskennellyt akuuttipuolella eli päivystyksessä, tehovalvonnassa ja akuuttiosastolla sekä näiden lisäksi uudessa kuntoutusyksikössä, joka on tavallaan jatkumoa akuuttiosastotyölle. Poliklinikalle en vielä ole päässyt - tai joutunut, riippuu, miten asiaa katsoo. Koejakso eroaakin perustyöstä oikeastaan vain arviointien osalta. Koejakson aikana erikoistuva on - tai siltä se välillä tuntuu - suurennuslasin alla, ja hänen valmiuksiaan arvioidaan suhteessa erikoisalaan. Alku- ja loppukeskusteluiden lisäksi pidetään väliarvio. Keskusteluissa käydään lähikouluttajan kanssa kahden kesken läpi koejakson tavoitteet ja niiden saavuttaminen, erikoistujan omat kokemukset samoin kuin työyhteisön ajatuksia erikoistujasta ja tietysti tarpeen mukaan puututaan ongelmiin. 

 

Varsinaisesti erikoistumisen etenemistä arvioidaan EPA-arvioiden myötä. Luotettavasti osoitettu pätevyys (Entrustable Professional Activity, EPA) on uusi erikoistumisen osa-alue, jonka perusteella arvioidaan erikoistujan osaamisen kehittymistä. Asteikko on viisiportainen: 1 on alin ja 5 korkein arvio, jonka voi saada. Erikoistumisen alkuvaiheessa pyritään siihen, että toiminta onnistuu epäsuoran ohjauksen alaisena (EPA-arvio 3) esimerkiksi niin, että seniori on puhelimen päässä. Vuosien ja erikoistumisen edetessä tavoitteena on, että erikoistujasta kokemuksen myötä kasvaa itsenäinen erikoislääkäri. Koejaksoon kuului kaksi EPAa, potilaan haastattelu ja tutkiminen sekä etupäivystäjänä toimiminen. 

 

Mutta takaisin asiaan eli koejaksoon. Jännitin tätä jaksoa aika paljon etukäteen. Solahdin kuitenkin nopeasti työyhteisöön ja unohdin olevani arvioinnin kohteena. Onneksi unohdin, sillä olisi aika raskasta tehdä puoli vuotta töitä tietoisena siitä, että itseä arvioidaan jatkuvasti. Koejakson aikana olen saanut ainakin akuuttipuolesta hyvän käsityksen, samoin kuin yleisimmistä sairauksista, joita alallani hoidetaan. Olen kasvanut valtavasti oman alani ammattilaisena ja tiedän vielä paremmin kuin aiemmin, että tämä ala on minua varten. Koejakson perusteella tiedän myös sen, etten vuosikausia tässä perhetilanteessa pysty tekemään tätä tahtia töitä. Siksi aloitan vuoden alusta 80 % työajan.

 

Työ on ollut alkuun hyvin helppoa ja kevyttä, sitten raskaampaa, välillä kohtuutontakin. Olen jakson aikana myös käynyt keskusteluja työnkuvastani, jotta olen saanut rajattua työmäärääni kohtuullisemmaksi. Päivystykset ovat yksi iso kuormitustekijä varsinkin kesän lomakautena. Se on vaatinut paitsi itseltäni myös perheeltäni erilaista asennoitumista työhön ja muuhun elämään, vaikka päivystänyt olen aiemminkin, sillä tämän jakson aikana olen ensimmäistä kertaa lääkärinä työskennellyt myös öisin. 

 

Koejaksolla olen oppinut paljon, nauranut usein, itkenytkin välillä. On ollut etuoikeutettu olo siitä, että saan tehdä näin mukavaa, antoisaa, tärkeää ja merkityksellistä työtä. Ajoittain on tuntunut, että mieluummin tekisin mitä tahansa muuta, mutta niissä hetkissä lienee puhunut enemmän väsymys kuin minä. Toisinaan on pitänyt muistuttaa itseään ja muitakin siitä, että olen aivan alussa tässä työssä, eikä minulta voi odottaa sellaista suoriutumista kuin vaikkapa loppuvaiheen erikoistuvalta. Samalla olen kuitenkin nauttinut luottamuksesta, jota minua ja ammattitaitoani kohtaan on osoitettu, vaikka olenkin lääkärinä hyvin tuore tapaus.

 

Kaikkinensa näen koejakson hyvänä nimensä mukaisena testijaksona, jossa pääsee testaamaan, onko juuri tämä ala juuri minua varten. Minä suuntaan mielelläni nyt kohti lopullista erikoistumisoikeutta, sillä koejakso viimeistään varmisti, mikä minusta tulee isona. (Voi minusta tulla vielä isompana vaikka mitä muutakin, mutta asia kerrallaan!)

 

Kysymyksiä koejaksoon liittyen?

Palautumisharjoituksia

Ja näin ollaan jo huhtikuun puolivälissä! Pääsiäislomasta on jo aikaa, mutta se lämmittää edelleen siinä määrin, että kuvitan tämän tekstin pirteillä pääsiäiskuvilla. Työ on monista syistä taas tuntunut raskaammalta, joten neljän päivän vapaa tuli todella tarpeeseen. Mikään aktiiviloma pääsiäinen ei meille ollut, ennemmin päinvastoin, sillä kotoilimme oikein urakalla. Sentään pääsiäismaanantaina kutsuimme ystäväperheen kyläilemään. Viime vuodesta poiketen sain tämän pääsiäisen viettää ilman päivystyksiä, ja kyllä vaan vapaapäiviä osaa arvostaa enemmän, kun tietää, etteivät ne ole itsestäänselvyys. 

 

 

Palautuminen työstä ja muusta elämän rasituksesta on itselleni yksi jatkuvan oppimisen ja opettelun kohde. Olen elänyt elämää, jossa en ole oikeastaan koskaan palautunut, vaan väsyneenäkin lisännyt vain kierroksia, jotta saisin kaiken "pakollisen" tehtyä. Sitten tuli stoppi ja toinen ääripää, tunne siitä, etten ehdi enkä jaksa yhtään mitään. Edelleenkin, kun on elämässä paljon meneillään, menen herkästi suorittajamoodiin, jossa asiat kyllä tapahtuvat, mutta palautuminen unohtuu. Siksi vaatii erityistä huomiota, jotta tulen tehneeksi asioita myös ihan vain siksi, että niistä on minulle iloa, ei pelkästään hyötyä jollekin tai joillekin. Pääsiäislomalla esimerkiksi maalasin lasten kanssa vesiväreillä pitkästä aikaa ❤

Useat useat kerrat olen kirjoittanut, että tavallinen arki on parasta, ja niin se onkin. Rutiinit, koulu, päivähoito, työ, harrastukset tuovat elämään vakautta, vaikka spontaaniudellekin on oltava oma tilansa. Pääsiäisen jälkeen sairastimme lähes koko perhe peräkanaa. Sen seurauksena olin vielä tämän viikon alussa vähän puolikuntoinen, mikä yhdistettynä hektisiin päivystysvuoroihin ei todellakaan ollut kovin elähdyttävä kokemus. Joka vuoron jälkeen oli kuitenkin ensisijaisesti helpottunut olo siitä, että selvisin taas.

 

Tämän viikon suurin ilon ja ihmetyksenkin aihe onkin ollut se, kuinka lopulta nopeasti olen sopeutunut päivystystyöhön. Olin lähes unohtanut, kuinka ihanaa on olla töissä yöaikaan, kun hoidetaan vain pakolliset, ja suurin osa kansalaisista on unten mailla. Samoin päiväsaikaan hiljaisessa kodissa puuhastelu ja rentoutuminen on minulle kovin harvinaista ja siksi aivan ihanaa. Erityisesti olen nauttinut siitä, että ennen yövuoroja olen saanut olla läsnä lasten aamutoimissa, sillä yleensä olen jo lähtenyt töihin, kun he vasta heräilevät.

 

Valon määrä lisääntyy vähitellen, ja toistaiseksi työnkin suhteen on kirkkaat näkymät. Mitään en pidä itsestäänselvyytenä, joten jokaisesta päivästä, josta olen selviytynyt omasta mielestäni edes jokseenkin kunnialla, olen kiitollinen. Palautumisharjoituksia tarvitsen edelleen, mutta pian niistä pitävät huolen pihatyöt ja keväisen kasvun ihmeen seuraaminen! Jotakin pientä kukkapenkistä jo nouseekin, ja tuskin maltan odottaa, että pääsen kunnolla pihapuuhiin. Löytyykös sieltä muita puutarhanhoitoon hurahtaneita? :D

Aurinkoista uutta viikkoa!

Ensimmäiset päivystykset

Moikka taas! Jokainen tätä tai edeltävää blogiani lukenut varmasti tietää, kuinka paljon olen jännittänyt, jopa pelännyt päivystämistä. Ennen koejakson alkua en ollut erikoissairaanhoidossa valmiina lääkärinä työskennellyt vielä lainkaan, joskin opiskeluaikoina tein ns. apupäivystäjän töitä niin paljon kuin vain opinnoilta ja muulta elämältä ehdin. Muistan silloin ajatelleeni etupäivystäjän työntekoa seuratessani, etten i-ki-nä pystyisi tuohon. Ja hups vaan, paria vuotta myöhemmin yhtäkkiä olen itse siinä, vastuu painavana taakkana harteilla.

 

Päivystystyöstä minulla oli siis aiempaa kokemusta vain päivä- ja ilta-aikaan tehtynä, ei vielä koskaan öisin. Perusterveydenhuollon päivystystyö muutenkin tuntui enemmän jonon purulta kuin varsinaiselta päivystykseltä, sillä vuorot olivat kiireisiä eikä juuri koskaan ollut tilannetta, jossa jono olisi ollut tyhjä. Itseäni haastoivat nimenomaan rajalliset tutkimusmahdollisuudet sekä se, että aikataulupaineen vuoksi piti nopeasti osata arvioida, onko kyse vakavasta oireesta vai ei. Tulosyyt vaihtelivat banaaleista vaivoista akuutteihin tilanteisiin ja ikäjakauma vauvasta vanhukseen, mitkä nekin tarjosivat omat haasteensa.

 

Oman erikoisalan päivystämisessä mukavaa on se, että potilaiden tulosyyt, etenkin ne kriittisimmät, oppii melko nopeasti skannaamaan. Rajatumpi potilasmateriaali niin iän kuin tulosyidenkin osalta sopii itselleni paremmin, mutta tietysti kolikon kääntöpuolena on se, että päivystyspotilaat ovat keskimäärin kriittisemmin sairaita kuin perusterveydenhuollossa. Tämä tietenkin tarkoittaa, että näiden potilaiden hoidolla on oikeasti kiire. Kuvantamismahdollisuudet luonnollisesti erikoissairaanhoidossa ovat aivan eri luokkaa myös päivystystilanteessa. Toisin kuin perusterveydenhuollon päivystyksessä, tukena on myös ainakin omalla alallani takapäivystäjä, johon nuorena erikoistuvana tulee kyllä herkästi ainakin alkuvaiheessa turvauduttua.

 

Sain tietooni ensimmäiset päivystysvuoroni noin kuukautta ennen töiden alkua. Siinä vaiheessa teki mieli perua koko homma ja sanoa, etten todellakaan ole tulossa töihin. :D No, ei sentään. Jännitys oli kyllä aivan älytöntä heti silloin enkä voinut kuvitellakaan selviytyväni päivystäjän vaativasta tehtävästä vain jokusen viikon työskenneltyäni. Onneksi sain ennen omia päivystysvuorojani olla sijoitettuna päivystykseen parin viikon ajan, mikä lisäsi kyllä huomattavasti hallinnan tunnetta. Ihanat uudet työkaverit ja kollegat tsemppasivat tosi mukavasti myöskin.

 

Omien päivystysteni lähestyessä nousi jännityksen rinnalle innostus. En tiedä, olinko vain yksinkertaisesti jännittänyt niin paljon etukäteen, ettei sitä enää riittänyt tositilanteeseen, mutta ensimmäisen vuoroni alkaessa olin odotuksiini nähden jopa yllättävän rauhallinen. Päivällä päivystys oli todella kiireinen, enkä saanut yhtään asiaa hoidettua kerralla loppuun. Puhelin soi jatkuvasti, mikä keskeytti milloin sanelun, milloin potilaan tutkimisen. (Ja ei, en osannut vastata varmaan yhteenkään konsultaatioon suorilta.) Yöaikaan oli ainakin puhelimen kanssa luonnollisesti rauhallisempaa. Yöksi yksin jääminen tuntui etukäteen kauhealta ajatukselta, mutta kun tilanne koitti, se olikin oikeastaan aika mukavaa. Tämän ei kaiketi pitäisi yllättää ennenkin yötyötä sairaalassa tehneenä ja siitä jopa nauttineena, mutta yllättipä silti.

 

Ensimmäisistä päivystyksistäni selvisin ilokseni paremmin kuin olisin koskaan osannut toivoa. Seuraavat vuorot kolkuttelevat jo kohta ovella, ja jännitys nousee taas. Alleviivaan vielä, kuinka mukavaa on ollut, kun olen saanut riittävästi tukea myös tähän, omasta mielestäni ehdottomasti työn jännittävimpään osa-alueeseen. Niinsanotusti kuivin jaloin selvisin, ja olen todella ylpeä itsestäni. Toisenlaisiakin vuoroja ja hankalia hetkiä ihan varmasti tulee eteen, mutta tämän kokemuksen voimalla olen niihinkin taas pikkiriikkisen valmiimpi.

Askel kerrallaan eteenpäin. Kohta on jo 1/3 koejaksosta takana, uskomatonta!

Vuoden viimeisiä

En ymmärrä, mihin joulukuukin hurahti, mutta tässä sitä ollaan taas, aivan uuden vuoden kynnyksellä. Tänäkin jouluna olen ottanut kaiken ilon irti ja viettänyt joulua antaumuksella tähän saakka. 

 

 

 

Mutta asiaan, nimittäin vuoden 2023 kertaukseen. Aina tuntuu, että vuosi on mennyt "tekemättä mitään", joten muistin virkistykseksi sekä omien ponnisteluideni kunnioittamiseksi listaan vuoden olennaisimmat uutiset. (Rakastan kaikenlaisia koosteita, mikäli ette huomanneet jo edellisen blogini aikaan.)

 

Vuosi 2023 alkoi vähän hankalasti, kun koko perhe sairasteli kilpaa. Kevään ja kesän myötä sairastelut onneksi vähenivät ja työkin osin helpottui. Loppuvuosi toi taas toivottua vaihtelua perustyöhöni, kun sain rauhassa keskittyä oppimaan, kirjoittamaan, jäsentelemään asioita, löytämään omaa ääntäni niin tutkijana kuin ammattilaisenakin. Myös rauhallisesta joulun(alus)ajasta olen nauttinut tänä vuonna, sillä todennäköisesti tämä on ainakin hetkeen viimeinen tutkimusjaksoni, joka ajoittuu juuri vuoden viimeisiin kuukausiin.

 

 

Tässäpä siis vuoden 2023 suurimpia muutoksia, merkityksellisimpiä hetkiä ja muuten vain mieleen jääneitä juttuja:

1. Uusi blogi eli tämä. Olin unohtanut, miten ihanaa on kirjoittaa, vaikka olen kyllä blogitauon aikanakin kirjoitellut omia muistiinpanoja ja muita tekstejä. Blogin kirjoittaminen on kuitenkin vähän erilaista juuri siksi, kun sillä on yleisöä - ainakin jokunen on löytänyt myös tämän uuden blogini pariin, tervetuloa!

2. Terveyskeskusjakson suorittaminen, joka oli ajoittain melkoista tuskien taivalta, osittain tosi mukavaa ja enimmäkseen varsin opettavaista. Jakson päätyttyä päällimmäinen tunne oli helpotus, vaikken todellakaan usko, että jatkossakaan työelämässä tällä alalla pääsen ainakaan helpommalla.

3. Uusi koti, joka ostettiin muutaman kuukauden aktiivisen etsinnän jälkeen. Muutto sattui kevään pahimpaan päivystyssumaan, ja muuton jälkeisenä päivänä päivystäessäni olin aivan poikki. Siitäkin selvittiin, eikä reilun puolen vuoden asumisen perusteella ole vielä kertaakaan tätä valintaa tarvinnut katua.

 

 

4. Toinen osatyöni julkaistiin keväällä eikä tarvinnut edes lähettää kuin yhteen ainoaan lehteen. Tohtoriopintoihin kuuluvat kurssit valmistuivat myös tämän vuoden aikana, joten tohtorintutkinto on "enää" väitöskirjasta kiinni. Elämäni ensimmäinen kongressi, jossa esittelin tutkimustani, kävin keskusteluja ja seurasin monta päivää luentoja englanniksi oli hieno kokemus, joita toivon jatkossa lisää!

5. Tutkimustyöhön saadut apurahat (joiden turvin tälläkin hetkellä työskentelen) antavat joka kerta motivaatiota ja uskoa omaan työhön. Toki kielteiset päätökset kirveltävät, mutta kerta kerralta lyhyemmän aikaa.

6. Matkat ja retket perheen kanssa ja yksin lähelle ja kauemmas jäivät myös mukavina muistoina mieleen. Irtautuminen kotiympäristöstä on ajoittain vähintäänkin virkistävää ja ajoittain välttämätöntä, jotta pystyn ravistelemaan urautuneita arkirutiineja ja saamaan uutta näkökulmaa uusia kokemuksia unohtamatta.

7. Terveysmurheita on riittänyt koko vuodelle. Milloin olen ravannut tutkimuksissa, milloin hoidossa. Vuosien vaivojen jälkeen sain tänä vuonna jälleen yhden pitkäaikaissairauden diagnoosin monien muiden jatkoksi. Onneksi kyse ei ole mistään vakavasta, vaikka elämänlaatua kyseinen sairaus kieltämättä heikentääkin.

 

 

8. Suurimpina oivalluksinani koko vuodelta on jäänyt mieleen etenkin esiintymiseen liittyvien kurssien palautteet, joiden avulla viimein ymmärsin olevani juuri hyvä tällaisena kuin olen. Vaikka kurssit käsittelivätkin esiintymistä, sain paljon positiivisia huomioita läsnäolostani ja persoonallisuudestani. Nuo kommentit kantavat minua vielä pitkään samoin kuin vuoden varrella potilailtani saamat kiitokset.

9. Saavutuksista yhtenä mainittakoon, että tänä vuonna juoksin (siis lenkkejä) ensimmäistä kertaa yli 10 vuoteen. Aloitin syksyllä tavoitteenani 5 kilometrin lenkki, ja tämä tavoite täyttyi eräänä syystalven päivänä. Tuli tosi hyvä mieli, sillä minulle juokseminen ei todellakaan ole itsestäänselvyys.

10. Merkityksellisimpiä hetkiä tänä vuonna ovat ehkä kuitenkin olleet ne pienet, arjen lomassa vastaan tulevat ohikiitävät onnen muruset: kasvun ihmeen seuraaminen, puhdas ilo, uuden oppimisen riemu, pakahduttava onnen tunne, yhteinen nauru. Näitä hetkiä toivon lisää ensi vuodelle!

 

  

Vuoden 2023 alussa olin huolissani monista asioista: siitä, miten vuosi menee, miten työssä sujuu, miten jaksan, sopeutuvatko lapset muutoksiin. Jälleen kerran olen saanut todeta, että asiat ovat menneet paljon paremmin kuin ikinä uskalsin toivoakaan. Ensi vuonna odottavat uudet jännittävät kuviot, joita en melkein edes uskalla ajatella. Yritän silti muistaa, että harvoin tilanteet ovat niin kamalia kuin etukäteen kuvittelee. Ja vaikka olisivatkin, minä selviän siitäkin tavalla tai toisella.

 

 

 

Oikein hyvää vuodenvaihdetta! Mitä sinulle jäi tästä vuodesta mieleen?

 

Matalapainetta

Viime viikot ovat sujuneet varsin matalapaineisissa merkeissä muutenkin kuin sään osalta. Lomaltapaluu oli odotuksiinkin nähden yllättävän raskas, eikä arki lähtenyt mitenkään keveästi käyntiin. Heti ensimmäisenähän minulla oli 6-päiväinen työviikko, kun viikonloppuna oli päivystys. Sen lisäksi tuli viikolle vielä varallaolo iltapäivystykseen, mutta onneksi se jäi varallaoloksi eikä päivystämään tarvinnut lähteä. Tällä viikolla on jälleen vain yksi vapaapäivä, mikä on kyllä valitettavan vähän eikä oikein riitä palauttamaan tarpeeksi. Silti mieluummin valitsen viikonloppupäivystyksen kuin arki-illan, sillä päivystyksen venyessä on pienempi paha, kun ei tarvitse aamulla herätä aikaisin töihin.

 

 

Elämässä kaikki on tällä hetkellä varsin hienosti mallillaan, mutta paljon on tapahtunut viimeisten kuukausien aikana. Muutosten mylläkässä tulee vain toimittua ja tehtyä asioita toisensa perään, kun pohtimiselle ei liiemmin aikaa jää. Useinhan tahdin hiljentämisen tarpeen huomaa vasta jälkikäteen. Uudesta kodista ja elämäntilanteesta olen ollut suorastaan naurettavan onnellinen. Tämäkään ei tietenkään täydellistä ole, ei lähelläkään, mutta kaikin puolin paljon parempaa kuin etukäteen osasin kuvitella. En tiennytkään, kuinka paljon olen kaivannut tilaa, vehreyttä ja rauhaa ympärilleni - ja parempi niin, sillä edeltävät vuodet olisivat olleet paljon raskaampia, jos olisin koko ajan haikaillut jonnekin muualle. Sitten kun -asenteesta olen pyrkinyt eroon jo kauan sitten, vaikka haaveita pitääkin aina olla.

 

Tällaisiakin viikkoja mahtuu elämään, eikä siinä mitään. Välillä on matalapainetta, sitten taas jotain muuta. Vähän ovat kirkastuneet jo omatkin ajatukset raskaan lomaltapaluun jälkeen, työrutiineista saatu kiinni ja arki paremmin käynnistynyt. Töissä on nyt kaikkinensa ollut kevyempää kuin alkukesästä, vaikka porukkaa paljon lomilla onkin. Yhtenä suurena tekijänä on tietysti ollut se, etten ole ollut sairaana kuukausiin eikä siten ole kertynyt reseptisumia tai muita rästejä. Iloista on kuitenkin ollut huomata, että vaikkei aina ihan huippufiilis olisikaan, työt sujuvat silti ihan hyvin ja elämä myöskin. On sadepäivissä oma kauneutensa myöskin - katsokaa vaikka näitä suloisia kastehelmiä ♥

 

 

Parin päivän päästä on jo elokuu, joka on toiseksi viimeinen työkuukauteni. Näinpä alkaa tk-jaksonikin kääntyä loppusuoralle, vaikka jossain vaiheessa tuntui, että aika junnaa paikallaan. Ja jälkeenpäin on helppo todeta, että nopeastihan se meni. :D Edessä olevat päivystyksetkin voi kohta laskea jo yhden käden sormin. Nyt on taas vähän enemmän puuhaa työn ulkopuolellakin, kun ensimmäinen kongressini posteriesityksineen on ihan nurkan takana. Kaikenlaista sitä pääseekin tekemään! Taitavatpa siis muutamat arki-illat vierähtää posteriani laatiessa, mikä nyt ei varsinaisesti kevennä arkea... Mutta vaihtelua kuitenkin. 

Leppoisaa sunnuntaita ja tsemppiä alkavaan viikkoon! Sehän on jo koululaisten viimeinen kokonainen lomaviikko - menipä vauhdilla tämäkin kesäloma :)

Ensimmäinen vuosi lääkärinä

Vuosi sitten valmistuin lääkäriksi melko ristiriitaisin fiiliksin. Oli yhtä aikaa helpottavaa, jännittävää ja ahdistavaa saada viimein täysi laillistus ja lupa tehdä töitä itsenäisesti. Valmistuessa tuntui, että opinnot ja etenkin oppiminen jäivät aivan kesken, enkä kokenut missään määrin olevani "valmis". Kyseinen tunne oli hyvin tuttu jo aiemmin sairaanhoitajaksi valmistuessani, eikä se tullut yllätyksenä. Valmistumisen olen molemmilla kerroilla kokenut luvaksi alkaa itsenäisesti harjoitella ja opetella uutta ammattia, enkä ole asettanut itselleni paineita siitä, mitä kaikkea "pitäisi jo osata" - sen sijaan etenkin tässä uudessa ammatissani on tuntunut, että ulkopuolelta paineita on tullut senkin edestä.

 

 

Ensimmäinen vuoteni lääkärinä on sisältänyt seitsemän kuukautta terveyskeskustyötä ja siinä välissä viisi kuukautta päätoimista tutkimusta. Potilaan roolissa olen ollut enemmän kuin jaksan edes laskea ainakin neljällä eri erikoisalalla, ja onpa vuoteen mahtunut yksi keskisuuri leikkauskin toipumisineen. Olen vuoden aikana hakenut erikoistumaan ja saanut paikan sekä alkanut suorittaa YEK-jaksoa. Lisäksi olen väitöskirjaani saanut julkaistua kokonaista kaksi artikkelia ja suorittanut tohtoriopintoja. Muun elämän puolella vuosi on myös ollut varsin vauhdikas oman kodin etsintöineen ja lopulta muuttoineen. Elämäämme on myös ilmaantunut vuoden aikana kaksi ihanaa kummilasta ♥ (Tapasin hiljattain kummitätini, joka muistutti lempeästi, ettei ole kiire mihinkään... Totta sekin - tasapainoa edelleen etsimässä!)

Lempiajanjaksoni kuluneesta vuodesta on työn puolesta ehdottomasti ollut tutkimusjakso, jonka aikana sain itse organisoida tekemiseni ja sen teinkin varsin hyvin tuloksin. Itseohjautuvuus on yksi suurimmista vahvuuksistani, jota toivoisin voivani hyödyntää mahdollisimman paljon myös kliinisessä työssä. Ajoittain se onnistuu, ja asiat etenevät toivomallani tavalla, mutta välillä itsestäni riippumattomista syistä työpöytä täyttyy asioista, joihin en voi vaikuttaa mitenkään. Onneksi pääosin pystyn esimerkiksi aikatauluttamaan työpäiviäni itselleni sopiviksi, mikä sujuvoittaa työntekoa ja lisää työn hallinnan ja autonomian tunnetta. Molemmat ovat minulle hyvin tärkeitä työssä viihtymisen ja jaksamisen kannalta.

 

 

Kliininen osaaminen on luonnollisesti kehittynyt ainakin jossain määrin, ja jokseenkin tutut asiat ovat muuttuneet rutiineiksi ja itselle vieraammat edes vähän tutummiksi. Oma ammatti-identiteetti on vahvistunut vähitellen, sanoisinko jopa varkain, eikä itseni kutsuminen lääkäriksi tuota enää ongelmia. (Alkuun oli vaikeaa muistaa esitellä itsensä lääkäriksi, kun oli tottunut sairaanhoitaja-titteliin.) Ilmeisen sinut olin lääkäriyteni kanssa silloinkin, kun ensin useita potilaspuheluita soitettuani piti soittaa lapseni iltapäiväkerhoon ja aloitin puhelun vahingossa sanomalla "lääkäri T täällä... oho siis ihan X:n äitinä soitan" :D Lääkärinä taidan olla aika lähellä sellaista kuin ajattelin etukäteen olevani ja mihin myös pyrin. Kohtaamiset ovat työni suola ja tärkeimpiä osa-alueita työssäni.

Päivystäminen on koko lääkiksen ajan ollut itselleni se pahin peikko, ja taitaa olla sitä edelleenkin, joskin paaaaljon pienempi kuin ihan alussa. Vaikka päiväsaikaan tulee tehtyä ihan samanlaista päivystystyötä, iltaisin ja viikonloppuisin se on minulle muka niin eri asia. Toki virka-ajan ulkopuolella päivystykseen tulevat potilaat ovat keskimäärin sairaampia kuin päiväsaikaan omaa vastaanottoaikaansa odottavat, ja päivystysaikaan tulee tästä syystä hoidettua erilaisia asioita kuin päivisin. En taida luontaisesti olla "päivystäjätyyppiä", sillä mieluummin seuraisin, miten tilanteet etenevät ja hoidot vaikuttavat kuin hoidan vain välttämättömän ja ohjaan eteenpäin. Vaikkei minua todellakaan haittaa työskennellä virka-ajan ulkopuolella, päivystys on ainakin tässä vaiheessa uraa välttämätön paha, joskin erittäin opettavainen sellainen. Luulen, että jossain vaiheessa - kenties silloin, kun olen oman alani päivystystä päässyt enemmän tekemään - opin todella pitämään päivystämisestä, mutta siihen on vielä matkaa.

 

 

Kaikkinensa olen selvinnyt kuluneesta vuodesta paljon odotuksiani paremmin. On ollut raskaita ja vaikeita hetkiä elämän kokonaiskuorman vuoksi, mutta myös paljon onnistumisen ja edistymisen iloa, uuden oppimista ja vertaistukea. Kliinisessä potilastyössä ovat ehdottomat hyvät puolensa, joskin tutkimukseen kokopäiväisesti uppoutuminen on ollut myös varsin ihanaa. Jatkossakin näkisin, että tieteellisen ja kliinisen uran yhdistäminen olisi itselleni mieluisin vaihtoehto. Ensimmäiset, alkuun varovaiset, sittemmin hiljalleen varmistuvat askeleet uudella uralla on nyt otettu, ja ihan mielelläni jatkan tätä polkua eteenpäin. Aika näyttää, minne tieni vielä vie!

Pääsiäistä ja päivystystä

Moikka! Kevättä kohti mennään, lumet sulavat kohisten ja valoa riittää. Pääsiäinen ei tässä taloudessa ollut ihan niin mukava ja rento kuin olisi toivonut, sillä reilu viikko sitten meille tuli kutsumattomana vieraana itse iso K. Yksi kierros käytiin jo viime loppukesästä, joskin silloin sairastui vain pari perheenjäsentä. Nyt saimme me vanhemmatkin kokea, mitä se on, ja jos rehellistä mielipidettäni kysytään, olisi saanut jäädä kokematta. :D Osa porukasta on vielä toipilaina, mutta itselläni sairausloma päättyi torstaina.

 

Niinpä pääsiäistä vietettiin niin mukavasti, rennosti ja vähällä stressillä kuin suinkin mahdollista. Pääsiäiseemme on kuulunut (lasten kasvattamaa) rairuohoa, tulppaaneja, pääsiäismunia, hyvää ruokaa, kaunista musiikkia ja perheen kesken oleilua vailla kummempia suunnitelmia. Ah niin, ja omalla kohdallani päivystämistä, mutta onneksi vain yhden päivän verran.

 

 

Valehtelisin, jos väittäisin erityisesti nauttivani päivystämisestä. Luulenpa, että sellainen ihmistyyppi on aivan erikseen, enkä hyvällä tahdollakaan sovi siihen lokeroon ainakaan tässä vaiheessa uraa. Toki yleislääketieteen päivystys on - hyvässä ja pahassa - aivan erilaista kuin esimerkiksi oman alani päivystys, jonne ohjautuu kuitenkin melko lailla tarkemmin rajatuilla tulosyillä potilaita, mutta luonnollisesti erikoissairaanhoidossa on useammin kyse vakavista syistä kuin perusterveydenhuollon puolella. 

 

Oma päivystyspisteeni on useimmiten kiireinen eikä potilaita tarvitse odotella. Ehkä kerran tai kaksi olen pystynyt lopettamaan työt ajoissa ja taukojenkin kanssa on niin ja näin. (Haluaisin ottaa kuvituskuvia blogiin, mutta ikinä ei ehdi!) Vaikka päivystäessä pitääkin keskittyä siihen akuuteimpaan asiaan, tulee vastaan tilanteita, joissa aikaa vain kuluu enemmän taustatietoja tarkastaessa, aiheeseen perehtyessä ja potilasta tutkiessa. Tulosyitä on laidasta laitaan, ja monet asiat tulevat päivystäessä ensimmäistä kertaa vastaan. Vasta-alkajana joutuu paljon enemmän perehtymään kirjallisuuteen ja hoito-ohjeisiin sekä tietenkin konsultoimaan. Uskon ja toivonkin, että tässä tapahtuu ajan saatossa se suurin edistyminen, tiedon ja taidon karttuminen ja kliinisen silmän kehittyminen entisestään.

 

Opettavaista päivystäminen toki on, ja luonnollisesti itsekin olen aivan erilainen päivystäjä kuin olin aikanaan ekoja kertoja (ihan kauhuissani, myönnän) päivystäessäni. Sinänsä minua ei haittaa työskentely iltaisin, viikonloppuisin tai yleisinä vapaapäivinä, mutta kun nuo tunnit tulevat perustyön päälle, kyllähän se kuormittaa varsinkin pidemmän päälle. Onneksi nykyään mietitään enemmän myös tätä puolta päivystämisestä sen sijaan, että mennään "ainahan näin on tehty"-ajatuksella. Ja kyllä, näitä asioita mietin paljon ennen lääkikseen hakemista, kun olin jo tuolloin perheellinen ja tiesin, että päivystäminen jos jokin muodostuu työelämän akilleenkantapääkseni.

 

Jatkoa varten olen ottanut asenteen, etten mieti liikaa tulevaa, vaan keskityn siihen työhön ja toimenkuvaan, mikä milloinkin on. Jokaisessa työssä ja tehtävässä on hyvät ja huonot puolensa, ja aion pohtia ongelmakohtia sitten, jos ja kun ne vastaan tulevat. Tk-lääkärin työstä ja yleislääketieteen erityiskoulutuksesta (YEK) kirjoittanen omasta näkökulmastani  jossain kohtaa enemmänkin. :) Kysymyksiä otetaan mielellään vastaan!

 

 

Joka tapauksessa neljä vapaapäivää (omalla kohdallani kolme em. syystä) tulivat tarpeeseen. Vajaita työviikkoja on onnekseni luvassa jatkossakin, onhan kohta jo vappu ja helatorstai ja koulutuspäiviäkin jokunen keväälle tulossa. Toivottavasti kevättuuli puhaltaa mennessään tämän porukan sairastelut, sillä tässä loputtomassa sairastelukierteessä alkaa olla jo tragikoomisia piirteitä. Valoa kohti, kyllä tämä tästä taas!