Marraskuun parhaat ja pahimmat

Marraskuu on ihan kohta ohi. Sadetta, harmautta ja loskaa on ollut aivan riittämiin, mutta loppukuusta on saatu nauttia maisemaa kaunistavasta lumipeitteestä. Syysflunssa ja toinenkin käväisi tässä kuussa kiertäen koko porukan. Tutkimustyö on takunnut niin itsestäni kuin monesta muusta riippuvista syistä. Jotta blogiin tulisi kirjattua autenttista materiaalia tästäkin elämänvaiheesta, tässäpä teille marraskuunharmaita tunnelmia kaikkine sävyineen. Kuvat tosin ovat lokakuun syyslomamatkalta, mutta kuvaavat hyvin juuri marraskuuta. Vähän turhan tuttu on ollut tässä kuussa tunne siitä, että tulevaisuus on jossain sumun peitossa ja päivät yksi kerrallaan haipuvat olemattomiin.

 

Vuoron perään parhaita ja pahimpia (jotta tasapaino säilyy)!

+ Tässä kuussa aloitin uuden kurssin nimeltään Conference English, jonka tavoitteena on oppia esiintymään konferensseissa, mutta pohjimmiltaan tavoitteet ovat aika paljon syvemmällä. Tähän mennessä kurssilla on mm. pohdittu omia tutkimukseen liittyviä arvoja ja omaa persoonallisuutta sekä pidetty pari lyhyttä puheenvuoroa omasta tutkimuksesta. Kurssi jatkuu aina joulukuulle saakka ja loppuhuipennuksena on 20 minuutin esitys - itselläni jo ensi viikolla, hui! Hyppäsin tälle(kin) kurssille vähän myöhässä mukaan, koska erinäisistä syistä johtuen syksyn ilmoittautumisajat menivät ohi kokonaan ja jouduin jälkijunassa kyselemään, vieläkö mahtuisin mukaan. Asiat ovat kuitenkin järjestyneet mallikkaasti, joten tämä menee parhaisiin.

- Nyt on meneillään aika monta kurssia, joten (oma syyni, että) aikaa tai energiaa ei ole jäänyt yhteenvedolle niin paljon kuin olisi pitänyt. Paljon olen kirjallisuutta haalinut, viitteidenhallintajärjestelmä Zoterossa on nimikkeitä lähemmäs 900, mutta todennäköisesti vain murto-osaa lopulta hyödynnän. Puolensa tietysti tässäkin, sillä tauko lisää kummasti motivaatiota, ja toisinaan tauon aikana jokin ajatus saattaa loksahtaa kohdalleen.

 

 

+ Oma tutkija-/asiantuntijaidentiteettini on pikku hiljaa eri harjoitteiden, kurssien ja tutkimustyön myötä vahvistumassa, mikä on mukava huomata. Edelleen on ihan kauhean vaikeaa olla esillä, mutta oma innostus aiheestani voittaa esiintymispelon. Englanniksi esiintyminen on ollut pahin pelkoni väitöskirjatutkijuuteen liittyen, joten ensimmäisenä mainittu kurssi tulee todella tarpeeseen. Olikin hienoa, ettei oman esitykseni jälkeen kukaan tarttunut siihen, että olisin näyttänyt kovin jännittyneeltä. (En ole koskaan oikein ymmärtänyt, mikä on sen pointti, että oikein osoitetaan, jos joku jännittää. Ikään kuin sen tiedostaminen, että oma jännitys näkyy selkeästi myös ulospäin, helpottaisi jotenkin tulevia esiintymistilanteita.)

 

- Ylimääräisiä juoksevia asioita, neuvolakäyntejä, kaikkea sälää on mahtunut myös tähän marraskuuhun. Tutkimuskäyntejä ja muuta terveyteen liittyvää on myös pitänyt ahtaa kalenteriin. Päiväsaikaan tapahtuvat käynnit rikkovat päivärytmin ja tuntuu, ettei saa mitään aikaiseksi ennen käyntiä eikä sen jälkeen. Onneksi näyttäisi nyt pahin suma rauhoittuneen!

 

 

+  Marraskuun onnistumisena mainittakoon, että sain puolison neulepaidan viimein valmiiksi. Hän on vuosikausia odottanut, että saisin sellaisen aikaiseksi, joten vihdoin ja viimein, ja sopivasti isänpäiväksi se valmistui! Pahinta minulle ei suinkaan ole itse työ, vaan viimeistely ja langanpätkien päättely, joita olen inhonnut alusta asti. Taustoituksena käsitöihin liittyen koululaisen tuskaillessa oman virkkuutyönsä kanssa pystyin täysin samaistumaan hänen tunnelmiinsa. Kerroin omista kouluaikaisista kokemuksistani siitä, etten "vain osaa" tehdä käsitöitä ja kysyin edellämainittua neuletta näyttäen, uskoisiko hän, että joskus ajattelin noin. Rennommalla otteella alkoi virkkaaminen sujua ja pieni hymykin hiipi vaivihkaa suupieleen.

 

- Väsymys, ihan tolkuton sellainen, on leimannut viime viikkoja. Välillä on ollut työn ja tuskan takana päästä aamuisin ulos sängystä ja hoitaa edes pakolliset asiat. Pari tutkimuskäyntiä on ollut ohjelmassa erilaisten vaivojen tiimoilta, mikä sekin tuntuu todella väsyttävältä, vaikka hyvä onkin, että tutkitaan. 

 

 

 

+ Pikku hiljaa olen lisäillyt kausivaloja sisälle ja ulos, ja ai että ne ovat kauniita! (Naapurit saattavat olla toista mieltä, mutta ei se mitään.) Aamuisin kirkasvalolamppu pelastaa pahimmalta, ja on suorastaan etuoikeutettua pystyä ulkoilemaan arkisinkin edes pienesti päivänvalossa.

+ Marraskuuta ja vähän takkuista elämän jaksoa on piristänyt ajatus lähestyvästä joulusta - miten se onkin taas niin lähellä! Lisäksi ensi vuoden tutkimusjaksolle sain kuin sainkin rahoituksen, joten nyt on yksi stressinaihe vähemmän ainakin hetkellisesti. Nyt keskityn (kuinka monta kertaa olenkaan tämän kirjoittanut, varmaan aika monta) nauttimaan tästä eri tavalla kuormittavasta mutta selkeästi perustyötäni rennommasta ajanjaksosta ja lataamaan akkujani. Ensi vuodesta tulee rankka, tiedän sen jo etukäteen.

Hiljaiselosta huolimatta täällä siis kaikki hyvin ja näillä tunnelmin eteenpäin. Tsemppiä arkeen teillekin!

Tk-jakson viimeiset

Moi taas pitkästä aikaa! Lopetin työt tk:ssa kuukausi sitten ja ilokseni sain terveyskeskusjakson jo hyväksytettyä. Nyt on virallisesti ainakin 9 kk erikoistumisesta takana. Terveyskeskusjakso ansaitsee kuitenkin perustietojen lisäksi vähän tilastoja ja vielä lopullisen tilinpäätöksen, jotta voin jättää tämän aiheen taakseni myös blogin puolella. Tässä siis tk-jakson viimeisiä pohdintoja, olkaa hyvät:

 

 

Lienen monia, monia kertoja maininneeni, etten erityisemmin odottanut terveyskeskustyötä. Aikanaan sairaanhoitajanakin pysyin kaukana terveyskeskuksista, eikä minulla siis ollut mitään kokemusta vastaanottotyöstä ennen viime toukokuuta, jolloin vs. terveyskeskuslääkärinä aloitin. Olin aina pitänyt itseäni enemmän osastotyön ystävänä, sillä ajattelin, ettei vastaanottotyö kaikessa yksinäisyydessään mitenkään voisi sopia minulle. Vaan kuinka kävi - muuttuiko mielipide?

Etukäteisodotukseni vastaanottotyöstä eivät olleet kovin ruusuisia. Vaikka tavallaan odotinkin sitä, että saan ihan itse ja vapaasti tehdä työtä haluamallani tavalla, tk-työn yksinäisyys huoletti. Jo etukäteen tiesin, ettei kollegan konsultoiminen voi tapahtua siinä sivussa, kuten osastotyössä samassa kansliassa työskennellessä, vaan vaatii aina kollegan omaan kuplaan tunkeutumisen eli proosallisemmin useimmiten tämän työnteon häiritsemisen. Ainakin itselläni tämä nosti konsultaatiokynnystä, mikä toisaalta on hyvä asia, mutta toisaalta ei. 

Etukäteen ajattelin tai oikeastaan huolehdin, kuinka paljon asioita tuleekaan tk-työssä ensimmäistä kertaa vastaan. (Paljon ja vielä enemmän, kuuluu vastaus.) Se, että itselleni uusia toimenpiteitä, oireita ja vaivoja on aivan laidasta laitaan, ei kuulostanut kovin mukavalta. Vaikkei perusoletuksena olekaan, että tietäisin kaikesta kaiken, tk-maailman hahmottaminen on alkuun vaikeaa kenelle tahansa. Kliininen työkin on alkuun luonnollisesti hakusessa, ja lisähaastetta tuovat alati muuttuvat käytännöt ja ohjeet. Toki hyvällä perehdytyksellä tätä vaatimusten ja osaamisen välistä kuilua pystyy edes hieman kaventamaan.

 

 

 

Sitten omaan todellisuuteeni ja tilastoja tähän väliin. Tk-jaksoni sisälsi monenlaista:

 

• 12 kuukautta samassa toimipisteessä kahdessa jaksossa
• 22 päivää lastenneuvolassa
• 21 päivää kouluterveydenhuollossa
• 17 ilta- tai viikonloppupäivystystä
• 10 koulutuspäivää
• 2 toimenpidepäivää
• lukematon määrä ajanvaraus- ja akuuttivastaanottoja
  
• 20+ sairauspoissaoloa joko oman tai lapsen sairauden vuoksi
• xxx määrä hoidettuja potilaita, soittoja, konsultaatioita
• aikamoisen monta päivystys- ja muuta lähetettä jatkotutkimuksiin, lausunnoista puhumattakaan
• paljon innostusta, uutta oppia, rutinoitumista, "hei minähän tiedän tämän"-fiiliksiä
• runsaasti epävarmuuden, riittämättömyyden ja ahdistuneisuudenkin kokemuksia, tosin onneksi lähinnä pieninä hetkinä

 

Oliko terveyskeskustyö lopulta yhtä vaikeaa kuin ajattelin? Vastaus on kyllä ja ei. Välillä huvitti ajatus siitä, että taisin jännittää vastaanottoja vähintään yhtä paljon kuin potilaat stressaavat lääkärikäyntiä. Alkuun yksinkertaisetkin asiat ja päätökset olivat vaikeita, ja niitä piti pohtia juurta jaksaen. Sittemmin tietyistä asioista tuli rutiinia, eikä suurta osaa päätöksistä enää tarvinnut yhtä antaumuksella mietiskellä. Toki kokemuksen edetessä myös vastaan tulevat asiat vaikeutuvat, sillä kokemattomammille lääkäreille luonnollisesti pyritään ohjaamaan selkeämpiä tapauksia. 

 

  

 

Konsultaatiokynnykseni pyrin tietoisesti pitämään hyvin matalana, vaikka totta kai yritin itse ensin selvittää kysymykseeni vastauksen. Onneksi konsultaatiopuhelut paria yksittäistapausta lukuunottamatta sujuivat hyvin ja sain ystävällisen vastauksen kysymykseeni. Kiireisessä tk-työssä tulee herkästi olo, että asioiden pitäisi sujua ensisijaisesti nopeasti, ei välttämättä niinkään täydellisen huolellisesti. Itselleni tämä on ollut vaikeaa, mutta työnteon nopeutuessa pystyin löytämään edes jonkinlaisen tasapainon sen suhteen, että lopulta koin tekeväni hyvää työtä kohtuullisessa ajassa. Opin nauttimaan myös työn itsenäisyydestä ainakin jollain tasolla.

 

Suurimpana yllätyksenä terveyskeskusjaksolla oli lopulta se, miten vähän koin suoranaista "kädettömyyttä" tai tilanteita, joissa en yhtään tietäisi, mitä sanoa tai miten edetä. Ajan myötä tämä on toki kehittynyt, sillä alku aina hankalaa joka suhteessa. Aiemmin erikoissairaanhoidossa työskennelleenä oli etenkin alussa vaikeaa hyväksyä, etten käytössä olevien tutkimusmenetelmien puitteissa voinut aina tietää, mikä oikeasti on vaivana missäkin tilanteessa. Seuranta onkin yksi parhaista tk-lääkärin työkaluista.

 

 

 

Erikoistuminen tarkoittaa myös tietyistä asioista luopumista. Nämä työn osa-alueet jäävät tk-jakson päätyttyä ainakin hetkellisesti taakse:

• muiden kuin oman alani tai siihen läheisesti liittyvien alojen potilaiden tutkiminen ja hoito (näitä ovat etenkin kirurgiset, gynekologiset, KNK- ja lapsipotilaat)
• rutiiniluonteiset ajokorttitarkastukset
  
• pienet toimenpiteet, kuten luomenpoistot, nivelinjektiot ja monet muut
• tietyt lausunnot ja työkykyarviot (muuhun kuin omaan alaani liittyvissä asioissa)
• 15 minuutin vastaanottoajat (ja etenkin se, että näihin aikoihin on ahdettu aika monta asiaa) 
• tk-päivystys eli päivystyspotilaat erittäin laajalla skaalalla kaikilta mahdollisilta aloilta ja usein ilman kummoisia esitietoja
  
• oma työhuone

 

Esimerkiksi kouluterveydenhuollossa tai neuvolassa toimiminen ovat asioita, joita hyvinkin saatan myöhemmin urallani kaivata, vaikka nyt tuntuukin hyvältä oman alavalintani suhteen. Olen aina tullut hyvin juttuun lasten kanssa ja aikanaan työnteon aloittanut lastenhoidosta, joten se osa-alue työstä oli minulle varsin luontevaa ja vaivatontakin. Lisäksi oman erityispiirteensä työhön tuo ennaltaehkäisyn näkökulma, minkä soisi useamminkin olevan esillä myös muualla terveydenhuollossa. Päivystämistä en enää kauhistele ihan niin paljoa kuin aiemmin, vaikkei se edelleenkään lempityönkuvaani kuulu. Tk-tason päivystys tietenkin on aivan eri asia kuin esh-puolella, joten uuden oppimista on luvassa jatkossakin!

 

Viimeisestä työpäivästäni on nyt kuukausi aikaa, enkä rehellisyyden nimissä ole kaivannut entistä työnkuvaani lainkaan. Kaikessa vaihtelevuudessaan tk-työ oli itselleni hyvin opettavainen kokemus, ja onkin hyvä, että se on pakollinen osa erikoistumista. Saattaa hyvinkin olla, että olisin kyseisen työnkuvan skipannut kokonaan, ellei siellä olisi "pakko" olla. Ajan kuluessa ja etenkin eri tehtäviin siirtyessä saatan muistella joitakin taakse jääneitä asioita lämmöllä, mutta tällä hetkellä päällimmäisenä on ilo tutkimustyöstä ja mahdollisuudesta siihen. Omien kokemusteni pohjalta sanoisin kuitenkin, ettei tk-työtä tarvitse pelätä, sillä siihen kasvaa, kuten kaikkeen muuhunkin työhön.

 

Erikoistuminen II: Terveyskeskusjakso

Monelle blogin lukijalle lienee ainakin pääpiirteittäin selvillä, millaisista palasista erikoistuminen koostuu, mutta asiaan vihkimättömämmille kertaan vielä perusasiat etenkin terveyskeskusjakson osalta. (Erikoistuminen-postaussarjan ensimmäisessä osassa käsiteltiin hakuprosessia.) Jokaisen erikoistuvan lääkärin alasta riippumatta on tehtävä vähintään 9 kk mittainen jakso terveyskeskuksessa, jonka tulee olla yliopiston hyväksymä koulutusterveyskeskus. Jaksolle on omat standardinsa: työn tulee olla riittävän monipuolista ja muutenkin tiettyjen kriteerien, esimerkiksi ohjauksen sekä teoriakoulutuksen tulee toteutua riittävässä laajuudessa. Vaikka sanotaankin, ettei lääkärien ole pakko työskennellä terveyskeskuksessa, se on erikoistumisen pakollinen osa.

 

  

Koejaksoni olen tosiaan suunnitellut vasta ensi vuodelle, sillä halusin tehdä terveyskeskusjakson ensin. Niin moni oman alani kollega on sanonut, että "tee tk ensin", että pakko siinä olla jotain perää! Tietysti olisi voinut olla helpompaa opetella ensin vaikkapa sairaalalääkärinä uutta ammattia ja kaikkea sitä, mitä ei lääkisaikana oppinut ja mennä vasta sitten terveyskeskusjaksolle laajojen kokonaisuuksien pariin, mutta moni kyllä jatkaa suoraan opinnoista terveyskeskustyöhön.

Itselleni tuli terveyskeskustyötä kokonaisuudessaan vuoden verran: aloitin kandina viime vuoden toukokuussa, ja neljän kuukauden aikana ehdin kaksi kuukautta työskennellä valmiina lääkärinä. Loppuvuoden pidin tutkimusvapaata, minkä aikana tein toisen osatyöni alusta loppuun. Tämän vuoden helmikuussa aloitin taas terveyskeskustyön tavoitteenani saada loput 9 kuukauden jaksosta suoritettua. Koska elämäni on välillä melkoista tuulimyllyjä vastaan taistelua eivätkä koulutusjaksojen kertymät salli kovin mittavia poissaoloja, otin varalta yhden lisäkuukauden joukon jatkoksi. Äskettäin päättynyt - ja erittäin todennäköisesti viimeinen - työjaksoni terveyskeskuksessa olikin nyt kahdeksan kuukauden mittainen.

 

Terveyskeskustyö on työnä vaihtelevaa päivästä ja tehtävästä riippuen. Oma alani on ihan jossain muualla kuin yleislääketieteessä, eikä tk-työ ole saanut mieltäni muuttumaan, mutta joitakin mukavia piirteitä tk-työhön liittyy. Yksi niistä on hoidon jatkuvuus: on kieltämättä mukavaa ja opettavaista seurata, miten "omille" potilaille teettämäni tutkimukset tai aloittamani hoidot etenevät ja vaikuttavat. Samojen potilaiden kanssa työskentely lisää sekä lääkärin että potilaan tyytyväisyyttä, kun kummankaan ei aina tarvitse aloittaa alusta, vaan voidaan yhdessä jatkaa siitä, mihin edellisellä kerralla jäätiin. Lähimainkaan aina tällainen jatkuvuus ei ikävä kyllä toteudu, vaan usein potilaat jaetaan eri lääkäreille sen mukaan, kenellä sattuu olemaan aikoja vapaana. Sydäntä toki lämmitti joka kerta, kun potilas kysyi, tuleeko soitto-/vastaanottoaika juuri minulle, ja usein pyrin asian näin järjestämään.

Ne, jotka lukivat aiempaa blogiani, muistanevat, miten vähän pidin naistentautien ja synnytysten kurssista. En muista, kuinka suoraan tästä kirjoitin silloin, mutta gynekologia oli silloin ja on edelleen minulle lääkiksen ikävin kurssi - tai ehkä joku preklinikan nippelitietokurssi on samalla viivalla, mutta jos kliinisistä opinnoista puhutaan. Siksipä olikin varsin kummallista huomata, miten mielelläni tk-työssä tutkin ja hoidin tämän alan potilaita. Se oli ehkä suurin yllätys itselleni. (Toisaalta sain kurssin opettajilta hyvää palautetta tekniikastani ja osaamisestani, joten se ehkä selittää osaltaan.) Toisena yllätyksenä tuli se, etten lainkaan mielelläni hoitanut oman (toivottavasti) tulevan alani potilaita tk:ssa, vaikka luulisi asian olevan päinvastoin.

 

Terveyskeskustyössä itseäni kuitenkin ehkä eniten haastoi se, että osaamiskenttä on niin laaja, ja vähintään viikoittain tuli vastaan asioita, joihin en ollut koskaan aiemmin törmännyt. Olisi kieltämättä ollut ihanaa oppia ja osata tuota työtä niin hyvin, ettei joka viikko tai päivä olisi tarvinnut pohdiskella, mistä ihmeestä mahtaa olla kyse ja mitä kautta potilasta voisi parhaiten auttaa. Tosin taidan olla kroonisesti ihminen, josta olisi kivaa ja ihanaa osata hienosti vaikka mitä, mutta sehän ei ikävä kyllä ole jokaisen asian kohdalla mahdollista.

Aikapaine on yksi asia, josta ei voi olla mainitsematta, kun tk-työstä puhutaan. Kun yhdelle potilaalle oli varattu vain pieni siivu aikaa, piti olla tarkkana, ettei käy niin, että työt kasaantuvat iltapäivälle ja päivät sitä myöten venyvät. Pahinta oli se, kun lyhyellä ajalla tuli - usein yllättäen - esiin monta asiaa, jotka oli pakko tutkia ja hoitaa. Se johti väistämättä myöhästymiseen ja riittämättömyyden ja hallinnan menetyksen tunteeseen, joiden kanssa ei ollut kovin mieltäylentävää työskennellä. Onneksi oli niitä toisenlaisiakin päiviä: kun asiat vain soljuivat, tuntui, että tiedän ja osaan edes jotakin ja työnteko oli kevyttä ja mukavaa. Aaltoliikettähän tämä jakso oli alusta loppuun saakka, mutta selvää on se, että joka päivä opin jotakin, suurta tai pientä - vähintäänkin luottamaan itseeni ja päätöksiini pieni askel kerrallaan.

Koulutukset toivat mukavaa vaihtelua perustyöhön. Toimipaikan ulkopuolisia koulutuksia suositellaan olevan YEK- tai erikoistumisvaiheessa 10 päivää vuodessa. Työnantajan kustantamia koulutuksia itselleni tuli vain kaksi, sillä kongressin osallistumismaksun sain muuta kautta järjestymään. Yhteen koulutukseen myös osallistuin omakustanteisesti, ja se olikin aivan mahtava koulutus (aiheena kipu), joten ei edes harmittanut. Teoriakoulutus on itselleni jo arvo sinänsä, ja mielelläni koulutuksiin osallistunkin.

 

 

 

Tk-jaksolla keskityin oppimaan kaikkea sitä, mitä on mahdollista perusterveydenhuollossa oppia sekä tietenkin nauttimaan etenkin niistä asioista, joita en enää oman alani töissä myöhemmin tee - olettaen siis, että koejakson jälkeenkin minut hyväksytään ko. alalle erikoistumaan. Paljon sain oppia, jota todella jatkossa tarvitsen, mutta vielä enemmän sellaista, jolla todellakaan en jatkossa työssäni tee oikeastaan mitään. Yhtä kaikki arvokasta oppia tämä vuosi on ollut täynnä. Menee hetki, ennen kuin ymmärrän, että tk-jakso ja vähän enemmänkin on oikeasti takana. Eniten jäänee ikävä sitä kokonaisvaltaista otetta, jolla työtä terveyskeskuksissa tehdään, vaikka käytäntö ei aina ideaalitilannetta vastaakaan. Joka tapauksessa nyt jatkan hyvillä mielin tutkimustyöni parissa ja sen jälkeen suuntaan erikoissairaanhoitoon.

 

Tervetuloa, syksy!

Tänäkin vuonna syksy on ollut minun puolestani kovin tervetullut. Siinä missä moni muu hyvästelee haikeana kuumat, aurinkoiset kesäpäivät, minä nautin viileämmistä ilmoista ja etenkin syksyn mukanaan tuomasta uuden alun fiiliksestä. Vaikken enää pariin vuoteen ole syksyisin aloittanut uutta lukuvuotta päätoimisten opintojen parissa, olen järjestellyt asiani niin, että syksyt on pyhitetty tutkimustyölleni. Niinpä tänäkin vuonna syksy tarkoittaa pientä taukoa kliinisestä työstä. Apurahoja olen hakenut ahkerasti vuoden kuluessa, ja vaikkei myöntöprosentti olekaan niin hyvä kuin viime vuoden aikana, pari apurahaa olen saanut kattamaan tulevan tutkimusjaksoni. 

 

Kuten ehkä voi päätellä, ajatukseni ovat jo vahvasti alkavassa tutkimusjaksossani, vaikka tk-työtä on vielä jokunen päivä jäljellä. Viimeisiä on ollut viime aikojen teema: takana ovat jo viimeiset sektorityöni neuvolassa (koululääkärinä en ehtinyt tälle syksyä toimia lainkaan), viimeinen toimenpidepäiväni, viimeinen päivystys. Monien, monien pidempään hoitamieni potilaiden kohdalla viimeiset kontaktini, puhelut, vastaanotot. Edessä ovat vielä viimeiset koulutuspäivät, viimeinen kandin ohjaus, viimeiset akuutti- ja vastaanottopäivät, viimeiset reseptit ja lausunnot tälle työjaksolle. Viimeiset päivät tuossa työympäristössä ja -porukassa ja - vaikken uskalla tätä loppuun asti ajatellakaan - kenties viimeiset hetket perusterveydenhuollossa ja yleislääketieteen alalla. Aika hurjaa.

Alkanut syksy on myös ensimmäinen uudessa kodissamme, ja pitkin kesää olemme päässeet nauttimaan oman pihan antimista. Heti muuton jälkeen kylvimme porkkanaa ja istutimme siemenperunaa, jotka iloksemme ovat tuottaneet kohtuullisen hyvää satoa. Oma pihamme on osoittautunut varsin tuotteliaaksi jo itsessään; ahomansikat, vadelmat, viinimarjat ja kantarellit ovat ilahduttaneet meitä tänä kesänä. Olen tainnut kesän ja syksyn aikana leipoa useammin kuin entisessä kodissa puolessa vuodessa... Odotan myöskin pimeitä syysiltoja, jossa (unelmissani) istuskelemme takkatulen lämmössä. :)

 

Harrastusten osalta tänä syksynä jatkan kuorossa, jossa nautin ihanan yhteisöllisestä tekemisestä. Lisäksi olen alkanut treenata juoksua, mikä on yli 10 vuoden ajan ollut erinäisten terveysvaivojen vuoksi mahdotonta. Alusta aloittaminen on aika tympeää, mutta toisaalta on ollut mukavaa saada tästä lasten kanssa yhteinen juttu. He lähtevät mielellään kanssani lenkille joko kävellen tai pyörällä. Pitkästä aikaa hankin myös ryhmäliikuntakortin, joskin toistaiseksi olen vain kerran ehtinyt tunnille sairastelun ja aikataulusäädön vuoksi. Toivottavasti saan liikuntaharrastuksenikin taas elvytettyä, sillä se tuo niin paljon virtaa pimeämpänä vuodenaikana.

 

Työjaksoni päättyy viikon mittaiseen lomaan, joka tosin on jo nyt aika täynnä kaikenlaista omaa menoa, joihin en ole töiden ohessa ehtinyt. Joka tapauksessa pieni hengähdystauko tulee tarpeeseen ennen kuin aloitan toden teolla tutkimukseni parissa. Kukaan muu kuin minä ei tokikaan mitään aikatauluja aseta, mutta olenkin itseni pahin ja paras johtaja. :D Aineistosta ei vielä tietoakaan, mutta asiat selvinnevät ajallaan tavalla tai toisella.  Siihen asti yritän hoitaa työni siten, ettei jäisi mitään keskeneräisiä asioita roikkumaan, ja itse saisin mahdollisimman rennoin mielin jättää nykyisen työni ja siirtyä eteenpäin.

 

Yleisesti terveyskeskusjaksosta kirjoitan sen päätyttyä Erikoistuminen-sarjaani kuuluvan yleispostauksen, mutta jos toivot koostetta (esim. tk-työni lukuina) ja/tai omia pohdintojani tk-työstä, kommentoi toki alle!

 

Elämäni eka kongressi ja muita kuulumisia

Onpas aika vierähtänyt sitten viime postauksen! Elokuussa pääsin vihdoin elämäni ensimmäiseen kongressiin, joka oli ihan mahtava kokemus. Oman alani tutkimustieto, kollegat ja kohtaamiset herättivät innostuksen, jollaista olen harvoin viime kuukausien aikana kokenut. Kongressiin tein myös elämäni ensimmäisen posterin, jossa siis esittelin ensimmäisen julkaisuni tuloksia. Työn ohessa puurtaessa tuntui työläältä laatia ensin englanninkielinen abstrakti ja sen jälkeen vielä posteri. Yllätyin kuitenkin, miten vähätöinen prosessi oli, kun oman aiheensa tuntee jo etu- ja takaperin. Toki omassa jaksamisessa huomaa tiiviimpinä ajanjaksoina selkeästi eron siihen, kun illat ovat oikeasti vapaa-aikaa. Posterin "esittelykin" oli loppujen lopuksi aivan positiivinen kokemus, eikä vähiten siksi, että posterisessio oli varsin vapaamuotoinen tilaisuus. Ei onneksi tarvinnut kokea juurikaan painetta olla esillä, vaikka muutamien kanssa aiheestani keskustelinkin. 

 

 

Erityisen mukavaa oli tavata oman alani kollegoita niin Suomesta kuin ulkomailtakin ja keskustella mm. erikoistumisen erityispiirteistä muissa maissa. Esimerkiksi tanskalaisen kollegan mukaan ennen erikoistumista tulee tehdä vuoden mittainen pakollinen työjakso, puoli vuotta GP:nä (general practitioner, vastannee lähinnä tk-työtä) ja puoli vuotta päivystyksessä. Suomessahan ei ole välttämätöntä työskennellä päivystyksessä ennen erikoistumista, vaikka toki monessa terveyskeskuksessa myös päivystystyötä tulee jokin verran.

Tärkeinä teemoina kongressissa olivat paitsi uusi tutkimustieto hoidosta ja sen tuloksista, myös yleisemmin tutkimuksen merkitys koko sosiaali- ja terveysalalle. Tutkimusrahoituksen väheneminen ja lakimuutokset, kuten toisiolaki, ovat hankaloittaneet tutkimustyötä, mikä ei todellakaan pitkällä tähtäimellä ole kestävä ratkaisu. Tulipa esiin myös näkökulma siitä, että hoitajien ja lääkärien puute on vain oire juurisyystä, johon tutkimustyön arvostus - tai arvostuksen puute - ja resurssit vahvasti liittyvät. 

 

Kongressin kaikkien mukavien kohtaamisten, uuden oppimisen ja etenkin oman alan asioihin syventymisen jälkeen tuntui aika raskaalta palata terveyskeskukseen. Loppusuoralla ollaan, ja sen kyllä huomaa. Olen jo pidemmän aikaa tyytyväisenä ohjelmoinut labroja monen kuukauden päähän tietäen varsin hyvin, etten ole niitä enää itse katsomassa. Pidempään hoitamilleni potilaille olen kertonut, että olen pian lähdössä pois, jotteivät turhaan odota minun olevan seuraavalla kerralla vastassa.

Kouluarki on myös alkanut rytinällä, eikä kukaan enää taida muistaa kesälomaa. Tästäkin kesästä selvittiin, kiitos erilaisten kerhojen, puolison etätyömahdollisuuden ja sukulaisten avun. Toistaiseksi jälkikasvu on viihtynyt uudessa koulussaan ja päiväkodissaan hyvin, vaikka aina kai uusiin asioihin liittyy tietty määrä jännitystä ja stressiäkin. Uusia harrastuksia on aloitettu, ja arki hakee vielä uomiaan. Vuorokauden tunnit eivät meinaa riittää millään kaikkeen, mihin haluaisi. Positiivisin mielin mennään kuitenkin.

 

Syksy lähestyy, ja odotan jo nyt oman aikatauluni mukaisia työpäiviä tutkimuksen parissa. Tietysti jännittää, ehdinkö saada aineistoani lainkaan ajoissa, mutta jos ihan totta puhutaan, aivan mielelläni kotona kirjoittelisin yhteenvetoa sen sijaan, että yritän saada kolmannesta aineistostani jotakin tolkkua. Jossain vaiheessa sekin on tietenkin tehtävä, ja mukavampi sitä lienee tehdä vapaina aikatauluina kuin kokopäivätyön lomassa. Mutta vielä on jokunen viikko terveyskeskustyötä jäljellä, josta - niin raskaalta kuin se välillä tuntuukin - haluan ottaa kaiken opin irti ihan loppuun saakka!