Työjakson puolivälissä

Talven vaihtuessa ensin kevääksi ja kevään kesäksi on tämänhetkinen työjaksonikin hiipinyt puoliväliin. Varmaan on täälläkin jo tullut selväksi, ettei uuden uran alku ole suinkaan ollut yhtä ruusuilla tanssia (tai tavallaan on, ihan yhtä piikkistä :D). Kaikki viimeaikaiset haasteet eivät tokikaan ole liittyneet työhön, mutta tietysti kokonaisuus on se, mikä ratkaisee. Joka tapauksessa voin viime kuukausien perusteella todeta, että "pelkkä" työssäkäynti vaikka perheen ohessakin tuntuu suorastaan luksukselta.

 

Sitten fiiliksiin: työjakson puolivälin saavuttaminen on tuntunut, no, saavutukselta. Kuten aiemmin sanottu, kevät on kaikkinensa ollut kovin kuormittava sairasteluputkineen, tutkimusjuttuineen, asuntokauppoineen ja muuttoineen päivineen, eikä työ likimainkaan aina ole ollut se suurin stressin aihe. Toki olen havainnut sen, että helpompaa on käydä töissä kuin olla sieltä poissa, sillä tietyt asiat kasaantuvat, ja rästejä joutuu puurtamaan töihin palattuaan. Tämä taas on johtanut pidempiin työpäiviin ja vähentyneeseen vapaa-aikaan, mikä ei ainakaan edistä tasapainoista elämää ja palautumista. Kuten kuvista näkee, välillä paistaa, välillä sataa ja toisinaan sataa ja paistaa yhtä aikaa!

 

Välillä olen kokenut ristiriitaa vastavalmistuneen lääkärin roolissa ollessani.  Kun on jo yhden ammatin opiskellut ja  varsin hyvin perehtynyt työelämään, sote-alaankin, sekä ehkä tärkeimpänä, tunnistaa ja tietää niin omat vahvuutensa kuin heikkoutensakin työntekijänä, tuntuu välillä hankalalta sopeutua taas ihan vasta-alkajan rooliin. Enkä todellakaan tarkoita sitä, etteikö minulla olisi valtavasti oppimista lääkäriydestä, käytännön työstä ja lääketieteestä, päinvastoin! Ennemmin koen tuskaa siitä, kun tiedän niin hyvin, etten tiedä juuri mitään. Jossain suhteessa olisi ehkä helpompaakin olla oikeasti vihreä vastavalmistunut. Temperamenttipiirteillä varmasti lienee osansa tässä, enkä usko, että likikään kaikki tunnistavat tätä "ongelmaa". Elämäntilanteenikin lienee varsin erilainen moneen muuhun vastavalmistuneeseen verrattuna, mikä on myös omiaan lisäämään ristiriitaisia tunteita.

 

Päällimmäisenä tässä kohtaa on mielessä kuitenkin se, miten valtavasti kuluneet kuukaudet ovat opettaneet. Muistan edelleen - enkä aio koskaan sitä unohtaa - sen asioiden, ongelmien ja elämäntilanteiden kirjon, joka nykyistä työtäni viime vuoden puolella aloittaessa vyöryi päälleni: kun tuntui, ettei mistään saa otetta eikä yhtään tiedä, mihin suuntaan pitäisi lähteä. Mutta yksi kerrallaan, vähitellen ja vaivihkaa, alkoi vastaan tulla tuttuja asioita ja tilanteita, joista pikku hiljaa muodostui rutiineja. Työhän helpottuu sitä mukaa, kun rutiinia alkaa tulla, ja mielestäni tk-työssä suurimpana haasteena on nimenomaan se, kun hoidettavia asioita on laidasta laitaan eikä lyhyellä jaksolla moniakaan oireita tai vaivoja ehdi tulla hoidettavaksi ehkä kertaakaan, saati useammin. Tietysti suurena opin paikkana on se, että tunnistaa oman osaamisensa ja toimivaltansa rajat. Viimeisimmäksi mainittujen suhteen itselläni ei tosin ole ollut mitään ongelmaa - ennemmin ali- kuin yliarvioin omat tietoni ja taitoni, mutta opettelua yhtä kaikki.

 

Parhaita hetkiä on ollut monenlaisia ja erilaisissa tilanteissa, mutta erityisen mukavia ovat olleet ne päivät, jotka ovat vain soljuneet ilman kummempia stressin- tai huolenaiheita ja jolloin on tuntunut, että hallitsen työni. Myös runsaat positiiviset palautteet, saadut kiitokset ja kauniit sanat lämmittävät pitkään. Olen tietoisesti valinnut oman tyylini tehdä työtä, ja joka kerta, kun se tuottaa tulosta, tunnen suurta tyytyväisyyttä ja työn iloa. Menneiden tapausten ja työpäivien jälkikäteen vatvominen on tämän lyhyehkönkin kokemuksen myötä lähes lakannut kokonaan, joskin tunnistan kyllä nopeasti kuormittuneisuuden lisääntymisen siitä, että tehdyt ja tekemättömät työasiat alkavat pyöriä mielessä.

 

Erikoistuminen on kokonaisuudessaan melkoista silppua eri aloilla ja työpaikoissa työskentelyn vuoksi. Oman leimansa tähänkin työjaksoon lyö väliaikaisuus, sillä tiedän, etten todennäköisesti enää nykyiseen työhön tai työpaikkaan palaa. Tämä tekee ajatuksista kaksijakoiset: toisaalta haluaisi kovasti jäädä ja juurtua jonnekin, toisaalta jatkaa ihan mielellään matkaa ja kokeilee erilaisia toimenkuvia ja työpaikkoja. Kovin vaihtelunhaluiseksi en voi itseäni kutsua, sillä teen koko tk-jakson yhdessä ja samassa toimipisteessä, ja tähän mennessä vain pari päivää olen käynyt työskentelemässä muualla. Aika näyttää, kuinka paljon erilaisia työpaikkoja ja -tehtäviä kertyy, mutta selvähän se, että erikoistumiseen tarvitaan monenlaista kokemusta. 

Puolet tästä työjaksosta on kuitenkin vielä jäljellä, ja toivon, että saan loppuajasta paljon irti. Vaikka välillä nykyarki tuntuu raskaalta ja nykyinen työjakso pitkältä kaikkine oheistoimineen, tiedän tasan tarkkaan, että jälkikäteen tämäkin aika jää muistoihin yhtenä hujauksena. Lyhykäinen lomani tulee kuitenkin tarpeeseen. Vielä on muutama viikko tahkottavana ennen lomaa, mutta sieltä se hiipii päivä kerrallaan. Lomaa odotellessa fiilistellään uutta arkea (ja lasten kesälomaa), puuhastellaan kotona ja puutarhassa, ja onpa tiedossa yhdet juhlatkin!

 

  

Mukavaa kesäkuun alkua sinnekin!

Kesää kohti

Oi ihana toukokuu! Nyt on ollut niin paljon kaikkea meneillään, ettei aikaa ole jäänyt millekään muulle kuin töille, muutolle ja perheelle. Pienistä hetkistä olen kuitenkin ottanut ilon irti ja ohikulkumatkoilla ihaillut kevään etenemistä. (Siitepölyaika on tänä vuonna ihan ka-ma-la, mutta onneksi käynnissä oleva siedätyshoito tuntuu ehkä vähän jo auttavan!)

 

Uusi koti on tämän kevään suurin juttu, kuten on varmaankin tullut hyvin selväksi. Juuri nyt tuntuu, että hyvää on kannattanut todellakin odottaa. Äitienpäivänä kävimme tyhjässä talossa retkellä ja nautimme kakkukahvit terassilla. Sain myös kimpun omalta pihalta kerättyjä valkovuokkoja 💗 Muuton jälkeen lapset ovat ottaneet uuden kodin ja pihan haltuun ja viihtyisivät ulkona aamusta iltaan. Uusi elinympäristö on avannut taas aivan uudenlaisia mahdollisuuksia. Eräs ilta lähdimme koko joukolla pyörälenkille tutustumaan uusiin maisemiin. Oli ihanaa ajella rauhallisemmilla alueilla, kun edelliset liki seitsemän vuotta ovat vierähtäneet hyvin tiiviisti kaupunkimaisemissa, joissa muuta liikennettä saa huomattavasti enemmän varoa. Ja ei, emme edelleenkään asu missään metsän keskellä, mutta suuri muutos tämä omakotiasumiseen siirtyminen joka tapauksessa on ollut.

Kevät on kauneimmillaan, ja vaikka kesä onkin itselleni vähiten mieluinen vuodenaika monestakin syystä, luonnon heräämisessä ja kesän lähestymisessä on joka kerta jotakin lumoavaa. Valon lisääntyminen on lisännyt omaa jaksamistani, joskin valoisat aamut ovat tehneet myös sen, että usein herään aivan liian aikaisin ilman kelloa. Eräskin aamuyö istuin terassin portailla linnunlaulua kuunnellen ja omenapuun nuppuja ihastellen. Aamulla olikin jo kukkia nuppujen sijaan, olivat varkain avautuneet! Taidan muuten piakkoin joutua syvemminkin selvittämään puutarhanhoidon saloja, jotka toistaiseksi ovat itselleni hämärän peitossa. Olen lohduttautunut sillä, että saamme ainakin yhden kevään ajan nauttia kauniista pihasta. Seuraavista vuosista en menisi niinkään takuuseen, mutta kaipa siinäkin asiassa kehittyy ajan kanssa. 

 

Tuntuu ihan uskomattomalta, että lapsilla on jäljellä enää yksi kouluviikko ennen kesälomaa. Näinpä se tämäkin kevätlukukausi hujahti, vaikka kevättalvella lumihankien keskellä töihin tarpoessa tuntui, ettei kesä tule koskaan. Kesäloma tietenkin tuo tänäkin vuonna omat lastenhoidolliset haasteensa, sillä edelleenkään itselläni ei ole lomaa kuin pari hassua viikkoa. Onneksi puoliso sentään on jo pari vuotta työskennellyt samassa työpaikassa, joten hänen lomatilanteensa on paljon omaani parempi. Lisäksi hänellä - toisin kuin itselläni - on hyvä mahdollisuus etätöihin, joten eiköhän tästäkin kesästä jotenkin selvitä. Suurin helpotus arkeemme saadaan, kun kuopus pääsee kesän aikana vaihtamaan lähipäiväkotiin. Näen jo sieluni silmin, miten reippaana äiti-ihmisenä polkaisen kuopus kyydissäni päiväkodille ja jatkan siitä sitten töihin (tai sitten totuus on jotakin ihan muuta).

Enää muutama päivä toukokuuta jäljellä, ja sitten alkaa virallisesti kesä. Suuria en kesältä odota, sillä samaa arkea elämme silloinkin, enkä tosiaan koskaan ole ollut varsinainen kesäihminen. Silti toivon, että tänä kesänä ehtisimme aiempia kesiä paremmin tekemään kaikenlaista perheen kesken ja tapaamaan ystäviä. Toivon myös, että kaikesta työmäärästä huolimatta saisin edes hetken kerrallaan nauttia vapaa-ajasta ja omista puuhistani kotona ja muualla. Ja tietenkin toivon, että kaikki menee tänäkin kesänä hyvin niin kotona kuin töissäkin. 

 

 

 

Muutosta ja muusta vielä tässä toivutaan, mutta elpymisen merkkejä on havaittavissa. Tsemppiä meille kaikille, kullekin omaan tilanteeseensa! Voimia alkavaan viikkoon :)

 

Väsynyt mutta tyytyväinen

Huh, muutto takana! Olipa se taas kerran voimainponnistus, vaikka tälläkin kertaa meillä oli muuttofirma apuna. Tokihan helpottaa, kun ei itse tarvitse kantaa ja siirtää koko omaisuuttaan asunnosta toiseen, mutta hurjasti työtä on tämän porukan tavaroiden pakkaamisessa ja purkamisessakin. Vielä on suuri osa asioista puolitiessä. Taloksi olemme kuitenkin asettuneet, ja lapset ottaneet pihan ja lähiympäristötkin jo haltuunsa. Enää ei ole kiire muuta kuin omassa päässä.

 

Instan puolella vähän kerroinkin, mihin kaikkeen minun on kuluneina muutamana viikkona pitänyt venyä. Sattumalta kävi niin, että muuton ja sen valmistelun lisäksi kuluneisiin kolmeen viikkoon sisältyi kuhunkin yksi ylimääräinen työpäivä tai -ilta päivystyksen muodossa ja tavallisinakin työpäivinä meni säännönmukaisesti ylitöiksi. Onneksi muuttopäivän sain sentään pitää vapaana. Ei liene yllätys, että vallitseva tunnetila on väsymys, mikä näkyy tällä hetkellä monella tapaa niin töissä kuin kotonakin. Olen onneksi nyt uudessa kodissa nukkunut varsin hyvin, joten toivotaan, että toivun pian tästäkin rytäkästä.

 

Tällaiset tapahtumasumat ovat minulle jokseenkin tyypillisiä. Syy on osittain ihan omani - mitäs haalin kaikenlaista tehtävää! -, mutta elämä tietysti itsekin asettaa omia reunaehtojaan vaikkapa lasten sairastelun muodossa tai kuten nyt kävi, lahjana annetun ylimääräisen päivystyksen avulla. Ja tietenkin juuri samaan syssyyn kolahti sähköpostiin viesti, jonka mukaan minulla on neljä vuorokautta (nyt enää kolme) aikaa vahvistaa julkaistavan artikkelini sisältö. Toivotaan, että jossain kohtaa parin seuraavan päivän aikana aivotoimintani olisi sen verran sujuvaa, että saisin tuonkin homman hoidettua eikä lehteen asti päätyisi mitään mahdottomia lapsuksia.

 

 

 

Työtä ja puuhaa on piisannut siis vaikka muille jakaa. Päivät töitä, illat pakkaamista, purkamista ja järjestelyä, siivoiluakin, perhe tässä ohessa. Taas kerran olen huomannut, ettei minulle vaikeinta ole tehdä vaan pysähtyä - ja tehdä se vieläpä ajoissa. Liian monta kertaa olen vastaavanlaisissa tilanteissa vain puskenut ja puskenut, yrittänyt päästä eteenpäin vielä siinäkin kohtaa, kun vastassa on enää kiviseinä. Kun on vain "pakko jaksaa" ja "vielä tämä viikko". Mutta onko asia todella niin? Ei, eihän se ole.

Siispä vuosien varrella olen opetellut pysähtymään: Lepäämään silloinkin ja erityisesti silloin, kun päässä sinkoilee miljoona tehtävää asiaa ja keskeneräistä työtä. Ottamaan vaikka vain vartin aikaa sille, että saan rauhassa juoda kahvit ja tehdä ristikkoa. Istumaan terassilla katselemassa ja kuuntelemassa kevättä. Kävelemään metsässä, polulla tai tiellä nauttien tuulenviristä ja sinistä taivasta vasten värjyvistä hennoista hiirenkorvista. Ihastelemaan lenkkipolun varrella puhjenneita kukkia, joita vielä eilen en nähnyt.

 

On ollut tuskallisen suuri työ opetella täysin toisenlaista elämänasennetta, sitä, ettei määrä korvaa laatua tai ettei suorittaminen tai aikaansaaminen ole ihmisen mittari. Minua aina vähän kirpaisee, jos joku kutsuu minua "superihmiseksi" tai "tehokkaaksi" tai jollain muulla vastaavalla termillä, millä tarkoitetaan toki hyvää, mutta mikä vain lisää minun ja muiden paineita olla aina vain "parempi". Koen olevani ja etenkin haluaisin olla ihan vain tavallinen, tulla nähdyksi kokonaisena, inhimillisenä ihmisenä - kuten varmaan me kaikki. Tietysti somemaailmassa olen itse tähän(kin) osasyyllinen: helpommin tulee päivittäneeksi saavutuksia ja onnistumisiaan kuin niitä hetkiä, kun tuntuu, ettei mikään onnistu.

Mutta tänäänkin pyhitän hetken tai pari sille, että pysähdyn, istun alas ja vain olen omien ajatusteni kanssa, teen jotain tai olen tekemättä. Enkä tee tätä siksi, että sitten huomenna töissä jaksaisin paremmin, vaan siksi, että tarvitsen sitä voidakseni paremmin. Näiden pienten hetkien, minimaalistenkin hengähdystaukojen varassa lepää paljon.

Levollista sunnuntaipäivää sinnekin!

Sairaanhoitajasta lääkäriksi

Vuosien varrella ainakin jokunen Tasapainoilua-blogin lukija ilmoittautui sairaan-/terveyden-/ensihoitajaksi, joka oli aikeissa pyrkiä tai jo päässyt lääkikseen. Aihe on kiinnostanut monia, ja edelleen aiemman blogini Sairaanhoitajaksi vai lääkäriksi -postaussarjaa aina toisinaan luetaan. Jos kiinnostaa, ensimmäinen osa: opinnot, toinen osa: työ ja kolmas osa: oma taustani löytyvät linkkien takaa. Pakko muuten sanoa, että kohtuu hyvin olin perillä lääkärin työn sisällöstä jo tuolloin, ensimmäisenä lääkisvuonna - ihan yllätyin, kun luin uudestaan tuon sarjan läpi.

 

Vuosi sitten tässä postauksessa käsittelin sitä, millaista on, kun on molemmat tutkinnot eli lääkäriyden taustalla sairaanhoitajan tutkinto ja identiteetti. Moni on sairaanhoitajataustastani kuullessaan spontaanisti todennut, että "siitä on varmasti hyötyä!" enkä voi sitä kiistää. En tiedä, millainen ihminen ja ammattilainen olisin ilman niitä seitsemää vuotta, jotka käytin sairaanhoitajaksi opiskellessani ja työelämässä ennen lääkikseen pääsyä.

Siihen, miksi hakeuduin alunperin nimenomaan sairaanhoitajaksi, oli jälkikäteen ajatellen monta syytä: 

1) Halusin tehdä työtä ihmisläheisesti.

2) En ollut koskaan ajatellut, että voisin olla lääkäri tai ikinä edes päästä lääkikseen.

3) Ammatin vastuu huoletti - siis hoitajankin vastuu, lääkärin vastuusta puhumattakaan.

4) Kuva lääkärin työstä oli aika yksipuolinen ja ajattelin, etten sopisi siihen työhön.

 

Hauskana sivuhuomiona mainittakoon, että lukiossa keskustelin ystäväni kanssa opon tunnilla ammatinvalinnasta. Hän halusi jo silloin lääkäriksi ja minä sairaanhoitajaksi, ja niinpä keskustelimme näistä ammateista ja niihin pyrkimisestä, eikä tosiaan mielen vieressäkään käynyt, että meistä tulisi joskus kollegoita. :D Vuosia myöhemmin työelämässä tajusin, että lääkis voisi sittenkin olla myös minua varten.

Hakuvaiheessa harmittelin kovasti, ettei enää ollut sairaanhoitajille omaa kiintiötä lääkikseen. Aika vähäisiksi jäivät hyväksiluvut myös opintojen aikana - muutamia opetuksia ja  suunnilleen 5 opintopistettä. Toisaalta kuusi vuotta lääkistä on lyhyt aika, eikä siinäkään ehdi käydä kaikkea niin kattavasti, etteikö työelämässä tulisi vielä hyvin paljon uutta opittavaa. Hakuvaiheessa harmitti myös se, että pääsykokeen painotus oli siirtynyt lukioasioihin, eikä käytännön kokemuksesta vaikuttanut olevan enää niin suurta hyötyä kuin aikanaan Galenoksen kanssa. Lääkikseen päästäkseen pitikin palata takaisin lukioasioiden pariin etenkin, kun en ollut fysiikkaa, kemiaa enkä biologiaa opiskellut pakollisia kursseja enempää. Vaan oli miten oli, sisään päästiin ja vieläpä valmistuinkin.

 

 

Nykyhakijat vuorostaan joutuvat kamppailemaan sellaisten asioiden kanssa, joista en itse ollut kuullutkaan, kun paperisen kokeen on korvannut sähköinen pääsykoe kaavaeditoreineen sekä tietenkin uutena ovat tulleet todistuskiintiöt, joihin ei ole ei-ensikertalaisena asiaa. Pääsykoehan on ihan pian, ja jokaiselle lääkikseen pyrkivälle toivotankin paljon voimia loppurutistukseen ja tsemppiä pääsykokeeseen: Te pärjäätte ja osaatte kyllä! (Tietysti myös onnea todistusvalinnalla sisään päässeille!)

 

Lopuksi sanon teille, lääkikseen pyrkivät sairaanhoitajakollegat ja muut läheisiin ammattiryhmiin kuuluvat, ne asiat, jotka olisin itse hakuvaiheessa halunnut kuulla:

Ehdit vielä vaikka mitä, nyt ei todellakaan ole myöhäistä. Vaikka ammatti muuttuu, aiemmat tiedot ja taidot pysyvät taustalla. Ja viimeisenä: Sinä pystyt siihen.

 

Tsemppiä jatkoon, tulevat kollegat!

Jännittäviä aikoja

Tiedättekö sellaisen kihelmöivän jännityksen, johon yhdistyy pieni kauhistus? Sen tunteen, kun jotakin odottaa oikein kovasti, mutta samaan aikaan ei tavallaan uskalla edes ajatella kyseistä asiaa, kun pohdituttaa, jos se ei sitten lopulta toteutuessaan täytäkään toiveita ja odotuksia? Tuollaisen tunteen vallassa tällä hetkellä pakkailen tavaroita muuttoa varten. Tuntuu aivan käsittämättömältä, että vielä tämän kuun aikana asumme kerrassaan tilavasti ja ehkä mikä tärkeintä, meillä on oma piha eikä yhtään seinänaapuria!

 

Meillä ei siis vielä koskaan ole ollut omakotitaloa enkä ole sellaisessa asunut sitten lapsuuden. Edellisen omistusasumisen jäljiltä olin aivan kypsä koko touhuun ja muutin varsin mielelläni vuokralle. Rivari vaihtui kerrostaloon, ja sydämestäni sanon, etten ole näinä vuosina kärsinyt kerrostaloasumisesta juurikaan. (Naapurit sen sijaan voivat ollakin, sorisori, muutamme ihan kohta!) Silti uskon vahvasti, että kotiuduttuamme uuteen kotiin en voisi enää kuvitellakaan asuvamme missään muussa asumismuodossa. Niin sen kai kuuluu mennäkin.

Puolisolle omakotitalo on ollut asumismuotona pitkäaikainen haave, mutta minä en ollut asiasta yhtä varma. Omakotitalo tarkoittaa paljon työtä niin talon seinien sisä- kuin ulkopuolellakin, ja ajatus omasta isommasta pihasta on ennemmin kauhistuttanut kuin innostanut (en varsinaisesti koe olevani mikään viherpeukalo). Samalla kuitenkin ajatus omasta rauhasta on houkutellut etenkin, kun lapset kasvavat eikä tietenkään hyvänkokoisessakaan kerrostaloasunnossa ole sellaista rauhaa ja yksityisyyttä kuin omakotitalossa voisi olla. Käytännöllisyys ajoi lopulta mukavuudenhaluni (tai realismin) ohi, ja tässä ollaan. Koko asuntoasiahan tapahtui meille tyypilliseen tapaan varsin rytinällä, kokonaisuudessaan siis alusta (= lainan hakemisesta ja kilpailutuksesta, asuntojen etsimisestä, näytöillä juoksemisesta) loppuun (= ostopäätökseen, kauppoihin ja muuttoon) kuluneiden reilun neljän kuukauden aikana. 

 

Nyt elämme niitä kauhistuttavan kutkuttavia hetkiä juuri ennen suurta muutosta, vaikka fiilistelyyn ei liiemmin aikaa liikenisikään, kun tehtävälistat pitenevät samaa tahtia kun aika hupenee. Mielessäni olin kuvitellut monet loppukuun tapahtumat, työt ja muut, joihin kipaisen nykyisestä kodistamme, ja vasta tänään tajusin, että ehei, siinä vaiheessahan olemme jo toisaalla. Tutkimustyöhön pitää luoda taas uudenlaiset fasiliteetit, etäseminaareista puhumattakaan!

 

Vuosi 2023 on jo tähän mennessä yllättänyt, rohkaissut, kannatellut ja haastanut enemmän kuin ikinä osasin vuodenvaihteessa ajatella. Toivotaan, että vuosi jatkuu yhtä positiivisissa merkeissä, sillä tähän asti vuosi on ollut täyttä elämää (pun intended). Olimmepa valmiita tai emme, muutto lähenee päivä päivältä, ja reilun viikon päästä elämämme on jo varsin erilaista. Ja saattaahan minustakin vielä kuoriutua jokin puutarhaihminen. Ajattelin nimittäin alkaa noudattaa kiinalaista sananlaskua: "Elämässä mikään ei ole niin tärkeää kuin puutarhanhoito, eikä sekään ole kovin tärkeää." Sitä kohti!