Tervetuloa, syksy!

Tänäkin vuonna syksy on ollut minun puolestani kovin tervetullut. Siinä missä moni muu hyvästelee haikeana kuumat, aurinkoiset kesäpäivät, minä nautin viileämmistä ilmoista ja etenkin syksyn mukanaan tuomasta uuden alun fiiliksestä. Vaikken enää pariin vuoteen ole syksyisin aloittanut uutta lukuvuotta päätoimisten opintojen parissa, olen järjestellyt asiani niin, että syksyt on pyhitetty tutkimustyölleni. Niinpä tänäkin vuonna syksy tarkoittaa pientä taukoa kliinisestä työstä. Apurahoja olen hakenut ahkerasti vuoden kuluessa, ja vaikkei myöntöprosentti olekaan niin hyvä kuin viime vuoden aikana, pari apurahaa olen saanut kattamaan tulevan tutkimusjaksoni. 

 

Kuten ehkä voi päätellä, ajatukseni ovat jo vahvasti alkavassa tutkimusjaksossani, vaikka tk-työtä on vielä jokunen päivä jäljellä. Viimeisiä on ollut viime aikojen teema: takana ovat jo viimeiset sektorityöni neuvolassa (koululääkärinä en ehtinyt tälle syksyä toimia lainkaan), viimeinen toimenpidepäiväni, viimeinen päivystys. Monien, monien pidempään hoitamieni potilaiden kohdalla viimeiset kontaktini, puhelut, vastaanotot. Edessä ovat vielä viimeiset koulutuspäivät, viimeinen kandin ohjaus, viimeiset akuutti- ja vastaanottopäivät, viimeiset reseptit ja lausunnot tälle työjaksolle. Viimeiset päivät tuossa työympäristössä ja -porukassa ja - vaikken uskalla tätä loppuun asti ajatellakaan - kenties viimeiset hetket perusterveydenhuollossa ja yleislääketieteen alalla. Aika hurjaa.

Alkanut syksy on myös ensimmäinen uudessa kodissamme, ja pitkin kesää olemme päässeet nauttimaan oman pihan antimista. Heti muuton jälkeen kylvimme porkkanaa ja istutimme siemenperunaa, jotka iloksemme ovat tuottaneet kohtuullisen hyvää satoa. Oma pihamme on osoittautunut varsin tuotteliaaksi jo itsessään; ahomansikat, vadelmat, viinimarjat ja kantarellit ovat ilahduttaneet meitä tänä kesänä. Olen tainnut kesän ja syksyn aikana leipoa useammin kuin entisessä kodissa puolessa vuodessa... Odotan myöskin pimeitä syysiltoja, jossa (unelmissani) istuskelemme takkatulen lämmössä. :)

 

Harrastusten osalta tänä syksynä jatkan kuorossa, jossa nautin ihanan yhteisöllisestä tekemisestä. Lisäksi olen alkanut treenata juoksua, mikä on yli 10 vuoden ajan ollut erinäisten terveysvaivojen vuoksi mahdotonta. Alusta aloittaminen on aika tympeää, mutta toisaalta on ollut mukavaa saada tästä lasten kanssa yhteinen juttu. He lähtevät mielellään kanssani lenkille joko kävellen tai pyörällä. Pitkästä aikaa hankin myös ryhmäliikuntakortin, joskin toistaiseksi olen vain kerran ehtinyt tunnille sairastelun ja aikataulusäädön vuoksi. Toivottavasti saan liikuntaharrastuksenikin taas elvytettyä, sillä se tuo niin paljon virtaa pimeämpänä vuodenaikana.

 

Työjaksoni päättyy viikon mittaiseen lomaan, joka tosin on jo nyt aika täynnä kaikenlaista omaa menoa, joihin en ole töiden ohessa ehtinyt. Joka tapauksessa pieni hengähdystauko tulee tarpeeseen ennen kuin aloitan toden teolla tutkimukseni parissa. Kukaan muu kuin minä ei tokikaan mitään aikatauluja aseta, mutta olenkin itseni pahin ja paras johtaja. :D Aineistosta ei vielä tietoakaan, mutta asiat selvinnevät ajallaan tavalla tai toisella.  Siihen asti yritän hoitaa työni siten, ettei jäisi mitään keskeneräisiä asioita roikkumaan, ja itse saisin mahdollisimman rennoin mielin jättää nykyisen työni ja siirtyä eteenpäin.

 

Yleisesti terveyskeskusjaksosta kirjoitan sen päätyttyä Erikoistuminen-sarjaani kuuluvan yleispostauksen, mutta jos toivot koostetta (esim. tk-työni lukuina) ja/tai omia pohdintojani tk-työstä, kommentoi toki alle!

 

Elämäni eka kongressi ja muita kuulumisia

Onpas aika vierähtänyt sitten viime postauksen! Elokuussa pääsin vihdoin elämäni ensimmäiseen kongressiin, joka oli ihan mahtava kokemus. Oman alani tutkimustieto, kollegat ja kohtaamiset herättivät innostuksen, jollaista olen harvoin viime kuukausien aikana kokenut. Kongressiin tein myös elämäni ensimmäisen posterin, jossa siis esittelin ensimmäisen julkaisuni tuloksia. Työn ohessa puurtaessa tuntui työläältä laatia ensin englanninkielinen abstrakti ja sen jälkeen vielä posteri. Yllätyin kuitenkin, miten vähätöinen prosessi oli, kun oman aiheensa tuntee jo etu- ja takaperin. Toki omassa jaksamisessa huomaa tiiviimpinä ajanjaksoina selkeästi eron siihen, kun illat ovat oikeasti vapaa-aikaa. Posterin "esittelykin" oli loppujen lopuksi aivan positiivinen kokemus, eikä vähiten siksi, että posterisessio oli varsin vapaamuotoinen tilaisuus. Ei onneksi tarvinnut kokea juurikaan painetta olla esillä, vaikka muutamien kanssa aiheestani keskustelinkin. 

 

 

Erityisen mukavaa oli tavata oman alani kollegoita niin Suomesta kuin ulkomailtakin ja keskustella mm. erikoistumisen erityispiirteistä muissa maissa. Esimerkiksi tanskalaisen kollegan mukaan ennen erikoistumista tulee tehdä vuoden mittainen pakollinen työjakso, puoli vuotta GP:nä (general practitioner, vastannee lähinnä tk-työtä) ja puoli vuotta päivystyksessä. Suomessahan ei ole välttämätöntä työskennellä päivystyksessä ennen erikoistumista, vaikka toki monessa terveyskeskuksessa myös päivystystyötä tulee jokin verran.

Tärkeinä teemoina kongressissa olivat paitsi uusi tutkimustieto hoidosta ja sen tuloksista, myös yleisemmin tutkimuksen merkitys koko sosiaali- ja terveysalalle. Tutkimusrahoituksen väheneminen ja lakimuutokset, kuten toisiolaki, ovat hankaloittaneet tutkimustyötä, mikä ei todellakaan pitkällä tähtäimellä ole kestävä ratkaisu. Tulipa esiin myös näkökulma siitä, että hoitajien ja lääkärien puute on vain oire juurisyystä, johon tutkimustyön arvostus - tai arvostuksen puute - ja resurssit vahvasti liittyvät. 

 

Kongressin kaikkien mukavien kohtaamisten, uuden oppimisen ja etenkin oman alan asioihin syventymisen jälkeen tuntui aika raskaalta palata terveyskeskukseen. Loppusuoralla ollaan, ja sen kyllä huomaa. Olen jo pidemmän aikaa tyytyväisenä ohjelmoinut labroja monen kuukauden päähän tietäen varsin hyvin, etten ole niitä enää itse katsomassa. Pidempään hoitamilleni potilaille olen kertonut, että olen pian lähdössä pois, jotteivät turhaan odota minun olevan seuraavalla kerralla vastassa.

Kouluarki on myös alkanut rytinällä, eikä kukaan enää taida muistaa kesälomaa. Tästäkin kesästä selvittiin, kiitos erilaisten kerhojen, puolison etätyömahdollisuuden ja sukulaisten avun. Toistaiseksi jälkikasvu on viihtynyt uudessa koulussaan ja päiväkodissaan hyvin, vaikka aina kai uusiin asioihin liittyy tietty määrä jännitystä ja stressiäkin. Uusia harrastuksia on aloitettu, ja arki hakee vielä uomiaan. Vuorokauden tunnit eivät meinaa riittää millään kaikkeen, mihin haluaisi. Positiivisin mielin mennään kuitenkin.

 

Syksy lähestyy, ja odotan jo nyt oman aikatauluni mukaisia työpäiviä tutkimuksen parissa. Tietysti jännittää, ehdinkö saada aineistoani lainkaan ajoissa, mutta jos ihan totta puhutaan, aivan mielelläni kotona kirjoittelisin yhteenvetoa sen sijaan, että yritän saada kolmannesta aineistostani jotakin tolkkua. Jossain vaiheessa sekin on tietenkin tehtävä, ja mukavampi sitä lienee tehdä vapaina aikatauluina kuin kokopäivätyön lomassa. Mutta vielä on jokunen viikko terveyskeskustyötä jäljellä, josta - niin raskaalta kuin se välillä tuntuukin - haluan ottaa kaiken opin irti ihan loppuun saakka!

 

Matalapainetta

Viime viikot ovat sujuneet varsin matalapaineisissa merkeissä muutenkin kuin sään osalta. Lomaltapaluu oli odotuksiinkin nähden yllättävän raskas, eikä arki lähtenyt mitenkään keveästi käyntiin. Heti ensimmäisenähän minulla oli 6-päiväinen työviikko, kun viikonloppuna oli päivystys. Sen lisäksi tuli viikolle vielä varallaolo iltapäivystykseen, mutta onneksi se jäi varallaoloksi eikä päivystämään tarvinnut lähteä. Tällä viikolla on jälleen vain yksi vapaapäivä, mikä on kyllä valitettavan vähän eikä oikein riitä palauttamaan tarpeeksi. Silti mieluummin valitsen viikonloppupäivystyksen kuin arki-illan, sillä päivystyksen venyessä on pienempi paha, kun ei tarvitse aamulla herätä aikaisin töihin.

 

 

Elämässä kaikki on tällä hetkellä varsin hienosti mallillaan, mutta paljon on tapahtunut viimeisten kuukausien aikana. Muutosten mylläkässä tulee vain toimittua ja tehtyä asioita toisensa perään, kun pohtimiselle ei liiemmin aikaa jää. Useinhan tahdin hiljentämisen tarpeen huomaa vasta jälkikäteen. Uudesta kodista ja elämäntilanteesta olen ollut suorastaan naurettavan onnellinen. Tämäkään ei tietenkään täydellistä ole, ei lähelläkään, mutta kaikin puolin paljon parempaa kuin etukäteen osasin kuvitella. En tiennytkään, kuinka paljon olen kaivannut tilaa, vehreyttä ja rauhaa ympärilleni - ja parempi niin, sillä edeltävät vuodet olisivat olleet paljon raskaampia, jos olisin koko ajan haikaillut jonnekin muualle. Sitten kun -asenteesta olen pyrkinyt eroon jo kauan sitten, vaikka haaveita pitääkin aina olla.

 

Tällaisiakin viikkoja mahtuu elämään, eikä siinä mitään. Välillä on matalapainetta, sitten taas jotain muuta. Vähän ovat kirkastuneet jo omatkin ajatukset raskaan lomaltapaluun jälkeen, työrutiineista saatu kiinni ja arki paremmin käynnistynyt. Töissä on nyt kaikkinensa ollut kevyempää kuin alkukesästä, vaikka porukkaa paljon lomilla onkin. Yhtenä suurena tekijänä on tietysti ollut se, etten ole ollut sairaana kuukausiin eikä siten ole kertynyt reseptisumia tai muita rästejä. Iloista on kuitenkin ollut huomata, että vaikkei aina ihan huippufiilis olisikaan, työt sujuvat silti ihan hyvin ja elämä myöskin. On sadepäivissä oma kauneutensa myöskin - katsokaa vaikka näitä suloisia kastehelmiä ♥

 

 

Parin päivän päästä on jo elokuu, joka on toiseksi viimeinen työkuukauteni. Näinpä alkaa tk-jaksonikin kääntyä loppusuoralle, vaikka jossain vaiheessa tuntui, että aika junnaa paikallaan. Ja jälkeenpäin on helppo todeta, että nopeastihan se meni. :D Edessä olevat päivystyksetkin voi kohta laskea jo yhden käden sormin. Nyt on taas vähän enemmän puuhaa työn ulkopuolellakin, kun ensimmäinen kongressini posteriesityksineen on ihan nurkan takana. Kaikenlaista sitä pääseekin tekemään! Taitavatpa siis muutamat arki-illat vierähtää posteriani laatiessa, mikä nyt ei varsinaisesti kevennä arkea... Mutta vaihtelua kuitenkin. 

Leppoisaa sunnuntaita ja tsemppiä alkavaan viikkoon! Sehän on jo koululaisten viimeinen kokonainen lomaviikko - menipä vauhdilla tämäkin kesäloma :)

Kesäkuulumisia

Lyhykäinen kesälomani päättyi aivan liian aikaisin. Paljon oli tekemistä ennen lomaa, ja ihan tappiin asti piti tehdä töitä täysillä, mikä ei tokikaan helpottanut lomalle laskeutumista. Aiemmista vuosista poiketen pääsin kuitenkin varsin mainiosti irti työstressistä enkä oikeastaan yhtään miettinyt työjuttuja juhannusaaton päivystysvuoron jälkeen.

 

Loma vierähti ensin lasten kanssa keskenään ja toisen viikon koko perheellä. Ekalla lomaviikolla reissasimme pitkin Kuopiota, kun yhtenä päivänä piti käydä esikoisen kanssa kouluterkkarilla lasten entisellä koululla ja toisena kävimme kuopuksen kanssa tutustumassa uuteen päiväkotiin, jonne hän siirtyy tämän kuun lopussa. Koko porukalla olemme käyneet lyhyillä matkoilla, ja yhteisen lomaviikon aikana puuhastelimme kotosalla. Yhden lapsukaisen kanssa kävimme "palkintoreissulla" keskustassa kahvilassa nautiskelemassa kesäillasta.

Lomani bucket list oli lähinnä tyyliä 1) lue riippumatossa (check), 2) pidä työasiat poissa mielestä (check) ja 3) tee lasten kanssa asioita, joita he toivovat (check). Itselleni herkästi paineita asettavana pitää olla tarkkana, ettei lataa lomalle liikaa vaatimuksia tai toiveita, ettei mene sekin suorittamiseksi. Puuhaa kuitenkin on riittänyt lomallakin, eikä neljän lapsen kanssa lomaillessa varsinaisesti pääse laakereillaan lepäämään. Koti- ja pihatyöt ovat kuitenkin mukavaa vaihtelua normaaliin arkeen ja työhön. Kerkesimme myös telttailemaan koko porukalla sekä vastaanottamaan ja majoittamaankin vieraita. Parasta taisi kuitenkin olla aikatauluttomuus, kiireettömyys, ihan vain oleminen.

 

Töihin palasin 1,5 viikkoa sitten. Viime viikko oli ihan järkyttävän raskas - johtuneeko oikeasti palauttavasta lomasta vai siitä, että se oli liian lyhyt. Muu perhe kävi viime viikolla vielä mummolareissulla ja Tykkimäellä puolison loman jatkuessa. Kovin kevyt ei lomaltapaluuni ollut, sillä tänään oli 9. työpäivä 10 päivän sisään, ja tätä viikkoa vielä pari päivää jäljellä.

Nyt on edessä pari kuuden päivän työviikkoa päivystyksistä johtuen. Heinäkuun puoliväli on kuitenkin ylitetty, ja uskoinpa sitä tai en, tämäkin työjakso kaartaa hitaasti kohti päätöstään. Kohta suunnitellaan syyskuun listoja eli minulle viimeisiä työpäiviä, mikä on aika hurjaa. Myönnettävä on, että ajatukset alkavat vähitellen siirtyä jo syksyä ja uusia haasteita kohti, vaikka vielä kuukausia saankin nykyistä työtäni jatkaa. Onneksi kohta on viikonloppu, tällä kertaa ihan ilman päivystyksiä. :)

 

 

 Iloista loppuviikkoa!

Ensimmäinen vuosi lääkärinä

Vuosi sitten valmistuin lääkäriksi melko ristiriitaisin fiiliksin. Oli yhtä aikaa helpottavaa, jännittävää ja ahdistavaa saada viimein täysi laillistus ja lupa tehdä töitä itsenäisesti. Valmistuessa tuntui, että opinnot ja etenkin oppiminen jäivät aivan kesken, enkä kokenut missään määrin olevani "valmis". Kyseinen tunne oli hyvin tuttu jo aiemmin sairaanhoitajaksi valmistuessani, eikä se tullut yllätyksenä. Valmistumisen olen molemmilla kerroilla kokenut luvaksi alkaa itsenäisesti harjoitella ja opetella uutta ammattia, enkä ole asettanut itselleni paineita siitä, mitä kaikkea "pitäisi jo osata" - sen sijaan etenkin tässä uudessa ammatissani on tuntunut, että ulkopuolelta paineita on tullut senkin edestä.

 

 

Ensimmäinen vuoteni lääkärinä on sisältänyt seitsemän kuukautta terveyskeskustyötä ja siinä välissä viisi kuukautta päätoimista tutkimusta. Potilaan roolissa olen ollut enemmän kuin jaksan edes laskea ainakin neljällä eri erikoisalalla, ja onpa vuoteen mahtunut yksi keskisuuri leikkauskin toipumisineen. Olen vuoden aikana hakenut erikoistumaan ja saanut paikan sekä alkanut suorittaa YEK-jaksoa. Lisäksi olen väitöskirjaani saanut julkaistua kokonaista kaksi artikkelia ja suorittanut tohtoriopintoja. Muun elämän puolella vuosi on myös ollut varsin vauhdikas oman kodin etsintöineen ja lopulta muuttoineen. Elämäämme on myös ilmaantunut vuoden aikana kaksi ihanaa kummilasta ♥ (Tapasin hiljattain kummitätini, joka muistutti lempeästi, ettei ole kiire mihinkään... Totta sekin - tasapainoa edelleen etsimässä!)

Lempiajanjaksoni kuluneesta vuodesta on työn puolesta ehdottomasti ollut tutkimusjakso, jonka aikana sain itse organisoida tekemiseni ja sen teinkin varsin hyvin tuloksin. Itseohjautuvuus on yksi suurimmista vahvuuksistani, jota toivoisin voivani hyödyntää mahdollisimman paljon myös kliinisessä työssä. Ajoittain se onnistuu, ja asiat etenevät toivomallani tavalla, mutta välillä itsestäni riippumattomista syistä työpöytä täyttyy asioista, joihin en voi vaikuttaa mitenkään. Onneksi pääosin pystyn esimerkiksi aikatauluttamaan työpäiviäni itselleni sopiviksi, mikä sujuvoittaa työntekoa ja lisää työn hallinnan ja autonomian tunnetta. Molemmat ovat minulle hyvin tärkeitä työssä viihtymisen ja jaksamisen kannalta.

 

 

Kliininen osaaminen on luonnollisesti kehittynyt ainakin jossain määrin, ja jokseenkin tutut asiat ovat muuttuneet rutiineiksi ja itselle vieraammat edes vähän tutummiksi. Oma ammatti-identiteetti on vahvistunut vähitellen, sanoisinko jopa varkain, eikä itseni kutsuminen lääkäriksi tuota enää ongelmia. (Alkuun oli vaikeaa muistaa esitellä itsensä lääkäriksi, kun oli tottunut sairaanhoitaja-titteliin.) Ilmeisen sinut olin lääkäriyteni kanssa silloinkin, kun ensin useita potilaspuheluita soitettuani piti soittaa lapseni iltapäiväkerhoon ja aloitin puhelun vahingossa sanomalla "lääkäri T täällä... oho siis ihan X:n äitinä soitan" :D Lääkärinä taidan olla aika lähellä sellaista kuin ajattelin etukäteen olevani ja mihin myös pyrin. Kohtaamiset ovat työni suola ja tärkeimpiä osa-alueita työssäni.

Päivystäminen on koko lääkiksen ajan ollut itselleni se pahin peikko, ja taitaa olla sitä edelleenkin, joskin paaaaljon pienempi kuin ihan alussa. Vaikka päiväsaikaan tulee tehtyä ihan samanlaista päivystystyötä, iltaisin ja viikonloppuisin se on minulle muka niin eri asia. Toki virka-ajan ulkopuolella päivystykseen tulevat potilaat ovat keskimäärin sairaampia kuin päiväsaikaan omaa vastaanottoaikaansa odottavat, ja päivystysaikaan tulee tästä syystä hoidettua erilaisia asioita kuin päivisin. En taida luontaisesti olla "päivystäjätyyppiä", sillä mieluummin seuraisin, miten tilanteet etenevät ja hoidot vaikuttavat kuin hoidan vain välttämättömän ja ohjaan eteenpäin. Vaikkei minua todellakaan haittaa työskennellä virka-ajan ulkopuolella, päivystys on ainakin tässä vaiheessa uraa välttämätön paha, joskin erittäin opettavainen sellainen. Luulen, että jossain vaiheessa - kenties silloin, kun olen oman alani päivystystä päässyt enemmän tekemään - opin todella pitämään päivystämisestä, mutta siihen on vielä matkaa.

 

 

Kaikkinensa olen selvinnyt kuluneesta vuodesta paljon odotuksiani paremmin. On ollut raskaita ja vaikeita hetkiä elämän kokonaiskuorman vuoksi, mutta myös paljon onnistumisen ja edistymisen iloa, uuden oppimista ja vertaistukea. Kliinisessä potilastyössä ovat ehdottomat hyvät puolensa, joskin tutkimukseen kokopäiväisesti uppoutuminen on ollut myös varsin ihanaa. Jatkossakin näkisin, että tieteellisen ja kliinisen uran yhdistäminen olisi itselleni mieluisin vaihtoehto. Ensimmäiset, alkuun varovaiset, sittemmin hiljalleen varmistuvat askeleet uudella uralla on nyt otettu, ja ihan mielelläni jatkan tätä polkua eteenpäin. Aika näyttää, minne tieni vielä vie!