Loppuvuoden suunnitelmat

Marraskuu on jo lopuillaan. Kuulun siihen vähemmistöön, jolle marraskuu on yksi lempikuukausista. Omilla työkuvioiden suunnitelmilla on tähän varmasti osansa, sillä jo vuosia olen ollut marraskuussa jossain toisaalla kuin kliinisessä työssä, mikä tarjoaa omat vapautensa. Tänä vuonna vapaan sijaan marraskuu on täynnä töitä, valmisteluita, kiirettä, jännitystä ja suruakin. 

Loppuvuosi tarjoaa minulle tänä vuonna

• harmauden fiilistelyä
• väitösvalmisteluja
• kaamosvalojen aikaa
• joulufiiliksen luomista
• itseeni ja kotiin käpertymistä
• sekä tähänastisen elämäni jännittävimmän päivän ja ehkä suurimman saavutuksen väitöksen muodossa

 

Töissä olen syksyn mittaan tehnyt jälleen uusia aluevaltauksia, aloittanut poliklinikkatyöskentelyn uudella poliklinikalla ja todennut ilokseni, ettei tarvinnut päivystämistäkään alkaa opetella aivan alusta pitkähkön poissaolon jälkeen. Ensi vuoden työsuunnitelmatkin ovat suurin piirtein valmiina - ainakin ajatuksen tasolla.

 

Suurimpana vapaa-ajan aikasyöppönä on ollut tietenkin lähestyvä väitös. Esitarkastus viivästyi parilla viikolla, mikä tuotti lisäpainetta aikatauluihin. Monet illat ja viikonloput käytin väitöskirjani yhteenvedon korjauksiin ja painokuntoon saattamiseen. Lisäksi ovat kaikki järjestelyt väitökseen ja karonkkaan liittyen, mitkä nekin tuovat oman stressinsä tilanteeseen.

 

Onneksi enää hetki, ja sitten väitös on ohi. Kaikessa kiireessä, työn ja perheen ohessa valmistellessa välillä tuntuu, ettei mieli oikein ehdi mukaan. Luulenpa, että koko juttu iskostuu tajuntaan vasta sitten, kun kaikki on jo takana päin. 

 

Vaikken väitöstä varsinaisesti odotakaan, ennemmin päinvastoin, toivon, että kaikesta huolimatta pystyn edes jollain tasolla siitä kaikesta nauttimaan. On se kuitenkin ainutkertainen (en todellakaan aio väitellä toista kertaa!) tapahtuma, joka varmasti jää muistoihin.

 

Väitöksen jälkeen on pari vapaapäivää, joiden jälkeen jatkan töitä normaalisti. Joulun vietän tänä vuonna töissä, joten joulunpyhätkään eivät tarjoa hengähdystaukoja. Oma syyni toki, koska itse menin tarjoutumaan. En silloin ajatellut asioita ihan loppuun saakka, mutta näillä mennään.

  

Joka tapauksessa paljon kaikkea uutta ja jännää on luvassa, pieniä valonpilkahduksia pimeyden keskelle. Kuluva vuosi on ollut oikeastaan aika kauhea, mutta onneksi kesäkuisen leikkauksen jälkeen kurssi kääntyi, ja olen päässyt toipumaan oikeastaan melko hyvin. Silti olen helpottunut ja onnellinen, kun tämä vuosi lopulta päättyy.

Nyt takaisin lektion kimppuun - sekin on vielä kesken. Pitäkää peukkuja, että saan kaiken tarvittavan tehtyä ennen väitöstä!

Väitöskirjatutkijana II: Rahoitus

Rahoitus oli yksi niistä asioista, jotka kiinnostivat väitöskirjatutkijuuteen liittyen. Se on ymmärrettävää, sillä jokainen tarvitsee rahaa elääkseen eikä väitöskirjatutkija ole tässä asiassa poikkeus. Rahoitukseen liittyvät kiemurat tulevat vähitellen tutuksi, mikäli jatko-opintoihin mielii, mutta kuten aiemmassakin postauksessani Väitöskirjatutkijan työ, myös tässä tuon esiin rahoituskuvioita omasta näkökulmastani. Sivuan tietenkin myös muita mahdollisuuksia, mutta koska olen itse apurahatutkija, siitä on helpoin tuoda esiin plussia ja miinuksia.

 

  

 

Karkeasti jaoteltuna päätoimiset tohtoriopinnot ja väitöskirjatyön voi rahoittaa usealla tapaa: 

1) työskentelemällä yrityksessä, jonne väitöskirja valmistuu

2) saamalla yliopiston "palkkapaikan" eli palkallisen väitöskirjatutkijan työn 

3) apurahalla, joita useimmin myöntävät säätiöt

4) oman toimen ohella eli esim. työn ohessa (käytännössä vapaa-ajalla)

Itse edustan vaihtoehtoa 3 (ja osin myös vaihtoehtoa 4) useista syistä. Apurahatutkijana työskentely on joustavampaa kuin edellämainitut muut vaihtoehdot. Haluan yhdistää kliinistä työtä tutkijan arkeen, koska myös erikoistuminen on minulle tärkeää, enkä halunnut jättää kliinistä työtä kokonaan tauolle väitöskirjatyöskentelyn ajaksi. Apurahojakin on monenlaisia, lyhyempiä ja pidempiä, ja omani ovat keskittyneet lyhyisiin 1-3 kk työskentelyn mahdollistaviin rahoituksiin. Vapaa-aikani on kiitettävän täynnä jo nykyisellään, joten pelkästään työn ohessa väitöskirjan edistäminenkään ei omalla kohdallani tule kyseeseen, vaikka opintojen aikana väitöskirjaa työstinkin, ja viimeistely on tapahtunut suureksi osaksi työn ohella.

 

Apurahatutkijana on etujen lisäksi paljon selvitettäviä ja hoidettavia asioita. Ensinnäkin apurahahaut on hoidettava itse, seurattava hakuaikoja ja noudatettava erilaisia hakuohjeita. Suurempien rahoitusten hakeminen on usein työläämpää kuin pienempien, ja eri säätiöiden erilaiset hakuohjeet aiheuttavat välillä harmaita hiuksia, kun tuntuu, että tutkimussuunnitelmaa saa jatkuvasti muokata erilaisten ohjeiden mukaan. Myöntöprosentti vaihtelee eri aloilla ja eri säätiöillä paljon. Apurahatutkijana joutuu siis jatkuvasti huolehtimaan jatkorahoituksesta, sillä usein apuraha myönnetään korkeintaan vuoden ajaksi kerrallaan. 

 

Yksityiseltä taholta (eri säätiöt) saatu apurahatulo on verotonta tiettyyn summaan saakka, joka v. 2024 oli 26 269,46 e/v (vero.fi). Tämän ylittävästä summasta maksetaan veroa. Valtiolta, kunnalta, hyvinvointialueelta tai muulta julkisyhteisöltä tai Pohjoismaiden neuvostolta saadut stipendit, opintorahat ja muut apurahat ovat kuitenkin verovapaita ilman ylärajaa. Lisäksi apurahatutkijan on huolehdittava MELA-maksusta, joka vastaa lähinnä työeläkettä palkkatyössä olevilla. MELA-maksua ei kuitenkaan tarvitse maksaa alle 4 kk mittaisesta rahoituksesta.Tästä ei ole omakohtaista kokemusta, koska en ole yli 4 kk mittaista yhtäjaksoista rahoitusta hakenut tai saanut.

 

Koska väitöskirjatyöni olen suurimmaksi osaksi tehnyt opintojen tai palkkatyön ohella, voisin ajatella, ettei rahoitus tai sen puute ole minua stressannut yhtä paljon kuin jos koko toimeentuloni olisi ollut apurahoista kiinni. Hylkäävät päätökset etenkin perätysten tulleina ovat kieltämättä olleet välillä kitkeriä, vaikka myöntäviäkin päätöksiä olen saanut mukavasti. Alakohtaiset erot rahoituksen saannin "helppoudessa" ovat varmasti merkittäviä, vaikkei rahoituksen saaminen ole suoranaisesti helppoa kenellekään apurahatutkijalle.

 

Rahoituskuvioita ja tohtorikoulutuksen toimeentuloa pohtivalle haluaisin sanoa rohkaisevat sanat: asioilla on tapana järjestyä. Rahoitus järjestyy usein tavalla tai toisella, vaikkei välttämättä siten kuin itse on etukäteen ajatellut. Lisäksi haluan rohkaista hakemaan apurahoja jo heti tutkimustyön alkuvaiheessa. Vaikka usein sanotaankin, ettei rahoitusta saa ennen ensimmäistä julkaisua, sekin on mahdollista. Itsekin taisin ensimmäisen näistä pienistä apurahoista saada, vaikkei yhtään julkaisua vielä ollut. Varmemmin onnistuu, kun tutkimus on pidemmällä, vaikkei siitäkään ole takeita. 

 

Apurahahauissa varmaa on ainoastaan se, että se joka ei hae, jää varmasti ilman. Aina kannattaa yrittää, mutta pettymysten sietoa tässä hommassa joutuu kyllä kasvattamaan. Lopputulos - saatu rahoitus - kuitenkin lopulta kuittaa aiemmat vastoinkäymiset.

Tsemppiä meille kaikille!

 

Uutta ja vanhaa

Moikka! Huhtikuun alussa aloitin vaihteeksi uudessa työpisteessä. Erikoistumisen aikana saa kyllä tottua uusiin alkuihin, erilaisiin työnkuviin ja työympäristöihin. Tämä paikka sinänsä oli minulle tuttu, sillä olen aiemminkin kyseisessä työpaikassa työskennellyt. Se oli työtä aloittaessa sekä etu että haitta: etu siksi, että suurin piirtein tiesin käytännöt, työtilat ym, mutta haitta siksi, että ilmeisesti ajateltiin, etten tarvitse minkäänlaista perehdytystä. Kuitenkin muutamassa vuodessa oli tapahtunut paljon, potilastietojärjestelmän muutos oli edennyt eikä tiettyjä palveluita ollut enää saatavilla.

  

 

Niinpä työtä aloittaessani pölähdin saman tien keskelle moniammatillista palaveria koskien potilaita, joista yhtäkään en ollut tavannut, oletuksena se, että osastonlääkärinä otan tilanteen haltuun. Otinhan minä, koska mitä muutakaan olisin voinut tehdä. Parin viikon jälkeen tilanne alkoi olla oikeasti hallinnassa ja perustyöni keveni mukavasti. Päivystyksiä on paljon, vähintään 5/kk, mutta onneksi ne ovat lyhyitä, arki-iltaisin muutaman tunnin ja viikonloppuisin kuusituntisia. 

 

Vaikka alku olikin melkoinen hyppy suoraan syvään päätyyn, olen suoriutunut hienosti. Pidän osastotyön luonteesta kovasti ja poliklinikkatyöskentelyn jälkeen toimin varsin mielelläni osastonlääkärinä. Vaikka nykyisessäkin työssäni kuntoutus on keskeinen osa-alue, useinkaan ei ole kiire mihinkään, vaan asioita voidaan pohtia ja selvitellä rauhassa. Elämän loppuvaiheet ja niistä keskusteleminen ovat jälleen työni ydintä. Pyrin siihen, että jokaisella hoitosuunnitelmat olisivat selvillä, jotta yllättäviltä tilanteilta vältyttäisiin.

  

  

Työyhteisö on ottanut minut tosi kivasti vastaan, ja koen jo nyt olevani osa porukkaa. Työssä jaksamisen ja viihtymisen kannalta työyhteisöllä on valtava merkitys. On ollut upeaa huomata myös oma kehityskaareni suhteessa siihen kandiminään, joka tuolla aikanaan työskenteli. Silloin en oikeastaan uskonut, että lääkärin työ voisi koskaan olla minulle "helppoa ja kevyttä", mitä se nyt ainakin ajoittain on. Tietenkin epävarmuus on usein läsnä edelleenkin, mutta erittäin erittäin paljon harvemmin kuin aiemmin. Toisaalta olen aina tiennyt olevani sitä lajia, jonka pitää oppia asiat pohjia myöten, mutta kun urakka on tehty, jatkossa on todellakin paljon helpompaa.

 

Kaikenlaista huolenaihetta on tälläkin hetkellä tummina pilvinä taivaalla, mutta kovin toivon, että ne väistyvät ajallaan ilman suurempia myrskyjä. Työ on antanut muuta ajateltavaa, ja väitöskirjan yhteenvetokin on edennyt omalla painollaan. Kohta on liki puolet tätä vuotta jo takana, joten taitaa jäädä haaveeksi väitteleminen vielä tämän vuoden puolella. Isompien murheiden rinnalla se on pientä, vaikka jatkuvat viivästykset milloin mistäkin syystä harmittavat kovin.

  

 

Eteenpäin mennään, ja se on tärkeintä. Välillä on tietysti hyvä pysähtyä ja katsoa, mihin saakka on jo päässyt. Kaikesta huolimatta juuri nyt, juuri tässä on hyvä olla. ❤

 

Alkuvuotta

Heipä hei, vuosi 2025! Tammikuu alkoi melkoisen tiiviisti, koska olin töissä jo heti uudenvuodenpäivänä. Tämä on muuten ensimmäinen tammikuu sitten vuoden 2015, kun olen töissä enkä opiskelemassa tai väitöskirjaa edistämässä. Viimeisinkin tietty on työtä, mutta hyvin erilaista kuin kliininen työ, joten siksi lasken sen eri kategoriaan.

 

Tammikuun alusta alkoi myös 80 % työaika, mikä tarkoittaa, että suuri(n) osa perjantaipäivistä on minulla tammi-helmikuussa vapaana. Ensimmäinen vapaapäivä minulla oli viime viikolla, mutta aamulla istuin junassa 2,5 tuntia ja iltapäivällä toisen mokoman, sillä käytin päivän siihen, että hoidin läheiseni terveysasioita, kun kerrankin siihen oli tilaisuus arkipäivänä. Ei siis varsinaisesti voi puhua vapaapäivästä eikä varsinkaan väitöskirjan edistämisestä - se kun on yksi lyhennetyn työaikani tarkoituksista.

Poliklinikkatyöskentelyn olen ottanut yllättävän sujuvasti haltuun. Kuten aikanaan terveyskeskuksessa, myös polilla aikataulutus on minulle suurin haaste. Listalla on tietty määrä potilaita ja tehtävää, ja kaikki tulisi saada hoidettua päivän aikana. Ensimmäisellä kokonaisella viikolla en päässyt kertaakaan ajoissa, mutta viime viikolla jo pääsin. Tietysti hoidettavat asiat vaihtelevat ja etenkin, jos on runsaasti lausuntoja tehtävänä, päivät helposti venähtävät, koska väljyyttä aikataulussa ei välttämättä ole. Yksinäiseksi kyllä toisinaan tunnen oloni omassa huoneessani kököttäessäni, mutta onnea ovat lounastauot ja (työ)kaverit, joiden kanssa pääsee tätäkin elämänvaihetta jakamaan.

 

Tällä hetkellä ei tunnu, että välttämättä koko työuraani haluaisin poliklinikalla tehdä. Kaipaan osaston tiimityötä ja vapaampaa aikataulutusta! Oma kokemukseni on vielä varsin vähäinen, joten saattaapa olla, että mieleni muuttuu vielä. Meillä on useita eri poleja, joille potilaat ohjataan tulosyyn mukaan, joten työpisteestä riippuen työ voi olla hyvin erilaista omine erityispiirteineen, vaikka periaatteessa samanlaista työtä tehdäänkin.

Päivystykset pyörivät entiseen malliin, vaikkakin joulu- ja tammikuussa minulla on tavallista enemmän päivystyksiä. Tavallaan niistäkin olen oppinut pitämään enemmän, koska siellä sentään näkee työkavereita. Päivystämisen koen edelleen raskaana, sillä 12-tuntiset työvuorot eivät ole minulle parhaiten sopivia, vaikka aikanaan olen 14-tuntisiakin kiireisiä työvuoroja tehnyt. Jatkuva rytmin kääntäminen taitaa kuitenkin rasittaa minua eniten.

 

Kaikkinensa aivan mukavasti on tämä vuosi alkanut. Viime vuonna moni terveysongelma helpottui joten toivon saman jatkuvan tänä vuonna. Enimmäkseen toivon tasaista arkea, sillä se on ihan parasta ❤

Vuosi 2024

Vuoden 2024 tammikuussa listasin toiveitani alkaneelle vuodelle. Etukäteen ei koskaan tiedä, millaiseksi vuosi muodostuu, joten siksi aina jännittää julkisesti ilmoitella omia toiveitaan. Kaikki toiveet eivät tokikaan toteutuneet, mutta moni asia kyllä. Tärkeimpinä toteutuneina tavoitteina työn osalta mainittakoon omalla alalla työskenteleminen, koejakson suorittaminen ja pysyvän erikoistumisoikeuden vastaanottaminen.

 

Tutkimustyö tarjosi vuoden aikana niin valtavia haasteita kuin onnistumisen iloakin. Kolmannen osatyön aineiston mukanaan tuomat ongelmat aiheuttivat harmaita hiuksia, mutta onneksi loppuvuotta kohti sekin kesyyntyi edes hieman. Esiinnyin ensimmäistä kertaa englanniksi keväällä ja sain ensikertalaiseksi valtavan hyvää palautetta. Lisäksi sain antaa englanniksi haastattelun kansainväliseen lehteen toisesta artikkelistani, mikä oli ehdottomasti yksi tutkimusvuoteni kohokohdista. Tämän vuoden jälkeen olen taas astetta valmiimpi tutkija, sillä moni mielensisäinen este on tänä vuonna ylitetty.

Koska teitä kaikkia tietenkin (eikös?) kiinnostaa, miten näille tavoitteilleni kävi, tässä värikoodattuna kaikki vuoden 2024 toiveeni:

• saisin väitöskirjani esitarkastukseen saakka
• suoriutuisin erikoistumisen koejaksosta kunnialla
• kasvaisin ammatillisesti yhä enemmän, mutta kohtuullisella hinnalla
• oma alani osoittautuisi minulle oikeasti omaksi
• terveysmurheeni pysyisivät kurissa
• ehtisin enemmän päivittää tätä blogia
• saisin ja saisimme elää mahdollisimman hyvää, tasaista ja tylsääkin arkea
• pääsisin taas paremmin kiinni säännöllisen liikunnan rytmiin
• syksyllä istuttamani kukkaset kukkisivat
• olisi paljon mukavia hetkiä yksin, perheen ja ystävien kanssa
• elämä kohtelisi meitä kaikkia hyvin
  

 

Yllättävän suuri osa tavoitteistani toteutui täysin ja loputkin edes osittain. Suuri osa asioista on sellaisia, joihin ei oikein itse voi täysin edes vaikuttaa. Esimerkiksi väitöskirjan saattaminen esitarkastukseen olisi vaatinut paitsi paljon omaa panostustani myös aineiston saamisen ajallaan sekä tietysti ohjausta. Koska syksyllä myös koin jälleen yhden leikkauksen ja siitä toipumisen, kolmen kuukauden mittainen tutkimusjakso typistyi kahden kuukauden mittaiseksi. Siksikin väitöskirjan valmistuminen siirtyy ensi vuoteen. Samalla tämä "luovuttaminen" oli kapinointia sisäistä suorittajaani vastaan, koska tosiasiassa minulla ei ole kiire mihinkään ja vuosi 2025 on aivan yhtä hyvä väittelyvuosi kuin tämäkin vuosi olisi ollut. 

Vuodelle 2025 jää tavoiteltavaksi paitsi tohtorintutkinnon valmistuminen, yleisen tasapainon (kts. yst. blogin nimi) etsiminen, oman paikan löytäminen erilaisista työympyröistä sekä harrastusten, etenkin liikunnan, mahduttaminen omaan, jokseenkin kiireiseen arkeen. Blogi jäi harrastuksistani ehkä eniten paitsioon, vaikka edelleenkin juuri pitkät, polveilevatkin tekstit ja ajatuksella valitut kuvat ovat minulle mieluisin tapa itseäni ilmaista. Kiireisestä arjesta kuitenkin kielii myös se, ettei kaikkea haluamaansa ehdi tekemään. Joskus tulee jälleen aika, jolloin vapaa-aikaa on enemmän kuin tarpeeksi. Ennen sitä nautitaan (niin paljon kuin mahdollista) ruuhkavuosista.

 

Kaikkinensa vuosi 2024 oli enemmän kaikkea kuin osasin kuvitella: parempi, haastavampi, raskaampi, opettavaisempi, onnellisempi. Mitä tuokaan tullessaan vuosi 2025?

 

Tulevaisuuden haaveita

Jokainen tavoite on ensin unelma, pikkuinen haaveenhaitula jossain horisontissa. Jos haave tuntuu omalta, siitä tulee tavoite ja sitten totta. Näin minulle on käynyt monta kertaa. Ensimmäinen, alkuperäinen haaveeni oli äitiys, ja vaikka olin äidiksi tullessani nykymittapuulla suorastaan teini (jota en oikeasti ollut), olin kerennyt asiasta haaveilla vuosia ja taas vuosia. 

 

Ammatillisessa mielessä isoja tavoitteiksi muuttuneita haaveita oli kaksi, ensimmäinen ja nykyinen ammattini. Molemmat olivat juuri sitä, mitä sillä hetkellä halusin ja toivoin toteutuvaksi. Luulin, että tarina päättyisi toisten opintojeni valmistumiseen. Rehellisesti sanoen ajattelin, että "peruslääkärin" työnkuva on minulle aivan hyvä ja riittävä työurani loppuun asti. Joku minut hyvin tunteva olisi voinut heti sanoa, ettei pidä paikkaansa. :D

 

 

Siispä tässä ollaan, erikoistumisen alkutaipaleella, tohtorintutkintoa viimeistelemässä. Olen päässyt luennoimaan, jopa pitänyt siitä, ja alkanut pohtia, miten saan tulevastakin työurastani mielekästä. Tutkimustyö on jälleen kerran napannut minut vahvasti otteeseensa, vaikka jääkin aina kliinistä työtä tehdessä taka-alalle.

 

Uusimmaksi, mutta tuskin viimeiseksi tulevaisuuden haaveekseni mainittakoon siis postdoc-jakso ulkomailla. Olen äärimmäisen varovainen sanomaan mitään haaveitani ääneen edes siinä vaiheessa, kun ne ovat viittä vaille toteutuneita tavoitteita. Mutta koska haluan antaa rehellisemmän kuvan siitä, mitä kaikkea se, mitä teen, vaatiikaan, tarkoittaa se myös avoimuutta. Pahoin pelkään, että joillakuilla on edelleenkin sellainen käsitys, että pääsin lääkikseen siinä sivussa ja puolivahingossa, vaikka totuus on kaikkea muuta: kovaa, päämäärätietoista työtä tavoitteen eteen.

 

Postdoc siintää siis horisontissa pikkuisena haaveenhaituvana eikä ole lähelläkään muuttumista tavoitteeksi. Haave tarkoittaa, että nyt minulla on taas yksi syy lisää saada väitöskirja valmiiksi, sillä postdocina ei voi olla ilman tohtoriksi valmistumista. Hetkittäin uudellakin työurallani on käynyt mielessä, tätäkö tämä sitten on seuraavat vuodet ja vuosikymmenet. Olen todennut, että mikä tahansa alkaa tuntua työläältä ja raskaalta, jos sitä on ihan pakko tehdä. Haluan pitää mielen ja mahdollisuudet avoimina ja ajatella, että aina on vaihtoehtoja. Ihan aina.

Siksi haaveilen. Haaveiletko sinäkin?

Erikoistuminen III: Koejakso

Puolivuotinen koejakso omalla alallani on ohi. Hyväksyntää ei tarvinnut jännittää, sillä jo puolivälissä minulle sanottiin väliarviossa, että koejakso hyväksytään, kun puoli vuotta on täynnä. En tiedä, kuinka tavallista tämä on, mutta pidän sitä ihan hyvänä merkkinä siitä, että olen valinnut itselleni sopivan alan. Tietysti erikoistuminen on jo itsessään kasvamista niin ammatillisesti kuin ihmisenä, mutta koska elämää ja työuraa takanani on jo, tunnen itseni, kiinnostuksenkohteeni ja osaamiseni jo melko hyvin. Uskon, että tämä myös näkyy ulospäin.

 

 

Koejakso on käytännössä ollut ihan tavallista työtä. Olen koko puolivuotisen työskennellyt akuuttipuolella eli päivystyksessä, tehovalvonnassa ja akuuttiosastolla sekä näiden lisäksi uudessa kuntoutusyksikössä, joka on tavallaan jatkumoa akuuttiosastotyölle. Poliklinikalle en vielä ole päässyt - tai joutunut, riippuu, miten asiaa katsoo. Koejakso eroaakin perustyöstä oikeastaan vain arviointien osalta. Koejakson aikana erikoistuva on - tai siltä se välillä tuntuu - suurennuslasin alla, ja hänen valmiuksiaan arvioidaan suhteessa erikoisalaan. Alku- ja loppukeskusteluiden lisäksi pidetään väliarvio. Keskusteluissa käydään lähikouluttajan kanssa kahden kesken läpi koejakson tavoitteet ja niiden saavuttaminen, erikoistujan omat kokemukset samoin kuin työyhteisön ajatuksia erikoistujasta ja tietysti tarpeen mukaan puututaan ongelmiin. 

 

Varsinaisesti erikoistumisen etenemistä arvioidaan EPA-arvioiden myötä. Luotettavasti osoitettu pätevyys (Entrustable Professional Activity, EPA) on uusi erikoistumisen osa-alue, jonka perusteella arvioidaan erikoistujan osaamisen kehittymistä. Asteikko on viisiportainen: 1 on alin ja 5 korkein arvio, jonka voi saada. Erikoistumisen alkuvaiheessa pyritään siihen, että toiminta onnistuu epäsuoran ohjauksen alaisena (EPA-arvio 3) esimerkiksi niin, että seniori on puhelimen päässä. Vuosien ja erikoistumisen edetessä tavoitteena on, että erikoistujasta kokemuksen myötä kasvaa itsenäinen erikoislääkäri. Koejaksoon kuului kaksi EPAa, potilaan haastattelu ja tutkiminen sekä etupäivystäjänä toimiminen. 

 

Mutta takaisin asiaan eli koejaksoon. Jännitin tätä jaksoa aika paljon etukäteen. Solahdin kuitenkin nopeasti työyhteisöön ja unohdin olevani arvioinnin kohteena. Onneksi unohdin, sillä olisi aika raskasta tehdä puoli vuotta töitä tietoisena siitä, että itseä arvioidaan jatkuvasti. Koejakson aikana olen saanut ainakin akuuttipuolesta hyvän käsityksen, samoin kuin yleisimmistä sairauksista, joita alallani hoidetaan. Olen kasvanut valtavasti oman alani ammattilaisena ja tiedän vielä paremmin kuin aiemmin, että tämä ala on minua varten. Koejakson perusteella tiedän myös sen, etten vuosikausia tässä perhetilanteessa pysty tekemään tätä tahtia töitä. Siksi aloitan vuoden alusta 80 % työajan.

 

Työ on ollut alkuun hyvin helppoa ja kevyttä, sitten raskaampaa, välillä kohtuutontakin. Olen jakson aikana myös käynyt keskusteluja työnkuvastani, jotta olen saanut rajattua työmäärääni kohtuullisemmaksi. Päivystykset ovat yksi iso kuormitustekijä varsinkin kesän lomakautena. Se on vaatinut paitsi itseltäni myös perheeltäni erilaista asennoitumista työhön ja muuhun elämään, vaikka päivystänyt olen aiemminkin, sillä tämän jakson aikana olen ensimmäistä kertaa lääkärinä työskennellyt myös öisin. 

 

Koejaksolla olen oppinut paljon, nauranut usein, itkenytkin välillä. On ollut etuoikeutettu olo siitä, että saan tehdä näin mukavaa, antoisaa, tärkeää ja merkityksellistä työtä. Ajoittain on tuntunut, että mieluummin tekisin mitä tahansa muuta, mutta niissä hetkissä lienee puhunut enemmän väsymys kuin minä. Toisinaan on pitänyt muistuttaa itseään ja muitakin siitä, että olen aivan alussa tässä työssä, eikä minulta voi odottaa sellaista suoriutumista kuin vaikkapa loppuvaiheen erikoistuvalta. Samalla olen kuitenkin nauttinut luottamuksesta, jota minua ja ammattitaitoani kohtaan on osoitettu, vaikka olenkin lääkärinä hyvin tuore tapaus.

 

Kaikkinensa näen koejakson hyvänä nimensä mukaisena testijaksona, jossa pääsee testaamaan, onko juuri tämä ala juuri minua varten. Minä suuntaan mielelläni nyt kohti lopullista erikoistumisoikeutta, sillä koejakso viimeistään varmisti, mikä minusta tulee isona. (Voi minusta tulla vielä isompana vaikka mitä muutakin, mutta asia kerrallaan!)

 

Kysymyksiä koejaksoon liittyen?

Kohta lomalla

Tämä viikko vielä, sitten koittaa lyhyt mutta toivottavasti sitäkin antoisampi kesäloma! Viime aikoina työ on ollut ehkä innostavampaa kuin koskaan, mutta välillä myös kovin työlästä ja raskastakin. Työn kuormitustason huomaan olevan itselleni liikaa siinä vaiheessa, kun työt tulevat uniin ja etenkin, kun alan vapaa-ajalla kyseenalaistaa, teinkö töissä kaiken tarvittavan ja teinkö ne oikein. Vajaan viiden kuukauden aikana tämä on ollut onneksi tosi harvinaista, mutta loman lähestyessä stressitasot ovat jälleen nousseet tuoden mukanaan edellä mainittuja ikäviä lieveilmiöitä.

Koejakso on lopuillaan, kohta 5/6 takana. Vielä on tarvittavat arvioinnit pyytämättä (omalla alallani koejakson aikana arvioidaan potilaan haastattelu ja tutkiminen sekä etupäivystäjänä toimiminen). Pitänee aktivoitua tällä viikolla arviointien osalta, jottei tarvitse loman jälkeen enää niitä murehtia. Ehkä tiedättekin, kuinka paljon stressaan kaikennäköisiä arviointeja, joten puolivahingossa olen tullut lykänneeksi näitäkin arviointitilanteita pidemmälle kuin alunperin ajattelin.

 

Sitten viimeisimmän kuulumispostauksen olen entistäkin paremmin juurtunut uuteen työyhteisööni, löytänyt itselleni sopivia työtehtäviä ja varovaisesti alkanut ajatella/suunnitella koejakson jälkeisiä työkuvioita. On ollut ihanaa huomata, kuinka paljon luottamusta olen osakseni saanut niin kokeneemmilta kollegoilta kuin muiltakin ammattiryhmiltä - ja etenkin on ollut mahtavaa, että olen kokenut myös olevani tämän luottamuksen arvoinen. Onnelliseksi minut on tehnyt varsinkin se, kun pystyn työssäni hyödyntämään niin paljon myös aiempaa, arvokasta sairaanhoitajan työkokemusta.

Kaikkinensa omalla alalla työskentely on ollut kivaa. Täydellistä se ei tietenkään ole, mutta paljon mukavampaa ja innostavampaa kuin esimerkiksi tk-jaksolla. Olen tosi iloinen siitä, että tajusin tehdä tk-jakson pois alta heti valmistumisen jälkeen, koska nyt, kun olen päässyt oman alan työni makuun, tekee mieli vain jatkaa tällä tiellä. Totta kai pidätän itselläni oikeuden mielenmuutoksiin, koska elämästä ei ikinä tiedä, mutta juuri tässä, juuri nyt on hyvä olla.

 

 

Loma tulee todellakin tarpeeseen, sillä sen verran kaikkea uutta ja ihmeellistä on tullut vajaan viiden kuukauden aikana vastaan. Toisinaan tarkoituksella palautan mieleeni ensimmäisiä päiviä ja viikkoja uudessa työpisteessä, jotta muistan, kuinka kaukaa ja kauas olen tullut. Välillä on hyvä pysähtyä prosessoimaan nähtyä ja koettua, ja mikä tärkeintä, antaa töiden sijasta suurin osa ajastani heille, jotka ovat elämäni päärooleissa ❤ 

 

Juhannus oli tarkoituksella erittäin vähäeleinen ja rauhallinen. Olen sen verran väsynyt työstäni, etten suoraan sanottuna olisi jaksanutkaan matkata minnekään enkä seurustella kenenkään perheen ulkopuolisen kanssa. On ihanaa, kun osaan nykyään tehdä tämänkaltaisia itselle sopivia ratkaisuja sen sijaan, että yrittäisin viimeisillä voimillani pinnistellä täyttääkseni jonkinlaisia sosiaalisia normistoja, joita oikeastaan en edes allekirjoita. Joka tapauksessa nyt vietettyäni lähes kokonaisen juhannuksen rakkaimpieni kanssa ja osan siitä ihan yksikseni peiton alla lueskellen koen saavuttaneeni sen, mitä vapailta toivon: lepoa, rauhaa ja latautumista. 

 

 

Enää muutama hassu työvuoro ennen lomaa. Nekin tuntuvat tässä vaiheessa kovin työläiltä. Joka tapauksessa päivät kuluvat, vuoro kerrallaan menee ohitse ja loma koittaa ihan kohta.

Tsemppiä muillekin puurtajille ja rentouttavaa lomaa lomailijoille!

 

Toivepostaus: my day

Voi apua, toivepostaukseni on ihan jäänyt vaille huomiota! Aloitin tämän postauksen jo pari kuukautta sitten, mutta parempi myöhään kuin ei milloinkaan. Siispä nyt raotan teille mysteeriä siitä, millaista on erikoistuvan lääkärin elämä. Tosin ei siinä mitään mysteeriä ole, kun ihan tavallista elämää tässä eletään. Luonnollisesti yksityiskohtiin en mene etenkään työni osalta, vaikka se varmasti teitä erityisesti kiinnostaisi - kysymyksiä toki saa aina esittää, jos jokin jää mietityttämään! Päivävalinnassa näkyy uuden työn aloituksen aikaansaama väsymys, mutta varmaan ihan hyvä tuoda sitäkin puolta esille. 

 

5.30 

Herätys! (Tunnustan, että olen oppinut torkuttamaan sitten viime my day -postaukseni, eli nousen vasta 5.45)

5.45 - 6.45 

Aamutoimet, kahvin keittelyt, töihin valmistautuminen. Rakastan hiljaisia aamuja, kun muu perhe herää vasta silloin, kun minä olen jo lähtenyt. Tänään kuitenkin nuorin on seurana aamupalalla, sillä hänellä on flunssaa eikä hän saanut nukuttua kovin hyvin. Totuuden nimessä en saanut minäkään hänen tultuaan keskellä yötä viereeni köhimään ja pyörimään :D

6.45 - 7.45

Työmatkalla, vaatteiden vaihto töissä. Töitä aloittaessa yllätti taas, kuinka paljon pitää varata aikaa vaatteiden vaihtoon ja työpisteelle siirtymiseen. Terveyskeskustyössä oli niin helppoa ja nopeaa vaihtaa vaatteet omassa huoneessa ennen töiden aloittamista. 

 

 7.45 - 11.30

Työpäivä alkaa meetingillä, joka kestää puolisen tuntia. Sen jälkeen siirrymme osastolle, jossa jaamme potilaat, perehdymme heidän asioihinsa ja saamme kuulla hoitajien raportin. Osastokierrolle lähdemme tänään seniorin ja toisen erikoistuvan kanssa. Välillä kierrämme omat puoliskomme osastosta yksin, mutta välillä seniori on mukana ja oikein kiva niin. On mukava saada seurata, miten kokenut kollega tietyt tilanteet ja asiat hoitaa. 

Tällä kertaa mukanamme on myös vaihto-opiskelija, jolle välillä selitämme asiat englanniksi. Kierron jälkeen siirryn erikoistuvien kansliaan aloittelemaan kierron jälkeisiä paperihommia. Se jää kuitenkin haaveeksi, sillä vaihto-opiskelijaa kiinnostavat suomalainen terveydenhuoltojärjestelmä ja tiettyjen potilaiden hoito. Vastailen hänelle parhaani mukaan ja opin itsekin mm. sen, ettei hänen kotimaassaan erikoistumiseen kuulu pakollista tk-lääkärin työtä, toisin kuin vaikkapa meillä Suomessa.

11.30 - 12.00

Syömässä työpaikkaruokalassa toisen erikoistuvan ja vaihtarin kanssa. Näen yhtä kaveria, jonka kanssa vaihdan pari sanaa. Aina mukavaa nähdä tuttuja näinkin isossa sairaalassa!

12.00 - 15.30

Iltapäivällä teen osastolla paperihommia, epikriisejä, decursuksia, yhden B-lausunnon, reseptejä ja sen sellaista. Yksi kotiutus oli jo kierron jälkeen selvä, mutta vähän yllättäen tulee nopealla aikataululla toinen kotiutettava, joten iltapäivä hurahtaa nopeasti. Vielä on rutiineissa vähän hakemista, eikä ihme, sillä sen verran paljon tulee uutta asiaa joka päivä.

 

15.30 - 16.30

Kotimatkalla näen jopa auringon pilkahduksen, näin se päivä pitenee! Kotona odottaa flunssainen mutta varsin virkeä kuopus, jolla on paljon asiaa.

16.30 - 17.30

Päivällisaika. Osa lapsista on kavereillaan, mutta kotona olijoiden kesken jaetaan ruokailun lomassa päivän kuulumiset.

17.30 - 18.30

Lupasin hoitaa erään tutkimushomman tänään, joten eipä auta ei, kone esiin ja hommiin! Tunti siinä vierähtää, kun selvitän analyysiin tarvitsemiani tietoja. Naputtelen sähköpostiviestin ja lähetän sen eteenpäin. Rekisteröidyn erääseen symposiumiin, jonne olen aikeissa lähettää abstraktin. Kirjaan kalenteriin abstraktin lähettämisen deadlinen, jotta varmasti teen sen ajoissa.

18.30 - 

Yleistä peruselämää, lasten läksyjen varmistelua, huomisten tavaroiden etsimistä, iltapalan tarjoamista, pahimpien sotkujen siivoamista......

 

20.30

Lapset on saatu ruokittua ja iltatoimet tehtyä. Jokainen on rauhoittunut huoneeseensa. Itsekin vietän rauhallista iltaa lukemisen merkeissä. Tällä hetkellä kesken on Tuomas Kyrön Kirjoituskonevaras.

21.30 

Talo hiljenee, nyt nukkumaan! Huomenna sama rumba jatkuu. :)

 

------------------------------------------------------------------------

Tätä tekstiä lukiessa muistui taas mieleen tämän työn alkutaival. Muutamassa kuukaudessa olen tehnyt kaikenmoisia aluevaltauksia ja kokenut osaamisessa harppauksia, jollaisia en ikipäivänä olisi uskonut tulevan vastaan näin lyhyen erikoistumisen aikana. On ollut ihanaa löytää tehtäviä, joihin minä sovin ja jotka sopivat minulle täydellisesti. Erittäin arvokasta on ollut todeta, kuinka paljon hyötyä ja iloa kaikesta aiemmin koetusta ja tehdystä on minulle ammatillisesti ollut. ❤

Koejakson puoliväli

Välillä on huvittavaa havahtua tosiasioihin eli vaikkapa siihen, että etukäteen stressiä aiheuttanut koejaksoni on jo puolivälissä - tai oikeammin sen yli, koska toukokuukin on jo loppupuolella. Koejakso on jo nimenä huoltaherättävä, koska ainakin itselleni tulee siitä sellainen olo ikään kuin koko jakson ajan minua testattaisiin jotenkin. Tavallaan niin onkin, mutta toisena puolena myös minä kokeilen, viihdynkö työssäni kyseisessä yksikössä ja onko kyseessä oma alani.

 

Sen suuremmitta pohjustuksitta suoraan asiaan, eli hyvin menee edelleen. Olen oppinut paljon, sopeutunut työyhteisöön ja työtahtiin ja jopa selviytynyt tähänastisista päivystyksistäni. Koejakson puolivälin paikkeilla pidetään väliarvio, jossa lähikouluttajan kanssa käydään läpi, onko tavoitteet saavutettu, löytyykö huolenaiheita/kehittämiskohteita ja kuinka jatketaan eteenpäin. Väliarvio tuli eteen vähän yllättäen, enkä ehtinyt sitä sen kummemmin stressata. Onneksi stressin aihetta ei todellisuudessa myöskään ollut, vaan todettiin, että koejakson tavoitteet on saavutettu, pärjään erikoistumisen vaiheeseen nähden hyvin ja että koejakso hyväksytään, kun puoli vuotta on täynnä. Positiivinen väliarvio tietenkin aiheutti helpotuksen huokauksen, sillä olisihan ollut kamalaa, jos työyhteisössä olisi ollut aivan erilainen käsitys minusta ja soveltuvuudesta alalle kuin itselläni.

 

Koko kolme kuukautta olen pyörinyt "akuuttipuolella" eli päivystyksessä, tehovalvonnassa ja osastotyössä. Näistä lempipaikkani taitaa olla osasto, sillä pidän rutiineista ja siitä, että jo aamulla on suurin piirtein tiedossa, mitä kaikkea päivään mahtuu. Tykkään kovasti ihmisten kanssa asioiden läpikäynnistä ja osastolla siihen on luonnollisesti paremmin aikaa ja mahdollisuus kuin päivystyksessä. Pidempiaikaisten suunnitelmien laatiminen on minulle luontaista, mikä on hyödyksi osastolla mutta välillä haitaksi päivystystyössä, jossa pitäisi osata suhtautua riittävän lyhyellä tähtäimellä. Kirjallisia töitä, kuten epikriisejä teen varsin mielelläni myöskin, joskin teho-osastolta toisaalle siirtyvistä potilaistakin näitä pääsee tekemään.

 

Täytyy silti sanoa, että olen ottanut päivystystyönkin haltuun paljon paremmin kuin ikinä osasin etukäteen kuvitella. Oli kauheaa aloittaa taas päivystyksessä vuosien tauon jälkeen, kun muistin asioita ja käytäntöjä vähän, mutten kuitenkaan tarpeeksi. Lisäksi painolastina oli ymmärrys oman roolini vaativuudesta sairaalan ainoana oman alani etupäivystäjänä. Yllättävää kyllä sain nopeasti rutiinia päivystystyöhön ja hurjasti uutta oppia, kun vietin päivystyksessä useamman viikon putkeen. 

 

Akuuttityössä on oma hohtonsa, sen myönnän: on superia olla itse se, joka pääsee diagnoosiin (jos pääsee), löytää kaikenlaista kiinnostavaa ja saa tehtyä oikeita asioita. Erikoissairaanhoidon päivystys on erityyppistä kuin perusterveydenhuollossa ja vaikuttaa ainakin toistaiseksi sopivan minulle ihan hyvin. Vuorojen kiireisyys vaihtelee paljon, mutta pääosin työtahti on ollut jos ei maltillinen, ainakin siedettävä. Mukaan mahtuu kuitenkin päiviä ja öitä, jolloin taukoja ei yksinkertaisesti ehtinyt pitää juuri lainkaan. Olenkin hyvin tyytyväinen siihen, ettei omassa yksikössäni tehdä 24 tunnin työvuoroja.

 

Tällä hetkellä olen työni suhteen tietynlaisessa suvantovaiheessa. Enää ei aamuisin jännitä mennä töihin (juu, olen heitä, joita viikkoja/kuukausia pienesti jännittää, mitä kaikkea töissä tulee vastaan) ja perustyö on alkanut jo rutinoitua, vaikka totta kai opittavaa riittää ihan varmasti koko erikoistumisen ajalle. Viime viikkojen kuormitusta joudun vielä hetken tasailemaan, mutta todella toivon, että ehdin kunnolla hengähtää, ennen kuin kesälomakausi ylimääräisine päivystyksineen alkaa.

Kauniita päiviä itse kullekin!

Palautumisharjoituksia

Ja näin ollaan jo huhtikuun puolivälissä! Pääsiäislomasta on jo aikaa, mutta se lämmittää edelleen siinä määrin, että kuvitan tämän tekstin pirteillä pääsiäiskuvilla. Työ on monista syistä taas tuntunut raskaammalta, joten neljän päivän vapaa tuli todella tarpeeseen. Mikään aktiiviloma pääsiäinen ei meille ollut, ennemmin päinvastoin, sillä kotoilimme oikein urakalla. Sentään pääsiäismaanantaina kutsuimme ystäväperheen kyläilemään. Viime vuodesta poiketen sain tämän pääsiäisen viettää ilman päivystyksiä, ja kyllä vaan vapaapäiviä osaa arvostaa enemmän, kun tietää, etteivät ne ole itsestäänselvyys. 

 

 

Palautuminen työstä ja muusta elämän rasituksesta on itselleni yksi jatkuvan oppimisen ja opettelun kohde. Olen elänyt elämää, jossa en ole oikeastaan koskaan palautunut, vaan väsyneenäkin lisännyt vain kierroksia, jotta saisin kaiken "pakollisen" tehtyä. Sitten tuli stoppi ja toinen ääripää, tunne siitä, etten ehdi enkä jaksa yhtään mitään. Edelleenkin, kun on elämässä paljon meneillään, menen herkästi suorittajamoodiin, jossa asiat kyllä tapahtuvat, mutta palautuminen unohtuu. Siksi vaatii erityistä huomiota, jotta tulen tehneeksi asioita myös ihan vain siksi, että niistä on minulle iloa, ei pelkästään hyötyä jollekin tai joillekin. Pääsiäislomalla esimerkiksi maalasin lasten kanssa vesiväreillä pitkästä aikaa ❤

Useat useat kerrat olen kirjoittanut, että tavallinen arki on parasta, ja niin se onkin. Rutiinit, koulu, päivähoito, työ, harrastukset tuovat elämään vakautta, vaikka spontaaniudellekin on oltava oma tilansa. Pääsiäisen jälkeen sairastimme lähes koko perhe peräkanaa. Sen seurauksena olin vielä tämän viikon alussa vähän puolikuntoinen, mikä yhdistettynä hektisiin päivystysvuoroihin ei todellakaan ollut kovin elähdyttävä kokemus. Joka vuoron jälkeen oli kuitenkin ensisijaisesti helpottunut olo siitä, että selvisin taas.

 

Tämän viikon suurin ilon ja ihmetyksenkin aihe onkin ollut se, kuinka lopulta nopeasti olen sopeutunut päivystystyöhön. Olin lähes unohtanut, kuinka ihanaa on olla töissä yöaikaan, kun hoidetaan vain pakolliset, ja suurin osa kansalaisista on unten mailla. Samoin päiväsaikaan hiljaisessa kodissa puuhastelu ja rentoutuminen on minulle kovin harvinaista ja siksi aivan ihanaa. Erityisesti olen nauttinut siitä, että ennen yövuoroja olen saanut olla läsnä lasten aamutoimissa, sillä yleensä olen jo lähtenyt töihin, kun he vasta heräilevät.

 

Valon määrä lisääntyy vähitellen, ja toistaiseksi työnkin suhteen on kirkkaat näkymät. Mitään en pidä itsestäänselvyytenä, joten jokaisesta päivästä, josta olen selviytynyt omasta mielestäni edes jokseenkin kunnialla, olen kiitollinen. Palautumisharjoituksia tarvitsen edelleen, mutta pian niistä pitävät huolen pihatyöt ja keväisen kasvun ihmeen seuraaminen! Jotakin pientä kukkapenkistä jo nouseekin, ja tuskin maltan odottaa, että pääsen kunnolla pihapuuhiin. Löytyykös sieltä muita puutarhanhoitoon hurahtaneita? :D

Aurinkoista uutta viikkoa!

Blogin eka vuosi

Näinpä se tämänkin blogini eka vuosi vierähti! Viime keväänä jännitti aloittaa vajaan vuoden tauon jälkeen ikään kuin alusta. Pohditutti, löydänkö tai keksinkö mitään julkaisukelpoista kirjoitettavaa. Reilun 30 tekstin verran olen löytänyt, mikä on hektinen elämänrytmini huomioiden paremmin kuin hyvin. Ja kuulkaas, miten paljon olenkaan taas kirjoittamisesta nauttinut! Elämäni on tuntunut varsin täydeltä (pun intended), kun jälleen on ollut tila ja paikka, jonne kaikenmoisia ajatuksiani suoltaa. Vasta tämän blogin aloitettuani ymmärsin, miten paljon olenkaan omaa blogiani kaivannut.

 

 

Blogiskenehän on melkoisesti kutistunut siitä, mitä se kultavuosinaan oli. Tilalle ovat tulleet studygramit, podcastit, tiktokit ja muut kanavat. Nuorehkosta iästäni huolimatta olen melkoinen fossiili, joten minulle tekstit ja kuvat ovat enemmän kuin tarpeeksi. Te samankaltaiset ehkä olette täällä blogimaailmassa vielä kanssani, vaikka suuri osa onkin jo siirtynyt toisaalle eri kanavien pariin. :D Eikä mikään toki estä olemasta läsnä monessakin eri kanavassa, mutta tällaisen muutoksen olen pannut merkille. Vaikkei ekan blogin aloituksestani olekaan kuin kahdeksisen vuotta aikaa, silloin kävijäliikenne oli paljon vilkkaampaa kuin nykyään. No, ehkä aiheeni olivat silloin myös hivenen kiinnostavampia ja postaustahtini aika lailla tiiviimpi! Aika aikaa kutakin, ja varmaan kirjoittaisin tätä, vaikkei olisi yhtä ainutta lukijaa.

 

Miksi lääkäriksi valmistuttuani sitten päätin blogini lopettaa? Syitä oli monia. Ensinnäkin ajattelin, etten keksi mitään kirjoitettavaa, kun opiskelut ovat takana enkä työstäni voi kovin syvällisesti tekstiä tuottaa. Toisekseen pelotti oma epäonnistuminen: entä jos en pääse erikoistumaan, entä jos en jaksa työssäni, entä jos sitä, entä jos tätä? Vähän samalla tavalla kuin aikanaan lääkikseen hakiessa minua arvelutti se, että olisin tilivelvollinen siitä, mitä tapahtuu ja ikään kuin pakotettu raportoimaan, miksi näin tai miksi noin. Kolmannekseen kirjoitan tätä blogia yksityishenkilönä, en "somelääkärinä", joten pohdintaa on aiheuttanut rajanveto myös siitä, mitä aiheita julkisesti haluan ja voin käsitellä. Ammatillisessa mielessä esiinnyn aivan eri kanavissa kuin tällaisessa vapaamuotoisessa blogissa, ja siksikin tuotti päänvaivaa, haluanko ylipäätään sitä, että minut kuitenkin moni osaa ja voi yhdistää tähän blogiin. Neljänneksi ja viimeiseksi halusin, että Tasapainoilua 1 on nimenomaan lääkisblogi, joten siksi päädyin tarinaani jatkamaan ikään kuin itsenäisessä jatko-osassa.

 

 

Edeltäviä kysymyksiä aikani pohdittuani päätin ottaa riskin siitä, että epäonnistun ja etenkin siitä, että koen velvollisuudekseni kertoa myös vaikeammista hetkistä. Päätin kirjoittaa niin kauan kuin se tuntuu hyvältä ja vain niistä asioista, joista kertominen on minulle ok. Edelleenkin päätin pitää blogin sellaisena, ettei siitä heti ja saman tien käy ilmi, kuka sitä kirjoittaa. Lukemassa on varmasti tuttujakin, hei vaan kaikille, mutta minulle on helpompaa erottaa toisistaan työ ja vapaa-aika, kun pidän tämän pseudonyyminä. Blogi kuuluu tietysti vapaa-aikaan, vaikka aika paljon työjuttuja tai vähntäänkin työhön liittyviä ajatuksia täällä purankin. 

Tekstini ovat varsin tiukasti keskittyneet työhön, vaikka tuttuun tapaan teksteissä vilahtelee milloin mitäkin huomioita ja ajatuksia, toiveita ja pelkojakin. Minusta on tärkeää, että hyvien hetkien lisäksi tuon esille niitä vaikeitakin tunteita ja tilanteita, väsymystä ja välillä suoranaista uupumustakin. Jatkuvaa tasapainoilua tämä tietenkin on, sillä tiettyjä elämän värisävyjä tai osa-alueita en halua julkisesti jakaa. Silti toivon, että kokemukseni välittyvät teille, lukijani, sellaisina kuin olen ne halunnut tuoda esiin.

 

 

Blogi on ensimmäisen vuotensa aikana tuonut minulle paljon iloa ja luonut myös muistoja, sillä tekstieni kautta voin elävästi palata tiettyihin hetkiin ja tunnelmiin. Kirjoittaminen antaa toivottua perspektiiviä ja etäännyttää sopivasti kaikesta siitä, minkä keskellä juuri nyt elän. Tietysti toivon, että myös lukijalle blogini tarjoaa jotain, mutta mitä, sen vain sinä voit määritellä. ❤ Ei kun uutta blogivuotta kohti!

Mukavaa kevään ja pääsiäisen jatkoa!

Ensimmäiset päivystykset

Moikka taas! Jokainen tätä tai edeltävää blogiani lukenut varmasti tietää, kuinka paljon olen jännittänyt, jopa pelännyt päivystämistä. Ennen koejakson alkua en ollut erikoissairaanhoidossa valmiina lääkärinä työskennellyt vielä lainkaan, joskin opiskeluaikoina tein ns. apupäivystäjän töitä niin paljon kuin vain opinnoilta ja muulta elämältä ehdin. Muistan silloin ajatelleeni etupäivystäjän työntekoa seuratessani, etten i-ki-nä pystyisi tuohon. Ja hups vaan, paria vuotta myöhemmin yhtäkkiä olen itse siinä, vastuu painavana taakkana harteilla.

 

Päivystystyöstä minulla oli siis aiempaa kokemusta vain päivä- ja ilta-aikaan tehtynä, ei vielä koskaan öisin. Perusterveydenhuollon päivystystyö muutenkin tuntui enemmän jonon purulta kuin varsinaiselta päivystykseltä, sillä vuorot olivat kiireisiä eikä juuri koskaan ollut tilannetta, jossa jono olisi ollut tyhjä. Itseäni haastoivat nimenomaan rajalliset tutkimusmahdollisuudet sekä se, että aikataulupaineen vuoksi piti nopeasti osata arvioida, onko kyse vakavasta oireesta vai ei. Tulosyyt vaihtelivat banaaleista vaivoista akuutteihin tilanteisiin ja ikäjakauma vauvasta vanhukseen, mitkä nekin tarjosivat omat haasteensa.

 

Oman erikoisalan päivystämisessä mukavaa on se, että potilaiden tulosyyt, etenkin ne kriittisimmät, oppii melko nopeasti skannaamaan. Rajatumpi potilasmateriaali niin iän kuin tulosyidenkin osalta sopii itselleni paremmin, mutta tietysti kolikon kääntöpuolena on se, että päivystyspotilaat ovat keskimäärin kriittisemmin sairaita kuin perusterveydenhuollossa. Tämä tietenkin tarkoittaa, että näiden potilaiden hoidolla on oikeasti kiire. Kuvantamismahdollisuudet luonnollisesti erikoissairaanhoidossa ovat aivan eri luokkaa myös päivystystilanteessa. Toisin kuin perusterveydenhuollon päivystyksessä, tukena on myös ainakin omalla alallani takapäivystäjä, johon nuorena erikoistuvana tulee kyllä herkästi ainakin alkuvaiheessa turvauduttua.

 

Sain tietooni ensimmäiset päivystysvuoroni noin kuukautta ennen töiden alkua. Siinä vaiheessa teki mieli perua koko homma ja sanoa, etten todellakaan ole tulossa töihin. :D No, ei sentään. Jännitys oli kyllä aivan älytöntä heti silloin enkä voinut kuvitellakaan selviytyväni päivystäjän vaativasta tehtävästä vain jokusen viikon työskenneltyäni. Onneksi sain ennen omia päivystysvuorojani olla sijoitettuna päivystykseen parin viikon ajan, mikä lisäsi kyllä huomattavasti hallinnan tunnetta. Ihanat uudet työkaverit ja kollegat tsemppasivat tosi mukavasti myöskin.

 

Omien päivystysteni lähestyessä nousi jännityksen rinnalle innostus. En tiedä, olinko vain yksinkertaisesti jännittänyt niin paljon etukäteen, ettei sitä enää riittänyt tositilanteeseen, mutta ensimmäisen vuoroni alkaessa olin odotuksiini nähden jopa yllättävän rauhallinen. Päivällä päivystys oli todella kiireinen, enkä saanut yhtään asiaa hoidettua kerralla loppuun. Puhelin soi jatkuvasti, mikä keskeytti milloin sanelun, milloin potilaan tutkimisen. (Ja ei, en osannut vastata varmaan yhteenkään konsultaatioon suorilta.) Yöaikaan oli ainakin puhelimen kanssa luonnollisesti rauhallisempaa. Yöksi yksin jääminen tuntui etukäteen kauhealta ajatukselta, mutta kun tilanne koitti, se olikin oikeastaan aika mukavaa. Tämän ei kaiketi pitäisi yllättää ennenkin yötyötä sairaalassa tehneenä ja siitä jopa nauttineena, mutta yllättipä silti.

 

Ensimmäisistä päivystyksistäni selvisin ilokseni paremmin kuin olisin koskaan osannut toivoa. Seuraavat vuorot kolkuttelevat jo kohta ovella, ja jännitys nousee taas. Alleviivaan vielä, kuinka mukavaa on ollut, kun olen saanut riittävästi tukea myös tähän, omasta mielestäni ehdottomasti työn jännittävimpään osa-alueeseen. Niinsanotusti kuivin jaloin selvisin, ja olen todella ylpeä itsestäni. Toisenlaisiakin vuoroja ja hankalia hetkiä ihan varmasti tulee eteen, mutta tämän kokemuksen voimalla olen niihinkin taas pikkiriikkisen valmiimpi.

Askel kerrallaan eteenpäin. Kohta on jo 1/3 koejaksosta takana, uskomatonta!

Kevättä ilmassa

Ihanaa, perjantai! Lasten talvilomaviikko on omalla kohdallani ollut varsin työntäyteinen. Jälleen tällä viikolla olen perehtynyt uuteen yksikköön ja toimenkuvaan, uusiin käytäntöihin ja ennestään tuntemattomaan järjestelmään. Maanantai oli tälläkin viikolla vaikein. Varmaan normaalia, että alkuun kaikki on ihan sumuista ja on hankalaa saada otetta mistään. On ollut kuitenkin ilo huomata vähitellen kokonaisuuden alkavan hahmottua ja oman osaamisen pikku hiljaa karttuvan. 

Tämä työviikko alkoi muutenkin hieman väsähtäneissä merkeissä. Olimme viime viikonlopun anoppilassa ja järjestimme siellä yllätyssynttärit. Minä olin vaihteeksi kakkuvastaavana - omasta tahdostani toki -, joten viime viikolla illat olivat täynnä kakkupohjien tekemistä, täytteiden valmistamista, kakun kokoamista ja tietenkin koristeiden askartelua. Lopputuloksen näette alta. :) Kaikenmoinen puuhastelu on toki mukavaa, mutta vaatii veronsa, kuten sain taas alkuviikosta todeta. Tähän viikkoon mahtui myös pari todella kiireistä työpäivää, joten olen onnellinen, kun viikko on ohi.

Koejaksoa on takana nyt reilu kuukausi eli yli 1/6. Kylläpä aika rientää! Olen tutustunut työporukkaan ja saanut ihania uusia kollegoita ja työkavereita, joiden kanssa on kiva tehdä töitä ja mukava purkaa kaikenmoisia fiiliksiä. Minua on ohjattu ja neuvottu pääosin tosi kivasti, ja on ollut turvallinen olo opetella kaikkea uutta. Täydellistä ei ole missään, tietenkään. Harmillisesti minulle on alkanut kertyä ylityötunteja, joita ei toivoisi tulevan, koska epävarmojen aikataulujen vuoksi muu elämä ja arki sakkaa pahemman kerran. Uskon ja toivon, että kokemuksen myötä aikaoptimismini vähenee ja priorisointikyky paranee, koska pidemmän päälle tällainen ei tee hyvää.

 

 

Erityisesti viime päivien ja viikkojenkin aikana olen nauttinut hetki hetkeltä pitenevistä päivistä, keväisestä auringonpaisteesta ja pienistäkin kevään merkeistä. Lunta näillä korkeuksilla on vielä aivan riittämiin, ja saanen pitkään odotella, että krookukseni kukkisivat (jos edes kukkivat). Aika jännittävää nähdä, millaiseksi piha muotoutuu tänä keväänä, ja onko syksyn istutuksista mitään iloa. :D Terveydellisistä syistä en kevättä tai kesää odota yhtään, mutta ilonaiheita on löydettävä esimerkiksi pihasta tai valosta, sillä vuodenajat vaihtuvat, halusin tai en. 

 

Kevääseen liittyy minulla kaikesta huolimatta aina tietynlainen keveyden tunne, ikään kuin itsekin vapautuisin lumen raskaan taakan alta. Viime keväänä lumien sulaessa muistan työhön liittyen ajatelleeni, että seuraavien lumien tullessa olen jo kaukana - kuten olinkin. Se ajatus auttoi jaksamaan. Totta kai olen äärimmäisen kiitollinen kaikista (työ)kokemuksista, jotka ovat tuoneet minut tähän pisteeseen. Monet hetket, ne vaikeatkin, ovat lopulta kasvattaneet tai ainakin kirkastaneet tulevaa suuntaa. Toki olen kokenut työssä ja muutenkin paljon sellaisia tilanteita, joista ei ole ollut mitään iloa tai hyötyä, päinvastoin, eikä sellaisia ole tarpeen yrittää väkisin kääntää miksikään muuksi kuin ne ovat.

 

Tänä keväänä toivoa antaa ajatus siitä, että seuraavien lumien tullessa olen jo nähnyt, tehnyt ja kokenut paljon. Syksyllä lienen ammatillisesti valovuosien päässä nykyhetkestä. Siihen on pitkä matka, mutta onneksi minulla ei ole kiire mihinkään. Toistaiseksi olen onnistunut mainiosti pitämään pään kylmänä ja antamaan itselleni mahdollisuuden rauhassa oppia ja opetella, asia ja päivä kerrallaan. Ihan varmasti tulee vielä pilvisiä päiviä ja epätoivon hetkiä, mutta niiden varalle yritän säilöä auringon ja toivon säteitä, kauniita sanoja, hyviä hetkiä. Juuri nyt on toiveikas ja hyvä olo, josta halusin kirjoittaa tänne muistaakseni jatkossa, että tällaistakin on ollut. ❤

Rentouttavaa viikonloppua!