Väitöskirjatutkijana III: Julkaisuprosessit

Heippahei, nyt kun väitös on jo takana päin, lienee syytä tuutata loputkin luvatut postaukset esiin! Aiemmin olen kirjoittanut väitöskirjatutkijan työstä ja rahoituksesta. Reilu vuosi sitten, kun kyselin, montaa kiinnostivat myös lääketieteen alan julkaisuprosessit. Tässä siis omia kokemuksiani aiheesta.

 

Julkaisusarjan valinta

Lääketieteen alalla valinnanvaraa riittää niin kohdelehtien tason kuin aihepiirinkin puolesta. Valintaan kannattaa kiinnittää huomiota, koska oikein kohdennettu valinta johtaa todennäköisemmin toivottuun lopputulokseen. Valinnassa voivat auttaa paitsi ohjaajien suositukset, myös omissa artikkeleissa käytettyjen lähteiden hyödyntäminen ja niistä vinkkien hakeminen. JUFO-portaalista (Julkaisufoorumi) voi etsiä kohdelehtensä ja arvioida sen tasoa. JUFO-luokitus on 0-3, joista 1 on perustaso, 2 johtava taso ja 3 korkein taso. Nollatasolla ovat ne arvioidut kanavat, jotka eivät täytä tason 1 kriteerejä. 

Julkaisuprosessien rakenne ja kesto

Omalla alallani koen, että arviointi- ja julkaisuprosessit ovat moneen muuhun alaan verrattuna varsin lyhytkestoisia. Artikkelin lähetyksen jälkeen useimmin se etenee vertaisarviointiin, josta kommentit tulevat noin kuukauden kuluessa. Päätökset siis tehdään melko nopeasti, ja onneksi niin, koska mikään ei ole rasittavampaa kuin odotella kuukausitolkulla vaikkapa hylkäävää päätöstä. Lienee hyvin harvinaista, että artikkeli julkaistaisiin sellaisenaan. Useimmin arvioijat ehdottavat joko suuria (major revisions) tai pieniä muutoksia (minor revisions), joskus toki myös hylkäämistä tai kohdentamista toiseen julkaisusarjaan.

 

  

Omat kokemukseni

1) Ensimmäisen artikkelini julkaisuun meni yli vuosi ja lehtiä kokeiltiin kolme ennen kuin tärppäsi. Jokaisella kerralla sain vertaisarvioijilta kommentit, joiden mukaan tein korjauksia. Korjauskierroksiakin tuli kaksi ennen kuin artikkeli lopulta julkaistiin. Toisin sanoen sain tähän yhteen artikkeliin matkan varrella neljät arviot, ennen kuin julkaisua puollettiin sellaisenaan.

2) Toinen artikkeli julkaistiin ensimmäisessä lehdessä, jonne se lähetettiin. Tarvittiin yksi korjauskierros ja aikaa meni yhteensä vain 2,5 kk. 

3) Kolmannen artikkelini tuli olla lähetettynä lehteen ennen väitöstä. Ensimmäisenä yritin JUFO 2 -luokan julkaisua, jossa kuitenkin arvioitiin, että toinen potilasryhmäni oli liian pieni, ja todettiin muitakin asioita, joihin en voinut enää vaikuttaa. Suositeltiin toista kohdelehteä, josta kuitenkin tuli suora hylkäys, koska en ollut muuttanut mitään isommin. Kolmanteen lehteen lähetin artikkelin kolmea viikkoa ennen väitöstä, ja sieltä tulikin major revisions -pyyntö paria päivää ennen väitöstä. 

Kaikki artikkelini julkaistaan JUFO 1 -tason lehdissä. Sinänsä minulle aivan sama, kunhan artikkelit saadaan julkaistua, mutta myönnetään, että kyllä hieman kadehdin oman alani tutkijoita, joilla on jo väitöstutkimuksen artikkelit JUFO 3 -lehdissä. Toisen artikkelini prosessi meni vähän liian "nopeasti ja hyvin", joten halusin kolmannen kohdalla kokeilla korkeatasoisempaa julkaisua ensin. Eipähän jää jossiteltavaa!

 

Julkaisuprosessin haasteita

Vaikka julkaisuprosessit ovat aika suoraviivaisia, välillä tuntuu, ettei vertaisarvioijilla ole välttämättä riittävästi osaamista ja ymmärrystä juuri omasta aiheesta. Se on ymmärrettävää, koska pyyntöihin voi vastata kuka tahansa heistä, joille se on kohdistettu. On tuntunut turhauttavalta ikään kuin rautalangasta vääntää perusasioita ja yrittää silti muotoilla asiat kohteliaasti. 

Lisäksi julkaisuprosessien ja tutkimusten perusasioidenkin sattumanvaraisuus hämmentää. Minulla on loistava aineisto, jonka eteen olen nähnyt valtavasti vaivaa ja joka on Suomessa ensimmäinen laatuaan. Silti - tai siksi - tuntuukin välillä, ettei "kukaan muu" näe sen arvoa. Toisaalta taas joku muu, joka on saanut laajan aineiston käyttöönsä "ilmaiseksi", saattaa saada suurestikin ylistystä ja mainetta osakseen. Ohjaajillakin on suuri merkitys siinä, kuinka korkealle jo väitöskirjaprojektissa tähdätään. Akateeminen maailma ei ole millään tavalla reilu tai oikeudenmukainen siinä suhteessa, että työn määrä korreloisi sen arvostukseen. Itsearvostus ja -luottamus onkin löydettävä muualta kuin ulkoisista mittareista. 

 

 

  

Kaiken kaikkiaan olen vuosien varrella tullut tutuksi monenlaisten julkaisuprosessien kanssa. Siinä missä alkuun vähän pelkäsinkin vertaisarvioijien kommentteja, nykyään osaan jo suhtautua rennommin ja mielelläni kehitän artikkeleitani parempaan suuntaan niiden pohjalta. Toisaalta uskallan nykyään myös suoraselkäisemmin tuoda esiin omia näkemyksiäni siitä, miksi asiat on tehty tietyllä tapaa eikä niitä voi (enää) tehdä toisin.

Pitäkää peukkuja, että myös kolmas artikkelini päätyy lopulta lehteen! ❤ Löytyykö lisää kysyttävää julkaisuprosesseista?

Ihana Italia

Meillä oli puolisoni kanssa 15-vuotishääpäivä, jonka kunniaksi pitkästä aikaa lähdimme kahdestaan ulkomaanmatkalle. Häämatkalla kauan sitten olimme Italiassa, joten tuntui luontevalta lähteä sinne uudelleen nyt isomman merkkipaalun kohdalla. Hyvin harvoin pääsemme kahdestaan minnekään, saati ulkomaille asti, joten matka todellakin tuli tarpeeseen.

 

Matkakohteeksi valikoitui upea Como-järvi, joka on Gardan ja Maggioren ohella Italian suurimpia järviä. Majoituimme Comon kaupungissa järven eteläpuolella, mikä osoittautui hyväksi vaihtoehdoksi. Parhaat nähtävyydet sijoittuvat keskijärvelle, mm. kaunis Varennan kaupunki ja upea Bellagio, "Comon helmi" sekä lukemattomat mahtipontiset villat ympäri järveä. Kirkkaanväriset rakennukset olivat aivan lemppareitani ja tietenkin järveä ja vuoria voisin katsella loputtomiin.

 

Pari päivää vietimme kokonaan järvellä, ensin matkustaen Bellagioon, toisena päivänä sitten useammassa kohteessa (Varenna ja Tremezzo). Comon kaupungissakin oli meille riittävästi nähtävää, kauniita rakennuksia, rantaa, vuoristoa ja tietenkin paljon kauppoja! Eräänä iltana kiipesimme Comon kaupungista portaita pitkin 550 metrin korkeuteen Brunaten kylään. Olipahan urakka, kun lämpötila oli +29, mutta siitäkin selvisimme. Ylhäältä oli upeat maisemat, kuten kuvasta näkyy. Takaisin kaupunkiin laskeuduimme funikulaarilla.

 

Ikimuistoisimpia olivat paitsi maisemat (hyvällä), myös eräs bussimatka Bellagiosta Comoon (ei niin hyvällä). Italialaiseen tyyliin ajo oli erittäin nykivää ja äkkijarrutuksia tapahtui usein. Bussi otettiin niin täyteen matkustajia kuin mahdollista, ja itse olin koko matkan ajan jumissa aivan bussin takaosassa. Täytyy sanoa, ettei toipumassa oleva kaulaparkani pitänyt tästä reilun tunnin matkasta lainkaan!

 

Arki ja syksy ovat jo alkaneet, mutta tästä elokuisesta lomasta jääneet muistot lämmittävät vielä pitkään. Taas jäi pieni pala sydäntä Italiaan.  

 

Ensimmäiset päivystykset

Moikka taas! Jokainen tätä tai edeltävää blogiani lukenut varmasti tietää, kuinka paljon olen jännittänyt, jopa pelännyt päivystämistä. Ennen koejakson alkua en ollut erikoissairaanhoidossa valmiina lääkärinä työskennellyt vielä lainkaan, joskin opiskeluaikoina tein ns. apupäivystäjän töitä niin paljon kuin vain opinnoilta ja muulta elämältä ehdin. Muistan silloin ajatelleeni etupäivystäjän työntekoa seuratessani, etten i-ki-nä pystyisi tuohon. Ja hups vaan, paria vuotta myöhemmin yhtäkkiä olen itse siinä, vastuu painavana taakkana harteilla.

 

Päivystystyöstä minulla oli siis aiempaa kokemusta vain päivä- ja ilta-aikaan tehtynä, ei vielä koskaan öisin. Perusterveydenhuollon päivystystyö muutenkin tuntui enemmän jonon purulta kuin varsinaiselta päivystykseltä, sillä vuorot olivat kiireisiä eikä juuri koskaan ollut tilannetta, jossa jono olisi ollut tyhjä. Itseäni haastoivat nimenomaan rajalliset tutkimusmahdollisuudet sekä se, että aikataulupaineen vuoksi piti nopeasti osata arvioida, onko kyse vakavasta oireesta vai ei. Tulosyyt vaihtelivat banaaleista vaivoista akuutteihin tilanteisiin ja ikäjakauma vauvasta vanhukseen, mitkä nekin tarjosivat omat haasteensa.

 

Oman erikoisalan päivystämisessä mukavaa on se, että potilaiden tulosyyt, etenkin ne kriittisimmät, oppii melko nopeasti skannaamaan. Rajatumpi potilasmateriaali niin iän kuin tulosyidenkin osalta sopii itselleni paremmin, mutta tietysti kolikon kääntöpuolena on se, että päivystyspotilaat ovat keskimäärin kriittisemmin sairaita kuin perusterveydenhuollossa. Tämä tietenkin tarkoittaa, että näiden potilaiden hoidolla on oikeasti kiire. Kuvantamismahdollisuudet luonnollisesti erikoissairaanhoidossa ovat aivan eri luokkaa myös päivystystilanteessa. Toisin kuin perusterveydenhuollon päivystyksessä, tukena on myös ainakin omalla alallani takapäivystäjä, johon nuorena erikoistuvana tulee kyllä herkästi ainakin alkuvaiheessa turvauduttua.

 

Sain tietooni ensimmäiset päivystysvuoroni noin kuukautta ennen töiden alkua. Siinä vaiheessa teki mieli perua koko homma ja sanoa, etten todellakaan ole tulossa töihin. :D No, ei sentään. Jännitys oli kyllä aivan älytöntä heti silloin enkä voinut kuvitellakaan selviytyväni päivystäjän vaativasta tehtävästä vain jokusen viikon työskenneltyäni. Onneksi sain ennen omia päivystysvuorojani olla sijoitettuna päivystykseen parin viikon ajan, mikä lisäsi kyllä huomattavasti hallinnan tunnetta. Ihanat uudet työkaverit ja kollegat tsemppasivat tosi mukavasti myöskin.

 

Omien päivystysteni lähestyessä nousi jännityksen rinnalle innostus. En tiedä, olinko vain yksinkertaisesti jännittänyt niin paljon etukäteen, ettei sitä enää riittänyt tositilanteeseen, mutta ensimmäisen vuoroni alkaessa olin odotuksiini nähden jopa yllättävän rauhallinen. Päivällä päivystys oli todella kiireinen, enkä saanut yhtään asiaa hoidettua kerralla loppuun. Puhelin soi jatkuvasti, mikä keskeytti milloin sanelun, milloin potilaan tutkimisen. (Ja ei, en osannut vastata varmaan yhteenkään konsultaatioon suorilta.) Yöaikaan oli ainakin puhelimen kanssa luonnollisesti rauhallisempaa. Yöksi yksin jääminen tuntui etukäteen kauhealta ajatukselta, mutta kun tilanne koitti, se olikin oikeastaan aika mukavaa. Tämän ei kaiketi pitäisi yllättää ennenkin yötyötä sairaalassa tehneenä ja siitä jopa nauttineena, mutta yllättipä silti.

 

Ensimmäisistä päivystyksistäni selvisin ilokseni paremmin kuin olisin koskaan osannut toivoa. Seuraavat vuorot kolkuttelevat jo kohta ovella, ja jännitys nousee taas. Alleviivaan vielä, kuinka mukavaa on ollut, kun olen saanut riittävästi tukea myös tähän, omasta mielestäni ehdottomasti työn jännittävimpään osa-alueeseen. Niinsanotusti kuivin jaloin selvisin, ja olen todella ylpeä itsestäni. Toisenlaisiakin vuoroja ja hankalia hetkiä ihan varmasti tulee eteen, mutta tämän kokemuksen voimalla olen niihinkin taas pikkiriikkisen valmiimpi.

Askel kerrallaan eteenpäin. Kohta on jo 1/3 koejaksosta takana, uskomatonta!

Pitkä tieni tähän

Tasapainoilua-blogin alkuvaiheilla eli oikeastaan jo ennen sitä kirjoittelin omasta pääsykoematkastani postausarjassa Tieni tähän. Vaan olenkohan koskaan kaikkien näiden vuosien aikana tehnyt tällaista postausta, jossa teillekin asti avaisin syvemmin, miksi ihmeessä alunperin halusin lääkikseen - tai oikeammin, miksi en halunnut? No, nyt on sen aika.

 

En haaveillut lääkärin (tai sairaanhoitajankaan) ammatista lapsena tai nuorena. Sairaalat olivat minulle tuttuja ympäristöjä jo ennen kuin pysyviä muistikuvia alkoi muodostua. Elämääni kuului jatkuvia lääkärissä käyntejä terveyskeskuksessa ja sairaalan poliklinikoilla, ikäviä tutkimuksia, hoitoja ja selvittelyjä. Toimenpiteitä ihan vauvasta lähtien, jatkuvia lääkityksiä, ruoka- ja muita rajoitteita, valvottuja öitä. Tunnetta siitä, että olen erilainen kuin muut ja täyttymätöntä toivetta siitä, että saisin olla yhtä huoleton ja vapaa kuin sisarukseni ja kaverini. Sairaana minut saatettiin keskellä yötä kiikuttaa sairaalapäivystykseen keuhkokuvaan. Koin kivuliaita toimenpiteitä, jotka kestin hammasta purren ilman kipulääkitystä, eikä kenelläkään kai käynyt mielessä, että sellainenkin lapsi, joka ei itke ääneen tai vastustele, saattaa kokea ihan sietämätöntä kipua. Sairaala oli kaikkea muuta kuin siisti paikka, ja vasta aika hiljattain olen ymmärtänyt, kuinka paljon ja pitkään nämä lapsuuden kokemukset ovat vaikuttaneet suhtautumiseeni koko terveydenhuoltoon ja etenkin, miten paljon ne ovat omaa ammatti-identiteettiäni muovanneet.

Ihmisistä olen ollut kiinnostunut aina, ja jokainen tekemistäni työtehtävistä on ollut vahvasti sidoksissa ihmiseen. Ainoa ylioppilaskirjoitusten oppiaine, jota opiskelin ennen kirjoituksia, oli psykologia. (Muut vedin lukematta läpi, ja siihen nähden M:n paperit ovat melkoisen hyvä saavutus.) Pienin askelin olen edennyt lukioikäisestä tähän saakka kohti vaativampia ja vastuullisempia työtehtäviä. Jostain takavasemmalta lukioaikana tuli ajatus sairaanhoitajan ammatista, ja olen edelleen sitä mieltä, että minulle ainoa oikea polku lääkäriksi oli sairaanhoitajan tutkinnon kautta. 3,5 vuotta sairaanhoitajaopintoja harjoitteluineen ja oppeineen sekä pari vuotta työelämää olivat minulle ehdottomasti tarpeen ja hyödyksi. Meni kauan ennen kuin uskalsin edes itselleni tunnustaa, että ehkä minusta olisi lääkäriksikin. Olen monesti kirjoittanutkin siitä, miten ajattelin, että olen kokonaan vääränlainen tähän työhön, ja vasta myöhemmin ymmärtänyt, että se, millainen olen, on supervoima, ei puute.

 

Nyt, kun lääkikseen haun päätöksestäni on kulunut pian 10 vuotta ja valmistumisestani kohta kaksi, myös tämä urapolku on asettunut kontekstiinsa. Omat kokemukseni potilaana lapsuudesta aina tähän päivään saakka ovat tehneet minusta ammattilaisen, joka ei koskaan väheksy potilaan kokemaa kipua, kokemuksia, vaivaa, henkistä tai fyysistä tuskaa. Ne ovat muistutuksena siitä, kuinka tärkeää on kysyä ja olla kiinnostunut sen sijaan, että odottaisi tai olettaisi toisen kertovan oma-aloitteisesti.

 

Sairaanhoitajan kokemukseni ovat opettaneet pysähtymistä, aitoa kohtaamista, sitä, millaista on kulkea rinnalla niinäkin hetkinä, kun mitään ei ole tehtävissä. Sairaanhoitajana työskenneltyäni en koskaan erehdy luulemaan, että hiljaisuus olisi myöntymisen tai ymmärtämisen merkki. (Usein se kertoo vain sen, että nyt meni yli hilseen.) Pyrin aina selittämään asiat mahdollisimman yleistajuisesti, sillä niin helppoa kuin lääketieteen termistöön onkin turvautua, aika harva tätä kieltä sataprosenttisesti ymmärtää. Sairaanhoitajakollegoiden työtä ja osaamista on myös hyvin helppo arvostaa, kun sitä on itsekin tehnyt. Nykyisessä työssäni ei myöskään tee mieli valittaa "multitaskauksesta" tai oikeastaan kiireestäkään, sillä nämä olivat moninkertaisia sairaanhoitajan työssäni.

 

Lääkis on antanut hurjan määrän tietoa ja taitoa, syvällisempää ymmärrystä erilaisista asioista ja aloista. Se, että sinä tiettynä marraskuun päivänä päätin hakea lääkikseen, on osoittautunut yhdeksi elämäni parhaista päätöksistä. Olen saanut paitsi ihan huippuja tyyppejä elämääni, myös uuden intohimon (tutkimus ❤) sekä tietysti mahdollisuuden omalta osaltani olla luomassa parempaa, tasapuolisempaa ja -arvoisempaa terveydenhuollon työelämää. Pohdintani lääke- ja hoitotieteen välillä päätyi lopulta lääketieteen eduksi, ja olen ollut päätökseeni tyytyväinen, koska koen, että nykyisessä roolissani pystyn paremmin edistämään myös hoitajien arvostusta ja muita minulle - ja terveydenhuollon toimivuuden kannalta - tärkeitä arvoja.

 

Ensimmäisen työskentelyvuoteni aikana olen saanut häkellyttävän paljon positiivista palautetta ja kiitoksia, tosin lähinnä potilailta, sillä positiivisen palautteen anto ei ole terveydenhuollon työyksiköiden varsinainen tunnusmerkki. Olen pitänyt mielessä sen, että minulle arkipäiväinenkin kohtaaminen voi olla toisen ihmisen elämässä varsin merkittävä hetki, mikä on lisännyt suuresti myös oman työni mielekkyyttä. Kaikin voimin olen pyrkinyt pitämään vastaanottohuoneesta poissa kiireen tunnun (mikä ei ole helppoa, kun seuraava potilas saattaa olla jo oven takana), sillä se jos mikä estää aidon kohtaamisen, kuten hyvin potilaan roolissa ollessani olen tuntenut. Uusi ammattini ei ole koskaan ollut unelma-ammattini sanan varsinaisessa merkityksessä, mutta se on ollut pelkästään hyvä asia. Ainakaan en ole asettanut liian korkeita odotuksia, joihin voi työelämässä kompastua ;) Sen sijaan olen saanut yllättyä positiivisesti monista asioista, mutta mikä tärkeintä, saanut urapolulleni monia uusia suuntia, joihin jatkossa astella.

 

 

Vuosina tieni tähän ei ollut kovin pitkä, mutta henkisesti, ajatuksen tasolla sitäkin pidempi. Reilut 10 vuotta sitten valmistuin sairaanhoitajaksi, enkä villeimmissä kuvitelmissanikaan olisi uskonut, että elämäntilanteeni on 10 vuoden kuluttua tällainen. Kiinnostavaa onkin nähdä, mihin seuraavat 10 vuotta minut kuljettavatkaan!

 

Millainen oli sinun tiesi siihen, missä olet nyt? ❤

 

Uuden työn aloitus

Olen aloittanut uuden työn laskelmieni mukaan yli 20 kertaa. Aluksi, joskus parikymmentä vuotta sitten työnkuva on ollut lastenhoitoa ja kotisiivousta, mutta pian edennyt hoitotyöhön palveluasumisyksikössä, kotihoidossa ja erilaisilla vuodeosastoilla. Uuden ammatin myötä työnkuva on edelleen laajentunut ja muuttunut perusterveydenhuollon vuodeosastotyöstä vastaanotto- ja päivystystyöhön ja edelleen erikoissairaanhoidon päivystys- ja osastotyöhön. Luulisi, että kun on niin monenlaista työtä jo tehnyt ja hyvin monessa työpaikassa aloittanut ja jokaisessa niistä selviytynyt, ei jännittäisi enää aloittaa uutta työtä. Mutta arvatkaapa, jännittääkö!

 

Jälleen on edessä uuteen (joskin tuttuun) työpaikkaan meno ja uuden työn aloitus. Salaisena (heh) toiveenani on, että tästä työpaikasta tulisi nyt vihdoin sellainen pidempiaikainen, eikä vain yksi niistä lyhyistä työpätkistä. Erikoistuminen vaatii, ja hyvä niin, kokemusta monenlaisista eri työpaikoista, työnkuvista ja erikoisaloista, joten väkisinkin uusiin töihin ja työpaikkoihin perehtymistä vaaditaan. Itse saa tosin järjestellä työpätkät parhaaksi katsomallaan tavalla.

 

Uudessa työssä minua jännittää paitsi itse työ, monet käytännön asiat. Millaisia työkavereita saan? Tunnenko olevani osa porukkaa vai jäänkö ulkopuoliseksi? Osaanko varmasti käyttää tietojärjestelmiä? Saanko apua silloin kun tarvitsen? Ja niin edelleen ja niin edelleen. Työn osalta jännityksen aiheina ovat etenkin lukuisat eri työpisteet, jotka tulisi ottaa haltuun. Opeteltavaa asiaa riittää varmasti vuosiksi ja taas vuosiksi, mutta tärkeintä alkuvaiheessa lienee oppia perustavanlaatuiset ja kriittiset asiat. Minulla on ehkä vähän paha tapa vaatia itseltäni kohtuuttomia ja samalla olettaa, että muutkin vaativat. Tästäpä seuraa herkästi riittämättömyyden tunnetta ja kuormituksen lisääntymistä.

 

Kuten vuosi sitten uusvanhaa työtä aloittaessani toivon eniten, että osaan antaa itselleni rauhan oppia ja opetella. Panikointi ei ole oppimisen kannalta kovin hedelmällistä, ja siksikin haluaisin tavoittaa vielä paremmin positiivisen perusvireen, josta käsin vaikeudetkin kääntyvät mielekkäiksi haasteiksi ;) Paradoksaalista kyllä koen myös enemmän painetta aloittaessani työpaikassa, jossa minut tiedetään/tunnetaan jo valmiiksi. Luulisi (jälleen kerran), ettei sellaisessa tilanteessa ole mitään jännitettävää, kun hyvät ja huonot puoleni työntekijänä ovat varmaankin jo tiedossa. Niinpä niin.

 

Tästä taas lähtee uuden urani uudenlainen ajanjakso, ensimmäinen selkeä askel kohti erikoislääkäriyttä. Mikäli saan alkavan koejakson suoritettua hyväksytysti, määräaikainen kahden vuoden mittainen opinto-oikeuteni muuttuu lopulliseksi opinto-oikeudeksi. Ehkä minua kuitenkin eniten jännittää itseni alttiiksi asettaminen uusille mahdollisuuksille ja tilanteille, mutta myös arvioinnille, ehkä arvostelullekin - se, kun en voi vaikuttaa asioihin määräänsä enempää. Käsi kädessä jännityksen kanssa kulkee kuitenkin innostus: pääsen taas potilastyöhön ja saan oppia lisää itseäni kiinnostavasta alasta sekä toivottavasti varmuutta siitä, että työssäni ja urallani etenen minulle sopivaan suuntaan.

 

Onkohan siellä kohtalotovereita vai lienenkö ihan yksin tämän asian kanssa? Joka tapauksessa toivottakaa onnea, sillä huomenna tähän aikaan ensimmäinen työpäiväni on jo lähes kokonaan takana! 

 

Vuoden viimeisiä

En ymmärrä, mihin joulukuukin hurahti, mutta tässä sitä ollaan taas, aivan uuden vuoden kynnyksellä. Tänäkin jouluna olen ottanut kaiken ilon irti ja viettänyt joulua antaumuksella tähän saakka. 

 

 

 

Mutta asiaan, nimittäin vuoden 2023 kertaukseen. Aina tuntuu, että vuosi on mennyt "tekemättä mitään", joten muistin virkistykseksi sekä omien ponnisteluideni kunnioittamiseksi listaan vuoden olennaisimmat uutiset. (Rakastan kaikenlaisia koosteita, mikäli ette huomanneet jo edellisen blogini aikaan.)

 

Vuosi 2023 alkoi vähän hankalasti, kun koko perhe sairasteli kilpaa. Kevään ja kesän myötä sairastelut onneksi vähenivät ja työkin osin helpottui. Loppuvuosi toi taas toivottua vaihtelua perustyöhöni, kun sain rauhassa keskittyä oppimaan, kirjoittamaan, jäsentelemään asioita, löytämään omaa ääntäni niin tutkijana kuin ammattilaisenakin. Myös rauhallisesta joulun(alus)ajasta olen nauttinut tänä vuonna, sillä todennäköisesti tämä on ainakin hetkeen viimeinen tutkimusjaksoni, joka ajoittuu juuri vuoden viimeisiin kuukausiin.

 

 

Tässäpä siis vuoden 2023 suurimpia muutoksia, merkityksellisimpiä hetkiä ja muuten vain mieleen jääneitä juttuja:

1. Uusi blogi eli tämä. Olin unohtanut, miten ihanaa on kirjoittaa, vaikka olen kyllä blogitauon aikanakin kirjoitellut omia muistiinpanoja ja muita tekstejä. Blogin kirjoittaminen on kuitenkin vähän erilaista juuri siksi, kun sillä on yleisöä - ainakin jokunen on löytänyt myös tämän uuden blogini pariin, tervetuloa!

2. Terveyskeskusjakson suorittaminen, joka oli ajoittain melkoista tuskien taivalta, osittain tosi mukavaa ja enimmäkseen varsin opettavaista. Jakson päätyttyä päällimmäinen tunne oli helpotus, vaikken todellakaan usko, että jatkossakaan työelämässä tällä alalla pääsen ainakaan helpommalla.

3. Uusi koti, joka ostettiin muutaman kuukauden aktiivisen etsinnän jälkeen. Muutto sattui kevään pahimpaan päivystyssumaan, ja muuton jälkeisenä päivänä päivystäessäni olin aivan poikki. Siitäkin selvittiin, eikä reilun puolen vuoden asumisen perusteella ole vielä kertaakaan tätä valintaa tarvinnut katua.

 

 

4. Toinen osatyöni julkaistiin keväällä eikä tarvinnut edes lähettää kuin yhteen ainoaan lehteen. Tohtoriopintoihin kuuluvat kurssit valmistuivat myös tämän vuoden aikana, joten tohtorintutkinto on "enää" väitöskirjasta kiinni. Elämäni ensimmäinen kongressi, jossa esittelin tutkimustani, kävin keskusteluja ja seurasin monta päivää luentoja englanniksi oli hieno kokemus, joita toivon jatkossa lisää!

5. Tutkimustyöhön saadut apurahat (joiden turvin tälläkin hetkellä työskentelen) antavat joka kerta motivaatiota ja uskoa omaan työhön. Toki kielteiset päätökset kirveltävät, mutta kerta kerralta lyhyemmän aikaa.

6. Matkat ja retket perheen kanssa ja yksin lähelle ja kauemmas jäivät myös mukavina muistoina mieleen. Irtautuminen kotiympäristöstä on ajoittain vähintäänkin virkistävää ja ajoittain välttämätöntä, jotta pystyn ravistelemaan urautuneita arkirutiineja ja saamaan uutta näkökulmaa uusia kokemuksia unohtamatta.

7. Terveysmurheita on riittänyt koko vuodelle. Milloin olen ravannut tutkimuksissa, milloin hoidossa. Vuosien vaivojen jälkeen sain tänä vuonna jälleen yhden pitkäaikaissairauden diagnoosin monien muiden jatkoksi. Onneksi kyse ei ole mistään vakavasta, vaikka elämänlaatua kyseinen sairaus kieltämättä heikentääkin.

 

 

8. Suurimpina oivalluksinani koko vuodelta on jäänyt mieleen etenkin esiintymiseen liittyvien kurssien palautteet, joiden avulla viimein ymmärsin olevani juuri hyvä tällaisena kuin olen. Vaikka kurssit käsittelivätkin esiintymistä, sain paljon positiivisia huomioita läsnäolostani ja persoonallisuudestani. Nuo kommentit kantavat minua vielä pitkään samoin kuin vuoden varrella potilailtani saamat kiitokset.

9. Saavutuksista yhtenä mainittakoon, että tänä vuonna juoksin (siis lenkkejä) ensimmäistä kertaa yli 10 vuoteen. Aloitin syksyllä tavoitteenani 5 kilometrin lenkki, ja tämä tavoite täyttyi eräänä syystalven päivänä. Tuli tosi hyvä mieli, sillä minulle juokseminen ei todellakaan ole itsestäänselvyys.

10. Merkityksellisimpiä hetkiä tänä vuonna ovat ehkä kuitenkin olleet ne pienet, arjen lomassa vastaan tulevat ohikiitävät onnen muruset: kasvun ihmeen seuraaminen, puhdas ilo, uuden oppimisen riemu, pakahduttava onnen tunne, yhteinen nauru. Näitä hetkiä toivon lisää ensi vuodelle!

 

  

Vuoden 2023 alussa olin huolissani monista asioista: siitä, miten vuosi menee, miten työssä sujuu, miten jaksan, sopeutuvatko lapset muutoksiin. Jälleen kerran olen saanut todeta, että asiat ovat menneet paljon paremmin kuin ikinä uskalsin toivoakaan. Ensi vuonna odottavat uudet jännittävät kuviot, joita en melkein edes uskalla ajatella. Yritän silti muistaa, että harvoin tilanteet ovat niin kamalia kuin etukäteen kuvittelee. Ja vaikka olisivatkin, minä selviän siitäkin tavalla tai toisella.

 

 

 

Oikein hyvää vuodenvaihdetta! Mitä sinulle jäi tästä vuodesta mieleen?

 

Tk-jakson viimeiset

Moi taas pitkästä aikaa! Lopetin työt tk:ssa kuukausi sitten ja ilokseni sain terveyskeskusjakson jo hyväksytettyä. Nyt on virallisesti ainakin 9 kk erikoistumisesta takana. Terveyskeskusjakso ansaitsee kuitenkin perustietojen lisäksi vähän tilastoja ja vielä lopullisen tilinpäätöksen, jotta voin jättää tämän aiheen taakseni myös blogin puolella. Tässä siis tk-jakson viimeisiä pohdintoja, olkaa hyvät:

 

 

Lienen monia, monia kertoja maininneeni, etten erityisemmin odottanut terveyskeskustyötä. Aikanaan sairaanhoitajanakin pysyin kaukana terveyskeskuksista, eikä minulla siis ollut mitään kokemusta vastaanottotyöstä ennen viime toukokuuta, jolloin vs. terveyskeskuslääkärinä aloitin. Olin aina pitänyt itseäni enemmän osastotyön ystävänä, sillä ajattelin, ettei vastaanottotyö kaikessa yksinäisyydessään mitenkään voisi sopia minulle. Vaan kuinka kävi - muuttuiko mielipide?

Etukäteisodotukseni vastaanottotyöstä eivät olleet kovin ruusuisia. Vaikka tavallaan odotinkin sitä, että saan ihan itse ja vapaasti tehdä työtä haluamallani tavalla, tk-työn yksinäisyys huoletti. Jo etukäteen tiesin, ettei kollegan konsultoiminen voi tapahtua siinä sivussa, kuten osastotyössä samassa kansliassa työskennellessä, vaan vaatii aina kollegan omaan kuplaan tunkeutumisen eli proosallisemmin useimmiten tämän työnteon häiritsemisen. Ainakin itselläni tämä nosti konsultaatiokynnystä, mikä toisaalta on hyvä asia, mutta toisaalta ei. 

Etukäteen ajattelin tai oikeastaan huolehdin, kuinka paljon asioita tuleekaan tk-työssä ensimmäistä kertaa vastaan. (Paljon ja vielä enemmän, kuuluu vastaus.) Se, että itselleni uusia toimenpiteitä, oireita ja vaivoja on aivan laidasta laitaan, ei kuulostanut kovin mukavalta. Vaikkei perusoletuksena olekaan, että tietäisin kaikesta kaiken, tk-maailman hahmottaminen on alkuun vaikeaa kenelle tahansa. Kliininen työkin on alkuun luonnollisesti hakusessa, ja lisähaastetta tuovat alati muuttuvat käytännöt ja ohjeet. Toki hyvällä perehdytyksellä tätä vaatimusten ja osaamisen välistä kuilua pystyy edes hieman kaventamaan.

 

 

 

Sitten omaan todellisuuteeni ja tilastoja tähän väliin. Tk-jaksoni sisälsi monenlaista:

 

• 12 kuukautta samassa toimipisteessä kahdessa jaksossa
• 22 päivää lastenneuvolassa
• 21 päivää kouluterveydenhuollossa
• 17 ilta- tai viikonloppupäivystystä
• 10 koulutuspäivää
• 2 toimenpidepäivää
• lukematon määrä ajanvaraus- ja akuuttivastaanottoja
  
• 20+ sairauspoissaoloa joko oman tai lapsen sairauden vuoksi
• xxx määrä hoidettuja potilaita, soittoja, konsultaatioita
• aikamoisen monta päivystys- ja muuta lähetettä jatkotutkimuksiin, lausunnoista puhumattakaan
• paljon innostusta, uutta oppia, rutinoitumista, "hei minähän tiedän tämän"-fiiliksiä
• runsaasti epävarmuuden, riittämättömyyden ja ahdistuneisuudenkin kokemuksia, tosin onneksi lähinnä pieninä hetkinä

 

Oliko terveyskeskustyö lopulta yhtä vaikeaa kuin ajattelin? Vastaus on kyllä ja ei. Välillä huvitti ajatus siitä, että taisin jännittää vastaanottoja vähintään yhtä paljon kuin potilaat stressaavat lääkärikäyntiä. Alkuun yksinkertaisetkin asiat ja päätökset olivat vaikeita, ja niitä piti pohtia juurta jaksaen. Sittemmin tietyistä asioista tuli rutiinia, eikä suurta osaa päätöksistä enää tarvinnut yhtä antaumuksella mietiskellä. Toki kokemuksen edetessä myös vastaan tulevat asiat vaikeutuvat, sillä kokemattomammille lääkäreille luonnollisesti pyritään ohjaamaan selkeämpiä tapauksia. 

 

  

 

Konsultaatiokynnykseni pyrin tietoisesti pitämään hyvin matalana, vaikka totta kai yritin itse ensin selvittää kysymykseeni vastauksen. Onneksi konsultaatiopuhelut paria yksittäistapausta lukuunottamatta sujuivat hyvin ja sain ystävällisen vastauksen kysymykseeni. Kiireisessä tk-työssä tulee herkästi olo, että asioiden pitäisi sujua ensisijaisesti nopeasti, ei välttämättä niinkään täydellisen huolellisesti. Itselleni tämä on ollut vaikeaa, mutta työnteon nopeutuessa pystyin löytämään edes jonkinlaisen tasapainon sen suhteen, että lopulta koin tekeväni hyvää työtä kohtuullisessa ajassa. Opin nauttimaan myös työn itsenäisyydestä ainakin jollain tasolla.

 

Suurimpana yllätyksenä terveyskeskusjaksolla oli lopulta se, miten vähän koin suoranaista "kädettömyyttä" tai tilanteita, joissa en yhtään tietäisi, mitä sanoa tai miten edetä. Ajan myötä tämä on toki kehittynyt, sillä alku aina hankalaa joka suhteessa. Aiemmin erikoissairaanhoidossa työskennelleenä oli etenkin alussa vaikeaa hyväksyä, etten käytössä olevien tutkimusmenetelmien puitteissa voinut aina tietää, mikä oikeasti on vaivana missäkin tilanteessa. Seuranta onkin yksi parhaista tk-lääkärin työkaluista.

 

 

 

Erikoistuminen tarkoittaa myös tietyistä asioista luopumista. Nämä työn osa-alueet jäävät tk-jakson päätyttyä ainakin hetkellisesti taakse:

• muiden kuin oman alani tai siihen läheisesti liittyvien alojen potilaiden tutkiminen ja hoito (näitä ovat etenkin kirurgiset, gynekologiset, KNK- ja lapsipotilaat)
• rutiiniluonteiset ajokorttitarkastukset
  
• pienet toimenpiteet, kuten luomenpoistot, nivelinjektiot ja monet muut
• tietyt lausunnot ja työkykyarviot (muuhun kuin omaan alaani liittyvissä asioissa)
• 15 minuutin vastaanottoajat (ja etenkin se, että näihin aikoihin on ahdettu aika monta asiaa) 
• tk-päivystys eli päivystyspotilaat erittäin laajalla skaalalla kaikilta mahdollisilta aloilta ja usein ilman kummoisia esitietoja
  
• oma työhuone

 

Esimerkiksi kouluterveydenhuollossa tai neuvolassa toimiminen ovat asioita, joita hyvinkin saatan myöhemmin urallani kaivata, vaikka nyt tuntuukin hyvältä oman alavalintani suhteen. Olen aina tullut hyvin juttuun lasten kanssa ja aikanaan työnteon aloittanut lastenhoidosta, joten se osa-alue työstä oli minulle varsin luontevaa ja vaivatontakin. Lisäksi oman erityispiirteensä työhön tuo ennaltaehkäisyn näkökulma, minkä soisi useamminkin olevan esillä myös muualla terveydenhuollossa. Päivystämistä en enää kauhistele ihan niin paljoa kuin aiemmin, vaikkei se edelleenkään lempityönkuvaani kuulu. Tk-tason päivystys tietenkin on aivan eri asia kuin esh-puolella, joten uuden oppimista on luvassa jatkossakin!

 

Viimeisestä työpäivästäni on nyt kuukausi aikaa, enkä rehellisyyden nimissä ole kaivannut entistä työnkuvaani lainkaan. Kaikessa vaihtelevuudessaan tk-työ oli itselleni hyvin opettavainen kokemus, ja onkin hyvä, että se on pakollinen osa erikoistumista. Saattaa hyvinkin olla, että olisin kyseisen työnkuvan skipannut kokonaan, ellei siellä olisi "pakko" olla. Ajan kuluessa ja etenkin eri tehtäviin siirtyessä saatan muistella joitakin taakse jääneitä asioita lämmöllä, mutta tällä hetkellä päällimmäisenä on ilo tutkimustyöstä ja mahdollisuudesta siihen. Omien kokemusteni pohjalta sanoisin kuitenkin, ettei tk-työtä tarvitse pelätä, sillä siihen kasvaa, kuten kaikkeen muuhunkin työhön.

 

Sairaanhoitajasta lääkäriksi

Vuosien varrella ainakin jokunen Tasapainoilua-blogin lukija ilmoittautui sairaan-/terveyden-/ensihoitajaksi, joka oli aikeissa pyrkiä tai jo päässyt lääkikseen. Aihe on kiinnostanut monia, ja edelleen aiemman blogini Sairaanhoitajaksi vai lääkäriksi -postaussarjaa aina toisinaan luetaan. Jos kiinnostaa, ensimmäinen osa: opinnot, toinen osa: työ ja kolmas osa: oma taustani löytyvät linkkien takaa. Pakko muuten sanoa, että kohtuu hyvin olin perillä lääkärin työn sisällöstä jo tuolloin, ensimmäisenä lääkisvuonna - ihan yllätyin, kun luin uudestaan tuon sarjan läpi.

 

Vuosi sitten tässä postauksessa käsittelin sitä, millaista on, kun on molemmat tutkinnot eli lääkäriyden taustalla sairaanhoitajan tutkinto ja identiteetti. Moni on sairaanhoitajataustastani kuullessaan spontaanisti todennut, että "siitä on varmasti hyötyä!" enkä voi sitä kiistää. En tiedä, millainen ihminen ja ammattilainen olisin ilman niitä seitsemää vuotta, jotka käytin sairaanhoitajaksi opiskellessani ja työelämässä ennen lääkikseen pääsyä.

Siihen, miksi hakeuduin alunperin nimenomaan sairaanhoitajaksi, oli jälkikäteen ajatellen monta syytä: 

1) Halusin tehdä työtä ihmisläheisesti.

2) En ollut koskaan ajatellut, että voisin olla lääkäri tai ikinä edes päästä lääkikseen.

3) Ammatin vastuu huoletti - siis hoitajankin vastuu, lääkärin vastuusta puhumattakaan.

4) Kuva lääkärin työstä oli aika yksipuolinen ja ajattelin, etten sopisi siihen työhön.

 

Hauskana sivuhuomiona mainittakoon, että lukiossa keskustelin ystäväni kanssa opon tunnilla ammatinvalinnasta. Hän halusi jo silloin lääkäriksi ja minä sairaanhoitajaksi, ja niinpä keskustelimme näistä ammateista ja niihin pyrkimisestä, eikä tosiaan mielen vieressäkään käynyt, että meistä tulisi joskus kollegoita. :D Vuosia myöhemmin työelämässä tajusin, että lääkis voisi sittenkin olla myös minua varten.

Hakuvaiheessa harmittelin kovasti, ettei enää ollut sairaanhoitajille omaa kiintiötä lääkikseen. Aika vähäisiksi jäivät hyväksiluvut myös opintojen aikana - muutamia opetuksia ja  suunnilleen 5 opintopistettä. Toisaalta kuusi vuotta lääkistä on lyhyt aika, eikä siinäkään ehdi käydä kaikkea niin kattavasti, etteikö työelämässä tulisi vielä hyvin paljon uutta opittavaa. Hakuvaiheessa harmitti myös se, että pääsykokeen painotus oli siirtynyt lukioasioihin, eikä käytännön kokemuksesta vaikuttanut olevan enää niin suurta hyötyä kuin aikanaan Galenoksen kanssa. Lääkikseen päästäkseen pitikin palata takaisin lukioasioiden pariin etenkin, kun en ollut fysiikkaa, kemiaa enkä biologiaa opiskellut pakollisia kursseja enempää. Vaan oli miten oli, sisään päästiin ja vieläpä valmistuinkin.

 

 

Nykyhakijat vuorostaan joutuvat kamppailemaan sellaisten asioiden kanssa, joista en itse ollut kuullutkaan, kun paperisen kokeen on korvannut sähköinen pääsykoe kaavaeditoreineen sekä tietenkin uutena ovat tulleet todistuskiintiöt, joihin ei ole ei-ensikertalaisena asiaa. Pääsykoehan on ihan pian, ja jokaiselle lääkikseen pyrkivälle toivotankin paljon voimia loppurutistukseen ja tsemppiä pääsykokeeseen: Te pärjäätte ja osaatte kyllä! (Tietysti myös onnea todistusvalinnalla sisään päässeille!)

 

Lopuksi sanon teille, lääkikseen pyrkivät sairaanhoitajakollegat ja muut läheisiin ammattiryhmiin kuuluvat, ne asiat, jotka olisin itse hakuvaiheessa halunnut kuulla:

Ehdit vielä vaikka mitä, nyt ei todellakaan ole myöhäistä. Vaikka ammatti muuttuu, aiemmat tiedot ja taidot pysyvät taustalla. Ja viimeisenä: Sinä pystyt siihen.

 

Tsemppiä jatkoon, tulevat kollegat!

Väitöskirjaprosessini tähän asti

Ympyrä sulkeutui, kun toinen väitöskirjaani tuleva artikkeli hyväksyttiin erittäin pienin korjauksin samaan lehteen, joka hylkäsi ensimmäiseni kaksi vuotta sitten. Molempia siis yritin saada juuri tuohon julkaisuun, mutta kuten sanottua, ensimmäinen artikkelini ei seulaa läpäissyt, toinen kyllä. Ymmärrän etenkin jälkikäteen hyvin, miksi näin. Mutta aloitetaan alusta ja siitä, miten päädyin edes väitöskirjaa alunperin tekemään:

 

 

Lienen joskus aiemminkin tarinani kertonut, mutta hyvä kai on kertaalleen käydä se täälläkin läpi, kun on tarkoitus enemmänkin näistä asioista kirjoitella. Lääkiksessä pakollinen opinnäytetyö on syventävien opintojen opinnäyte, "syvärit", jotka jotkut tekevät heti alta pois, toiset rauhakseltaan opintojen edetessä ja jotka melko usein ovat myös syynä siihen, että jollakulla valmistuminen viivästyy. Itse kuuluin heihin, jotka halusivat aiheen "just nyt heti" lääkiksen aloitettuani, sillä jo yhden opinnäytetyön aikanaan amk:ssa tehneenä ja elämäni realiteetit varsin (liiankin) hyvin tiedostavana ajattelin, että kiirehän sen kanssa kuitenkin tulee. Eikä se - tietenkään - edennyt yhtään niin sujuvasti kuin olisin toivonut, mutta joka tapauksessa valmista tuli hyvissä ajoin, 4. lääkisvuoden alussa.

 

Väitöskirjani on suoraa jatkumoa tuolloin aloittamalleni tutkimukselle. Epävirallisesti aloitin väitöskirjani marraskuussa 2019 eli 3,5 vuotta sitten, jolloin aloin muokata omasta aineistostani ensimmäistä artikkelia. Lääkisopinnot olivat kesken, oli pieni vauva, isommat lapset, puolison opinnot - ja kevättalvesta 2020 lähtien korona kotikouluineen ja karanteeneineen. Artikkeli eteni hitaanlaisesti pääasiassa ajan- ja itseluottamuksen puutteen vuoksi. Analyyseja piti tehdä uudestaan, etsiä tiettyä dataa vielä tarkemmin, tutustua tausta-aineistoon ja tietysti kirjoittaa, kirjoittaa ja kirjoittaa. Vaikken ihan onneton ole englanniksi kirjoittamaan, oli suuri kynnys siihen ryhtyä, ja epävarmuus ja osaamattomuuden kokemus olivat tuossa vaiheessa jokapäiväisiä seuralaisia.

 

 

Koronavuoden 2020 aikana sain kuitenkin ensimmäisen artikkelini tehtyä samalla kun opinnot etenivät suunnitellusti ja erittäin hyvällä menestyksellä. Alkuvuodesta 2021 pääsin jännittävään vaiheeseen, kun laatimani artikkeli piti lähettää Ihan Oikeaan Lehteen. Voi niitä pitkiä viikkoja, kun odottelin vertaisarvioijien kommentteja ja lopullista tuomiota. Hylättyhän se oli. Vaadittiin taas melkoisia korjaustoimenpiteitä, lisää lähdeaineiston koluamista, uusia analyyseja ja paljon kirjoittamista. Uusi yritys toiseen lehteen, josta tulivat jälleen vertaisarvioijien kommentit - ja hylkäävä päätös. Tässä vaiheessa olin jo heittää hanskat tiskiin (no en oikeasti). Oli tammikuu 2022, ja kulunut liki vuosi edellisestä lehteen lähetyksestä. Vaikka isoja korjauksia teinkin ja kaiken elämäni (opiskelu, perhe, työ, kaikki) keskellä edistin työtä niin usein ja hyvin kuin suinkin pystyin, tulos oli silti tämä.

 

Kolmas kerta sanoikin sitten toden, niin lehden kuin korjauskierrosten osalta. Viime kesän työjakson päälle sattuneet korjauskierrokset ensin valtavine, sitten pienempine korjauksineen tuntuivat suorastaan ylitsepääsemättömiltä, mutta kun niistä päästiin, lopputulos oli paras mahdollinen. Vieläkin lämmittää se tunne, mikä syntyi, kun pitkällisen prosessin seurauksena tuli valmista. Oman nimen näkeminen ensimmäisenä kirjoittajana Ihan Oikeassa Lehdessä tuntuu aika huikealta.

 

 

 

Tuohon kärsivällisyyttä koetelleeseen taipaleeseen, kestoltaan yli 2,5 vuotta, verrattuna toinen osatyö valmistui varsin näppärästi ja nopeasti. Aineisto oli silläkin kertaa valmiina, joskaan ei itse keräämäni. Kirjoitusprosessi alkoi syksyllä 2022, jokunen lisäanalyysi sekä omatoimista tilasto-ohjelman kanssa askartelua vaadittiin, ja lehteen arvioitavaksi artikkeli lähti tammikuun alussa. Juuri ennen töiden alkua tammikuun lopussa se palautui suurten korjauspyyntöjen (major revisions) saattelemana, joskin kyse oli hyvin pienistä, helpohkosti toteutettavista muutoksista. 1,5 kk työn ohessa korjaamista, uusi yritys - ja hyväksyntä! Aikaa, joskin pääasiassa päätoimisesti tutkimukseen käytettyä, toisen artikkelin kanssa kului vain puoli vuotta. Kolmas ja viimeinen työni taas vienee aikaa paljon enemmän, mutta sen murehtimisen aika on myöhemmin.

 

Tässäpä siis ollaan väitöskirjani suhteen: 2/3 osatöistä on hyväksytty julkaistaviksi, ja nyt ollaan suvantovaiheessa, sillä ensin odotellaan lupia ja sitten aineistoa, jota pääsen jatkossa pyörittelemään. Aika näyttää, tuleeko tästä 1. artikkelin kaltainen kärsivällisyyskoulu vai pääsenkö 2. jutun tavoin paljon odotettua helpommalla. Mutta nyt viikonlopun viettoon ja pakkauspuuhiin, sillä muutto lähestyy päivä päivältä. Mukavaa viikonloppua sinnekin!

 

Unelmaduunissa

Aina välillä töissä tulee sellainen olo, että pitää oikein pysähtyä miettimään, kuinka mukavaa työni onkaan. Rehellisyyden nimissä niitä hetkiä ja oloja on aika harvakseltaan, mutta kerronpa nyt niistä, jotta tänne tulisi myös positiivisia kokemuksia, eikä pelkästään ainaista riittämättömyyden tunnetta. Viikonlopun alkajaisiksi tässä siis ilonaiheita kuluneiden kuukausien ajalta. "Työ" tarkoittaa omalla kohdallani montaa eri asiaa ja sisältää mm. tutkimuksen (joka on tällä hetkellä enemmän harrastus) ja kliinisen työn, joista jälkimmäistä tässä käsittelen. Kuvituksena tietenkin aurinkoa ja valoa tammikuiselta lomamatkaltamme, sillä vaikka arki on ihanaa, loma on jotain vielä parempaa.

 

 

Ihan parasta työssäni niin sairaanhoitajana kuin lääkärinäkin toimiessani ovat aina olleet kohtaamiset. Nautin siitä, kun kohtaan päivittäin eri elämäntilanteissa olevia ja erilaisista lähtökohdista tulevia ihmisiä. Saan haastaa itseäni vuorovaikutuksellisesti ja vaihdella vuorovaikutustyylejä laidasta laitaan käynnin aiheesta ja ihmisestä riippuen.

Monipuolisuus on asia, joka toteutuu varmaankin parhaiten terveyskeskustyötä tehdessä. Perustyö, päivystykset ja sektorit, kuten neuvolatyö, ovat jokainen omanlaisiaan, ja vaihtelu näiden välillä tuo mukavaa piristystä työarkeen. Tietyt työtehtävät koen raskaammiksi kuin toiset, joten myös kuormitus tasoittuu, kun välillä saa vaihtaa työpistettä ja -tehtävää.

 

Työympäristö on omassa työssäni ihanan rauhallinen, jos vertaa vuosiin, joita vietin hälyisissä kanslioissa yrittäen pitää ajatuksia kasassa esimerkiksi kirjallisia töitä tehdessä. Oman työhuoneen rauha tulee tarpeeseen, kun pitää keskittyä vaikkapa lausuntoihin tai konsultoida erikoissairaanhoitoa.

 

Edellisestä aasinsiltana kirjalliset työt ovat aivan mukavia myöskin. Välillä tuntuu tosin, että kirjaamista, lausuntoja ja lähetteitä on niin paljon, että niihin hukkuu, mutta useimmiten teen niitä varsin mielelläni. (Reseptien uusinta, loputon suo, ei kuulu lempihommiini, mutta tämä vain sivulauseena, sillä tässä listaan kivoja juttuja! :D)

 

Työyhteisö tekee varsin paljon työssä viihtymisen kannalta. Matala kynnys avun pyytämiseen ja tieto siitä, että apua saa tarvittaessa vähentävät huomattavasti työstressiä etenkin vasta-alkajana, kun kaikki käytännöistä lähtien on ihan uutta. Yhteistyö eri ammattiryhmien, lähinnä terveyden- ja sairaanhoitajien kanssa on etenkin sektoreilla toimiessa työn suola.

 

Uuden oppiminen, kouluttautuminen ja kehittyminen ovat tässä työssä yksi innostavimmista asioista. Tykkään välillä ajatuksissani palata niihin hetkiin, kun en vielä tiennyt "mistään mitään" ja verrata siihen, missä olen nyt. Vaikka toisinaan tuntuukin, että junnaan paikallani enkä kehity ollenkaan, paljonkin oppia on kertynyt jo näiden muutamien hassujen kuukausien aikana, jotka olen nykyistä työtäni tehnyt.

 

Viime aikoina on paistanut aurinko, on kevät ja keveä mieli. Työviikon kruunasi tämänpäiväinen konsertti, jossa esiinnyin yhtenä kuorolaisena. Ja viikonloppuna käydään taas katsomassa uutta kotiamme, jonne muutto lähenee hetki hetkeltä - kaikesta työstä ja vaivasta huolimatta ihanaa! Vaikkei elämä missään tapauksessa pelkkää unelmaa olekaan, välillä on kiva, kun saavuttaa edes hetkellisesti sen kuuluisan elämisen sietämättömän keveyden.

 

Kevyitä pilvenhattaroita ja auringonpaistetta sinnekin!