Uutta ja vanhaa

Moikka! Huhtikuun alussa aloitin vaihteeksi uudessa työpisteessä. Erikoistumisen aikana saa kyllä tottua uusiin alkuihin, erilaisiin työnkuviin ja työympäristöihin. Tämä paikka sinänsä oli minulle tuttu, sillä olen aiemminkin kyseisessä työpaikassa työskennellyt. Se oli työtä aloittaessa sekä etu että haitta: etu siksi, että suurin piirtein tiesin käytännöt, työtilat ym, mutta haitta siksi, että ilmeisesti ajateltiin, etten tarvitse minkäänlaista perehdytystä. Kuitenkin muutamassa vuodessa oli tapahtunut paljon, potilastietojärjestelmän muutos oli edennyt eikä tiettyjä palveluita ollut enää saatavilla.

  

 

Niinpä työtä aloittaessani pölähdin saman tien keskelle moniammatillista palaveria koskien potilaita, joista yhtäkään en ollut tavannut, oletuksena se, että osastonlääkärinä otan tilanteen haltuun. Otinhan minä, koska mitä muutakaan olisin voinut tehdä. Parin viikon jälkeen tilanne alkoi olla oikeasti hallinnassa ja perustyöni keveni mukavasti. Päivystyksiä on paljon, vähintään 5/kk, mutta onneksi ne ovat lyhyitä, arki-iltaisin muutaman tunnin ja viikonloppuisin kuusituntisia. 

 

Vaikka alku olikin melkoinen hyppy suoraan syvään päätyyn, olen suoriutunut hienosti. Pidän osastotyön luonteesta kovasti ja poliklinikkatyöskentelyn jälkeen toimin varsin mielelläni osastonlääkärinä. Vaikka nykyisessäkin työssäni kuntoutus on keskeinen osa-alue, useinkaan ei ole kiire mihinkään, vaan asioita voidaan pohtia ja selvitellä rauhassa. Elämän loppuvaiheet ja niistä keskusteleminen ovat jälleen työni ydintä. Pyrin siihen, että jokaisella hoitosuunnitelmat olisivat selvillä, jotta yllättäviltä tilanteilta vältyttäisiin.

  

  

Työyhteisö on ottanut minut tosi kivasti vastaan, ja koen jo nyt olevani osa porukkaa. Työssä jaksamisen ja viihtymisen kannalta työyhteisöllä on valtava merkitys. On ollut upeaa huomata myös oma kehityskaareni suhteessa siihen kandiminään, joka tuolla aikanaan työskenteli. Silloin en oikeastaan uskonut, että lääkärin työ voisi koskaan olla minulle "helppoa ja kevyttä", mitä se nyt ainakin ajoittain on. Tietenkin epävarmuus on usein läsnä edelleenkin, mutta erittäin erittäin paljon harvemmin kuin aiemmin. Toisaalta olen aina tiennyt olevani sitä lajia, jonka pitää oppia asiat pohjia myöten, mutta kun urakka on tehty, jatkossa on todellakin paljon helpompaa.

 

Kaikenlaista huolenaihetta on tälläkin hetkellä tummina pilvinä taivaalla, mutta kovin toivon, että ne väistyvät ajallaan ilman suurempia myrskyjä. Työ on antanut muuta ajateltavaa, ja väitöskirjan yhteenvetokin on edennyt omalla painollaan. Kohta on liki puolet tätä vuotta jo takana, joten taitaa jäädä haaveeksi väitteleminen vielä tämän vuoden puolella. Isompien murheiden rinnalla se on pientä, vaikka jatkuvat viivästykset milloin mistäkin syystä harmittavat kovin.

  

 

Eteenpäin mennään, ja se on tärkeintä. Välillä on tietysti hyvä pysähtyä ja katsoa, mihin saakka on jo päässyt. Kaikesta huolimatta juuri nyt, juuri tässä on hyvä olla. ❤

 

Jännittäviä aikoja

Tiedättekö sellaisen kihelmöivän jännityksen, johon yhdistyy pieni kauhistus? Sen tunteen, kun jotakin odottaa oikein kovasti, mutta samaan aikaan ei tavallaan uskalla edes ajatella kyseistä asiaa, kun pohdituttaa, jos se ei sitten lopulta toteutuessaan täytäkään toiveita ja odotuksia? Tuollaisen tunteen vallassa tällä hetkellä pakkailen tavaroita muuttoa varten. Tuntuu aivan käsittämättömältä, että vielä tämän kuun aikana asumme kerrassaan tilavasti ja ehkä mikä tärkeintä, meillä on oma piha eikä yhtään seinänaapuria!

 

Meillä ei siis vielä koskaan ole ollut omakotitaloa enkä ole sellaisessa asunut sitten lapsuuden. Edellisen omistusasumisen jäljiltä olin aivan kypsä koko touhuun ja muutin varsin mielelläni vuokralle. Rivari vaihtui kerrostaloon, ja sydämestäni sanon, etten ole näinä vuosina kärsinyt kerrostaloasumisesta juurikaan. (Naapurit sen sijaan voivat ollakin, sorisori, muutamme ihan kohta!) Silti uskon vahvasti, että kotiuduttuamme uuteen kotiin en voisi enää kuvitellakaan asuvamme missään muussa asumismuodossa. Niin sen kai kuuluu mennäkin.

Puolisolle omakotitalo on ollut asumismuotona pitkäaikainen haave, mutta minä en ollut asiasta yhtä varma. Omakotitalo tarkoittaa paljon työtä niin talon seinien sisä- kuin ulkopuolellakin, ja ajatus omasta isommasta pihasta on ennemmin kauhistuttanut kuin innostanut (en varsinaisesti koe olevani mikään viherpeukalo). Samalla kuitenkin ajatus omasta rauhasta on houkutellut etenkin, kun lapset kasvavat eikä tietenkään hyvänkokoisessakaan kerrostaloasunnossa ole sellaista rauhaa ja yksityisyyttä kuin omakotitalossa voisi olla. Käytännöllisyys ajoi lopulta mukavuudenhaluni (tai realismin) ohi, ja tässä ollaan. Koko asuntoasiahan tapahtui meille tyypilliseen tapaan varsin rytinällä, kokonaisuudessaan siis alusta (= lainan hakemisesta ja kilpailutuksesta, asuntojen etsimisestä, näytöillä juoksemisesta) loppuun (= ostopäätökseen, kauppoihin ja muuttoon) kuluneiden reilun neljän kuukauden aikana. 

 

Nyt elämme niitä kauhistuttavan kutkuttavia hetkiä juuri ennen suurta muutosta, vaikka fiilistelyyn ei liiemmin aikaa liikenisikään, kun tehtävälistat pitenevät samaa tahtia kun aika hupenee. Mielessäni olin kuvitellut monet loppukuun tapahtumat, työt ja muut, joihin kipaisen nykyisestä kodistamme, ja vasta tänään tajusin, että ehei, siinä vaiheessahan olemme jo toisaalla. Tutkimustyöhön pitää luoda taas uudenlaiset fasiliteetit, etäseminaareista puhumattakaan!

 

Vuosi 2023 on jo tähän mennessä yllättänyt, rohkaissut, kannatellut ja haastanut enemmän kuin ikinä osasin vuodenvaihteessa ajatella. Toivotaan, että vuosi jatkuu yhtä positiivisissa merkeissä, sillä tähän asti vuosi on ollut täyttä elämää (pun intended). Olimmepa valmiita tai emme, muutto lähenee päivä päivältä, ja reilun viikon päästä elämämme on jo varsin erilaista. Ja saattaahan minustakin vielä kuoriutua jokin puutarhaihminen. Ajattelin nimittäin alkaa noudattaa kiinalaista sananlaskua: "Elämässä mikään ei ole niin tärkeää kuin puutarhanhoito, eikä sekään ole kovin tärkeää." Sitä kohti! 

 

Muuttopuuhissa

Huh, miten tätä tavaraa riittääkään! Muutto lähenee, ja olemme alkaneet käydä kaappeja ja tavaroita läpi muuttoa ajatellen. Olen aina pitänyt muuttoja mainioina tilaisuuksina käydä läpi omaisuutta ja päästä eroon ylimääräisestä painolastista, ja sen vuoksi olen ollutkin tyytyväinen melko tiiviiseen muuttotahtiimme. 13-vuotisen yhteiselomme aikana olemme asuneet kahdella eri paikkakunnalla ja seitsemässä eri asunnossa. Lyhimmillään asumisaika yhdessä asunnossa on ollut 11 kuukautta ja pisimmillään 3 vuotta, joten pakkaaminen ja purkaminen on kieltämättä tullut tutuksi. Tavaramäärä on perheen kasvaessa lisääntynyt muutto muutolta, mutta vielä kaiketi ollaan jonkinlaisessa tasapainossa sen suhteen.

 

 

Tässä muutossa ensimmäistä kertaa asuinneliöt kasvavat huimasti, mikä on ihanaa, vaikka samalla epäilenkin, että äkkiäkös suuretkin säilytystilat ja avarat huoneet saadaan täytettyä... Joka tapauksessa nyt on jälleen loistava tilaisuus päästä eroon monenlaisesta vuosien saatossa kertyneestä sälästä, jota emme enää tarvitse. Ainoana hidasteena tässä kierrätyksessä ja karsimisessa on aika, jota on aina liian vähän. Mutta sain kuin sainkin käytyä läpi myös vauvanvaatteet, joita olen säilyttänyt esikoisen syntymästä saakka eli yli 10 vuotta enkä vain raaskinut aiemmin edes pohtia, että luopuisin niistä joistakin.

Muuttopäivä on sovittuna muutaman viikon päähän, muuttofirma tilattuna ja käytännön asiat suurin piirtein setvittynä. (Viimeksi mainituista tosin on vastannut suurimmaksi osaksi puoliso, kiitos siis hänelle!) Huonejärjestystä ja huonekalujen sijoittelua on pohdittu myöskin, jotta itse muuttotapahtuma etenisi mahdollisimman sutjakasti ja tavarat löytäisivät nopeasti paikkansa. Vaikka kovasti toivoisinkin, ettei mukanamme muuttaisi mitään ylimääräistä, ajan puitteissa luulen, että vielä jää selviteltävää uuteen kotiinkin. Ehkä ihan hyväkin niin.

 

  

Muutoissa on aina tiettyä haikeutta, luopumista, sillä kertoohan muutto tietyn aikakauden lopusta. Hyvästi, huoleton opiskeluelämä! Viimeiset kaksi muuttoa ovat tapahtuneet maantieteellisesti hyvin lähekkäin - onneksi - eikä arkemme ole liiemmin muuttunut muuttojen myötä. Tämä muutto sen sijaan tuo tullessaan täydellisen asuinympäristön muutoksen, lapsille koulunvaihdon ja meille kaikille paljon uutta opeteltavaa, tehtävää ja ihmeteltävää. Omakotiasuminen on tuttua sekä minulle että miehelleni ja tietyllä tapaa ollut aina toiveena ja tavoitteena. Silti olen nauttinut suuresti kerrostaloelämän huolettomuudesta. Aika aikaa kutakin, ja mielelläni siirryn omaan kotiin monen vuoden jälkeen. 

 

Vappuvapaat kuluivat kotosalla kaksin yhden (lievästi sairastelevan) lapsen kanssa, muut olivat mummolassa. Samalla sain edistettyä muuttoa, järjesteltyä, siivottua ja karsittua loputtomalta tuntuvaa tavaramäärää. Ehdittiinpä myös tarttua hetkeen, viettää kaksin laatuaikaa ja nauttia vappubrunssista parvekkeella. Ihan pian voidaan vastaava laittaa omalle terassille, voi miten odotankaan!

  

 

Arki alkaa taas ihan liian pian eli huomenna. Lisää tunteja vuorokauteen ja tietenkin rutkasti energiaa saa lähettää tännepäin, jos jollain sattuu liikenemään! Toukokuu on muutenkin hektinen kuukausi (mikäpä ei elämässäni olisi?), sillä siihen sattuu useampi päivystys, YEK-verkkokurssia ja seminaareja sekä konferenssiin valmistautumista abstraktin muodossa luonnollisesti perustyön lisäksi. Onneksi aina on pieniä kevennyksiä, kuten nyt vappu ja parin viikon päästä helatorstai, joten ehkäpä tästäkin kuukaudesta selvitään.

Iloista toukokuuta sinnekin!

Unelmaduunissa

Aina välillä töissä tulee sellainen olo, että pitää oikein pysähtyä miettimään, kuinka mukavaa työni onkaan. Rehellisyyden nimissä niitä hetkiä ja oloja on aika harvakseltaan, mutta kerronpa nyt niistä, jotta tänne tulisi myös positiivisia kokemuksia, eikä pelkästään ainaista riittämättömyyden tunnetta. Viikonlopun alkajaisiksi tässä siis ilonaiheita kuluneiden kuukausien ajalta. "Työ" tarkoittaa omalla kohdallani montaa eri asiaa ja sisältää mm. tutkimuksen (joka on tällä hetkellä enemmän harrastus) ja kliinisen työn, joista jälkimmäistä tässä käsittelen. Kuvituksena tietenkin aurinkoa ja valoa tammikuiselta lomamatkaltamme, sillä vaikka arki on ihanaa, loma on jotain vielä parempaa.

 

 

Ihan parasta työssäni niin sairaanhoitajana kuin lääkärinäkin toimiessani ovat aina olleet kohtaamiset. Nautin siitä, kun kohtaan päivittäin eri elämäntilanteissa olevia ja erilaisista lähtökohdista tulevia ihmisiä. Saan haastaa itseäni vuorovaikutuksellisesti ja vaihdella vuorovaikutustyylejä laidasta laitaan käynnin aiheesta ja ihmisestä riippuen.

Monipuolisuus on asia, joka toteutuu varmaankin parhaiten terveyskeskustyötä tehdessä. Perustyö, päivystykset ja sektorit, kuten neuvolatyö, ovat jokainen omanlaisiaan, ja vaihtelu näiden välillä tuo mukavaa piristystä työarkeen. Tietyt työtehtävät koen raskaammiksi kuin toiset, joten myös kuormitus tasoittuu, kun välillä saa vaihtaa työpistettä ja -tehtävää.

 

Työympäristö on omassa työssäni ihanan rauhallinen, jos vertaa vuosiin, joita vietin hälyisissä kanslioissa yrittäen pitää ajatuksia kasassa esimerkiksi kirjallisia töitä tehdessä. Oman työhuoneen rauha tulee tarpeeseen, kun pitää keskittyä vaikkapa lausuntoihin tai konsultoida erikoissairaanhoitoa.

 

Edellisestä aasinsiltana kirjalliset työt ovat aivan mukavia myöskin. Välillä tuntuu tosin, että kirjaamista, lausuntoja ja lähetteitä on niin paljon, että niihin hukkuu, mutta useimmiten teen niitä varsin mielelläni. (Reseptien uusinta, loputon suo, ei kuulu lempihommiini, mutta tämä vain sivulauseena, sillä tässä listaan kivoja juttuja! :D)

 

Työyhteisö tekee varsin paljon työssä viihtymisen kannalta. Matala kynnys avun pyytämiseen ja tieto siitä, että apua saa tarvittaessa vähentävät huomattavasti työstressiä etenkin vasta-alkajana, kun kaikki käytännöistä lähtien on ihan uutta. Yhteistyö eri ammattiryhmien, lähinnä terveyden- ja sairaanhoitajien kanssa on etenkin sektoreilla toimiessa työn suola.

 

Uuden oppiminen, kouluttautuminen ja kehittyminen ovat tässä työssä yksi innostavimmista asioista. Tykkään välillä ajatuksissani palata niihin hetkiin, kun en vielä tiennyt "mistään mitään" ja verrata siihen, missä olen nyt. Vaikka toisinaan tuntuukin, että junnaan paikallani enkä kehity ollenkaan, paljonkin oppia on kertynyt jo näiden muutamien hassujen kuukausien aikana, jotka olen nykyistä työtäni tehnyt.

 

Viime aikoina on paistanut aurinko, on kevät ja keveä mieli. Työviikon kruunasi tämänpäiväinen konsertti, jossa esiinnyin yhtenä kuorolaisena. Ja viikonloppuna käydään taas katsomassa uutta kotiamme, jonne muutto lähenee hetki hetkeltä - kaikesta työstä ja vaivasta huolimatta ihanaa! Vaikkei elämä missään tapauksessa pelkkää unelmaa olekaan, välillä on kiva, kun saavuttaa edes hetkellisesti sen kuuluisan elämisen sietämättömän keveyden.

 

Kevyitä pilvenhattaroita ja auringonpaistetta sinnekin!