Erikoistuvan elämää: 7 tärkeintä

Olen erikoistumiseni alkutaipaleella, mutta jo nyt on muotoutunut näkemys elämämme ja arkemme välttämättömyyksistä. Ilman näitä en pärjäisi mitenkään!

1. Kalenterit

Kalenteriin kirjaan kaikki tärkeät deadlinet esimerkiksi johtamisopintoihiin ja väitöskirjaan liittyen, mutta myös päivittäisen työpisteeni ja tavallisesta poikkeavat työajat, kuten päivystykset. Kaikkia harrastuksia en kalenteroi, mutta tavallisesta poikkeavat loma- ja muut matkat kyllä. Välillä, kun on hankalaa, tsemppaan itseäni liimailemalla kalenteriin tsemppitarroja tai päivän fiilistä kuvaavia emojeja. Jos tällaisia merkintöjä ei liiemmin näy, voi ajatella, että minulla menee varmaan ihan hyvin.

Toisena kalenterina meillä on perhekalenteri, johon kirjataan kunkin perheenjäsenen erityiset menot, harrastukset, turnausreissut ja muut. Päivystysvuoroni kirjoitan tähän kalenteriin myös välttääkseni "joko tulet kotiin?"-kysymyksiä, jotka kilahtavat puhelimeen klo 16 ja harmittavat kovasti niinä päivinä, kun työpäivä kestää iltaan saakka. :D Harmillista kyllä muut perheenjäsenet eivät taida lukea kalenteria kovinkaan ahkerasti, sillä erinäisiä kertoja olen vastaillut edellä mainittuun kysymykseen päivystyksestä käsin.

 

2. Kahvi

Aamukahvi, toisinaan meetingkahvi, lounaskahvi, joskus päiväkahvi, harvoin iltakahvi. En ole kahvihifistelijä en sitten yhtään, mutta vähän nirso olen. Kotona itse keitetty kahvi on parasta ja etenkin aamukuuden ja -seitsemän välillä hiljaisuudessa nautittuna. Aamukahvi on lempparini näistä, juotiinpa se sitten edellä mainittuun aikaan tai vaikkapa klo 17, kuten yövuoroon mennessäni minulla on tapana. Liika on liikaa kahvissakin, mutta sopivissa määrin se tuo ainakin minulle paljon iloa ja vähän virtaakin. Energiajuomia en ole oppinut juomaan enkä aio opetellakaan, sillä pystyn varsin hyvin valvomaan myös öisin ilman niitä.

3. Uni

Olen aina ollut huono nukkumaan, mutta oppinut onneksi hyväksymään sen ja osaltaan parantamaankin asiaa. Yksi  iso tekijä parantuneissa yöunissa on tietenkin se, että lapset ovat kasvaneet eivätkä enää (vielä) säännöllisesti herätä minua öisin. Siinä on tosin vielä opeteltavaa, että antaisivat minun nukkua päivällä, jos olen toipumassa yövuorosta tai valmistautumassa seuraavaan. Optimaalisesti uni ei siis edelleenkään elämässäni toteudu, mutta kuten sanottua, parempaan suuntaan on menty. Välillä muistelen kauhulla niitä aikoja, kun en nukkunut vuosikausiin yhtään kokonaista yötä, työvuorot olivat mitä sattuu ja kuljin puolivaloilla vuodesta toiseen. Onneksi asiat ovat nykyään tässäkin suhteessa paremmin!

 

4. Harrastukset

 

Työ haittaa harrastuksia, sanotaan, ja niin käy usein minullakin. Laulan kuorossa, joka kokoontuu kerran viikossa. Kyseessä on aika matalan kynnyksen kuoro, joten satunnaiset poissaolot (tai minun kohdallani välillä paikallaolot) eivät juurikaan verota mukana pysymistä. Viime syksynä olin mukana lisäksi erityisessä projektikuorossa, joka esiintyi Kuopion kaupunginorkesterin ja maineikkaiden solistien kanssa joulukuussa. Tuossa kuorossa harjoittelu oli melkoisesti vaativampaa ja tiiviimpää omaan kuorooni nähden, joten projektiluontoisena tuollainen sopii tähän elämäntilanteeseen paremmin. 

Lisäksi olen jälleen viritellyt liikuntaharrastuksia. Erinäisistä rajoitteistani johtuen on helpoin treenata kotona, mitä harrastan talvisin ja keväisin. Kesällä treenaus ei meinaa onnistua oikein mitenkään kuumuuden vuoksi, mutta syksyisin tykkään juosta. Fiiliksen ja sesongin mukaan siis mennään ja tärkeintä olisi säännöllisyys, joka ei valitettavasti ihan aina toteudu. Tänä vuonna yritän jälleen ahtaa liikuntakertoja kalenteriini, koska nyt useamman viikon säännöllisesti treenanneena huomaan kyllä selkeän eron jaksamisessani ja hyvinvoinnissani.

5. Puoliso + lapset

Ilman rakasta aviomiestäni elämä olisi aika paljon vaikeampaa ja raskaampaa.  Hän kantaa paljon vastuuta kotona ja tietenkin työssäänkin. Monen asian suunnittelu on minun kontollani, toteutus hänen, mutta minun ei tokikaan tarvitse minään työnjohtajana toimia vaan olemme ihan tasaveroinen tiimi. Se tekee, joka ehtii ja jaksaa, ja tilanteiden muuttuessa myös vastuu jakautuu eri tavoin. Kun olen opiskellut, hän on kantanut suurempaa taloudellista vastuuta, ja kun hänen työtilanteensa oli hetkellisesti heikompi, minä kannoin tässä suhteessa enemmän kortta kekoon. 15 vuoden aikana olemme hitsautuneet melkoisen tiiviisti yhteen, mikä näkyy nykyään ehkä eniten sujuvana ja joustavana työnjakona.

Ja lapset, elämäni ilot ja valot, niin rakkaita ja välillä niin rasittavia! ❤ 

 

 

6. Yksinolo

Niin paljon kuin ihmisistä pidänkin, välillä tekisi mieli paeta yksinään jonnekin erämaamökkiin. Sekä työ että perhe tuovat mukanaan melkoiset vaatimukset sosiaalisuuden suhteen. Huomaan olleeni liikaa muita varten vaikkapa siitä, että tekee mieli tinkiä unesta saadakseni edes pienen hetken ihan vain yksinoloa. Työpäivinä olen yksin ainoastaan työmatkoilla, eikä se aina riitä palautumiseen. Siksi on pitänyt löytää keinoja ja aikaa yksinololle, omille ajatuksille ja hiljaisuudelle. Tätä tarvetta vähättelen olosuhteiden pakosta varmaankin eniten, vaikka pitäisihän minun jo tietää, mihin jatkuva venyminen ja joustaminen lopulta johtaa.

7. Viimeiseksi haluan mainita älykelloni, jollaisen vihdoin ja viimein hankin itselleni viime syksynä. Olen aina ollut hyvä kuulostelemaan, miltä itsestäni tuntuu ja mitä tarvitsen, mutta huono kuuntelemaan ja toteuttamaan näitä asioita. Kello on minulle kuin hyvä ystävä, joka sanoo, että nyt pitää levätä, katso kuinka kierroksilla oletkaan ollut! Samoin se muistuttelee liikunnasta ja unesta. Osa varmasti kokee tämäntyyppisten sovellusten aiheuttavan vain lisää paineita, mitä etukäteen pelkäsin myös itse. Lopputulos on kuitenkin se, että kellon myötä olen paitsi saanut treenirepertuaariini melkoisesti kaikkea kivaa tekemistä, myös lisää luottoa siihen, että todellakin tiedän ja osaan arvioida omat tuntemukseni oikein.

 

 

Näilläpä jatketaan tätä vuotta eteenpäin!

Erikoistuvan elämää: Perhe ja työ

Moikka! Ajattelinpas aloittaa jälleen uuden postaussarjan. Kiitos sinulle, joka kommentoit ja toivoit postausta siitä, miten saamme arjen rullaamaan.

Kuten aikanaan pääsykokeeseen lukiessa, myös erikoistumisen alkutaipaleella olen kokenut välillä olevani yksin tällaisessa uran vaiheessa ja tällaisessa elämäntilanteessa. Tietenkään asia ei ole näin, vaan perheellisiä erikoistuvia on ollut varmastikin iät ja ajat. Silti ainakin minulle on haastavaa yhdistää nuoren erikoistuvan rooli, joka sivumennen sanoen on usein melkoisen työläs, tähän muuhun elämään, joka myös tarjoaa työtä ja haastetta riittämiin.

 

Lapset ovat lääkisopintojeni aikana luonnollisesti kasvaneet. Siinä missä lääkistaivalta aloittaessani meillä oli kolme alle kouluikäistä, nyt on enää yksi päiväkotilainen ja kolme koululaista. Varsinaisia yövalvomisia ei enää (tai vielä, teiniaikoja odotellen) ole, mikä on ehdoton parannus aiempiin vuosiin nähden. Huolehdittavia asioita, retkiä, eväitä, liikuntavaatteita, uintikamppeita, bussirahaa, (hammas)lääkärikäyntejä, vasu- ja oppimiskeskusteluita - niitä sen sijaan nykyään riittää.

 

Erikoistuvana työnkuvani on pääosin virka-aikaan tapahtuvaa työtä, jonka lisäksi päivystän yleensä 4-5 12 tunnin vuoroa kuukaudessa. Omassa työssäni meillä on päivystysviikot eli kaikki päivystysvuoroni ajoittuvat samalle viikolle. Tällöin teen useimmin kaksi päivä- ja kaksi yövuoroa. Päivystykset ovat työssäni asia, joka vaatii eniten joustoa ja ymmärtämystä perheeltäni. Minun on saatava nukkua ennen yövuoroa ja sen jälkeen. Ollessani yövuorossa en ole kotona laittamassa iltapalaa tai huolehtimassa iltatoimista enkä ole paikalla, jos joku kaipaa minua yöllä. Päivystysvuorot ovat muutenkin pitkiä: lähden aamulla ennen muita ja palaan usein vasta, kun lapset ovat nukkumassa. Vuorojen välissä minusta ei usein ole "mihinkään", ja useimmiten päivystyksiä seuraava viikkokin menee enemmän tai vähemmän puolitehoilla.

 

Yleisimmät kommentit jälkikasvulta ovatkin olleet tyyliä "taasko sinä menet töihin?" tai "miksi sinun pitää olla yötä töissä?". Joka kerta tulee pieni pistos siitä, että työ menee perheen edelle. On päivystäminen raskasta myös siksi, ettei äidin tarve häviä mihinkään pitkistä työpäivistä huolimatta. Päinvastoin lapset saattavat odottaa minua kaikkine asioineen, kun vihdoin tulen väsyneenä töistä ja joudun todella pinnistelemään, että jaksan ottaa vastaan kaiken sen, mitä minulta odotetaan. Toisaalta on mukavaa viettää lasten kanssa rauhassa niitä päiviä, kun työt alkavat vasta illalla. 

Aikanaan sairaanhoitajana tein kolmivuorotyötä, pitkiä vuoroja (klo 7-22), iltoja, öitä ja viikonloppuja. Tuolloin, kuten nykyäänkin, pelastuksena on ollut se, että puolisoni on aina tehnyt päivätyötä joko klo 7-15 tai 8-16. Lapsia ei ole koskaan tarvinnut viedä vuoropäivähoitoon eikä heidän ole tarvinnut viettää öitä poissa kotoa. Kolmivuorotyöhön verrattuna nykytyöni on varsin inhimillistä, kun rytmiä ei päivystysviikkoja lukuun ottamatta tarvitse jatkuvasti käännellä, vaan pääosin saan herätä aamulla ajoissa ja mennä illalla tavalliseen aikaan nukkumaan.

 

Viime aikoina mediassa on ollut paljonkin keskustelua lääkäreiden osa-aikatyöstä. Se, mikä keskustelusta unohtuu, on se, ettei osa-aikatyö likikään aina ole osa-aikatyötä, kun päivystykset lasketaan mukaan. Omalla kohdallanikin 100 % työaika on tarkoittanut n. 110-120 % työaikaa siinä missä 80 % työajalla keskimääräinen työviikko vastaa n. 100 % työaikaa. Vuodenvaihteen jälkeen aloitin ainakin jokusen kuukauden ajaksi 80-prosenttisen työajan lähinnä siksi, että saisin yhden ylimääräisen vapaapäiväni käyttää väitöskirjani viimeistelyyn, mikä sekin on työtä eikä silkkaa vapaata.

Olen ollut positiivisesti yllättynyt siitä, miten hyvin omassa klinikassani on otettu huomioon ihmisten erilaiset elämäntilanteet ja toiveet. Ihan varmasti vaikeampaakin voisi olla alasta tai työpaikasta riippuen. Tutkimusvapaa tuli hyvään saumaan ja tarjosi erinomaisen mahdollisuuden pohtia syvemmin sitä, mitä erikoistumiselta ja elämältä ylipäätään toivon. Parin kuukauden mittaisen tutkimusvapaan jälkeen näkökulma on toisenlainen kuin arjen pyörteissä kiireisenä ja stressaantuneena, vaikka 1,5 kuukautta sitten jo palasinkin omaan työhöni. Yhtä ainutta työnkuvaa tehdessä näkökulma herkästi kapeutuu, ja siksi ainakin minä tarvitsen myös toisenlaista työtä, toisenlaista arkea perustyöni rinnalle.

 

 

Vähitellen työn osalta alkaa tuntua, että pahin - alku! - on takana, vaikka oppimiskäyrä on edelleen varsin jyrkkä. Uusia haasteita kohti on silti aina kiva mennä, vaikka jännittää ja vähän pelottaakin. Sitä tunnetta, kun aiemmin tuntemattomasta tulee ensin siedettävää ja sitten tuttua, ei voita melkein mikään. Tasapaino on edelleen hakusessa tässä elämäntilanteessa, mutta se lienee elämänmittainen opettelun paikka. Tänäkin vuonna pääsen harjoittelemaan niin uusissa työpaikoissa kuin -tilanteissakin toimimista, kun erikoistumismatka jatkuu. 

Sinua, joka ehkä mietit, miten erikoistumisesta mahtaa selvitä, haluan rohkaista: on ihan okei tehdä omanlaisiaan ratkaisuja. Itse olen valmistumisen jälkeen lähinnä tehnyt lyhyehköjä pätkiä kliinistä työtä ja niiden välillä aikatauluiltaan vapaampaa tutkimustyötä, mikä on sopinut minulle ja perheelleni paremmin. Lopullinen erikoistumisoikeus kestää 10 vuotta, joten siinä sivussa ehtii tehdä muutakin. Onneksi näin.

 

 

Mikä sinua mietityttää tai kiinnostaa (perheellisen) erikoistuvan elämässä? Postaustoiveita tähän tai mihin tahansa muuhun liittyen otetaan vastaan!

 

Alkuvuotta

Heipä hei, vuosi 2025! Tammikuu alkoi melkoisen tiiviisti, koska olin töissä jo heti uudenvuodenpäivänä. Tämä on muuten ensimmäinen tammikuu sitten vuoden 2015, kun olen töissä enkä opiskelemassa tai väitöskirjaa edistämässä. Viimeisinkin tietty on työtä, mutta hyvin erilaista kuin kliininen työ, joten siksi lasken sen eri kategoriaan.

 

Tammikuun alusta alkoi myös 80 % työaika, mikä tarkoittaa, että suuri(n) osa perjantaipäivistä on minulla tammi-helmikuussa vapaana. Ensimmäinen vapaapäivä minulla oli viime viikolla, mutta aamulla istuin junassa 2,5 tuntia ja iltapäivällä toisen mokoman, sillä käytin päivän siihen, että hoidin läheiseni terveysasioita, kun kerrankin siihen oli tilaisuus arkipäivänä. Ei siis varsinaisesti voi puhua vapaapäivästä eikä varsinkaan väitöskirjan edistämisestä - se kun on yksi lyhennetyn työaikani tarkoituksista.

Poliklinikkatyöskentelyn olen ottanut yllättävän sujuvasti haltuun. Kuten aikanaan terveyskeskuksessa, myös polilla aikataulutus on minulle suurin haaste. Listalla on tietty määrä potilaita ja tehtävää, ja kaikki tulisi saada hoidettua päivän aikana. Ensimmäisellä kokonaisella viikolla en päässyt kertaakaan ajoissa, mutta viime viikolla jo pääsin. Tietysti hoidettavat asiat vaihtelevat ja etenkin, jos on runsaasti lausuntoja tehtävänä, päivät helposti venähtävät, koska väljyyttä aikataulussa ei välttämättä ole. Yksinäiseksi kyllä toisinaan tunnen oloni omassa huoneessani kököttäessäni, mutta onnea ovat lounastauot ja (työ)kaverit, joiden kanssa pääsee tätäkin elämänvaihetta jakamaan.

 

Tällä hetkellä ei tunnu, että välttämättä koko työuraani haluaisin poliklinikalla tehdä. Kaipaan osaston tiimityötä ja vapaampaa aikataulutusta! Oma kokemukseni on vielä varsin vähäinen, joten saattaapa olla, että mieleni muuttuu vielä. Meillä on useita eri poleja, joille potilaat ohjataan tulosyyn mukaan, joten työpisteestä riippuen työ voi olla hyvin erilaista omine erityispiirteineen, vaikka periaatteessa samanlaista työtä tehdäänkin.

Päivystykset pyörivät entiseen malliin, vaikkakin joulu- ja tammikuussa minulla on tavallista enemmän päivystyksiä. Tavallaan niistäkin olen oppinut pitämään enemmän, koska siellä sentään näkee työkavereita. Päivystämisen koen edelleen raskaana, sillä 12-tuntiset työvuorot eivät ole minulle parhaiten sopivia, vaikka aikanaan olen 14-tuntisiakin kiireisiä työvuoroja tehnyt. Jatkuva rytmin kääntäminen taitaa kuitenkin rasittaa minua eniten.

 

Kaikkinensa aivan mukavasti on tämä vuosi alkanut. Viime vuonna moni terveysongelma helpottui joten toivon saman jatkuvan tänä vuonna. Enimmäkseen toivon tasaista arkea, sillä se on ihan parasta ❤

Vuosi 2024

Vuoden 2024 tammikuussa listasin toiveitani alkaneelle vuodelle. Etukäteen ei koskaan tiedä, millaiseksi vuosi muodostuu, joten siksi aina jännittää julkisesti ilmoitella omia toiveitaan. Kaikki toiveet eivät tokikaan toteutuneet, mutta moni asia kyllä. Tärkeimpinä toteutuneina tavoitteina työn osalta mainittakoon omalla alalla työskenteleminen, koejakson suorittaminen ja pysyvän erikoistumisoikeuden vastaanottaminen.

 

Tutkimustyö tarjosi vuoden aikana niin valtavia haasteita kuin onnistumisen iloakin. Kolmannen osatyön aineiston mukanaan tuomat ongelmat aiheuttivat harmaita hiuksia, mutta onneksi loppuvuotta kohti sekin kesyyntyi edes hieman. Esiinnyin ensimmäistä kertaa englanniksi keväällä ja sain ensikertalaiseksi valtavan hyvää palautetta. Lisäksi sain antaa englanniksi haastattelun kansainväliseen lehteen toisesta artikkelistani, mikä oli ehdottomasti yksi tutkimusvuoteni kohokohdista. Tämän vuoden jälkeen olen taas astetta valmiimpi tutkija, sillä moni mielensisäinen este on tänä vuonna ylitetty.

Koska teitä kaikkia tietenkin (eikös?) kiinnostaa, miten näille tavoitteilleni kävi, tässä värikoodattuna kaikki vuoden 2024 toiveeni:

• saisin väitöskirjani esitarkastukseen saakka
• suoriutuisin erikoistumisen koejaksosta kunnialla
• kasvaisin ammatillisesti yhä enemmän, mutta kohtuullisella hinnalla
• oma alani osoittautuisi minulle oikeasti omaksi
• terveysmurheeni pysyisivät kurissa
• ehtisin enemmän päivittää tätä blogia
• saisin ja saisimme elää mahdollisimman hyvää, tasaista ja tylsääkin arkea
• pääsisin taas paremmin kiinni säännöllisen liikunnan rytmiin
• syksyllä istuttamani kukkaset kukkisivat
• olisi paljon mukavia hetkiä yksin, perheen ja ystävien kanssa
• elämä kohtelisi meitä kaikkia hyvin
  

 

Yllättävän suuri osa tavoitteistani toteutui täysin ja loputkin edes osittain. Suuri osa asioista on sellaisia, joihin ei oikein itse voi täysin edes vaikuttaa. Esimerkiksi väitöskirjan saattaminen esitarkastukseen olisi vaatinut paitsi paljon omaa panostustani myös aineiston saamisen ajallaan sekä tietysti ohjausta. Koska syksyllä myös koin jälleen yhden leikkauksen ja siitä toipumisen, kolmen kuukauden mittainen tutkimusjakso typistyi kahden kuukauden mittaiseksi. Siksikin väitöskirjan valmistuminen siirtyy ensi vuoteen. Samalla tämä "luovuttaminen" oli kapinointia sisäistä suorittajaani vastaan, koska tosiasiassa minulla ei ole kiire mihinkään ja vuosi 2025 on aivan yhtä hyvä väittelyvuosi kuin tämäkin vuosi olisi ollut. 

Vuodelle 2025 jää tavoiteltavaksi paitsi tohtorintutkinnon valmistuminen, yleisen tasapainon (kts. yst. blogin nimi) etsiminen, oman paikan löytäminen erilaisista työympyröistä sekä harrastusten, etenkin liikunnan, mahduttaminen omaan, jokseenkin kiireiseen arkeen. Blogi jäi harrastuksistani ehkä eniten paitsioon, vaikka edelleenkin juuri pitkät, polveilevatkin tekstit ja ajatuksella valitut kuvat ovat minulle mieluisin tapa itseäni ilmaista. Kiireisestä arjesta kuitenkin kielii myös se, ettei kaikkea haluamaansa ehdi tekemään. Joskus tulee jälleen aika, jolloin vapaa-aikaa on enemmän kuin tarpeeksi. Ennen sitä nautitaan (niin paljon kuin mahdollista) ruuhkavuosista.

 

Kaikkinensa vuosi 2024 oli enemmän kaikkea kuin osasin kuvitella: parempi, haastavampi, raskaampi, opettavaisempi, onnellisempi. Mitä tuokaan tullessaan vuosi 2025?

 

Tulevaisuuden haaveita

Jokainen tavoite on ensin unelma, pikkuinen haaveenhaitula jossain horisontissa. Jos haave tuntuu omalta, siitä tulee tavoite ja sitten totta. Näin minulle on käynyt monta kertaa. Ensimmäinen, alkuperäinen haaveeni oli äitiys, ja vaikka olin äidiksi tullessani nykymittapuulla suorastaan teini (jota en oikeasti ollut), olin kerennyt asiasta haaveilla vuosia ja taas vuosia. 

 

Ammatillisessa mielessä isoja tavoitteiksi muuttuneita haaveita oli kaksi, ensimmäinen ja nykyinen ammattini. Molemmat olivat juuri sitä, mitä sillä hetkellä halusin ja toivoin toteutuvaksi. Luulin, että tarina päättyisi toisten opintojeni valmistumiseen. Rehellisesti sanoen ajattelin, että "peruslääkärin" työnkuva on minulle aivan hyvä ja riittävä työurani loppuun asti. Joku minut hyvin tunteva olisi voinut heti sanoa, ettei pidä paikkaansa. :D

 

 

Siispä tässä ollaan, erikoistumisen alkutaipaleella, tohtorintutkintoa viimeistelemässä. Olen päässyt luennoimaan, jopa pitänyt siitä, ja alkanut pohtia, miten saan tulevastakin työurastani mielekästä. Tutkimustyö on jälleen kerran napannut minut vahvasti otteeseensa, vaikka jääkin aina kliinistä työtä tehdessä taka-alalle.

 

Uusimmaksi, mutta tuskin viimeiseksi tulevaisuuden haaveekseni mainittakoon siis postdoc-jakso ulkomailla. Olen äärimmäisen varovainen sanomaan mitään haaveitani ääneen edes siinä vaiheessa, kun ne ovat viittä vaille toteutuneita tavoitteita. Mutta koska haluan antaa rehellisemmän kuvan siitä, mitä kaikkea se, mitä teen, vaatiikaan, tarkoittaa se myös avoimuutta. Pahoin pelkään, että joillakuilla on edelleenkin sellainen käsitys, että pääsin lääkikseen siinä sivussa ja puolivahingossa, vaikka totuus on kaikkea muuta: kovaa, päämäärätietoista työtä tavoitteen eteen.

 

Postdoc siintää siis horisontissa pikkuisena haaveenhaituvana eikä ole lähelläkään muuttumista tavoitteeksi. Haave tarkoittaa, että nyt minulla on taas yksi syy lisää saada väitöskirja valmiiksi, sillä postdocina ei voi olla ilman tohtoriksi valmistumista. Hetkittäin uudellakin työurallani on käynyt mielessä, tätäkö tämä sitten on seuraavat vuodet ja vuosikymmenet. Olen todennut, että mikä tahansa alkaa tuntua työläältä ja raskaalta, jos sitä on ihan pakko tehdä. Haluan pitää mielen ja mahdollisuudet avoimina ja ajatella, että aina on vaihtoehtoja. Ihan aina.

Siksi haaveilen. Haaveiletko sinäkin?