7.6.24

Toivepostaus: my day

Voi apua, toivepostaukseni on ihan jäänyt vaille huomiota! Aloitin tämän postauksen jo pari kuukautta sitten, mutta parempi myöhään kuin ei milloinkaan. Siispä nyt raotan teille mysteeriä siitä, millaista on erikoistuvan lääkärin elämä. Tosin ei siinä mitään mysteeriä ole, kun ihan tavallista elämää tässä eletään. Luonnollisesti yksityiskohtiin en mene etenkään työni osalta, vaikka se varmasti teitä erityisesti kiinnostaisi - kysymyksiä toki saa aina esittää, jos jokin jää mietityttämään! Päivävalinnassa näkyy uuden työn aloituksen aikaansaama väsymys, mutta varmaan ihan hyvä tuoda sitäkin puolta esille. 

 


5.30 

Herätys! (Tunnustan, että olen oppinut torkuttamaan sitten viime my day -postaukseni, eli nousen vasta 5.45)

5.45 - 6.45 

Aamutoimet, kahvin keittelyt, töihin valmistautuminen. Rakastan hiljaisia aamuja, kun muu perhe herää vasta silloin, kun minä olen jo lähtenyt. Tänään kuitenkin nuorin on seurana aamupalalla, sillä hänellä on flunssaa eikä hän saanut nukuttua kovin hyvin. Totuuden nimessä en saanut minäkään hänen tultuaan keskellä yötä viereeni köhimään ja pyörimään :D

6.45 - 7.45

Työmatkalla, vaatteiden vaihto töissä. Töitä aloittaessa yllätti taas, kuinka paljon pitää varata aikaa vaatteiden vaihtoon ja työpisteelle siirtymiseen. Terveyskeskustyössä oli niin helppoa ja nopeaa vaihtaa vaatteet omassa huoneessa ennen töiden aloittamista. 

 


 7.45 - 11.30

Työpäivä alkaa meetingillä, joka kestää puolisen tuntia. Sen jälkeen siirrymme osastolle, jossa jaamme potilaat, perehdymme heidän asioihinsa ja saamme kuulla hoitajien raportin. Osastokierrolle lähdemme tänään seniorin ja toisen erikoistuvan kanssa. Välillä kierrämme omat puoliskomme osastosta yksin, mutta välillä seniori on mukana ja oikein kiva niin. On mukava saada seurata, miten kokenut kollega tietyt tilanteet ja asiat hoitaa. 

Tällä kertaa mukanamme on myös vaihto-opiskelija, jolle välillä selitämme asiat englanniksi. Kierron jälkeen siirryn erikoistuvien kansliaan aloittelemaan kierron jälkeisiä paperihommia. Se jää kuitenkin haaveeksi, sillä vaihto-opiskelijaa kiinnostavat suomalainen terveydenhuoltojärjestelmä ja tiettyjen potilaiden hoito. Vastailen hänelle parhaani mukaan ja opin itsekin mm. sen, ettei hänen kotimaassaan erikoistumiseen kuulu pakollista tk-lääkärin työtä, toisin kuin vaikkapa meillä Suomessa.

11.30 - 12.00

Syömässä työpaikkaruokalassa toisen erikoistuvan ja vaihtarin kanssa. Näen yhtä kaveria, jonka kanssa vaihdan pari sanaa. Aina mukavaa nähdä tuttuja näinkin isossa sairaalassa!

12.00 - 15.30

Iltapäivällä teen osastolla paperihommia, epikriisejä, decursuksia, yhden B-lausunnon, reseptejä ja sen sellaista. Yksi kotiutus oli jo kierron jälkeen selvä, mutta vähän yllättäen tulee nopealla aikataululla toinen kotiutettava, joten iltapäivä hurahtaa nopeasti. Vielä on rutiineissa vähän hakemista, eikä ihme, sillä sen verran paljon tulee uutta asiaa joka päivä.

 


15.30 - 16.30

Kotimatkalla näen jopa auringon pilkahduksen, näin se päivä pitenee! Kotona odottaa flunssainen mutta varsin virkeä kuopus, jolla on paljon asiaa.

16.30 - 17.30

Päivällisaika. Osa lapsista on kavereillaan, mutta kotona olijoiden kesken jaetaan ruokailun lomassa päivän kuulumiset.

17.30 - 18.30

Lupasin hoitaa erään tutkimushomman tänään, joten eipä auta ei, kone esiin ja hommiin! Tunti siinä vierähtää, kun selvitän analyysiin tarvitsemiani tietoja. Naputtelen sähköpostiviestin ja lähetän sen eteenpäin. Rekisteröidyn erääseen symposiumiin, jonne olen aikeissa lähettää abstraktin. Kirjaan kalenteriin abstraktin lähettämisen deadlinen, jotta varmasti teen sen ajoissa.

18.30 - 

Yleistä peruselämää, lasten läksyjen varmistelua, huomisten tavaroiden etsimistä, iltapalan tarjoamista, pahimpien sotkujen siivoamista......

 


20.30

Lapset on saatu ruokittua ja iltatoimet tehtyä. Jokainen on rauhoittunut huoneeseensa. Itsekin vietän rauhallista iltaa lukemisen merkeissä. Tällä hetkellä kesken on Tuomas Kyrön Kirjoituskonevaras.

21.30 

Talo hiljenee, nyt nukkumaan! Huomenna sama rumba jatkuu. :)

 

------------------------------------------------------------------------


Tätä tekstiä lukiessa muistui taas mieleen tämän työn alkutaival. Muutamassa kuukaudessa olen tehnyt kaikenmoisia aluevaltauksia ja kokenut osaamisessa harppauksia, jollaisia en ikipäivänä olisi uskonut tulevan vastaan näin lyhyen erikoistumisen aikana. On ollut ihanaa löytää tehtäviä, joihin minä sovin ja jotka sopivat minulle täydellisesti. Erittäin arvokasta on ollut todeta, kuinka paljon hyötyä ja iloa kaikesta aiemmin koetusta ja tehdystä on minulle ammatillisesti ollut. ❤


19.5.24

Koejakson puoliväli

Välillä on huvittavaa havahtua tosiasioihin eli vaikkapa siihen, että etukäteen stressiä aiheuttanut koejaksoni on jo puolivälissä - tai oikeammin sen yli, koska toukokuukin on jo loppupuolella. Koejakso on jo nimenä huoltaherättävä, koska ainakin itselleni tulee siitä sellainen olo ikään kuin koko jakson ajan minua testattaisiin jotenkin. Tavallaan niin onkin, mutta toisena puolena myös minä kokeilen, viihdynkö työssäni kyseisessä yksikössä ja onko kyseessä oma alani.
 


Sen suuremmitta pohjustuksitta suoraan asiaan, eli hyvin menee edelleen. Olen oppinut paljon, sopeutunut työyhteisöön ja työtahtiin ja jopa selviytynyt tähänastisista päivystyksistäni. Koejakson puolivälin paikkeilla pidetään väliarvio, jossa lähikouluttajan kanssa käydään läpi, onko tavoitteet saavutettu, löytyykö huolenaiheita/kehittämiskohteita ja kuinka jatketaan eteenpäin. Väliarvio tuli eteen vähän yllättäen, enkä ehtinyt sitä sen kummemmin stressata. Onneksi stressin aihetta ei todellisuudessa myöskään ollut, vaan todettiin, että koejakson tavoitteet on saavutettu, pärjään erikoistumisen vaiheeseen nähden hyvin ja että koejakso hyväksytään, kun puoli vuotta on täynnä. Positiivinen väliarvio tietenkin aiheutti helpotuksen huokauksen, sillä olisihan ollut kamalaa, jos työyhteisössä olisi ollut aivan erilainen käsitys minusta ja soveltuvuudesta alalle kuin itselläni.
 
Koko kolme kuukautta olen pyörinyt "akuuttipuolella" eli päivystyksessä, tehovalvonnassa ja osastotyössä. Näistä lempipaikkani taitaa olla osasto, sillä pidän rutiineista ja siitä, että jo aamulla on suurin piirtein tiedossa, mitä kaikkea päivään mahtuu. Tykkään kovasti ihmisten kanssa asioiden läpikäynnistä ja osastolla siihen on luonnollisesti paremmin aikaa ja mahdollisuus kuin päivystyksessä. Pidempiaikaisten suunnitelmien laatiminen on minulle luontaista, mikä on hyödyksi osastolla mutta välillä haitaksi päivystystyössä, jossa pitäisi osata suhtautua riittävän lyhyellä tähtäimellä. Kirjallisia töitä, kuten epikriisejä teen varsin mielelläni myöskin, joskin teho-osastolta toisaalle siirtyvistä potilaistakin näitä pääsee tekemään.
 


Täytyy silti sanoa, että olen ottanut päivystystyönkin haltuun paljon paremmin kuin ikinä osasin etukäteen kuvitella. Oli kauheaa aloittaa taas päivystyksessä vuosien tauon jälkeen, kun muistin asioita ja käytäntöjä vähän, mutten kuitenkaan tarpeeksi. Lisäksi painolastina oli ymmärrys oman roolini vaativuudesta sairaalan ainoana oman alani etupäivystäjänä. Yllättävää kyllä sain nopeasti rutiinia päivystystyöhön ja hurjasti uutta oppia, kun vietin päivystyksessä useamman viikon putkeen. 
 
Akuuttityössä on oma hohtonsa, sen myönnän: on superia olla itse se, joka pääsee diagnoosiin (jos pääsee), löytää kaikenlaista kiinnostavaa ja saa tehtyä oikeita asioita. Erikoissairaanhoidon päivystys on erityyppistä kuin perusterveydenhuollossa ja vaikuttaa ainakin toistaiseksi sopivan minulle ihan hyvin. Vuorojen kiireisyys vaihtelee paljon, mutta pääosin työtahti on ollut jos ei maltillinen, ainakin siedettävä. Mukaan mahtuu kuitenkin päiviä ja öitä, jolloin taukoja ei yksinkertaisesti ehtinyt pitää juuri lainkaan. Olenkin hyvin tyytyväinen siihen, ettei omassa yksikössäni tehdä 24 tunnin työvuoroja.
 


Tällä hetkellä olen työni suhteen tietynlaisessa suvantovaiheessa. Enää ei aamuisin jännitä mennä töihin (juu, olen heitä, joita viikkoja/kuukausia pienesti jännittää, mitä kaikkea töissä tulee vastaan) ja perustyö on alkanut jo rutinoitua, vaikka totta kai opittavaa riittää ihan varmasti koko erikoistumisen ajalle. Viime viikkojen kuormitusta joudun vielä hetken tasailemaan, mutta todella toivon, että ehdin kunnolla hengähtää, ennen kuin kesälomakausi ylimääräisine päivystyksineen alkaa.

Kauniita päiviä itse kullekin!

14.4.24

Palautumisharjoituksia

Ja näin ollaan jo huhtikuun puolivälissä! Pääsiäislomasta on jo aikaa, mutta se lämmittää edelleen siinä määrin, että kuvitan tämän tekstin pirteillä pääsiäiskuvilla. Työ on monista syistä taas tuntunut raskaammalta, joten neljän päivän vapaa tuli todella tarpeeseen. Mikään aktiiviloma pääsiäinen ei meille ollut, ennemmin päinvastoin, sillä kotoilimme oikein urakalla. Sentään pääsiäismaanantaina kutsuimme ystäväperheen kyläilemään. Viime vuodesta poiketen sain tämän pääsiäisen viettää ilman päivystyksiä, ja kyllä vaan vapaapäiviä osaa arvostaa enemmän, kun tietää, etteivät ne ole itsestäänselvyys. 
 
 

Palautuminen työstä ja muusta elämän rasituksesta on itselleni yksi jatkuvan oppimisen ja opettelun kohde. Olen elänyt elämää, jossa en ole oikeastaan koskaan palautunut, vaan väsyneenäkin lisännyt vain kierroksia, jotta saisin kaiken "pakollisen" tehtyä. Sitten tuli stoppi ja toinen ääripää, tunne siitä, etten ehdi enkä jaksa yhtään mitään. Edelleenkin, kun on elämässä paljon meneillään, menen herkästi suorittajamoodiin, jossa asiat kyllä tapahtuvat, mutta palautuminen unohtuu. Siksi vaatii erityistä huomiota, jotta tulen tehneeksi asioita myös ihan vain siksi, että niistä on minulle iloa, ei pelkästään hyötyä jollekin tai joillekin. Pääsiäislomalla esimerkiksi maalasin lasten kanssa vesiväreillä pitkästä aikaa ❤


Useat useat kerrat olen kirjoittanut, että tavallinen arki on parasta, ja niin se onkin. Rutiinit, koulu, päivähoito, työ, harrastukset tuovat elämään vakautta, vaikka spontaaniudellekin on oltava oma tilansa. Pääsiäisen jälkeen sairastimme lähes koko perhe peräkanaa. Sen seurauksena olin vielä tämän viikon alussa vähän puolikuntoinen, mikä yhdistettynä hektisiin päivystysvuoroihin ei todellakaan ollut kovin elähdyttävä kokemus. Joka vuoron jälkeen oli kuitenkin ensisijaisesti helpottunut olo siitä, että selvisin taas.
 
Tämän viikon suurin ilon ja ihmetyksenkin aihe onkin ollut se, kuinka lopulta nopeasti olen sopeutunut päivystystyöhön. Olin lähes unohtanut, kuinka ihanaa on olla töissä yöaikaan, kun hoidetaan vain pakolliset, ja suurin osa kansalaisista on unten mailla. Samoin päiväsaikaan hiljaisessa kodissa puuhastelu ja rentoutuminen on minulle kovin harvinaista ja siksi aivan ihanaa. Erityisesti olen nauttinut siitä, että ennen yövuoroja olen saanut olla läsnä lasten aamutoimissa, sillä yleensä olen jo lähtenyt töihin, kun he vasta heräilevät.
 


Valon määrä lisääntyy vähitellen, ja toistaiseksi työnkin suhteen on kirkkaat näkymät. Mitään en pidä itsestäänselvyytenä, joten jokaisesta päivästä, josta olen selviytynyt omasta mielestäni edes jokseenkin kunnialla, olen kiitollinen. Palautumisharjoituksia tarvitsen edelleen, mutta pian niistä pitävät huolen pihatyöt ja keväisen kasvun ihmeen seuraaminen! Jotakin pientä kukkapenkistä jo nouseekin, ja tuskin maltan odottaa, että pääsen kunnolla pihapuuhiin. Löytyykös sieltä muita puutarhanhoitoon hurahtaneita? :D

Aurinkoista uutta viikkoa!

31.3.24

Blogin eka vuosi

Näinpä se tämänkin blogini eka vuosi vierähti! Viime keväänä jännitti aloittaa vajaan vuoden tauon jälkeen ikään kuin alusta. Pohditutti, löydänkö tai keksinkö mitään julkaisukelpoista kirjoitettavaa. Reilun 30 tekstin verran olen löytänyt, mikä on hektinen elämänrytmini huomioiden paremmin kuin hyvin. Ja kuulkaas, miten paljon olenkaan taas kirjoittamisesta nauttinut! Elämäni on tuntunut varsin täydeltä (pun intended), kun jälleen on ollut tila ja paikka, jonne kaikenmoisia ajatuksiani suoltaa. Vasta tämän blogin aloitettuani ymmärsin, miten paljon olenkaan omaa blogiani kaivannut.
 

 
Blogiskenehän on melkoisesti kutistunut siitä, mitä se kultavuosinaan oli. Tilalle ovat tulleet studygramit, podcastit, tiktokit ja muut kanavat. Nuorehkosta iästäni huolimatta olen melkoinen fossiili, joten minulle tekstit ja kuvat ovat enemmän kuin tarpeeksi. Te samankaltaiset ehkä olette täällä blogimaailmassa vielä kanssani, vaikka suuri osa onkin jo siirtynyt toisaalle eri kanavien pariin. :D Eikä mikään toki estä olemasta läsnä monessakin eri kanavassa, mutta tällaisen muutoksen olen pannut merkille. Vaikkei ekan blogin aloituksestani olekaan kuin kahdeksisen vuotta aikaa, silloin kävijäliikenne oli paljon vilkkaampaa kuin nykyään. No, ehkä aiheeni olivat silloin myös hivenen kiinnostavampia ja postaustahtini aika lailla tiiviimpi! Aika aikaa kutakin, ja varmaan kirjoittaisin tätä, vaikkei olisi yhtä ainutta lukijaa.
 
Miksi lääkäriksi valmistuttuani sitten päätin blogini lopettaa? Syitä oli monia. Ensinnäkin ajattelin, etten keksi mitään kirjoitettavaa, kun opiskelut ovat takana enkä työstäni voi kovin syvällisesti tekstiä tuottaa. Toisekseen pelotti oma epäonnistuminen: entä jos en pääse erikoistumaan, entä jos en jaksa työssäni, entä jos sitä, entä jos tätä? Vähän samalla tavalla kuin aikanaan lääkikseen hakiessa minua arvelutti se, että olisin tilivelvollinen siitä, mitä tapahtuu ja ikään kuin pakotettu raportoimaan, miksi näin tai miksi noin. Kolmannekseen kirjoitan tätä blogia yksityishenkilönä, en "somelääkärinä", joten pohdintaa on aiheuttanut rajanveto myös siitä, mitä aiheita julkisesti haluan ja voin käsitellä. Ammatillisessa mielessä esiinnyn aivan eri kanavissa kuin tällaisessa vapaamuotoisessa blogissa, ja siksikin tuotti päänvaivaa, haluanko ylipäätään sitä, että minut kuitenkin moni osaa ja voi yhdistää tähän blogiin. Neljänneksi ja viimeiseksi halusin, että Tasapainoilua 1 on nimenomaan lääkisblogi, joten siksi päädyin tarinaani jatkamaan ikään kuin itsenäisessä jatko-osassa.
 

 
Edeltäviä kysymyksiä aikani pohdittuani päätin ottaa riskin siitä, että epäonnistun ja etenkin siitä, että koen velvollisuudekseni kertoa myös vaikeammista hetkistä. Päätin kirjoittaa niin kauan kuin se tuntuu hyvältä ja vain niistä asioista, joista kertominen on minulle ok. Edelleenkin päätin pitää blogin sellaisena, ettei siitä heti ja saman tien käy ilmi, kuka sitä kirjoittaa. Lukemassa on varmasti tuttujakin, hei vaan kaikille, mutta minulle on helpompaa erottaa toisistaan työ ja vapaa-aika, kun pidän tämän pseudonyyminä. Blogi kuuluu tietysti vapaa-aikaan, vaikka aika paljon työjuttuja tai vähntäänkin työhön liittyviä ajatuksia täällä purankin. 

Tekstini ovat varsin tiukasti keskittyneet työhön, vaikka tuttuun tapaan teksteissä vilahtelee milloin mitäkin huomioita ja ajatuksia, toiveita ja pelkojakin. Minusta on tärkeää, että hyvien hetkien lisäksi tuon esille niitä vaikeitakin tunteita ja tilanteita, väsymystä ja välillä suoranaista uupumustakin. Jatkuvaa tasapainoilua tämä tietenkin on, sillä tiettyjä elämän värisävyjä tai osa-alueita en halua julkisesti jakaa. Silti toivon, että kokemukseni välittyvät teille, lukijani, sellaisina kuin olen ne halunnut tuoda esiin.
 

 
Blogi on ensimmäisen vuotensa aikana tuonut minulle paljon iloa ja luonut myös muistoja, sillä tekstieni kautta voin elävästi palata tiettyihin hetkiin ja tunnelmiin. Kirjoittaminen antaa toivottua perspektiiviä ja etäännyttää sopivasti kaikesta siitä, minkä keskellä juuri nyt elän. Tietysti toivon, että myös lukijalle blogini tarjoaa jotain, mutta mitä, sen vain sinä voit määritellä. ❤ Ei kun uutta blogivuotta kohti!

Mukavaa kevään ja pääsiäisen jatkoa!

24.3.24

Ensimmäiset päivystykset

Moikka taas! Jokainen tätä tai edeltävää blogiani lukenut varmasti tietää, kuinka paljon olen jännittänyt, jopa pelännyt päivystämistä. Ennen koejakson alkua en ollut erikoissairaanhoidossa valmiina lääkärinä työskennellyt vielä lainkaan, joskin opiskeluaikoina tein ns. apupäivystäjän töitä niin paljon kuin vain opinnoilta ja muulta elämältä ehdin. Muistan silloin ajatelleeni etupäivystäjän työntekoa seuratessani, etten i-ki-nä pystyisi tuohon. Ja hups vaan, paria vuotta myöhemmin yhtäkkiä olen itse siinä, vastuu painavana taakkana harteilla.
 


Päivystystyöstä minulla oli siis aiempaa kokemusta vain päivä- ja ilta-aikaan tehtynä, ei vielä koskaan öisin. Perusterveydenhuollon päivystystyö muutenkin tuntui enemmän jonon purulta kuin varsinaiselta päivystykseltä, sillä vuorot olivat kiireisiä eikä juuri koskaan ollut tilannetta, jossa jono olisi ollut tyhjä. Itseäni haastoivat nimenomaan rajalliset tutkimusmahdollisuudet sekä se, että aikataulupaineen vuoksi piti nopeasti osata arvioida, onko kyse vakavasta oireesta vai ei. Tulosyyt vaihtelivat banaaleista vaivoista akuutteihin tilanteisiin ja ikäjakauma vauvasta vanhukseen, mitkä nekin tarjosivat omat haasteensa.
 
Oman erikoisalan päivystämisessä mukavaa on se, että potilaiden tulosyyt, etenkin ne kriittisimmät, oppii melko nopeasti skannaamaan. Rajatumpi potilasmateriaali niin iän kuin tulosyidenkin osalta sopii itselleni paremmin, mutta tietysti kolikon kääntöpuolena on se, että päivystyspotilaat ovat keskimäärin kriittisemmin sairaita kuin perusterveydenhuollossa. Tämä tietenkin tarkoittaa, että näiden potilaiden hoidolla on oikeasti kiire. Kuvantamismahdollisuudet luonnollisesti erikoissairaanhoidossa ovat aivan eri luokkaa myös päivystystilanteessa. Toisin kuin perusterveydenhuollon päivystyksessä, tukena on myös ainakin omalla alallani takapäivystäjä, johon nuorena erikoistuvana tulee kyllä herkästi ainakin alkuvaiheessa turvauduttua.
 


Sain tietooni ensimmäiset päivystysvuoroni noin kuukautta ennen töiden alkua. Siinä vaiheessa teki mieli perua koko homma ja sanoa, etten todellakaan ole tulossa töihin. :D No, ei sentään. Jännitys oli kyllä aivan älytöntä heti silloin enkä voinut kuvitellakaan selviytyväni päivystäjän vaativasta tehtävästä vain jokusen viikon työskenneltyäni. Onneksi sain ennen omia päivystysvuorojani olla sijoitettuna päivystykseen parin viikon ajan, mikä lisäsi kyllä huomattavasti hallinnan tunnetta. Ihanat uudet työkaverit ja kollegat tsemppasivat tosi mukavasti myöskin.
 
Omien päivystysteni lähestyessä nousi jännityksen rinnalle innostus. En tiedä, olinko vain yksinkertaisesti jännittänyt niin paljon etukäteen, ettei sitä enää riittänyt tositilanteeseen, mutta ensimmäisen vuoroni alkaessa olin odotuksiini nähden jopa yllättävän rauhallinen. Päivällä päivystys oli todella kiireinen, enkä saanut yhtään asiaa hoidettua kerralla loppuun. Puhelin soi jatkuvasti, mikä keskeytti milloin sanelun, milloin potilaan tutkimisen. (Ja ei, en osannut vastata varmaan yhteenkään konsultaatioon suorilta.) Yöaikaan oli ainakin puhelimen kanssa luonnollisesti rauhallisempaa. Yöksi yksin jääminen tuntui etukäteen kauhealta ajatukselta, mutta kun tilanne koitti, se olikin oikeastaan aika mukavaa. Tämän ei kaiketi pitäisi yllättää ennenkin yötyötä sairaalassa tehneenä ja siitä jopa nauttineena, mutta yllättipä silti.
 


Ensimmäisistä päivystyksistäni selvisin ilokseni paremmin kuin olisin koskaan osannut toivoa. Seuraavat vuorot kolkuttelevat jo kohta ovella, ja jännitys nousee taas. Alleviivaan vielä, kuinka mukavaa on ollut, kun olen saanut riittävästi tukea myös tähän, omasta mielestäni ehdottomasti työn jännittävimpään osa-alueeseen. Niinsanotusti kuivin jaloin selvisin, ja olen todella ylpeä itsestäni. Toisenlaisiakin vuoroja ja hankalia hetkiä ihan varmasti tulee eteen, mutta tämän kokemuksen voimalla olen niihinkin taas pikkiriikkisen valmiimpi.

Askel kerrallaan eteenpäin. Kohta on jo 1/3 koejaksosta takana, uskomatonta!