L O M A

Takana on ensimmäinen loma sitten helmikuisen töiden aloituksen. Lopetin työt perjantai-iltana, ja suuntasimme lomareissuun heti lauantaiaamuna. Lomatunnelmia saatte nyt kuvina, koska keskityin lähinnä nauttimaan hetkestä vailla sen ihmeempiä analysointeja. :D

 

 

 

Puolivahingossa päädyimme vuokraamaan mökin samalta seudulta, jossa kävimme lomalla kolme vuotta sitten. Tuolloin olin liian vaativan kandikesäni jäljiltä aivan rikki. Oli ilo huomata, etten nyt ole niin pahassa jamassa, vaikkei nykykuormitustani todellakaan voi väheksyä. Olen onnellinen siitä, että olen selvinnyt tähän asti!

 

Näimme sukulaisia, tutustuin paremmin juuriini. Olin vain. Ja luin. Pelailimme porukalla, seurasimme jalkapalloa ja yleisurheilua. 

 

 

Lomamatkoissa parasta on ehkä kuitenkin kotiinpaluu. Kukkaset, jotka pihalla ovat puhjenneet täyteen loistoon. Herneitä ekaa kertaa omalta pihalta. Ahomansikoita riitti tänäkin vuonna. Koti odotti meitä tyhjillään ja apeana, mutta täyttyi taas äänillä, elämällä ja ilolla. Omia hetkiä varastin yöunista, istuin kesäöinä yksin terassilla ajatuksineni.

 

 

 

Loma tiivistyy muutamaan sanaan: Luonto. Sade. Perhe. Yhdessäolo. Lämpö. Huolettomuus. Rakkaus. Lepo. Auringonpaiste. Rauha. 

 

 

Arjenkin alettua loma vielä lämmittää. ❤

Kohta lomalla

Tämä viikko vielä, sitten koittaa lyhyt mutta toivottavasti sitäkin antoisampi kesäloma! Viime aikoina työ on ollut ehkä innostavampaa kuin koskaan, mutta välillä myös kovin työlästä ja raskastakin. Työn kuormitustason huomaan olevan itselleni liikaa siinä vaiheessa, kun työt tulevat uniin ja etenkin, kun alan vapaa-ajalla kyseenalaistaa, teinkö töissä kaiken tarvittavan ja teinkö ne oikein. Vajaan viiden kuukauden aikana tämä on ollut onneksi tosi harvinaista, mutta loman lähestyessä stressitasot ovat jälleen nousseet tuoden mukanaan edellä mainittuja ikäviä lieveilmiöitä.

Koejakso on lopuillaan, kohta 5/6 takana. Vielä on tarvittavat arvioinnit pyytämättä (omalla alallani koejakson aikana arvioidaan potilaan haastattelu ja tutkiminen sekä etupäivystäjänä toimiminen). Pitänee aktivoitua tällä viikolla arviointien osalta, jottei tarvitse loman jälkeen enää niitä murehtia. Ehkä tiedättekin, kuinka paljon stressaan kaikennäköisiä arviointeja, joten puolivahingossa olen tullut lykänneeksi näitäkin arviointitilanteita pidemmälle kuin alunperin ajattelin.

 

Sitten viimeisimmän kuulumispostauksen olen entistäkin paremmin juurtunut uuteen työyhteisööni, löytänyt itselleni sopivia työtehtäviä ja varovaisesti alkanut ajatella/suunnitella koejakson jälkeisiä työkuvioita. On ollut ihanaa huomata, kuinka paljon luottamusta olen osakseni saanut niin kokeneemmilta kollegoilta kuin muiltakin ammattiryhmiltä - ja etenkin on ollut mahtavaa, että olen kokenut myös olevani tämän luottamuksen arvoinen. Onnelliseksi minut on tehnyt varsinkin se, kun pystyn työssäni hyödyntämään niin paljon myös aiempaa, arvokasta sairaanhoitajan työkokemusta.

Kaikkinensa omalla alalla työskentely on ollut kivaa. Täydellistä se ei tietenkään ole, mutta paljon mukavampaa ja innostavampaa kuin esimerkiksi tk-jaksolla. Olen tosi iloinen siitä, että tajusin tehdä tk-jakson pois alta heti valmistumisen jälkeen, koska nyt, kun olen päässyt oman alan työni makuun, tekee mieli vain jatkaa tällä tiellä. Totta kai pidätän itselläni oikeuden mielenmuutoksiin, koska elämästä ei ikinä tiedä, mutta juuri tässä, juuri nyt on hyvä olla.

 

 

Loma tulee todellakin tarpeeseen, sillä sen verran kaikkea uutta ja ihmeellistä on tullut vajaan viiden kuukauden aikana vastaan. Toisinaan tarkoituksella palautan mieleeni ensimmäisiä päiviä ja viikkoja uudessa työpisteessä, jotta muistan, kuinka kaukaa ja kauas olen tullut. Välillä on hyvä pysähtyä prosessoimaan nähtyä ja koettua, ja mikä tärkeintä, antaa töiden sijasta suurin osa ajastani heille, jotka ovat elämäni päärooleissa ❤ 

 

Juhannus oli tarkoituksella erittäin vähäeleinen ja rauhallinen. Olen sen verran väsynyt työstäni, etten suoraan sanottuna olisi jaksanutkaan matkata minnekään enkä seurustella kenenkään perheen ulkopuolisen kanssa. On ihanaa, kun osaan nykyään tehdä tämänkaltaisia itselle sopivia ratkaisuja sen sijaan, että yrittäisin viimeisillä voimillani pinnistellä täyttääkseni jonkinlaisia sosiaalisia normistoja, joita oikeastaan en edes allekirjoita. Joka tapauksessa nyt vietettyäni lähes kokonaisen juhannuksen rakkaimpieni kanssa ja osan siitä ihan yksikseni peiton alla lueskellen koen saavuttaneeni sen, mitä vapailta toivon: lepoa, rauhaa ja latautumista. 

 

 

Enää muutama hassu työvuoro ennen lomaa. Nekin tuntuvat tässä vaiheessa kovin työläiltä. Joka tapauksessa päivät kuluvat, vuoro kerrallaan menee ohitse ja loma koittaa ihan kohta.

Tsemppiä muillekin puurtajille ja rentouttavaa lomaa lomailijoille!

 

Koejakson puoliväli

Välillä on huvittavaa havahtua tosiasioihin eli vaikkapa siihen, että etukäteen stressiä aiheuttanut koejaksoni on jo puolivälissä - tai oikeammin sen yli, koska toukokuukin on jo loppupuolella. Koejakso on jo nimenä huoltaherättävä, koska ainakin itselleni tulee siitä sellainen olo ikään kuin koko jakson ajan minua testattaisiin jotenkin. Tavallaan niin onkin, mutta toisena puolena myös minä kokeilen, viihdynkö työssäni kyseisessä yksikössä ja onko kyseessä oma alani.

 

Sen suuremmitta pohjustuksitta suoraan asiaan, eli hyvin menee edelleen. Olen oppinut paljon, sopeutunut työyhteisöön ja työtahtiin ja jopa selviytynyt tähänastisista päivystyksistäni. Koejakson puolivälin paikkeilla pidetään väliarvio, jossa lähikouluttajan kanssa käydään läpi, onko tavoitteet saavutettu, löytyykö huolenaiheita/kehittämiskohteita ja kuinka jatketaan eteenpäin. Väliarvio tuli eteen vähän yllättäen, enkä ehtinyt sitä sen kummemmin stressata. Onneksi stressin aihetta ei todellisuudessa myöskään ollut, vaan todettiin, että koejakson tavoitteet on saavutettu, pärjään erikoistumisen vaiheeseen nähden hyvin ja että koejakso hyväksytään, kun puoli vuotta on täynnä. Positiivinen väliarvio tietenkin aiheutti helpotuksen huokauksen, sillä olisihan ollut kamalaa, jos työyhteisössä olisi ollut aivan erilainen käsitys minusta ja soveltuvuudesta alalle kuin itselläni.

 

Koko kolme kuukautta olen pyörinyt "akuuttipuolella" eli päivystyksessä, tehovalvonnassa ja osastotyössä. Näistä lempipaikkani taitaa olla osasto, sillä pidän rutiineista ja siitä, että jo aamulla on suurin piirtein tiedossa, mitä kaikkea päivään mahtuu. Tykkään kovasti ihmisten kanssa asioiden läpikäynnistä ja osastolla siihen on luonnollisesti paremmin aikaa ja mahdollisuus kuin päivystyksessä. Pidempiaikaisten suunnitelmien laatiminen on minulle luontaista, mikä on hyödyksi osastolla mutta välillä haitaksi päivystystyössä, jossa pitäisi osata suhtautua riittävän lyhyellä tähtäimellä. Kirjallisia töitä, kuten epikriisejä teen varsin mielelläni myöskin, joskin teho-osastolta toisaalle siirtyvistä potilaistakin näitä pääsee tekemään.

 

Täytyy silti sanoa, että olen ottanut päivystystyönkin haltuun paljon paremmin kuin ikinä osasin etukäteen kuvitella. Oli kauheaa aloittaa taas päivystyksessä vuosien tauon jälkeen, kun muistin asioita ja käytäntöjä vähän, mutten kuitenkaan tarpeeksi. Lisäksi painolastina oli ymmärrys oman roolini vaativuudesta sairaalan ainoana oman alani etupäivystäjänä. Yllättävää kyllä sain nopeasti rutiinia päivystystyöhön ja hurjasti uutta oppia, kun vietin päivystyksessä useamman viikon putkeen. 

 

Akuuttityössä on oma hohtonsa, sen myönnän: on superia olla itse se, joka pääsee diagnoosiin (jos pääsee), löytää kaikenlaista kiinnostavaa ja saa tehtyä oikeita asioita. Erikoissairaanhoidon päivystys on erityyppistä kuin perusterveydenhuollossa ja vaikuttaa ainakin toistaiseksi sopivan minulle ihan hyvin. Vuorojen kiireisyys vaihtelee paljon, mutta pääosin työtahti on ollut jos ei maltillinen, ainakin siedettävä. Mukaan mahtuu kuitenkin päiviä ja öitä, jolloin taukoja ei yksinkertaisesti ehtinyt pitää juuri lainkaan. Olenkin hyvin tyytyväinen siihen, ettei omassa yksikössäni tehdä 24 tunnin työvuoroja.

 

Tällä hetkellä olen työni suhteen tietynlaisessa suvantovaiheessa. Enää ei aamuisin jännitä mennä töihin (juu, olen heitä, joita viikkoja/kuukausia pienesti jännittää, mitä kaikkea töissä tulee vastaan) ja perustyö on alkanut jo rutinoitua, vaikka totta kai opittavaa riittää ihan varmasti koko erikoistumisen ajalle. Viime viikkojen kuormitusta joudun vielä hetken tasailemaan, mutta todella toivon, että ehdin kunnolla hengähtää, ennen kuin kesälomakausi ylimääräisine päivystyksineen alkaa.

Kauniita päiviä itse kullekin!

Kevättä ilmassa

Ihanaa, perjantai! Lasten talvilomaviikko on omalla kohdallani ollut varsin työntäyteinen. Jälleen tällä viikolla olen perehtynyt uuteen yksikköön ja toimenkuvaan, uusiin käytäntöihin ja ennestään tuntemattomaan järjestelmään. Maanantai oli tälläkin viikolla vaikein. Varmaan normaalia, että alkuun kaikki on ihan sumuista ja on hankalaa saada otetta mistään. On ollut kuitenkin ilo huomata vähitellen kokonaisuuden alkavan hahmottua ja oman osaamisen pikku hiljaa karttuvan. 

Tämä työviikko alkoi muutenkin hieman väsähtäneissä merkeissä. Olimme viime viikonlopun anoppilassa ja järjestimme siellä yllätyssynttärit. Minä olin vaihteeksi kakkuvastaavana - omasta tahdostani toki -, joten viime viikolla illat olivat täynnä kakkupohjien tekemistä, täytteiden valmistamista, kakun kokoamista ja tietenkin koristeiden askartelua. Lopputuloksen näette alta. :) Kaikenmoinen puuhastelu on toki mukavaa, mutta vaatii veronsa, kuten sain taas alkuviikosta todeta. Tähän viikkoon mahtui myös pari todella kiireistä työpäivää, joten olen onnellinen, kun viikko on ohi.

Koejaksoa on takana nyt reilu kuukausi eli yli 1/6. Kylläpä aika rientää! Olen tutustunut työporukkaan ja saanut ihania uusia kollegoita ja työkavereita, joiden kanssa on kiva tehdä töitä ja mukava purkaa kaikenmoisia fiiliksiä. Minua on ohjattu ja neuvottu pääosin tosi kivasti, ja on ollut turvallinen olo opetella kaikkea uutta. Täydellistä ei ole missään, tietenkään. Harmillisesti minulle on alkanut kertyä ylityötunteja, joita ei toivoisi tulevan, koska epävarmojen aikataulujen vuoksi muu elämä ja arki sakkaa pahemman kerran. Uskon ja toivon, että kokemuksen myötä aikaoptimismini vähenee ja priorisointikyky paranee, koska pidemmän päälle tällainen ei tee hyvää.

 

 

Erityisesti viime päivien ja viikkojenkin aikana olen nauttinut hetki hetkeltä pitenevistä päivistä, keväisestä auringonpaisteesta ja pienistäkin kevään merkeistä. Lunta näillä korkeuksilla on vielä aivan riittämiin, ja saanen pitkään odotella, että krookukseni kukkisivat (jos edes kukkivat). Aika jännittävää nähdä, millaiseksi piha muotoutuu tänä keväänä, ja onko syksyn istutuksista mitään iloa. :D Terveydellisistä syistä en kevättä tai kesää odota yhtään, mutta ilonaiheita on löydettävä esimerkiksi pihasta tai valosta, sillä vuodenajat vaihtuvat, halusin tai en. 

 

Kevääseen liittyy minulla kaikesta huolimatta aina tietynlainen keveyden tunne, ikään kuin itsekin vapautuisin lumen raskaan taakan alta. Viime keväänä lumien sulaessa muistan työhön liittyen ajatelleeni, että seuraavien lumien tullessa olen jo kaukana - kuten olinkin. Se ajatus auttoi jaksamaan. Totta kai olen äärimmäisen kiitollinen kaikista (työ)kokemuksista, jotka ovat tuoneet minut tähän pisteeseen. Monet hetket, ne vaikeatkin, ovat lopulta kasvattaneet tai ainakin kirkastaneet tulevaa suuntaa. Toki olen kokenut työssä ja muutenkin paljon sellaisia tilanteita, joista ei ole ollut mitään iloa tai hyötyä, päinvastoin, eikä sellaisia ole tarpeen yrittää väkisin kääntää miksikään muuksi kuin ne ovat.

 

Tänä keväänä toivoa antaa ajatus siitä, että seuraavien lumien tullessa olen jo nähnyt, tehnyt ja kokenut paljon. Syksyllä lienen ammatillisesti valovuosien päässä nykyhetkestä. Siihen on pitkä matka, mutta onneksi minulla ei ole kiire mihinkään. Toistaiseksi olen onnistunut mainiosti pitämään pään kylmänä ja antamaan itselleni mahdollisuuden rauhassa oppia ja opetella, asia ja päivä kerrallaan. Ihan varmasti tulee vielä pilvisiä päiviä ja epätoivon hetkiä, mutta niiden varalle yritän säilöä auringon ja toivon säteitä, kauniita sanoja, hyviä hetkiä. Juuri nyt on toiveikas ja hyvä olo, josta halusin kirjoittaa tänne muistaakseni jatkossa, että tällaistakin on ollut. ❤

Rentouttavaa viikonloppua!

Marraskuun parhaat ja pahimmat

Marraskuu on ihan kohta ohi. Sadetta, harmautta ja loskaa on ollut aivan riittämiin, mutta loppukuusta on saatu nauttia maisemaa kaunistavasta lumipeitteestä. Syysflunssa ja toinenkin käväisi tässä kuussa kiertäen koko porukan. Tutkimustyö on takunnut niin itsestäni kuin monesta muusta riippuvista syistä. Jotta blogiin tulisi kirjattua autenttista materiaalia tästäkin elämänvaiheesta, tässäpä teille marraskuunharmaita tunnelmia kaikkine sävyineen. Kuvat tosin ovat lokakuun syyslomamatkalta, mutta kuvaavat hyvin juuri marraskuuta. Vähän turhan tuttu on ollut tässä kuussa tunne siitä, että tulevaisuus on jossain sumun peitossa ja päivät yksi kerrallaan haipuvat olemattomiin.

 

Vuoron perään parhaita ja pahimpia (jotta tasapaino säilyy)!

+ Tässä kuussa aloitin uuden kurssin nimeltään Conference English, jonka tavoitteena on oppia esiintymään konferensseissa, mutta pohjimmiltaan tavoitteet ovat aika paljon syvemmällä. Tähän mennessä kurssilla on mm. pohdittu omia tutkimukseen liittyviä arvoja ja omaa persoonallisuutta sekä pidetty pari lyhyttä puheenvuoroa omasta tutkimuksesta. Kurssi jatkuu aina joulukuulle saakka ja loppuhuipennuksena on 20 minuutin esitys - itselläni jo ensi viikolla, hui! Hyppäsin tälle(kin) kurssille vähän myöhässä mukaan, koska erinäisistä syistä johtuen syksyn ilmoittautumisajat menivät ohi kokonaan ja jouduin jälkijunassa kyselemään, vieläkö mahtuisin mukaan. Asiat ovat kuitenkin järjestyneet mallikkaasti, joten tämä menee parhaisiin.

- Nyt on meneillään aika monta kurssia, joten (oma syyni, että) aikaa tai energiaa ei ole jäänyt yhteenvedolle niin paljon kuin olisi pitänyt. Paljon olen kirjallisuutta haalinut, viitteidenhallintajärjestelmä Zoterossa on nimikkeitä lähemmäs 900, mutta todennäköisesti vain murto-osaa lopulta hyödynnän. Puolensa tietysti tässäkin, sillä tauko lisää kummasti motivaatiota, ja toisinaan tauon aikana jokin ajatus saattaa loksahtaa kohdalleen.

 

 

+ Oma tutkija-/asiantuntijaidentiteettini on pikku hiljaa eri harjoitteiden, kurssien ja tutkimustyön myötä vahvistumassa, mikä on mukava huomata. Edelleen on ihan kauhean vaikeaa olla esillä, mutta oma innostus aiheestani voittaa esiintymispelon. Englanniksi esiintyminen on ollut pahin pelkoni väitöskirjatutkijuuteen liittyen, joten ensimmäisenä mainittu kurssi tulee todella tarpeeseen. Olikin hienoa, ettei oman esitykseni jälkeen kukaan tarttunut siihen, että olisin näyttänyt kovin jännittyneeltä. (En ole koskaan oikein ymmärtänyt, mikä on sen pointti, että oikein osoitetaan, jos joku jännittää. Ikään kuin sen tiedostaminen, että oma jännitys näkyy selkeästi myös ulospäin, helpottaisi jotenkin tulevia esiintymistilanteita.)

 

- Ylimääräisiä juoksevia asioita, neuvolakäyntejä, kaikkea sälää on mahtunut myös tähän marraskuuhun. Tutkimuskäyntejä ja muuta terveyteen liittyvää on myös pitänyt ahtaa kalenteriin. Päiväsaikaan tapahtuvat käynnit rikkovat päivärytmin ja tuntuu, ettei saa mitään aikaiseksi ennen käyntiä eikä sen jälkeen. Onneksi näyttäisi nyt pahin suma rauhoittuneen!

 

 

+  Marraskuun onnistumisena mainittakoon, että sain puolison neulepaidan viimein valmiiksi. Hän on vuosikausia odottanut, että saisin sellaisen aikaiseksi, joten vihdoin ja viimein, ja sopivasti isänpäiväksi se valmistui! Pahinta minulle ei suinkaan ole itse työ, vaan viimeistely ja langanpätkien päättely, joita olen inhonnut alusta asti. Taustoituksena käsitöihin liittyen koululaisen tuskaillessa oman virkkuutyönsä kanssa pystyin täysin samaistumaan hänen tunnelmiinsa. Kerroin omista kouluaikaisista kokemuksistani siitä, etten "vain osaa" tehdä käsitöitä ja kysyin edellämainittua neuletta näyttäen, uskoisiko hän, että joskus ajattelin noin. Rennommalla otteella alkoi virkkaaminen sujua ja pieni hymykin hiipi vaivihkaa suupieleen.

 

- Väsymys, ihan tolkuton sellainen, on leimannut viime viikkoja. Välillä on ollut työn ja tuskan takana päästä aamuisin ulos sängystä ja hoitaa edes pakolliset asiat. Pari tutkimuskäyntiä on ollut ohjelmassa erilaisten vaivojen tiimoilta, mikä sekin tuntuu todella väsyttävältä, vaikka hyvä onkin, että tutkitaan. 

 

 

 

+ Pikku hiljaa olen lisäillyt kausivaloja sisälle ja ulos, ja ai että ne ovat kauniita! (Naapurit saattavat olla toista mieltä, mutta ei se mitään.) Aamuisin kirkasvalolamppu pelastaa pahimmalta, ja on suorastaan etuoikeutettua pystyä ulkoilemaan arkisinkin edes pienesti päivänvalossa.

+ Marraskuuta ja vähän takkuista elämän jaksoa on piristänyt ajatus lähestyvästä joulusta - miten se onkin taas niin lähellä! Lisäksi ensi vuoden tutkimusjaksolle sain kuin sainkin rahoituksen, joten nyt on yksi stressinaihe vähemmän ainakin hetkellisesti. Nyt keskityn (kuinka monta kertaa olenkaan tämän kirjoittanut, varmaan aika monta) nauttimaan tästä eri tavalla kuormittavasta mutta selkeästi perustyötäni rennommasta ajanjaksosta ja lataamaan akkujani. Ensi vuodesta tulee rankka, tiedän sen jo etukäteen.

Hiljaiselosta huolimatta täällä siis kaikki hyvin ja näillä tunnelmin eteenpäin. Tsemppiä arkeen teillekin!

Elämäni eka kongressi ja muita kuulumisia

Onpas aika vierähtänyt sitten viime postauksen! Elokuussa pääsin vihdoin elämäni ensimmäiseen kongressiin, joka oli ihan mahtava kokemus. Oman alani tutkimustieto, kollegat ja kohtaamiset herättivät innostuksen, jollaista olen harvoin viime kuukausien aikana kokenut. Kongressiin tein myös elämäni ensimmäisen posterin, jossa siis esittelin ensimmäisen julkaisuni tuloksia. Työn ohessa puurtaessa tuntui työläältä laatia ensin englanninkielinen abstrakti ja sen jälkeen vielä posteri. Yllätyin kuitenkin, miten vähätöinen prosessi oli, kun oman aiheensa tuntee jo etu- ja takaperin. Toki omassa jaksamisessa huomaa tiiviimpinä ajanjaksoina selkeästi eron siihen, kun illat ovat oikeasti vapaa-aikaa. Posterin "esittelykin" oli loppujen lopuksi aivan positiivinen kokemus, eikä vähiten siksi, että posterisessio oli varsin vapaamuotoinen tilaisuus. Ei onneksi tarvinnut kokea juurikaan painetta olla esillä, vaikka muutamien kanssa aiheestani keskustelinkin. 

 

 

Erityisen mukavaa oli tavata oman alani kollegoita niin Suomesta kuin ulkomailtakin ja keskustella mm. erikoistumisen erityispiirteistä muissa maissa. Esimerkiksi tanskalaisen kollegan mukaan ennen erikoistumista tulee tehdä vuoden mittainen pakollinen työjakso, puoli vuotta GP:nä (general practitioner, vastannee lähinnä tk-työtä) ja puoli vuotta päivystyksessä. Suomessahan ei ole välttämätöntä työskennellä päivystyksessä ennen erikoistumista, vaikka toki monessa terveyskeskuksessa myös päivystystyötä tulee jokin verran.

Tärkeinä teemoina kongressissa olivat paitsi uusi tutkimustieto hoidosta ja sen tuloksista, myös yleisemmin tutkimuksen merkitys koko sosiaali- ja terveysalalle. Tutkimusrahoituksen väheneminen ja lakimuutokset, kuten toisiolaki, ovat hankaloittaneet tutkimustyötä, mikä ei todellakaan pitkällä tähtäimellä ole kestävä ratkaisu. Tulipa esiin myös näkökulma siitä, että hoitajien ja lääkärien puute on vain oire juurisyystä, johon tutkimustyön arvostus - tai arvostuksen puute - ja resurssit vahvasti liittyvät. 

 

Kongressin kaikkien mukavien kohtaamisten, uuden oppimisen ja etenkin oman alan asioihin syventymisen jälkeen tuntui aika raskaalta palata terveyskeskukseen. Loppusuoralla ollaan, ja sen kyllä huomaa. Olen jo pidemmän aikaa tyytyväisenä ohjelmoinut labroja monen kuukauden päähän tietäen varsin hyvin, etten ole niitä enää itse katsomassa. Pidempään hoitamilleni potilaille olen kertonut, että olen pian lähdössä pois, jotteivät turhaan odota minun olevan seuraavalla kerralla vastassa.

Kouluarki on myös alkanut rytinällä, eikä kukaan enää taida muistaa kesälomaa. Tästäkin kesästä selvittiin, kiitos erilaisten kerhojen, puolison etätyömahdollisuuden ja sukulaisten avun. Toistaiseksi jälkikasvu on viihtynyt uudessa koulussaan ja päiväkodissaan hyvin, vaikka aina kai uusiin asioihin liittyy tietty määrä jännitystä ja stressiäkin. Uusia harrastuksia on aloitettu, ja arki hakee vielä uomiaan. Vuorokauden tunnit eivät meinaa riittää millään kaikkeen, mihin haluaisi. Positiivisin mielin mennään kuitenkin.

 

Syksy lähestyy, ja odotan jo nyt oman aikatauluni mukaisia työpäiviä tutkimuksen parissa. Tietysti jännittää, ehdinkö saada aineistoani lainkaan ajoissa, mutta jos ihan totta puhutaan, aivan mielelläni kotona kirjoittelisin yhteenvetoa sen sijaan, että yritän saada kolmannesta aineistostani jotakin tolkkua. Jossain vaiheessa sekin on tietenkin tehtävä, ja mukavampi sitä lienee tehdä vapaina aikatauluina kuin kokopäivätyön lomassa. Mutta vielä on jokunen viikko terveyskeskustyötä jäljellä, josta - niin raskaalta kuin se välillä tuntuukin - haluan ottaa kaiken opin irti ihan loppuun saakka!

 

Matalapainetta

Viime viikot ovat sujuneet varsin matalapaineisissa merkeissä muutenkin kuin sään osalta. Lomaltapaluu oli odotuksiinkin nähden yllättävän raskas, eikä arki lähtenyt mitenkään keveästi käyntiin. Heti ensimmäisenähän minulla oli 6-päiväinen työviikko, kun viikonloppuna oli päivystys. Sen lisäksi tuli viikolle vielä varallaolo iltapäivystykseen, mutta onneksi se jäi varallaoloksi eikä päivystämään tarvinnut lähteä. Tällä viikolla on jälleen vain yksi vapaapäivä, mikä on kyllä valitettavan vähän eikä oikein riitä palauttamaan tarpeeksi. Silti mieluummin valitsen viikonloppupäivystyksen kuin arki-illan, sillä päivystyksen venyessä on pienempi paha, kun ei tarvitse aamulla herätä aikaisin töihin.

 

 

Elämässä kaikki on tällä hetkellä varsin hienosti mallillaan, mutta paljon on tapahtunut viimeisten kuukausien aikana. Muutosten mylläkässä tulee vain toimittua ja tehtyä asioita toisensa perään, kun pohtimiselle ei liiemmin aikaa jää. Useinhan tahdin hiljentämisen tarpeen huomaa vasta jälkikäteen. Uudesta kodista ja elämäntilanteesta olen ollut suorastaan naurettavan onnellinen. Tämäkään ei tietenkään täydellistä ole, ei lähelläkään, mutta kaikin puolin paljon parempaa kuin etukäteen osasin kuvitella. En tiennytkään, kuinka paljon olen kaivannut tilaa, vehreyttä ja rauhaa ympärilleni - ja parempi niin, sillä edeltävät vuodet olisivat olleet paljon raskaampia, jos olisin koko ajan haikaillut jonnekin muualle. Sitten kun -asenteesta olen pyrkinyt eroon jo kauan sitten, vaikka haaveita pitääkin aina olla.

 

Tällaisiakin viikkoja mahtuu elämään, eikä siinä mitään. Välillä on matalapainetta, sitten taas jotain muuta. Vähän ovat kirkastuneet jo omatkin ajatukset raskaan lomaltapaluun jälkeen, työrutiineista saatu kiinni ja arki paremmin käynnistynyt. Töissä on nyt kaikkinensa ollut kevyempää kuin alkukesästä, vaikka porukkaa paljon lomilla onkin. Yhtenä suurena tekijänä on tietysti ollut se, etten ole ollut sairaana kuukausiin eikä siten ole kertynyt reseptisumia tai muita rästejä. Iloista on kuitenkin ollut huomata, että vaikkei aina ihan huippufiilis olisikaan, työt sujuvat silti ihan hyvin ja elämä myöskin. On sadepäivissä oma kauneutensa myöskin - katsokaa vaikka näitä suloisia kastehelmiä ♥

 

 

Parin päivän päästä on jo elokuu, joka on toiseksi viimeinen työkuukauteni. Näinpä alkaa tk-jaksonikin kääntyä loppusuoralle, vaikka jossain vaiheessa tuntui, että aika junnaa paikallaan. Ja jälkeenpäin on helppo todeta, että nopeastihan se meni. :D Edessä olevat päivystyksetkin voi kohta laskea jo yhden käden sormin. Nyt on taas vähän enemmän puuhaa työn ulkopuolellakin, kun ensimmäinen kongressini posteriesityksineen on ihan nurkan takana. Kaikenlaista sitä pääseekin tekemään! Taitavatpa siis muutamat arki-illat vierähtää posteriani laatiessa, mikä nyt ei varsinaisesti kevennä arkea... Mutta vaihtelua kuitenkin. 

Leppoisaa sunnuntaita ja tsemppiä alkavaan viikkoon! Sehän on jo koululaisten viimeinen kokonainen lomaviikko - menipä vauhdilla tämäkin kesäloma :)

Kohta lomalla

Hieman tiivistä on ollut viime aikoina, enkä ole tännekään ehtinyt kirjoittelemaan. Työ- tai muun elämän rintamalta ei sinänsä mitään uutta, samaa arkista puurtamista kuin tähänkin saakka. Lomallejäänti aiheutti melko lailla lisää työtä ja päänvaivaa, kun kesken olevat asiat piti saada hoidettua ennen lomaa. (Sanonta "maailmaa ei tarvitse saada valmiiksi ennen juhannusta" ei pitänyt paikkaansa minulla.) Omalla kohdallani oli koko tämänkin viikon aivan normaalit työpäivät, joiden puitteissa (lisäksi) piti hoitaa kaikki rästiin jääneet asiat, palautuneet konsultaatiot, reseptit ja tutkimustulokset. Ai niin, ja lisätyönä oli tietysti tällä viikolla viimeistellä ja lähettää abstrakti tutkimuksestani erääseen konferenssiin, johon toivottavasti pääsen tutkimustani esittelemään.

 

Ilokseni sain yhden päivän pyörähtää itselleni uudessa paikassa tekemässä lastenneuvolaa, mikä on tätä nykyä vielä enemmän lempihommaani kuin aiemmin. Lapset ovat minulle varsin mukava potilasryhmä, vaikka mielelläni hoidankin kaikenikäisiä ihmisiä. Neuvolapäivä piristikin viikkoa kivasti.  Vielä pari päivää sitten tuntui, etten pääse ikinä lomalle, kun tehtävälista piteni sitä mukaa, kun sai edellisiä tehtyä. Onneksi työkaverien avulla sain loputkin työt maaliin ja jätettyä tk:n odottamaan heinäkuista paluutani.

Uudessa kodissa olemme nyt asuneet reilun kuukauden ajan. Olen nauttinut erityisesti aiempaa huomattavasti lyhyemmästä työmatkasta, jonka voin taittaa pyörällä tai välillä jopa kävellen, jos aikaa on. Omalla pihalla olevaa kukkaloistoa on saanut ihmetellä ja ihastella - aika jännittävää, kun ei yhtään tiedä, mitä kaikkea sieltä nousee! Itse kylvin auringonkukan ja muiden kesäkukkien siemeniä alapihalle, ja ilahduttavasti ainakin auringonkukkataimet ovat lähteneet hienosti kasvamaan. Vaikka joskus, vuosia vuosia sitten omalla pienellä pihallamme pyrin jos jonkinlaista kasvattamaan, en muistanutkaan, miten mukavaa on seurata tätä kasvua, luonnon muista ilmiöistä puhumattakaan. Ja hei, eipä tarvitse enää lähteä mökille hyttysparven syötäväksi - ihan oma piha riittää! :D

 

Tänään on vielä työpäivä, mutta sitten koittaa kauan odotettu loma. Seuraavien parin viikon voimalla jaksanen loppurutistuksen eli kolme kuukautta tk-työtä, ennen kuin pääsen taas paneutumaan kokopäiväisesti väitöskirjatyöhöni loppuvuodeksi. Kolmas työnikin etenee vaivihkaa taustalla, sillä pian (toivottavasti ihan tosi pian) saadaan aineistohakupyyntö tehtyä, ja sitten odotellaan lyhimmillään noin puoli vuotta ja pisimmillään en edes uskalla ajatella, kuinka pitkään. Toiveikkaana kuitenkin odottelen loppuvuotta, sillä vaikken ihan heti pääsekään kolmannen juttuni kimppuun, tarkoituksena on vähitellen alkaa kasata väitöskirjani yhteenvetoa nyt, kun suuntaviivat ja teoriapohja ovat jo suurimmilta osin selvillä.

Mutta ennen syksyä on vielä kesää ja tk-työtä jäljellä. Ja sitä ennen loma, josta en aio ottaa paineita. En todellakaan aio tehdä kaikkea rästiin jäänyttä muun elämän työtä, en suorittaa palautumista enkä kritisoida itseäni päivistä, jolloin "en saa mitään aikaan". Toivon, että loman aikana saan tavoitettua vaikka hetkellisestikin olemisen huolettomuuden ja ohi lipuvien hetkien kauneuden tämän järjettömän työn- ja elämäntäyteisen kevään jäljiltä. Mutta vaikken saisikaan, kaikki on ihan hyvin. Yksin, hiljaisuudessa, rauhassa (kunhan ensin töistä selviän) vietetystä juhannuksesta on hyvä aloittaa.

Leppoisaa juhannusta!

Työjakson puolivälissä

Talven vaihtuessa ensin kevääksi ja kevään kesäksi on tämänhetkinen työjaksonikin hiipinyt puoliväliin. Varmaan on täälläkin jo tullut selväksi, ettei uuden uran alku ole suinkaan ollut yhtä ruusuilla tanssia (tai tavallaan on, ihan yhtä piikkistä :D). Kaikki viimeaikaiset haasteet eivät tokikaan ole liittyneet työhön, mutta tietysti kokonaisuus on se, mikä ratkaisee. Joka tapauksessa voin viime kuukausien perusteella todeta, että "pelkkä" työssäkäynti vaikka perheen ohessakin tuntuu suorastaan luksukselta.

 

Sitten fiiliksiin: työjakson puolivälin saavuttaminen on tuntunut, no, saavutukselta. Kuten aiemmin sanottu, kevät on kaikkinensa ollut kovin kuormittava sairasteluputkineen, tutkimusjuttuineen, asuntokauppoineen ja muuttoineen päivineen, eikä työ likimainkaan aina ole ollut se suurin stressin aihe. Toki olen havainnut sen, että helpompaa on käydä töissä kuin olla sieltä poissa, sillä tietyt asiat kasaantuvat, ja rästejä joutuu puurtamaan töihin palattuaan. Tämä taas on johtanut pidempiin työpäiviin ja vähentyneeseen vapaa-aikaan, mikä ei ainakaan edistä tasapainoista elämää ja palautumista. Kuten kuvista näkee, välillä paistaa, välillä sataa ja toisinaan sataa ja paistaa yhtä aikaa!

 

Välillä olen kokenut ristiriitaa vastavalmistuneen lääkärin roolissa ollessani.  Kun on jo yhden ammatin opiskellut ja  varsin hyvin perehtynyt työelämään, sote-alaankin, sekä ehkä tärkeimpänä, tunnistaa ja tietää niin omat vahvuutensa kuin heikkoutensakin työntekijänä, tuntuu välillä hankalalta sopeutua taas ihan vasta-alkajan rooliin. Enkä todellakaan tarkoita sitä, etteikö minulla olisi valtavasti oppimista lääkäriydestä, käytännön työstä ja lääketieteestä, päinvastoin! Ennemmin koen tuskaa siitä, kun tiedän niin hyvin, etten tiedä juuri mitään. Jossain suhteessa olisi ehkä helpompaakin olla oikeasti vihreä vastavalmistunut. Temperamenttipiirteillä varmasti lienee osansa tässä, enkä usko, että likikään kaikki tunnistavat tätä "ongelmaa". Elämäntilanteenikin lienee varsin erilainen moneen muuhun vastavalmistuneeseen verrattuna, mikä on myös omiaan lisäämään ristiriitaisia tunteita.

 

Päällimmäisenä tässä kohtaa on mielessä kuitenkin se, miten valtavasti kuluneet kuukaudet ovat opettaneet. Muistan edelleen - enkä aio koskaan sitä unohtaa - sen asioiden, ongelmien ja elämäntilanteiden kirjon, joka nykyistä työtäni viime vuoden puolella aloittaessa vyöryi päälleni: kun tuntui, ettei mistään saa otetta eikä yhtään tiedä, mihin suuntaan pitäisi lähteä. Mutta yksi kerrallaan, vähitellen ja vaivihkaa, alkoi vastaan tulla tuttuja asioita ja tilanteita, joista pikku hiljaa muodostui rutiineja. Työhän helpottuu sitä mukaa, kun rutiinia alkaa tulla, ja mielestäni tk-työssä suurimpana haasteena on nimenomaan se, kun hoidettavia asioita on laidasta laitaan eikä lyhyellä jaksolla moniakaan oireita tai vaivoja ehdi tulla hoidettavaksi ehkä kertaakaan, saati useammin. Tietysti suurena opin paikkana on se, että tunnistaa oman osaamisensa ja toimivaltansa rajat. Viimeisimmäksi mainittujen suhteen itselläni ei tosin ole ollut mitään ongelmaa - ennemmin ali- kuin yliarvioin omat tietoni ja taitoni, mutta opettelua yhtä kaikki.

 

Parhaita hetkiä on ollut monenlaisia ja erilaisissa tilanteissa, mutta erityisen mukavia ovat olleet ne päivät, jotka ovat vain soljuneet ilman kummempia stressin- tai huolenaiheita ja jolloin on tuntunut, että hallitsen työni. Myös runsaat positiiviset palautteet, saadut kiitokset ja kauniit sanat lämmittävät pitkään. Olen tietoisesti valinnut oman tyylini tehdä työtä, ja joka kerta, kun se tuottaa tulosta, tunnen suurta tyytyväisyyttä ja työn iloa. Menneiden tapausten ja työpäivien jälkikäteen vatvominen on tämän lyhyehkönkin kokemuksen myötä lähes lakannut kokonaan, joskin tunnistan kyllä nopeasti kuormittuneisuuden lisääntymisen siitä, että tehdyt ja tekemättömät työasiat alkavat pyöriä mielessä.

 

Erikoistuminen on kokonaisuudessaan melkoista silppua eri aloilla ja työpaikoissa työskentelyn vuoksi. Oman leimansa tähänkin työjaksoon lyö väliaikaisuus, sillä tiedän, etten todennäköisesti enää nykyiseen työhön tai työpaikkaan palaa. Tämä tekee ajatuksista kaksijakoiset: toisaalta haluaisi kovasti jäädä ja juurtua jonnekin, toisaalta jatkaa ihan mielellään matkaa ja kokeilee erilaisia toimenkuvia ja työpaikkoja. Kovin vaihtelunhaluiseksi en voi itseäni kutsua, sillä teen koko tk-jakson yhdessä ja samassa toimipisteessä, ja tähän mennessä vain pari päivää olen käynyt työskentelemässä muualla. Aika näyttää, kuinka paljon erilaisia työpaikkoja ja -tehtäviä kertyy, mutta selvähän se, että erikoistumiseen tarvitaan monenlaista kokemusta. 

Puolet tästä työjaksosta on kuitenkin vielä jäljellä, ja toivon, että saan loppuajasta paljon irti. Vaikka välillä nykyarki tuntuu raskaalta ja nykyinen työjakso pitkältä kaikkine oheistoimineen, tiedän tasan tarkkaan, että jälkikäteen tämäkin aika jää muistoihin yhtenä hujauksena. Lyhykäinen lomani tulee kuitenkin tarpeeseen. Vielä on muutama viikko tahkottavana ennen lomaa, mutta sieltä se hiipii päivä kerrallaan. Lomaa odotellessa fiilistellään uutta arkea (ja lasten kesälomaa), puuhastellaan kotona ja puutarhassa, ja onpa tiedossa yhdet juhlatkin!

 

  

Mukavaa kesäkuun alkua sinnekin!

Kesää kohti

Oi ihana toukokuu! Nyt on ollut niin paljon kaikkea meneillään, ettei aikaa ole jäänyt millekään muulle kuin töille, muutolle ja perheelle. Pienistä hetkistä olen kuitenkin ottanut ilon irti ja ohikulkumatkoilla ihaillut kevään etenemistä. (Siitepölyaika on tänä vuonna ihan ka-ma-la, mutta onneksi käynnissä oleva siedätyshoito tuntuu ehkä vähän jo auttavan!)

 

Uusi koti on tämän kevään suurin juttu, kuten on varmaankin tullut hyvin selväksi. Juuri nyt tuntuu, että hyvää on kannattanut todellakin odottaa. Äitienpäivänä kävimme tyhjässä talossa retkellä ja nautimme kakkukahvit terassilla. Sain myös kimpun omalta pihalta kerättyjä valkovuokkoja 💗 Muuton jälkeen lapset ovat ottaneet uuden kodin ja pihan haltuun ja viihtyisivät ulkona aamusta iltaan. Uusi elinympäristö on avannut taas aivan uudenlaisia mahdollisuuksia. Eräs ilta lähdimme koko joukolla pyörälenkille tutustumaan uusiin maisemiin. Oli ihanaa ajella rauhallisemmilla alueilla, kun edelliset liki seitsemän vuotta ovat vierähtäneet hyvin tiiviisti kaupunkimaisemissa, joissa muuta liikennettä saa huomattavasti enemmän varoa. Ja ei, emme edelleenkään asu missään metsän keskellä, mutta suuri muutos tämä omakotiasumiseen siirtyminen joka tapauksessa on ollut.

Kevät on kauneimmillaan, ja vaikka kesä onkin itselleni vähiten mieluinen vuodenaika monestakin syystä, luonnon heräämisessä ja kesän lähestymisessä on joka kerta jotakin lumoavaa. Valon lisääntyminen on lisännyt omaa jaksamistani, joskin valoisat aamut ovat tehneet myös sen, että usein herään aivan liian aikaisin ilman kelloa. Eräskin aamuyö istuin terassin portailla linnunlaulua kuunnellen ja omenapuun nuppuja ihastellen. Aamulla olikin jo kukkia nuppujen sijaan, olivat varkain avautuneet! Taidan muuten piakkoin joutua syvemminkin selvittämään puutarhanhoidon saloja, jotka toistaiseksi ovat itselleni hämärän peitossa. Olen lohduttautunut sillä, että saamme ainakin yhden kevään ajan nauttia kauniista pihasta. Seuraavista vuosista en menisi niinkään takuuseen, mutta kaipa siinäkin asiassa kehittyy ajan kanssa. 

 

Tuntuu ihan uskomattomalta, että lapsilla on jäljellä enää yksi kouluviikko ennen kesälomaa. Näinpä se tämäkin kevätlukukausi hujahti, vaikka kevättalvella lumihankien keskellä töihin tarpoessa tuntui, ettei kesä tule koskaan. Kesäloma tietenkin tuo tänäkin vuonna omat lastenhoidolliset haasteensa, sillä edelleenkään itselläni ei ole lomaa kuin pari hassua viikkoa. Onneksi puoliso sentään on jo pari vuotta työskennellyt samassa työpaikassa, joten hänen lomatilanteensa on paljon omaani parempi. Lisäksi hänellä - toisin kuin itselläni - on hyvä mahdollisuus etätöihin, joten eiköhän tästäkin kesästä jotenkin selvitä. Suurin helpotus arkeemme saadaan, kun kuopus pääsee kesän aikana vaihtamaan lähipäiväkotiin. Näen jo sieluni silmin, miten reippaana äiti-ihmisenä polkaisen kuopus kyydissäni päiväkodille ja jatkan siitä sitten töihin (tai sitten totuus on jotakin ihan muuta).

Enää muutama päivä toukokuuta jäljellä, ja sitten alkaa virallisesti kesä. Suuria en kesältä odota, sillä samaa arkea elämme silloinkin, enkä tosiaan koskaan ole ollut varsinainen kesäihminen. Silti toivon, että tänä kesänä ehtisimme aiempia kesiä paremmin tekemään kaikenlaista perheen kesken ja tapaamaan ystäviä. Toivon myös, että kaikesta työmäärästä huolimatta saisin edes hetken kerrallaan nauttia vapaa-ajasta ja omista puuhistani kotona ja muualla. Ja tietenkin toivon, että kaikki menee tänäkin kesänä hyvin niin kotona kuin töissäkin. 

 

 

 

Muutosta ja muusta vielä tässä toivutaan, mutta elpymisen merkkejä on havaittavissa. Tsemppiä meille kaikille, kullekin omaan tilanteeseensa! Voimia alkavaan viikkoon :)

 

Tohtoriopintoja ja apurahahakuja

Alkukevät on ollut melkoisen hektistä, kuten jo aiemmin täällä avauduin. Sairastelut sentään ovat nyt vähentyneet, ja lapset pysyneet terveinä suorastaan yllättävän pitkään. Keveämpää, sujuvampaa arkea tässä on kieltämättä kaivattukin! Töiden lisäksi - joissa jo niissäkin olisi ihan tarpeeksi tekemistä - olen muutaman viime kuukauden aikana paitsi saanut toisen artikkelini julkaistua, myös edistänyt tohtoriopintoja ja hakenut apurahoja seuraavia tutkimusjaksoja varten.

 

 

Tilastotieteen kurssi päättyi tenttiin reilu kuukausi sitten varsin onnistuneesti. Olipas muuten hauskaa istua tekemässä tenttiä pitkästä aikaa kuuden lääkisvuoden ajalta hyvin tutussa auditoriossa. Kaikista vastoinkäymisistä huolimatta sain kuin sainkin opiskeltua riittävästi ja tentistä pääsin kirkkaasti läpi. Heti tästä kurssista suoriutumisen jälkeen tosin alkoi Yleislääketieteen erityiskoulutukseen (YEK) liittyvä verkkokurssi, jossa tehtäviä tulee suorittaa viikoittain. Voitte ehkä kuvitella, mikä fiilis oli kuumeisena yrittää saada selkoa esimerkiksi kuntoutukseen liittyvistä kiemuroista. Onneksi toivuin kohtalaisen nopeasti, ja nyt ovat paremmin sujuneet myös ylimääräiset tehtävät. Enää yksi tehtävä jäljellä ja sen jälkeen seminaarit, mutta tarinoin YEK-asioista joskus toiste lisää.

 

Tohtoriopinnoista olen suorittanut nyt valtaosan, ja pakollisina jäljellä taitaa olla enää 6 opintopistettä. Kliinisessä tohtoriohjelmassa teoriaopintoja tarvitaan vain 30 opintopistettä eli noin puolen vuoden opinnot, mikä on minusta aika vähän. Yleisiä valmiustaito-opintoja eli nimensä mukaisesti yleispäteviä kursseja mm. tieteelliseen kirjoittamiseen, tutkimusmenetelmiin ja etiikkaan liittyen tarvitaan 5-15 op, tieteen- ja tutkimusalan opintoja (syvällisemmin omaan alaan liittyviä opintoja)15-25 op. Loput opintopisteet aion kerätä paitsi rahoitushakemuskurssista (josta toivottavasti saan hyviä vinkkejä!) myös konferenss(e)ista ja taisipa opintosuunnitelmassani olla vielä kurssi mediaviestinnästäkin. Alkusyksystä osallistun erääseen konferenssiin, jossa esittelen todennäköisesti posterin avulla omaa tutkimustani. Hyvä saada kokemusta myös esiintymisestä, sillä se on itselleni koko väitöskirjaprojektin hankalin osa-alue - onnea vain itselleni väitöstilaisuuteen!

 

 

  

Apurahat ovat itselleni - ainakin tällä hetkellä - ainoina rahoituslähteinäni tärkeitä. En ole kokenut apurahojen hakemista kovinkaan kuormittavana, sillä pidän kirjoittamisesta ja hakemusten täyttämisestä. Usein hakemuksiin tarvitaan samankaltaisia osioita, joihin on helppo muokata olemassa olevaa tutkimussuunnitelmaa. Tietysti työn ohessa myös apurahojen haku tuo oman lisänsä ja kuormituksensa, kun pitää pitää huoli deadlineista ja siitä, että saa kaikki liitteet toimitettua ajallaan. Juuri nyt haussa ovat myös yliopiston "palkkapaikat", mutta todennäköisesti en niitä hae, sillä pyrkimys on kuitenkin ensisijaisesti tehdä kliinistä työtä ja sitä kautta edistää erikoistumista. Toki lyhyiden tutkimusjaksojen osalta palkkapaikka houkuttelisi, sillä ovathan työsuhde-edut kiistattomat suhteessa apurahatutkijuuteen. Onneksi hakuaikaa on vielä jäljellä ja ehdin punnita hyötyjä ja haittoja.

 

Itse olen keskittynyt lähinnä pienempien apurahojen ja lyhyiden apurahakausien hakemiseen, sillä teen päätoimista tutkimusta vain muutamia kuukausia kerrallaan. Verottomana apurahoja saa vuositasolla vastaanottaa n. 25 000 e/v, minkä jälkeen apurahoistakin peritään veroa. Olen pyrkinyt siihen, että tuo raja ei ylittyisi, ja viime vuonna taisin nostaa apurahoja juuri tuon rajan alle, mikä oli odotuksiin nähden varsin hyvin. Tälle vuodelle on nostamatta yksi kannustusapuraha, jonka lisäksi olen hiljattain saanut yhden pienen apurahan ja toisen hieman suuremman. Näiden turvin on tarkoitus työskennellä loppuvuodesta muutaman kuukauden ajan. Tähänastinen apurahahakujeni onnistumisprosentti (saadut/haetut apurahat) on suunnilleen 50 %. Summien osuuksista en ole enää perillä, vaikka tarkkaa kirjaa pidänkin haetuista ja saaduista apurahoista.

 

 

Apurahakausilla kuukausi"palkka" on luonnollisesti huomattavasti pienempi kuin kliinistä työtä tehdessä, minkä vuoksi mielelläni haen työskentelyapurahojen lisäksi myös kannustusapurahoja, jotka voi käyttää haluamallaan tavalla tutkimusta edistämään. Apurahatyypistä riippuen on myös mahdollista tehdä keikkatyötä, ja olenkin jättänyt hakematta sellaisia apurahoja, jotka yksiselitteisesti kieltävät täysin muiden töiden tekemisen apurahakauden aikana. Tietysti paras tilanne olisi se, jos apurahojen turvin pystyisi tutkimusta tekemään ilman taloudellisia huolia, mutta se ei perheellisenä (ja nykyään myös asuntovelallisena) ole suinkaan itsestäänselvyys. Toki opiskeluaikojen niukkuus on opettanut pärjäämään ajoittain hyvinkin vähällä, mutta pidemmän päälle se ei ole hyvä ratkaisu.

 

Joka tapauksessa asiat näyttäisivät jälleen kerran lutviutuvan, vaikka välillä näyttää ja tuntuu pahalta eri suunnista tulevien odotusten ristipaineessa. Muutamia apurahapäätöksiä vielä tälle keväälle odottelen, enkä pistäisi pahakseni, jos saisin jokusen vielä odottamaan tulevia tutkimusjaksojani. Toistaiseksi viime aikoina on tullut pari hylsyä ja pari myönnettyä, mutta peukut pystyssä vielä käsittelyssä olevien osalta! Alustavasti olen ajatellut, että saattaisin saada väittelyluvan jo ensi vuonna (hui), joten yhteenvedon kirjoittamiseen lienee syytä varata aikaa ja rahoitusta luonnollisesti myös. Mutta nyt pitää keskittyä töihin sekä tietenkin muuttopuuhiin, sillä omakotiasuminen, täältä tullaan!

 

Tsemppiä alkavaan viikkoon ja kauniita kevätpäiviä!

 

Muuttopuuhissa

Huh, miten tätä tavaraa riittääkään! Muutto lähenee, ja olemme alkaneet käydä kaappeja ja tavaroita läpi muuttoa ajatellen. Olen aina pitänyt muuttoja mainioina tilaisuuksina käydä läpi omaisuutta ja päästä eroon ylimääräisestä painolastista, ja sen vuoksi olen ollutkin tyytyväinen melko tiiviiseen muuttotahtiimme. 13-vuotisen yhteiselomme aikana olemme asuneet kahdella eri paikkakunnalla ja seitsemässä eri asunnossa. Lyhimmillään asumisaika yhdessä asunnossa on ollut 11 kuukautta ja pisimmillään 3 vuotta, joten pakkaaminen ja purkaminen on kieltämättä tullut tutuksi. Tavaramäärä on perheen kasvaessa lisääntynyt muutto muutolta, mutta vielä kaiketi ollaan jonkinlaisessa tasapainossa sen suhteen.

 

 

Tässä muutossa ensimmäistä kertaa asuinneliöt kasvavat huimasti, mikä on ihanaa, vaikka samalla epäilenkin, että äkkiäkös suuretkin säilytystilat ja avarat huoneet saadaan täytettyä... Joka tapauksessa nyt on jälleen loistava tilaisuus päästä eroon monenlaisesta vuosien saatossa kertyneestä sälästä, jota emme enää tarvitse. Ainoana hidasteena tässä kierrätyksessä ja karsimisessa on aika, jota on aina liian vähän. Mutta sain kuin sainkin käytyä läpi myös vauvanvaatteet, joita olen säilyttänyt esikoisen syntymästä saakka eli yli 10 vuotta enkä vain raaskinut aiemmin edes pohtia, että luopuisin niistä joistakin.

Muuttopäivä on sovittuna muutaman viikon päähän, muuttofirma tilattuna ja käytännön asiat suurin piirtein setvittynä. (Viimeksi mainituista tosin on vastannut suurimmaksi osaksi puoliso, kiitos siis hänelle!) Huonejärjestystä ja huonekalujen sijoittelua on pohdittu myöskin, jotta itse muuttotapahtuma etenisi mahdollisimman sutjakasti ja tavarat löytäisivät nopeasti paikkansa. Vaikka kovasti toivoisinkin, ettei mukanamme muuttaisi mitään ylimääräistä, ajan puitteissa luulen, että vielä jää selviteltävää uuteen kotiinkin. Ehkä ihan hyväkin niin.

 

  

Muutoissa on aina tiettyä haikeutta, luopumista, sillä kertoohan muutto tietyn aikakauden lopusta. Hyvästi, huoleton opiskeluelämä! Viimeiset kaksi muuttoa ovat tapahtuneet maantieteellisesti hyvin lähekkäin - onneksi - eikä arkemme ole liiemmin muuttunut muuttojen myötä. Tämä muutto sen sijaan tuo tullessaan täydellisen asuinympäristön muutoksen, lapsille koulunvaihdon ja meille kaikille paljon uutta opeteltavaa, tehtävää ja ihmeteltävää. Omakotiasuminen on tuttua sekä minulle että miehelleni ja tietyllä tapaa ollut aina toiveena ja tavoitteena. Silti olen nauttinut suuresti kerrostaloelämän huolettomuudesta. Aika aikaa kutakin, ja mielelläni siirryn omaan kotiin monen vuoden jälkeen. 

 

Vappuvapaat kuluivat kotosalla kaksin yhden (lievästi sairastelevan) lapsen kanssa, muut olivat mummolassa. Samalla sain edistettyä muuttoa, järjesteltyä, siivottua ja karsittua loputtomalta tuntuvaa tavaramäärää. Ehdittiinpä myös tarttua hetkeen, viettää kaksin laatuaikaa ja nauttia vappubrunssista parvekkeella. Ihan pian voidaan vastaava laittaa omalle terassille, voi miten odotankaan!

  

 

Arki alkaa taas ihan liian pian eli huomenna. Lisää tunteja vuorokauteen ja tietenkin rutkasti energiaa saa lähettää tännepäin, jos jollain sattuu liikenemään! Toukokuu on muutenkin hektinen kuukausi (mikäpä ei elämässäni olisi?), sillä siihen sattuu useampi päivystys, YEK-verkkokurssia ja seminaareja sekä konferenssiin valmistautumista abstraktin muodossa luonnollisesti perustyön lisäksi. Onneksi aina on pieniä kevennyksiä, kuten nyt vappu ja parin viikon päästä helatorstai, joten ehkäpä tästäkin kuukaudesta selvitään.

Iloista toukokuuta sinnekin!