Väitöskirjatutkijana III: Julkaisuprosessit

Heippahei, nyt kun väitös on jo takana päin, lienee syytä tuutata loputkin luvatut postaukset esiin! Aiemmin olen kirjoittanut väitöskirjatutkijan työstä ja rahoituksesta. Reilu vuosi sitten, kun kyselin, montaa kiinnostivat myös lääketieteen alan julkaisuprosessit. Tässä siis omia kokemuksiani aiheesta.

 

Julkaisusarjan valinta

Lääketieteen alalla valinnanvaraa riittää niin kohdelehtien tason kuin aihepiirinkin puolesta. Valintaan kannattaa kiinnittää huomiota, koska oikein kohdennettu valinta johtaa todennäköisemmin toivottuun lopputulokseen. Valinnassa voivat auttaa paitsi ohjaajien suositukset, myös omissa artikkeleissa käytettyjen lähteiden hyödyntäminen ja niistä vinkkien hakeminen. JUFO-portaalista (Julkaisufoorumi) voi etsiä kohdelehtensä ja arvioida sen tasoa. JUFO-luokitus on 0-3, joista 1 on perustaso, 2 johtava taso ja 3 korkein taso. Nollatasolla ovat ne arvioidut kanavat, jotka eivät täytä tason 1 kriteerejä. 

Julkaisuprosessien rakenne ja kesto

Omalla alallani koen, että arviointi- ja julkaisuprosessit ovat moneen muuhun alaan verrattuna varsin lyhytkestoisia. Artikkelin lähetyksen jälkeen useimmin se etenee vertaisarviointiin, josta kommentit tulevat noin kuukauden kuluessa. Päätökset siis tehdään melko nopeasti, ja onneksi niin, koska mikään ei ole rasittavampaa kuin odotella kuukausitolkulla vaikkapa hylkäävää päätöstä. Lienee hyvin harvinaista, että artikkeli julkaistaisiin sellaisenaan. Useimmin arvioijat ehdottavat joko suuria (major revisions) tai pieniä muutoksia (minor revisions), joskus toki myös hylkäämistä tai kohdentamista toiseen julkaisusarjaan.

 

  

Omat kokemukseni

1) Ensimmäisen artikkelini julkaisuun meni yli vuosi ja lehtiä kokeiltiin kolme ennen kuin tärppäsi. Jokaisella kerralla sain vertaisarvioijilta kommentit, joiden mukaan tein korjauksia. Korjauskierroksiakin tuli kaksi ennen kuin artikkeli lopulta julkaistiin. Toisin sanoen sain tähän yhteen artikkeliin matkan varrella neljät arviot, ennen kuin julkaisua puollettiin sellaisenaan.

2) Toinen artikkeli julkaistiin ensimmäisessä lehdessä, jonne se lähetettiin. Tarvittiin yksi korjauskierros ja aikaa meni yhteensä vain 2,5 kk. 

3) Kolmannen artikkelini tuli olla lähetettynä lehteen ennen väitöstä. Ensimmäisenä yritin JUFO 2 -luokan julkaisua, jossa kuitenkin arvioitiin, että toinen potilasryhmäni oli liian pieni, ja todettiin muitakin asioita, joihin en voinut enää vaikuttaa. Suositeltiin toista kohdelehteä, josta kuitenkin tuli suora hylkäys, koska en ollut muuttanut mitään isommin. Kolmanteen lehteen lähetin artikkelin kolmea viikkoa ennen väitöstä, ja sieltä tulikin major revisions -pyyntö paria päivää ennen väitöstä. 

Kaikki artikkelini julkaistaan JUFO 1 -tason lehdissä. Sinänsä minulle aivan sama, kunhan artikkelit saadaan julkaistua, mutta myönnetään, että kyllä hieman kadehdin oman alani tutkijoita, joilla on jo väitöstutkimuksen artikkelit JUFO 3 -lehdissä. Toisen artikkelini prosessi meni vähän liian "nopeasti ja hyvin", joten halusin kolmannen kohdalla kokeilla korkeatasoisempaa julkaisua ensin. Eipähän jää jossiteltavaa!

 

Julkaisuprosessin haasteita

Vaikka julkaisuprosessit ovat aika suoraviivaisia, välillä tuntuu, ettei vertaisarvioijilla ole välttämättä riittävästi osaamista ja ymmärrystä juuri omasta aiheesta. Se on ymmärrettävää, koska pyyntöihin voi vastata kuka tahansa heistä, joille se on kohdistettu. On tuntunut turhauttavalta ikään kuin rautalangasta vääntää perusasioita ja yrittää silti muotoilla asiat kohteliaasti. 

Lisäksi julkaisuprosessien ja tutkimusten perusasioidenkin sattumanvaraisuus hämmentää. Minulla on loistava aineisto, jonka eteen olen nähnyt valtavasti vaivaa ja joka on Suomessa ensimmäinen laatuaan. Silti - tai siksi - tuntuukin välillä, ettei "kukaan muu" näe sen arvoa. Toisaalta taas joku muu, joka on saanut laajan aineiston käyttöönsä "ilmaiseksi", saattaa saada suurestikin ylistystä ja mainetta osakseen. Ohjaajillakin on suuri merkitys siinä, kuinka korkealle jo väitöskirjaprojektissa tähdätään. Akateeminen maailma ei ole millään tavalla reilu tai oikeudenmukainen siinä suhteessa, että työn määrä korreloisi sen arvostukseen. Itsearvostus ja -luottamus onkin löydettävä muualta kuin ulkoisista mittareista. 

 

 

  

Kaiken kaikkiaan olen vuosien varrella tullut tutuksi monenlaisten julkaisuprosessien kanssa. Siinä missä alkuun vähän pelkäsinkin vertaisarvioijien kommentteja, nykyään osaan jo suhtautua rennommin ja mielelläni kehitän artikkeleitani parempaan suuntaan niiden pohjalta. Toisaalta uskallan nykyään myös suoraselkäisemmin tuoda esiin omia näkemyksiäni siitä, miksi asiat on tehty tietyllä tapaa eikä niitä voi (enää) tehdä toisin.

Pitäkää peukkuja, että myös kolmas artikkelini päätyy lopulta lehteen! ❤ Löytyykö lisää kysyttävää julkaisuprosesseista?

Loppuvuoden suunnitelmat

Marraskuu on jo lopuillaan. Kuulun siihen vähemmistöön, jolle marraskuu on yksi lempikuukausista. Omilla työkuvioiden suunnitelmilla on tähän varmasti osansa, sillä jo vuosia olen ollut marraskuussa jossain toisaalla kuin kliinisessä työssä, mikä tarjoaa omat vapautensa. Tänä vuonna vapaan sijaan marraskuu on täynnä töitä, valmisteluita, kiirettä, jännitystä ja suruakin. 

Loppuvuosi tarjoaa minulle tänä vuonna

• harmauden fiilistelyä
• väitösvalmisteluja
• kaamosvalojen aikaa
• joulufiiliksen luomista
• itseeni ja kotiin käpertymistä
• sekä tähänastisen elämäni jännittävimmän päivän ja ehkä suurimman saavutuksen väitöksen muodossa

 

Töissä olen syksyn mittaan tehnyt jälleen uusia aluevaltauksia, aloittanut poliklinikkatyöskentelyn uudella poliklinikalla ja todennut ilokseni, ettei tarvinnut päivystämistäkään alkaa opetella aivan alusta pitkähkön poissaolon jälkeen. Ensi vuoden työsuunnitelmatkin ovat suurin piirtein valmiina - ainakin ajatuksen tasolla.

 

Suurimpana vapaa-ajan aikasyöppönä on ollut tietenkin lähestyvä väitös. Esitarkastus viivästyi parilla viikolla, mikä tuotti lisäpainetta aikatauluihin. Monet illat ja viikonloput käytin väitöskirjani yhteenvedon korjauksiin ja painokuntoon saattamiseen. Lisäksi ovat kaikki järjestelyt väitökseen ja karonkkaan liittyen, mitkä nekin tuovat oman stressinsä tilanteeseen.

 

Onneksi enää hetki, ja sitten väitös on ohi. Kaikessa kiireessä, työn ja perheen ohessa valmistellessa välillä tuntuu, ettei mieli oikein ehdi mukaan. Luulenpa, että koko juttu iskostuu tajuntaan vasta sitten, kun kaikki on jo takana päin. 

 

Vaikken väitöstä varsinaisesti odotakaan, ennemmin päinvastoin, toivon, että kaikesta huolimatta pystyn edes jollain tasolla siitä kaikesta nauttimaan. On se kuitenkin ainutkertainen (en todellakaan aio väitellä toista kertaa!) tapahtuma, joka varmasti jää muistoihin.

 

Väitöksen jälkeen on pari vapaapäivää, joiden jälkeen jatkan töitä normaalisti. Joulun vietän tänä vuonna töissä, joten joulunpyhätkään eivät tarjoa hengähdystaukoja. Oma syyni toki, koska itse menin tarjoutumaan. En silloin ajatellut asioita ihan loppuun saakka, mutta näillä mennään.

  

Joka tapauksessa paljon kaikkea uutta ja jännää on luvassa, pieniä valonpilkahduksia pimeyden keskelle. Kuluva vuosi on ollut oikeastaan aika kauhea, mutta onneksi kesäkuisen leikkauksen jälkeen kurssi kääntyi, ja olen päässyt toipumaan oikeastaan melko hyvin. Silti olen helpottunut ja onnellinen, kun tämä vuosi lopulta päättyy.

Nyt takaisin lektion kimppuun - sekin on vielä kesken. Pitäkää peukkuja, että saan kaiken tarvittavan tehtyä ennen väitöstä!

Väitöskirjaa viimeistelemässä

Moikka! Vähän varkain olen päätynyt tilanteeseen, jossa väitöskirjan valmistuminen häämöttää jo horisontissa. Matka on sisältänyt niin paljon odottelua ja epätoivoakin, etten jossain kohtaa uskonut, että tämäkään hetki koskaan koittaisi.

  

Tällä hetkellä minulla on tiedossa vastaväittäjä (jee!) ja toinen esitarkastajista (puolikas jee!). Väitöspäivä on vielä epäselvä, sillä moni asia vaikuttaa siihen. Nyt alkaa yliopistolla myös heinäkuun kesäsulku, joka laittaa kaikkien asioiden etenemisen jäihin kuukaudeksi.

 

Yhteenveto on palautui juuri käsiini ohjaajien viimeisten kommenttien kanssa. Kolmas artikkelinikin on viittä vaille valmis, ja väitöskirjan valmistuessa sen tulee olla lähetettynä lehteen. Omaa työtä tarvitaan vielä sekä artikkelin että yhteenvedon viimeistelyyn, mutta kunhan ne on tehty, on jäljellä "enää" kielentarkastus, plagiaatintunnistus ja esitarkastus. Ja korjaukset ja kaikki väitökseen liittyvä. Vielä ei siis hurrata, koska tekemistä on edelleen valtavasti, vaikka leijonanosa tästä urakasta onkin jo takana.

  

Fiilis on odottava ja jännittynytkin. Kaiken muun (työt, leikkaus ja toipuminen, peruselämästä puhumattakaan) keskellä mietityttää, miten saan lopulta käytännön järjestelyt onnistumaan ja ehdinkö väitellä vielä tämän vuoden puolella, mikä oli suurin haaveeni ja toiveeni.

Aika näyttää. Saa pitää peukkuja tavoitteeni puolesta! 

Kesälaitumella

Näin sitä ollaan lomalla koko lapsikatraan kanssa! Kesäloma alkoi vauhdikkaasti, kun liki saman tien todistusten jaon jälkeen pakkauduimme autoon ja suuntasimme kohti etelää. Ylioppilasjuhlissa aikamme viihdyttyämme pyrähdimme yöpaikkaan, ja heti seuraavana aamuna kohti kotia. Minulla oli suunniteltu leikkausaika heti maanantaille, joten visiitti jäi lyhyeksi.

  

 

Sen suuremmat kesäsuunnitelmat ovat saaneet väistyä toipumisen tieltä. Toimintakyky palautuu vähitellen, ja näytän ulospäin ehkä pystyvämmältä kuin olenkaan, mikä on tyypillistä minua myös muissa olosuhteissa. Toivon kuitenkin, että ehtisin ja pystyisin vielä ennen töihin paluuta tekemään myös niitä perinteisempiä lomapuuhia, matkustamaankin. Mutta saa nähdä.

  

Keskeneräisyyden sietämisen opettelua on minulle tämäkin tilanne. Kun tekisi mieli tehdä niin paljon, mutta pystyn niin vähään! Kun haluaisin siivota, enkä jaksa enkä pysty. Ja lasten kanssa olisi niin hauskaa riekkua pitkin pihoja, juoksennella ja uida, enkä mitään näistä voi juuri nyt tehdä. Yhtä kärsivällisyyskoulua koko toipuminen!

 

Ja kuitenkin: tavallaan olen ihan tyytyväinen siitä, että toipilaana on pakko pysähtyä ja vain olla, nauttia kesätuulesta, kukkaloistosta, lukemisesta ja pienistä iloista. Ilman tätä tilannetta varmaan taas vain säntäilisin menemään, yrittäisin saada lomasta ja kesästä "kaiken irti" saamatta itselle lopulta oikein mitään. Joskus tällaiset pakolliset pysähdykset saavat kaikessa hiljaisuudessa aikaan aivan uusia oivalluksia, joiden myötä elämä vähitellen muuttuu vielä enemmän omanlaiseksi. Toivotaan, että niin käy nytkin.

 

Työhön palaan varmaan ensi kuussa, mutta sitä en vielä jaksa tai halua ajatella. Mieluummin ajattelen tätä hetkeä, tuulessa kahisevia koivunlehtiä, helmenharmaita pilviä, jotka vähitellen lipuvat kotimme yli, ilmassa leijuvaa sadetta. Ehkä juuri tässä hetkessä on se opetus, jota toivoin? 

Toipumisen vuoksi myös juhannus sujuu rauhallisesti kotioloissa, sillä pidempää matkustamista en vielä kestä. Iloista juhannusta! 

Uutta ja vanhaa

Moikka! Huhtikuun alussa aloitin vaihteeksi uudessa työpisteessä. Erikoistumisen aikana saa kyllä tottua uusiin alkuihin, erilaisiin työnkuviin ja työympäristöihin. Tämä paikka sinänsä oli minulle tuttu, sillä olen aiemminkin kyseisessä työpaikassa työskennellyt. Se oli työtä aloittaessa sekä etu että haitta: etu siksi, että suurin piirtein tiesin käytännöt, työtilat ym, mutta haitta siksi, että ilmeisesti ajateltiin, etten tarvitse minkäänlaista perehdytystä. Kuitenkin muutamassa vuodessa oli tapahtunut paljon, potilastietojärjestelmän muutos oli edennyt eikä tiettyjä palveluita ollut enää saatavilla.

  

 

Niinpä työtä aloittaessani pölähdin saman tien keskelle moniammatillista palaveria koskien potilaita, joista yhtäkään en ollut tavannut, oletuksena se, että osastonlääkärinä otan tilanteen haltuun. Otinhan minä, koska mitä muutakaan olisin voinut tehdä. Parin viikon jälkeen tilanne alkoi olla oikeasti hallinnassa ja perustyöni keveni mukavasti. Päivystyksiä on paljon, vähintään 5/kk, mutta onneksi ne ovat lyhyitä, arki-iltaisin muutaman tunnin ja viikonloppuisin kuusituntisia. 

 

Vaikka alku olikin melkoinen hyppy suoraan syvään päätyyn, olen suoriutunut hienosti. Pidän osastotyön luonteesta kovasti ja poliklinikkatyöskentelyn jälkeen toimin varsin mielelläni osastonlääkärinä. Vaikka nykyisessäkin työssäni kuntoutus on keskeinen osa-alue, useinkaan ei ole kiire mihinkään, vaan asioita voidaan pohtia ja selvitellä rauhassa. Elämän loppuvaiheet ja niistä keskusteleminen ovat jälleen työni ydintä. Pyrin siihen, että jokaisella hoitosuunnitelmat olisivat selvillä, jotta yllättäviltä tilanteilta vältyttäisiin.

  

  

Työyhteisö on ottanut minut tosi kivasti vastaan, ja koen jo nyt olevani osa porukkaa. Työssä jaksamisen ja viihtymisen kannalta työyhteisöllä on valtava merkitys. On ollut upeaa huomata myös oma kehityskaareni suhteessa siihen kandiminään, joka tuolla aikanaan työskenteli. Silloin en oikeastaan uskonut, että lääkärin työ voisi koskaan olla minulle "helppoa ja kevyttä", mitä se nyt ainakin ajoittain on. Tietenkin epävarmuus on usein läsnä edelleenkin, mutta erittäin erittäin paljon harvemmin kuin aiemmin. Toisaalta olen aina tiennyt olevani sitä lajia, jonka pitää oppia asiat pohjia myöten, mutta kun urakka on tehty, jatkossa on todellakin paljon helpompaa.

 

Kaikenlaista huolenaihetta on tälläkin hetkellä tummina pilvinä taivaalla, mutta kovin toivon, että ne väistyvät ajallaan ilman suurempia myrskyjä. Työ on antanut muuta ajateltavaa, ja väitöskirjan yhteenvetokin on edennyt omalla painollaan. Kohta on liki puolet tätä vuotta jo takana, joten taitaa jäädä haaveeksi väitteleminen vielä tämän vuoden puolella. Isompien murheiden rinnalla se on pientä, vaikka jatkuvat viivästykset milloin mistäkin syystä harmittavat kovin.

  

 

Eteenpäin mennään, ja se on tärkeintä. Välillä on tietysti hyvä pysähtyä ja katsoa, mihin saakka on jo päässyt. Kaikesta huolimatta juuri nyt, juuri tässä on hyvä olla. ❤

 

Erikoistuvan elämää: 7 tärkeintä

Olen erikoistumiseni alkutaipaleella, mutta jo nyt on muotoutunut näkemys elämämme ja arkemme välttämättömyyksistä. Ilman näitä en pärjäisi mitenkään!

1. Kalenterit

Kalenteriin kirjaan kaikki tärkeät deadlinet esimerkiksi johtamisopintoihiin ja väitöskirjaan liittyen, mutta myös päivittäisen työpisteeni ja tavallisesta poikkeavat työajat, kuten päivystykset. Kaikkia harrastuksia en kalenteroi, mutta tavallisesta poikkeavat loma- ja muut matkat kyllä. Välillä, kun on hankalaa, tsemppaan itseäni liimailemalla kalenteriin tsemppitarroja tai päivän fiilistä kuvaavia emojeja. Jos tällaisia merkintöjä ei liiemmin näy, voi ajatella, että minulla menee varmaan ihan hyvin.

Toisena kalenterina meillä on perhekalenteri, johon kirjataan kunkin perheenjäsenen erityiset menot, harrastukset, turnausreissut ja muut. Päivystysvuoroni kirjoitan tähän kalenteriin myös välttääkseni "joko tulet kotiin?"-kysymyksiä, jotka kilahtavat puhelimeen klo 16 ja harmittavat kovasti niinä päivinä, kun työpäivä kestää iltaan saakka. :D Harmillista kyllä muut perheenjäsenet eivät taida lukea kalenteria kovinkaan ahkerasti, sillä erinäisiä kertoja olen vastaillut edellä mainittuun kysymykseen päivystyksestä käsin.

 

2. Kahvi

Aamukahvi, toisinaan meetingkahvi, lounaskahvi, joskus päiväkahvi, harvoin iltakahvi. En ole kahvihifistelijä en sitten yhtään, mutta vähän nirso olen. Kotona itse keitetty kahvi on parasta ja etenkin aamukuuden ja -seitsemän välillä hiljaisuudessa nautittuna. Aamukahvi on lempparini näistä, juotiinpa se sitten edellä mainittuun aikaan tai vaikkapa klo 17, kuten yövuoroon mennessäni minulla on tapana. Liika on liikaa kahvissakin, mutta sopivissa määrin se tuo ainakin minulle paljon iloa ja vähän virtaakin. Energiajuomia en ole oppinut juomaan enkä aio opetellakaan, sillä pystyn varsin hyvin valvomaan myös öisin ilman niitä.

3. Uni

Olen aina ollut huono nukkumaan, mutta oppinut onneksi hyväksymään sen ja osaltaan parantamaankin asiaa. Yksi  iso tekijä parantuneissa yöunissa on tietenkin se, että lapset ovat kasvaneet eivätkä enää (vielä) säännöllisesti herätä minua öisin. Siinä on tosin vielä opeteltavaa, että antaisivat minun nukkua päivällä, jos olen toipumassa yövuorosta tai valmistautumassa seuraavaan. Optimaalisesti uni ei siis edelleenkään elämässäni toteudu, mutta kuten sanottua, parempaan suuntaan on menty. Välillä muistelen kauhulla niitä aikoja, kun en nukkunut vuosikausiin yhtään kokonaista yötä, työvuorot olivat mitä sattuu ja kuljin puolivaloilla vuodesta toiseen. Onneksi asiat ovat nykyään tässäkin suhteessa paremmin!

 

4. Harrastukset

 

Työ haittaa harrastuksia, sanotaan, ja niin käy usein minullakin. Laulan kuorossa, joka kokoontuu kerran viikossa. Kyseessä on aika matalan kynnyksen kuoro, joten satunnaiset poissaolot (tai minun kohdallani välillä paikallaolot) eivät juurikaan verota mukana pysymistä. Viime syksynä olin mukana lisäksi erityisessä projektikuorossa, joka esiintyi Kuopion kaupunginorkesterin ja maineikkaiden solistien kanssa joulukuussa. Tuossa kuorossa harjoittelu oli melkoisesti vaativampaa ja tiiviimpää omaan kuorooni nähden, joten projektiluontoisena tuollainen sopii tähän elämäntilanteeseen paremmin. 

Lisäksi olen jälleen viritellyt liikuntaharrastuksia. Erinäisistä rajoitteistani johtuen on helpoin treenata kotona, mitä harrastan talvisin ja keväisin. Kesällä treenaus ei meinaa onnistua oikein mitenkään kuumuuden vuoksi, mutta syksyisin tykkään juosta. Fiiliksen ja sesongin mukaan siis mennään ja tärkeintä olisi säännöllisyys, joka ei valitettavasti ihan aina toteudu. Tänä vuonna yritän jälleen ahtaa liikuntakertoja kalenteriini, koska nyt useamman viikon säännöllisesti treenanneena huomaan kyllä selkeän eron jaksamisessani ja hyvinvoinnissani.

5. Puoliso + lapset

Ilman rakasta aviomiestäni elämä olisi aika paljon vaikeampaa ja raskaampaa.  Hän kantaa paljon vastuuta kotona ja tietenkin työssäänkin. Monen asian suunnittelu on minun kontollani, toteutus hänen, mutta minun ei tokikaan tarvitse minään työnjohtajana toimia vaan olemme ihan tasaveroinen tiimi. Se tekee, joka ehtii ja jaksaa, ja tilanteiden muuttuessa myös vastuu jakautuu eri tavoin. Kun olen opiskellut, hän on kantanut suurempaa taloudellista vastuuta, ja kun hänen työtilanteensa oli hetkellisesti heikompi, minä kannoin tässä suhteessa enemmän kortta kekoon. 15 vuoden aikana olemme hitsautuneet melkoisen tiiviisti yhteen, mikä näkyy nykyään ehkä eniten sujuvana ja joustavana työnjakona.

Ja lapset, elämäni ilot ja valot, niin rakkaita ja välillä niin rasittavia! ❤ 

 

 

6. Yksinolo

Niin paljon kuin ihmisistä pidänkin, välillä tekisi mieli paeta yksinään jonnekin erämaamökkiin. Sekä työ että perhe tuovat mukanaan melkoiset vaatimukset sosiaalisuuden suhteen. Huomaan olleeni liikaa muita varten vaikkapa siitä, että tekee mieli tinkiä unesta saadakseni edes pienen hetken ihan vain yksinoloa. Työpäivinä olen yksin ainoastaan työmatkoilla, eikä se aina riitä palautumiseen. Siksi on pitänyt löytää keinoja ja aikaa yksinololle, omille ajatuksille ja hiljaisuudelle. Tätä tarvetta vähättelen olosuhteiden pakosta varmaankin eniten, vaikka pitäisihän minun jo tietää, mihin jatkuva venyminen ja joustaminen lopulta johtaa.

7. Viimeiseksi haluan mainita älykelloni, jollaisen vihdoin ja viimein hankin itselleni viime syksynä. Olen aina ollut hyvä kuulostelemaan, miltä itsestäni tuntuu ja mitä tarvitsen, mutta huono kuuntelemaan ja toteuttamaan näitä asioita. Kello on minulle kuin hyvä ystävä, joka sanoo, että nyt pitää levätä, katso kuinka kierroksilla oletkaan ollut! Samoin se muistuttelee liikunnasta ja unesta. Osa varmasti kokee tämäntyyppisten sovellusten aiheuttavan vain lisää paineita, mitä etukäteen pelkäsin myös itse. Lopputulos on kuitenkin se, että kellon myötä olen paitsi saanut treenirepertuaariini melkoisesti kaikkea kivaa tekemistä, myös lisää luottoa siihen, että todellakin tiedän ja osaan arvioida omat tuntemukseni oikein.

 

 

Näilläpä jatketaan tätä vuotta eteenpäin!

Erikoistuvan elämää: Perhe ja työ

Moikka! Ajattelinpas aloittaa jälleen uuden postaussarjan. Kiitos sinulle, joka kommentoit ja toivoit postausta siitä, miten saamme arjen rullaamaan.

Kuten aikanaan pääsykokeeseen lukiessa, myös erikoistumisen alkutaipaleella olen kokenut välillä olevani yksin tällaisessa uran vaiheessa ja tällaisessa elämäntilanteessa. Tietenkään asia ei ole näin, vaan perheellisiä erikoistuvia on ollut varmastikin iät ja ajat. Silti ainakin minulle on haastavaa yhdistää nuoren erikoistuvan rooli, joka sivumennen sanoen on usein melkoisen työläs, tähän muuhun elämään, joka myös tarjoaa työtä ja haastetta riittämiin.

 

Lapset ovat lääkisopintojeni aikana luonnollisesti kasvaneet. Siinä missä lääkistaivalta aloittaessani meillä oli kolme alle kouluikäistä, nyt on enää yksi päiväkotilainen ja kolme koululaista. Varsinaisia yövalvomisia ei enää (tai vielä, teiniaikoja odotellen) ole, mikä on ehdoton parannus aiempiin vuosiin nähden. Huolehdittavia asioita, retkiä, eväitä, liikuntavaatteita, uintikamppeita, bussirahaa, (hammas)lääkärikäyntejä, vasu- ja oppimiskeskusteluita - niitä sen sijaan nykyään riittää.

 

Erikoistuvana työnkuvani on pääosin virka-aikaan tapahtuvaa työtä, jonka lisäksi päivystän yleensä 4-5 12 tunnin vuoroa kuukaudessa. Omassa työssäni meillä on päivystysviikot eli kaikki päivystysvuoroni ajoittuvat samalle viikolle. Tällöin teen useimmin kaksi päivä- ja kaksi yövuoroa. Päivystykset ovat työssäni asia, joka vaatii eniten joustoa ja ymmärtämystä perheeltäni. Minun on saatava nukkua ennen yövuoroa ja sen jälkeen. Ollessani yövuorossa en ole kotona laittamassa iltapalaa tai huolehtimassa iltatoimista enkä ole paikalla, jos joku kaipaa minua yöllä. Päivystysvuorot ovat muutenkin pitkiä: lähden aamulla ennen muita ja palaan usein vasta, kun lapset ovat nukkumassa. Vuorojen välissä minusta ei usein ole "mihinkään", ja useimmiten päivystyksiä seuraava viikkokin menee enemmän tai vähemmän puolitehoilla.

 

Yleisimmät kommentit jälkikasvulta ovatkin olleet tyyliä "taasko sinä menet töihin?" tai "miksi sinun pitää olla yötä töissä?". Joka kerta tulee pieni pistos siitä, että työ menee perheen edelle. On päivystäminen raskasta myös siksi, ettei äidin tarve häviä mihinkään pitkistä työpäivistä huolimatta. Päinvastoin lapset saattavat odottaa minua kaikkine asioineen, kun vihdoin tulen väsyneenä töistä ja joudun todella pinnistelemään, että jaksan ottaa vastaan kaiken sen, mitä minulta odotetaan. Toisaalta on mukavaa viettää lasten kanssa rauhassa niitä päiviä, kun työt alkavat vasta illalla. 

Aikanaan sairaanhoitajana tein kolmivuorotyötä, pitkiä vuoroja (klo 7-22), iltoja, öitä ja viikonloppuja. Tuolloin, kuten nykyäänkin, pelastuksena on ollut se, että puolisoni on aina tehnyt päivätyötä joko klo 7-15 tai 8-16. Lapsia ei ole koskaan tarvinnut viedä vuoropäivähoitoon eikä heidän ole tarvinnut viettää öitä poissa kotoa. Kolmivuorotyöhön verrattuna nykytyöni on varsin inhimillistä, kun rytmiä ei päivystysviikkoja lukuun ottamatta tarvitse jatkuvasti käännellä, vaan pääosin saan herätä aamulla ajoissa ja mennä illalla tavalliseen aikaan nukkumaan.

 

Viime aikoina mediassa on ollut paljonkin keskustelua lääkäreiden osa-aikatyöstä. Se, mikä keskustelusta unohtuu, on se, ettei osa-aikatyö likikään aina ole osa-aikatyötä, kun päivystykset lasketaan mukaan. Omalla kohdallanikin 100 % työaika on tarkoittanut n. 110-120 % työaikaa siinä missä 80 % työajalla keskimääräinen työviikko vastaa n. 100 % työaikaa. Vuodenvaihteen jälkeen aloitin ainakin jokusen kuukauden ajaksi 80-prosenttisen työajan lähinnä siksi, että saisin yhden ylimääräisen vapaapäiväni käyttää väitöskirjani viimeistelyyn, mikä sekin on työtä eikä silkkaa vapaata.

Olen ollut positiivisesti yllättynyt siitä, miten hyvin omassa klinikassani on otettu huomioon ihmisten erilaiset elämäntilanteet ja toiveet. Ihan varmasti vaikeampaakin voisi olla alasta tai työpaikasta riippuen. Tutkimusvapaa tuli hyvään saumaan ja tarjosi erinomaisen mahdollisuuden pohtia syvemmin sitä, mitä erikoistumiselta ja elämältä ylipäätään toivon. Parin kuukauden mittaisen tutkimusvapaan jälkeen näkökulma on toisenlainen kuin arjen pyörteissä kiireisenä ja stressaantuneena, vaikka 1,5 kuukautta sitten jo palasinkin omaan työhöni. Yhtä ainutta työnkuvaa tehdessä näkökulma herkästi kapeutuu, ja siksi ainakin minä tarvitsen myös toisenlaista työtä, toisenlaista arkea perustyöni rinnalle.

 

 

Vähitellen työn osalta alkaa tuntua, että pahin - alku! - on takana, vaikka oppimiskäyrä on edelleen varsin jyrkkä. Uusia haasteita kohti on silti aina kiva mennä, vaikka jännittää ja vähän pelottaakin. Sitä tunnetta, kun aiemmin tuntemattomasta tulee ensin siedettävää ja sitten tuttua, ei voita melkein mikään. Tasapaino on edelleen hakusessa tässä elämäntilanteessa, mutta se lienee elämänmittainen opettelun paikka. Tänäkin vuonna pääsen harjoittelemaan niin uusissa työpaikoissa kuin -tilanteissakin toimimista, kun erikoistumismatka jatkuu. 

Sinua, joka ehkä mietit, miten erikoistumisesta mahtaa selvitä, haluan rohkaista: on ihan okei tehdä omanlaisiaan ratkaisuja. Itse olen valmistumisen jälkeen lähinnä tehnyt lyhyehköjä pätkiä kliinistä työtä ja niiden välillä aikatauluiltaan vapaampaa tutkimustyötä, mikä on sopinut minulle ja perheelleni paremmin. Lopullinen erikoistumisoikeus kestää 10 vuotta, joten siinä sivussa ehtii tehdä muutakin. Onneksi näin.

 

 

Mikä sinua mietityttää tai kiinnostaa (perheellisen) erikoistuvan elämässä? Postaustoiveita tähän tai mihin tahansa muuhun liittyen otetaan vastaan!

 

Vuosi 2024

Vuoden 2024 tammikuussa listasin toiveitani alkaneelle vuodelle. Etukäteen ei koskaan tiedä, millaiseksi vuosi muodostuu, joten siksi aina jännittää julkisesti ilmoitella omia toiveitaan. Kaikki toiveet eivät tokikaan toteutuneet, mutta moni asia kyllä. Tärkeimpinä toteutuneina tavoitteina työn osalta mainittakoon omalla alalla työskenteleminen, koejakson suorittaminen ja pysyvän erikoistumisoikeuden vastaanottaminen.

 

Tutkimustyö tarjosi vuoden aikana niin valtavia haasteita kuin onnistumisen iloakin. Kolmannen osatyön aineiston mukanaan tuomat ongelmat aiheuttivat harmaita hiuksia, mutta onneksi loppuvuotta kohti sekin kesyyntyi edes hieman. Esiinnyin ensimmäistä kertaa englanniksi keväällä ja sain ensikertalaiseksi valtavan hyvää palautetta. Lisäksi sain antaa englanniksi haastattelun kansainväliseen lehteen toisesta artikkelistani, mikä oli ehdottomasti yksi tutkimusvuoteni kohokohdista. Tämän vuoden jälkeen olen taas astetta valmiimpi tutkija, sillä moni mielensisäinen este on tänä vuonna ylitetty.

Koska teitä kaikkia tietenkin (eikös?) kiinnostaa, miten näille tavoitteilleni kävi, tässä värikoodattuna kaikki vuoden 2024 toiveeni:

• saisin väitöskirjani esitarkastukseen saakka
• suoriutuisin erikoistumisen koejaksosta kunnialla
• kasvaisin ammatillisesti yhä enemmän, mutta kohtuullisella hinnalla
• oma alani osoittautuisi minulle oikeasti omaksi
• terveysmurheeni pysyisivät kurissa
• ehtisin enemmän päivittää tätä blogia
• saisin ja saisimme elää mahdollisimman hyvää, tasaista ja tylsääkin arkea
• pääsisin taas paremmin kiinni säännöllisen liikunnan rytmiin
• syksyllä istuttamani kukkaset kukkisivat
• olisi paljon mukavia hetkiä yksin, perheen ja ystävien kanssa
• elämä kohtelisi meitä kaikkia hyvin
  

 

Yllättävän suuri osa tavoitteistani toteutui täysin ja loputkin edes osittain. Suuri osa asioista on sellaisia, joihin ei oikein itse voi täysin edes vaikuttaa. Esimerkiksi väitöskirjan saattaminen esitarkastukseen olisi vaatinut paitsi paljon omaa panostustani myös aineiston saamisen ajallaan sekä tietysti ohjausta. Koska syksyllä myös koin jälleen yhden leikkauksen ja siitä toipumisen, kolmen kuukauden mittainen tutkimusjakso typistyi kahden kuukauden mittaiseksi. Siksikin väitöskirjan valmistuminen siirtyy ensi vuoteen. Samalla tämä "luovuttaminen" oli kapinointia sisäistä suorittajaani vastaan, koska tosiasiassa minulla ei ole kiire mihinkään ja vuosi 2025 on aivan yhtä hyvä väittelyvuosi kuin tämäkin vuosi olisi ollut. 

Vuodelle 2025 jää tavoiteltavaksi paitsi tohtorintutkinnon valmistuminen, yleisen tasapainon (kts. yst. blogin nimi) etsiminen, oman paikan löytäminen erilaisista työympyröistä sekä harrastusten, etenkin liikunnan, mahduttaminen omaan, jokseenkin kiireiseen arkeen. Blogi jäi harrastuksistani ehkä eniten paitsioon, vaikka edelleenkin juuri pitkät, polveilevatkin tekstit ja ajatuksella valitut kuvat ovat minulle mieluisin tapa itseäni ilmaista. Kiireisestä arjesta kuitenkin kielii myös se, ettei kaikkea haluamaansa ehdi tekemään. Joskus tulee jälleen aika, jolloin vapaa-aikaa on enemmän kuin tarpeeksi. Ennen sitä nautitaan (niin paljon kuin mahdollista) ruuhkavuosista.

 

Kaikkinensa vuosi 2024 oli enemmän kaikkea kuin osasin kuvitella: parempi, haastavampi, raskaampi, opettavaisempi, onnellisempi. Mitä tuokaan tullessaan vuosi 2025?

 

Tulevaisuuden haaveita

Jokainen tavoite on ensin unelma, pikkuinen haaveenhaitula jossain horisontissa. Jos haave tuntuu omalta, siitä tulee tavoite ja sitten totta. Näin minulle on käynyt monta kertaa. Ensimmäinen, alkuperäinen haaveeni oli äitiys, ja vaikka olin äidiksi tullessani nykymittapuulla suorastaan teini (jota en oikeasti ollut), olin kerennyt asiasta haaveilla vuosia ja taas vuosia. 

 

Ammatillisessa mielessä isoja tavoitteiksi muuttuneita haaveita oli kaksi, ensimmäinen ja nykyinen ammattini. Molemmat olivat juuri sitä, mitä sillä hetkellä halusin ja toivoin toteutuvaksi. Luulin, että tarina päättyisi toisten opintojeni valmistumiseen. Rehellisesti sanoen ajattelin, että "peruslääkärin" työnkuva on minulle aivan hyvä ja riittävä työurani loppuun asti. Joku minut hyvin tunteva olisi voinut heti sanoa, ettei pidä paikkaansa. :D

 

 

Siispä tässä ollaan, erikoistumisen alkutaipaleella, tohtorintutkintoa viimeistelemässä. Olen päässyt luennoimaan, jopa pitänyt siitä, ja alkanut pohtia, miten saan tulevastakin työurastani mielekästä. Tutkimustyö on jälleen kerran napannut minut vahvasti otteeseensa, vaikka jääkin aina kliinistä työtä tehdessä taka-alalle.

 

Uusimmaksi, mutta tuskin viimeiseksi tulevaisuuden haaveekseni mainittakoon siis postdoc-jakso ulkomailla. Olen äärimmäisen varovainen sanomaan mitään haaveitani ääneen edes siinä vaiheessa, kun ne ovat viittä vaille toteutuneita tavoitteita. Mutta koska haluan antaa rehellisemmän kuvan siitä, mitä kaikkea se, mitä teen, vaatiikaan, tarkoittaa se myös avoimuutta. Pahoin pelkään, että joillakuilla on edelleenkin sellainen käsitys, että pääsin lääkikseen siinä sivussa ja puolivahingossa, vaikka totuus on kaikkea muuta: kovaa, päämäärätietoista työtä tavoitteen eteen.

 

Postdoc siintää siis horisontissa pikkuisena haaveenhaituvana eikä ole lähelläkään muuttumista tavoitteeksi. Haave tarkoittaa, että nyt minulla on taas yksi syy lisää saada väitöskirja valmiiksi, sillä postdocina ei voi olla ilman tohtoriksi valmistumista. Hetkittäin uudellakin työurallani on käynyt mielessä, tätäkö tämä sitten on seuraavat vuodet ja vuosikymmenet. Olen todennut, että mikä tahansa alkaa tuntua työläältä ja raskaalta, jos sitä on ihan pakko tehdä. Haluan pitää mielen ja mahdollisuudet avoimina ja ajatella, että aina on vaihtoehtoja. Ihan aina.

Siksi haaveilen. Haaveiletko sinäkin?

Ihana arki

Tervetuloa, syyskuu! Mielelläni otan vastaan viileämmät, pimenevät illat, syksyn kirpeät aamut. Tästäkin kesästä selvittiin, vaikka se välillä oli kirjaimellisesti yhtä kaaosta. Koululaisten unirytmi kääntyi lomalla varkain aivan päälaelleen, vaikka kuinka yritimme pitää rutiineista kiinni. Lomakausi on töissä aina oma lukunsa, ja vaikka se jatkuikin aina elokuuhun saakka, loppukesää kohden tilanne helpotti.

 

Syksyn alku on, kuten olen moneen kertaan jo maininnut, itselleni vuoden toinen piste, jossa käyn läpi mennyttä ja tulevaa. Lääkisaikana oli selkeää, kun aina elo-syyskuussa alkoi uusi lukuvuosi, mutta sama on jatkunut valmistumisen jälkeenkin. Nyt on jo kolmas kerta, kun ajoitan tutkimusjaksoni syksylle alkamaan syys-lokakuussa. Edeltävinä vuosina olen pitänyt 5 kk ja 4 kk mittaiset jaksot, nyt edessä on "vain" 3 kk jakso. Yleensä siis olen työskennellyt kliinisessä työssä helmikuusta syksyyn saakka, mutta tänä vuonna palaan töihin jo joulukuussa. Saa nähdä, mitä siitä tulee, sillä vuosi vuodelta pimeintä vuodenaikaa on vaikeampi jaksaa, vaikka sitä toisaalta kovin rakastankin.

Mutta vielä ei olla talvessa. Nyt nautimme kauniista alkusyksyn päivistä, oman pihan sadosta ja uuden lukuvuoden mukanaan tuomasta innostuksesta. Paluu omiin harrastuksiin ilahduttaa joka kerta, vaikka tiedänkin jo nyt, että jossain vaiheessa kaipaan taas näitä leppoisia iltoja ilman erityisempää ohjelmaa.

Olen tykännyt työstäni todella paljon, ja on ihanaa, että on paikka, jonne palata tutkimusjakson jälkeen. Veronsa se kuitenkin vie, kun on niin paljon uutta opittavaa, uusia paikkoja, ihmisiä ja toimenkuvia. Siksi olen iloinen siitä, että voin vielä ainakin muutaman kuukauden keskittyä täysin tutkimukseen ja muuhun opiskeluun. 

 

Luvassa (ammatillisessa mielessä) alkaneelle syyslukukaudelle:

• kolmannen artikkelin analyysit ja kirjoittaminen
• yhteenvedon kirjoittaminen
  
• erikoistumiseen liittyviä johtamisopintoja 
• parit koulutukset
• asiantuntijaluentojen pitämistä ammattikorkeakouluopiskelijoille (apua)

 

Syksyn aikana tulee varmaankin pohdittua myös pidemmälle tähtääviä suunnitelmia, kuten erikoistumisen eri osa-alueita. Stressiä en näistä jaksa tässä vaiheessa ottaa, mutta luulenpa, että kun arki vähän rauhoittuu, jää aikaa ja tilaa miettiä elämän kuvioita enemmän. Iso urakka koejakson muodossa on tälle vuotta jo tehty, mutta vielä on toinen ponnistus edessä. Tavoitteena olisi saada väitöskirja esitarkastukseen, mikäli se vain on missään määrin mahdollista. Kapuloita on tullut rattaisiin vaikka mistä suunnasta, joten en jaksa siitäkään stressata. Mukavaahan se vain on, jos saan vielä väitöstutkimukseni parissa jatkaa tämän jälkeenkin. :D

 

Viikon olen nyt ollut tutkimusjaksolla, joskin kaikenlaista muutakin on ollut kalenterin täytteenä. Tänään sentään pääsin ensimmäistä kertaa "kunnolla" väitöskirjani pariin, ja mikäs sen parempaa!

Millä mielin siellä on palattu arkeen?

Kohta lomalla

Tämä viikko vielä, sitten koittaa lyhyt mutta toivottavasti sitäkin antoisampi kesäloma! Viime aikoina työ on ollut ehkä innostavampaa kuin koskaan, mutta välillä myös kovin työlästä ja raskastakin. Työn kuormitustason huomaan olevan itselleni liikaa siinä vaiheessa, kun työt tulevat uniin ja etenkin, kun alan vapaa-ajalla kyseenalaistaa, teinkö töissä kaiken tarvittavan ja teinkö ne oikein. Vajaan viiden kuukauden aikana tämä on ollut onneksi tosi harvinaista, mutta loman lähestyessä stressitasot ovat jälleen nousseet tuoden mukanaan edellä mainittuja ikäviä lieveilmiöitä.

Koejakso on lopuillaan, kohta 5/6 takana. Vielä on tarvittavat arvioinnit pyytämättä (omalla alallani koejakson aikana arvioidaan potilaan haastattelu ja tutkiminen sekä etupäivystäjänä toimiminen). Pitänee aktivoitua tällä viikolla arviointien osalta, jottei tarvitse loman jälkeen enää niitä murehtia. Ehkä tiedättekin, kuinka paljon stressaan kaikennäköisiä arviointeja, joten puolivahingossa olen tullut lykänneeksi näitäkin arviointitilanteita pidemmälle kuin alunperin ajattelin.

 

Sitten viimeisimmän kuulumispostauksen olen entistäkin paremmin juurtunut uuteen työyhteisööni, löytänyt itselleni sopivia työtehtäviä ja varovaisesti alkanut ajatella/suunnitella koejakson jälkeisiä työkuvioita. On ollut ihanaa huomata, kuinka paljon luottamusta olen osakseni saanut niin kokeneemmilta kollegoilta kuin muiltakin ammattiryhmiltä - ja etenkin on ollut mahtavaa, että olen kokenut myös olevani tämän luottamuksen arvoinen. Onnelliseksi minut on tehnyt varsinkin se, kun pystyn työssäni hyödyntämään niin paljon myös aiempaa, arvokasta sairaanhoitajan työkokemusta.

Kaikkinensa omalla alalla työskentely on ollut kivaa. Täydellistä se ei tietenkään ole, mutta paljon mukavampaa ja innostavampaa kuin esimerkiksi tk-jaksolla. Olen tosi iloinen siitä, että tajusin tehdä tk-jakson pois alta heti valmistumisen jälkeen, koska nyt, kun olen päässyt oman alan työni makuun, tekee mieli vain jatkaa tällä tiellä. Totta kai pidätän itselläni oikeuden mielenmuutoksiin, koska elämästä ei ikinä tiedä, mutta juuri tässä, juuri nyt on hyvä olla.

 

 

Loma tulee todellakin tarpeeseen, sillä sen verran kaikkea uutta ja ihmeellistä on tullut vajaan viiden kuukauden aikana vastaan. Toisinaan tarkoituksella palautan mieleeni ensimmäisiä päiviä ja viikkoja uudessa työpisteessä, jotta muistan, kuinka kaukaa ja kauas olen tullut. Välillä on hyvä pysähtyä prosessoimaan nähtyä ja koettua, ja mikä tärkeintä, antaa töiden sijasta suurin osa ajastani heille, jotka ovat elämäni päärooleissa ❤ 

 

Juhannus oli tarkoituksella erittäin vähäeleinen ja rauhallinen. Olen sen verran väsynyt työstäni, etten suoraan sanottuna olisi jaksanutkaan matkata minnekään enkä seurustella kenenkään perheen ulkopuolisen kanssa. On ihanaa, kun osaan nykyään tehdä tämänkaltaisia itselle sopivia ratkaisuja sen sijaan, että yrittäisin viimeisillä voimillani pinnistellä täyttääkseni jonkinlaisia sosiaalisia normistoja, joita oikeastaan en edes allekirjoita. Joka tapauksessa nyt vietettyäni lähes kokonaisen juhannuksen rakkaimpieni kanssa ja osan siitä ihan yksikseni peiton alla lueskellen koen saavuttaneeni sen, mitä vapailta toivon: lepoa, rauhaa ja latautumista. 

 

 

Enää muutama hassu työvuoro ennen lomaa. Nekin tuntuvat tässä vaiheessa kovin työläiltä. Joka tapauksessa päivät kuluvat, vuoro kerrallaan menee ohitse ja loma koittaa ihan kohta.

Tsemppiä muillekin puurtajille ja rentouttavaa lomaa lomailijoille!

 

Palautumisharjoituksia

Ja näin ollaan jo huhtikuun puolivälissä! Pääsiäislomasta on jo aikaa, mutta se lämmittää edelleen siinä määrin, että kuvitan tämän tekstin pirteillä pääsiäiskuvilla. Työ on monista syistä taas tuntunut raskaammalta, joten neljän päivän vapaa tuli todella tarpeeseen. Mikään aktiiviloma pääsiäinen ei meille ollut, ennemmin päinvastoin, sillä kotoilimme oikein urakalla. Sentään pääsiäismaanantaina kutsuimme ystäväperheen kyläilemään. Viime vuodesta poiketen sain tämän pääsiäisen viettää ilman päivystyksiä, ja kyllä vaan vapaapäiviä osaa arvostaa enemmän, kun tietää, etteivät ne ole itsestäänselvyys. 

 

 

Palautuminen työstä ja muusta elämän rasituksesta on itselleni yksi jatkuvan oppimisen ja opettelun kohde. Olen elänyt elämää, jossa en ole oikeastaan koskaan palautunut, vaan väsyneenäkin lisännyt vain kierroksia, jotta saisin kaiken "pakollisen" tehtyä. Sitten tuli stoppi ja toinen ääripää, tunne siitä, etten ehdi enkä jaksa yhtään mitään. Edelleenkin, kun on elämässä paljon meneillään, menen herkästi suorittajamoodiin, jossa asiat kyllä tapahtuvat, mutta palautuminen unohtuu. Siksi vaatii erityistä huomiota, jotta tulen tehneeksi asioita myös ihan vain siksi, että niistä on minulle iloa, ei pelkästään hyötyä jollekin tai joillekin. Pääsiäislomalla esimerkiksi maalasin lasten kanssa vesiväreillä pitkästä aikaa ❤

Useat useat kerrat olen kirjoittanut, että tavallinen arki on parasta, ja niin se onkin. Rutiinit, koulu, päivähoito, työ, harrastukset tuovat elämään vakautta, vaikka spontaaniudellekin on oltava oma tilansa. Pääsiäisen jälkeen sairastimme lähes koko perhe peräkanaa. Sen seurauksena olin vielä tämän viikon alussa vähän puolikuntoinen, mikä yhdistettynä hektisiin päivystysvuoroihin ei todellakaan ollut kovin elähdyttävä kokemus. Joka vuoron jälkeen oli kuitenkin ensisijaisesti helpottunut olo siitä, että selvisin taas.

 

Tämän viikon suurin ilon ja ihmetyksenkin aihe onkin ollut se, kuinka lopulta nopeasti olen sopeutunut päivystystyöhön. Olin lähes unohtanut, kuinka ihanaa on olla töissä yöaikaan, kun hoidetaan vain pakolliset, ja suurin osa kansalaisista on unten mailla. Samoin päiväsaikaan hiljaisessa kodissa puuhastelu ja rentoutuminen on minulle kovin harvinaista ja siksi aivan ihanaa. Erityisesti olen nauttinut siitä, että ennen yövuoroja olen saanut olla läsnä lasten aamutoimissa, sillä yleensä olen jo lähtenyt töihin, kun he vasta heräilevät.

 

Valon määrä lisääntyy vähitellen, ja toistaiseksi työnkin suhteen on kirkkaat näkymät. Mitään en pidä itsestäänselvyytenä, joten jokaisesta päivästä, josta olen selviytynyt omasta mielestäni edes jokseenkin kunnialla, olen kiitollinen. Palautumisharjoituksia tarvitsen edelleen, mutta pian niistä pitävät huolen pihatyöt ja keväisen kasvun ihmeen seuraaminen! Jotakin pientä kukkapenkistä jo nouseekin, ja tuskin maltan odottaa, että pääsen kunnolla pihapuuhiin. Löytyykös sieltä muita puutarhanhoitoon hurahtaneita? :D

Aurinkoista uutta viikkoa!

Blogin eka vuosi

Näinpä se tämänkin blogini eka vuosi vierähti! Viime keväänä jännitti aloittaa vajaan vuoden tauon jälkeen ikään kuin alusta. Pohditutti, löydänkö tai keksinkö mitään julkaisukelpoista kirjoitettavaa. Reilun 30 tekstin verran olen löytänyt, mikä on hektinen elämänrytmini huomioiden paremmin kuin hyvin. Ja kuulkaas, miten paljon olenkaan taas kirjoittamisesta nauttinut! Elämäni on tuntunut varsin täydeltä (pun intended), kun jälleen on ollut tila ja paikka, jonne kaikenmoisia ajatuksiani suoltaa. Vasta tämän blogin aloitettuani ymmärsin, miten paljon olenkaan omaa blogiani kaivannut.

 

 

Blogiskenehän on melkoisesti kutistunut siitä, mitä se kultavuosinaan oli. Tilalle ovat tulleet studygramit, podcastit, tiktokit ja muut kanavat. Nuorehkosta iästäni huolimatta olen melkoinen fossiili, joten minulle tekstit ja kuvat ovat enemmän kuin tarpeeksi. Te samankaltaiset ehkä olette täällä blogimaailmassa vielä kanssani, vaikka suuri osa onkin jo siirtynyt toisaalle eri kanavien pariin. :D Eikä mikään toki estä olemasta läsnä monessakin eri kanavassa, mutta tällaisen muutoksen olen pannut merkille. Vaikkei ekan blogin aloituksestani olekaan kuin kahdeksisen vuotta aikaa, silloin kävijäliikenne oli paljon vilkkaampaa kuin nykyään. No, ehkä aiheeni olivat silloin myös hivenen kiinnostavampia ja postaustahtini aika lailla tiiviimpi! Aika aikaa kutakin, ja varmaan kirjoittaisin tätä, vaikkei olisi yhtä ainutta lukijaa.

 

Miksi lääkäriksi valmistuttuani sitten päätin blogini lopettaa? Syitä oli monia. Ensinnäkin ajattelin, etten keksi mitään kirjoitettavaa, kun opiskelut ovat takana enkä työstäni voi kovin syvällisesti tekstiä tuottaa. Toisekseen pelotti oma epäonnistuminen: entä jos en pääse erikoistumaan, entä jos en jaksa työssäni, entä jos sitä, entä jos tätä? Vähän samalla tavalla kuin aikanaan lääkikseen hakiessa minua arvelutti se, että olisin tilivelvollinen siitä, mitä tapahtuu ja ikään kuin pakotettu raportoimaan, miksi näin tai miksi noin. Kolmannekseen kirjoitan tätä blogia yksityishenkilönä, en "somelääkärinä", joten pohdintaa on aiheuttanut rajanveto myös siitä, mitä aiheita julkisesti haluan ja voin käsitellä. Ammatillisessa mielessä esiinnyn aivan eri kanavissa kuin tällaisessa vapaamuotoisessa blogissa, ja siksikin tuotti päänvaivaa, haluanko ylipäätään sitä, että minut kuitenkin moni osaa ja voi yhdistää tähän blogiin. Neljänneksi ja viimeiseksi halusin, että Tasapainoilua 1 on nimenomaan lääkisblogi, joten siksi päädyin tarinaani jatkamaan ikään kuin itsenäisessä jatko-osassa.

 

 

Edeltäviä kysymyksiä aikani pohdittuani päätin ottaa riskin siitä, että epäonnistun ja etenkin siitä, että koen velvollisuudekseni kertoa myös vaikeammista hetkistä. Päätin kirjoittaa niin kauan kuin se tuntuu hyvältä ja vain niistä asioista, joista kertominen on minulle ok. Edelleenkin päätin pitää blogin sellaisena, ettei siitä heti ja saman tien käy ilmi, kuka sitä kirjoittaa. Lukemassa on varmasti tuttujakin, hei vaan kaikille, mutta minulle on helpompaa erottaa toisistaan työ ja vapaa-aika, kun pidän tämän pseudonyyminä. Blogi kuuluu tietysti vapaa-aikaan, vaikka aika paljon työjuttuja tai vähntäänkin työhön liittyviä ajatuksia täällä purankin. 

Tekstini ovat varsin tiukasti keskittyneet työhön, vaikka tuttuun tapaan teksteissä vilahtelee milloin mitäkin huomioita ja ajatuksia, toiveita ja pelkojakin. Minusta on tärkeää, että hyvien hetkien lisäksi tuon esille niitä vaikeitakin tunteita ja tilanteita, väsymystä ja välillä suoranaista uupumustakin. Jatkuvaa tasapainoilua tämä tietenkin on, sillä tiettyjä elämän värisävyjä tai osa-alueita en halua julkisesti jakaa. Silti toivon, että kokemukseni välittyvät teille, lukijani, sellaisina kuin olen ne halunnut tuoda esiin.

 

 

Blogi on ensimmäisen vuotensa aikana tuonut minulle paljon iloa ja luonut myös muistoja, sillä tekstieni kautta voin elävästi palata tiettyihin hetkiin ja tunnelmiin. Kirjoittaminen antaa toivottua perspektiiviä ja etäännyttää sopivasti kaikesta siitä, minkä keskellä juuri nyt elän. Tietysti toivon, että myös lukijalle blogini tarjoaa jotain, mutta mitä, sen vain sinä voit määritellä. ❤ Ei kun uutta blogivuotta kohti!

Mukavaa kevään ja pääsiäisen jatkoa!