Erikoistuvan elämää: 7 tärkeintä

Olen erikoistumiseni alkutaipaleella, mutta jo nyt on muotoutunut näkemys elämämme ja arkemme välttämättömyyksistä. Ilman näitä en pärjäisi mitenkään!

1. Kalenterit

Kalenteriin kirjaan kaikki tärkeät deadlinet esimerkiksi johtamisopintoihiin ja väitöskirjaan liittyen, mutta myös päivittäisen työpisteeni ja tavallisesta poikkeavat työajat, kuten päivystykset. Kaikkia harrastuksia en kalenteroi, mutta tavallisesta poikkeavat loma- ja muut matkat kyllä. Välillä, kun on hankalaa, tsemppaan itseäni liimailemalla kalenteriin tsemppitarroja tai päivän fiilistä kuvaavia emojeja. Jos tällaisia merkintöjä ei liiemmin näy, voi ajatella, että minulla menee varmaan ihan hyvin.

Toisena kalenterina meillä on perhekalenteri, johon kirjataan kunkin perheenjäsenen erityiset menot, harrastukset, turnausreissut ja muut. Päivystysvuoroni kirjoitan tähän kalenteriin myös välttääkseni "joko tulet kotiin?"-kysymyksiä, jotka kilahtavat puhelimeen klo 16 ja harmittavat kovasti niinä päivinä, kun työpäivä kestää iltaan saakka. :D Harmillista kyllä muut perheenjäsenet eivät taida lukea kalenteria kovinkaan ahkerasti, sillä erinäisiä kertoja olen vastaillut edellä mainittuun kysymykseen päivystyksestä käsin.

 

2. Kahvi

Aamukahvi, toisinaan meetingkahvi, lounaskahvi, joskus päiväkahvi, harvoin iltakahvi. En ole kahvihifistelijä en sitten yhtään, mutta vähän nirso olen. Kotona itse keitetty kahvi on parasta ja etenkin aamukuuden ja -seitsemän välillä hiljaisuudessa nautittuna. Aamukahvi on lempparini näistä, juotiinpa se sitten edellä mainittuun aikaan tai vaikkapa klo 17, kuten yövuoroon mennessäni minulla on tapana. Liika on liikaa kahvissakin, mutta sopivissa määrin se tuo ainakin minulle paljon iloa ja vähän virtaakin. Energiajuomia en ole oppinut juomaan enkä aio opetellakaan, sillä pystyn varsin hyvin valvomaan myös öisin ilman niitä.

3. Uni

Olen aina ollut huono nukkumaan, mutta oppinut onneksi hyväksymään sen ja osaltaan parantamaankin asiaa. Yksi  iso tekijä parantuneissa yöunissa on tietenkin se, että lapset ovat kasvaneet eivätkä enää (vielä) säännöllisesti herätä minua öisin. Siinä on tosin vielä opeteltavaa, että antaisivat minun nukkua päivällä, jos olen toipumassa yövuorosta tai valmistautumassa seuraavaan. Optimaalisesti uni ei siis edelleenkään elämässäni toteudu, mutta kuten sanottua, parempaan suuntaan on menty. Välillä muistelen kauhulla niitä aikoja, kun en nukkunut vuosikausiin yhtään kokonaista yötä, työvuorot olivat mitä sattuu ja kuljin puolivaloilla vuodesta toiseen. Onneksi asiat ovat nykyään tässäkin suhteessa paremmin!

 

4. Harrastukset

 

Työ haittaa harrastuksia, sanotaan, ja niin käy usein minullakin. Laulan kuorossa, joka kokoontuu kerran viikossa. Kyseessä on aika matalan kynnyksen kuoro, joten satunnaiset poissaolot (tai minun kohdallani välillä paikallaolot) eivät juurikaan verota mukana pysymistä. Viime syksynä olin mukana lisäksi erityisessä projektikuorossa, joka esiintyi Kuopion kaupunginorkesterin ja maineikkaiden solistien kanssa joulukuussa. Tuossa kuorossa harjoittelu oli melkoisesti vaativampaa ja tiiviimpää omaan kuorooni nähden, joten projektiluontoisena tuollainen sopii tähän elämäntilanteeseen paremmin. 

Lisäksi olen jälleen viritellyt liikuntaharrastuksia. Erinäisistä rajoitteistani johtuen on helpoin treenata kotona, mitä harrastan talvisin ja keväisin. Kesällä treenaus ei meinaa onnistua oikein mitenkään kuumuuden vuoksi, mutta syksyisin tykkään juosta. Fiiliksen ja sesongin mukaan siis mennään ja tärkeintä olisi säännöllisyys, joka ei valitettavasti ihan aina toteudu. Tänä vuonna yritän jälleen ahtaa liikuntakertoja kalenteriini, koska nyt useamman viikon säännöllisesti treenanneena huomaan kyllä selkeän eron jaksamisessani ja hyvinvoinnissani.

5. Puoliso + lapset

Ilman rakasta aviomiestäni elämä olisi aika paljon vaikeampaa ja raskaampaa.  Hän kantaa paljon vastuuta kotona ja tietenkin työssäänkin. Monen asian suunnittelu on minun kontollani, toteutus hänen, mutta minun ei tokikaan tarvitse minään työnjohtajana toimia vaan olemme ihan tasaveroinen tiimi. Se tekee, joka ehtii ja jaksaa, ja tilanteiden muuttuessa myös vastuu jakautuu eri tavoin. Kun olen opiskellut, hän on kantanut suurempaa taloudellista vastuuta, ja kun hänen työtilanteensa oli hetkellisesti heikompi, minä kannoin tässä suhteessa enemmän kortta kekoon. 15 vuoden aikana olemme hitsautuneet melkoisen tiiviisti yhteen, mikä näkyy nykyään ehkä eniten sujuvana ja joustavana työnjakona.

Ja lapset, elämäni ilot ja valot, niin rakkaita ja välillä niin rasittavia! ❤ 

 

 

6. Yksinolo

Niin paljon kuin ihmisistä pidänkin, välillä tekisi mieli paeta yksinään jonnekin erämaamökkiin. Sekä työ että perhe tuovat mukanaan melkoiset vaatimukset sosiaalisuuden suhteen. Huomaan olleeni liikaa muita varten vaikkapa siitä, että tekee mieli tinkiä unesta saadakseni edes pienen hetken ihan vain yksinoloa. Työpäivinä olen yksin ainoastaan työmatkoilla, eikä se aina riitä palautumiseen. Siksi on pitänyt löytää keinoja ja aikaa yksinololle, omille ajatuksille ja hiljaisuudelle. Tätä tarvetta vähättelen olosuhteiden pakosta varmaankin eniten, vaikka pitäisihän minun jo tietää, mihin jatkuva venyminen ja joustaminen lopulta johtaa.

7. Viimeiseksi haluan mainita älykelloni, jollaisen vihdoin ja viimein hankin itselleni viime syksynä. Olen aina ollut hyvä kuulostelemaan, miltä itsestäni tuntuu ja mitä tarvitsen, mutta huono kuuntelemaan ja toteuttamaan näitä asioita. Kello on minulle kuin hyvä ystävä, joka sanoo, että nyt pitää levätä, katso kuinka kierroksilla oletkaan ollut! Samoin se muistuttelee liikunnasta ja unesta. Osa varmasti kokee tämäntyyppisten sovellusten aiheuttavan vain lisää paineita, mitä etukäteen pelkäsin myös itse. Lopputulos on kuitenkin se, että kellon myötä olen paitsi saanut treenirepertuaariini melkoisesti kaikkea kivaa tekemistä, myös lisää luottoa siihen, että todellakin tiedän ja osaan arvioida omat tuntemukseni oikein.

 

 

Näilläpä jatketaan tätä vuotta eteenpäin!

Erikoistuvan elämää: Perhe ja työ

Moikka! Ajattelinpas aloittaa jälleen uuden postaussarjan. Kiitos sinulle, joka kommentoit ja toivoit postausta siitä, miten saamme arjen rullaamaan.

Kuten aikanaan pääsykokeeseen lukiessa, myös erikoistumisen alkutaipaleella olen kokenut välillä olevani yksin tällaisessa uran vaiheessa ja tällaisessa elämäntilanteessa. Tietenkään asia ei ole näin, vaan perheellisiä erikoistuvia on ollut varmastikin iät ja ajat. Silti ainakin minulle on haastavaa yhdistää nuoren erikoistuvan rooli, joka sivumennen sanoen on usein melkoisen työläs, tähän muuhun elämään, joka myös tarjoaa työtä ja haastetta riittämiin.

 

Lapset ovat lääkisopintojeni aikana luonnollisesti kasvaneet. Siinä missä lääkistaivalta aloittaessani meillä oli kolme alle kouluikäistä, nyt on enää yksi päiväkotilainen ja kolme koululaista. Varsinaisia yövalvomisia ei enää (tai vielä, teiniaikoja odotellen) ole, mikä on ehdoton parannus aiempiin vuosiin nähden. Huolehdittavia asioita, retkiä, eväitä, liikuntavaatteita, uintikamppeita, bussirahaa, (hammas)lääkärikäyntejä, vasu- ja oppimiskeskusteluita - niitä sen sijaan nykyään riittää.

 

Erikoistuvana työnkuvani on pääosin virka-aikaan tapahtuvaa työtä, jonka lisäksi päivystän yleensä 4-5 12 tunnin vuoroa kuukaudessa. Omassa työssäni meillä on päivystysviikot eli kaikki päivystysvuoroni ajoittuvat samalle viikolle. Tällöin teen useimmin kaksi päivä- ja kaksi yövuoroa. Päivystykset ovat työssäni asia, joka vaatii eniten joustoa ja ymmärtämystä perheeltäni. Minun on saatava nukkua ennen yövuoroa ja sen jälkeen. Ollessani yövuorossa en ole kotona laittamassa iltapalaa tai huolehtimassa iltatoimista enkä ole paikalla, jos joku kaipaa minua yöllä. Päivystysvuorot ovat muutenkin pitkiä: lähden aamulla ennen muita ja palaan usein vasta, kun lapset ovat nukkumassa. Vuorojen välissä minusta ei usein ole "mihinkään", ja useimmiten päivystyksiä seuraava viikkokin menee enemmän tai vähemmän puolitehoilla.

 

Yleisimmät kommentit jälkikasvulta ovatkin olleet tyyliä "taasko sinä menet töihin?" tai "miksi sinun pitää olla yötä töissä?". Joka kerta tulee pieni pistos siitä, että työ menee perheen edelle. On päivystäminen raskasta myös siksi, ettei äidin tarve häviä mihinkään pitkistä työpäivistä huolimatta. Päinvastoin lapset saattavat odottaa minua kaikkine asioineen, kun vihdoin tulen väsyneenä töistä ja joudun todella pinnistelemään, että jaksan ottaa vastaan kaiken sen, mitä minulta odotetaan. Toisaalta on mukavaa viettää lasten kanssa rauhassa niitä päiviä, kun työt alkavat vasta illalla. 

Aikanaan sairaanhoitajana tein kolmivuorotyötä, pitkiä vuoroja (klo 7-22), iltoja, öitä ja viikonloppuja. Tuolloin, kuten nykyäänkin, pelastuksena on ollut se, että puolisoni on aina tehnyt päivätyötä joko klo 7-15 tai 8-16. Lapsia ei ole koskaan tarvinnut viedä vuoropäivähoitoon eikä heidän ole tarvinnut viettää öitä poissa kotoa. Kolmivuorotyöhön verrattuna nykytyöni on varsin inhimillistä, kun rytmiä ei päivystysviikkoja lukuun ottamatta tarvitse jatkuvasti käännellä, vaan pääosin saan herätä aamulla ajoissa ja mennä illalla tavalliseen aikaan nukkumaan.

 

Viime aikoina mediassa on ollut paljonkin keskustelua lääkäreiden osa-aikatyöstä. Se, mikä keskustelusta unohtuu, on se, ettei osa-aikatyö likikään aina ole osa-aikatyötä, kun päivystykset lasketaan mukaan. Omalla kohdallanikin 100 % työaika on tarkoittanut n. 110-120 % työaikaa siinä missä 80 % työajalla keskimääräinen työviikko vastaa n. 100 % työaikaa. Vuodenvaihteen jälkeen aloitin ainakin jokusen kuukauden ajaksi 80-prosenttisen työajan lähinnä siksi, että saisin yhden ylimääräisen vapaapäiväni käyttää väitöskirjani viimeistelyyn, mikä sekin on työtä eikä silkkaa vapaata.

Olen ollut positiivisesti yllättynyt siitä, miten hyvin omassa klinikassani on otettu huomioon ihmisten erilaiset elämäntilanteet ja toiveet. Ihan varmasti vaikeampaakin voisi olla alasta tai työpaikasta riippuen. Tutkimusvapaa tuli hyvään saumaan ja tarjosi erinomaisen mahdollisuuden pohtia syvemmin sitä, mitä erikoistumiselta ja elämältä ylipäätään toivon. Parin kuukauden mittaisen tutkimusvapaan jälkeen näkökulma on toisenlainen kuin arjen pyörteissä kiireisenä ja stressaantuneena, vaikka 1,5 kuukautta sitten jo palasinkin omaan työhöni. Yhtä ainutta työnkuvaa tehdessä näkökulma herkästi kapeutuu, ja siksi ainakin minä tarvitsen myös toisenlaista työtä, toisenlaista arkea perustyöni rinnalle.

 

 

Vähitellen työn osalta alkaa tuntua, että pahin - alku! - on takana, vaikka oppimiskäyrä on edelleen varsin jyrkkä. Uusia haasteita kohti on silti aina kiva mennä, vaikka jännittää ja vähän pelottaakin. Sitä tunnetta, kun aiemmin tuntemattomasta tulee ensin siedettävää ja sitten tuttua, ei voita melkein mikään. Tasapaino on edelleen hakusessa tässä elämäntilanteessa, mutta se lienee elämänmittainen opettelun paikka. Tänäkin vuonna pääsen harjoittelemaan niin uusissa työpaikoissa kuin -tilanteissakin toimimista, kun erikoistumismatka jatkuu. 

Sinua, joka ehkä mietit, miten erikoistumisesta mahtaa selvitä, haluan rohkaista: on ihan okei tehdä omanlaisiaan ratkaisuja. Itse olen valmistumisen jälkeen lähinnä tehnyt lyhyehköjä pätkiä kliinistä työtä ja niiden välillä aikatauluiltaan vapaampaa tutkimustyötä, mikä on sopinut minulle ja perheelleni paremmin. Lopullinen erikoistumisoikeus kestää 10 vuotta, joten siinä sivussa ehtii tehdä muutakin. Onneksi näin.

 

 

Mikä sinua mietityttää tai kiinnostaa (perheellisen) erikoistuvan elämässä? Postaustoiveita tähän tai mihin tahansa muuhun liittyen otetaan vastaan!

 

Tulevaisuuden haaveita

Jokainen tavoite on ensin unelma, pikkuinen haaveenhaitula jossain horisontissa. Jos haave tuntuu omalta, siitä tulee tavoite ja sitten totta. Näin minulle on käynyt monta kertaa. Ensimmäinen, alkuperäinen haaveeni oli äitiys, ja vaikka olin äidiksi tullessani nykymittapuulla suorastaan teini (jota en oikeasti ollut), olin kerennyt asiasta haaveilla vuosia ja taas vuosia. 

 

Ammatillisessa mielessä isoja tavoitteiksi muuttuneita haaveita oli kaksi, ensimmäinen ja nykyinen ammattini. Molemmat olivat juuri sitä, mitä sillä hetkellä halusin ja toivoin toteutuvaksi. Luulin, että tarina päättyisi toisten opintojeni valmistumiseen. Rehellisesti sanoen ajattelin, että "peruslääkärin" työnkuva on minulle aivan hyvä ja riittävä työurani loppuun asti. Joku minut hyvin tunteva olisi voinut heti sanoa, ettei pidä paikkaansa. :D

 

 

Siispä tässä ollaan, erikoistumisen alkutaipaleella, tohtorintutkintoa viimeistelemässä. Olen päässyt luennoimaan, jopa pitänyt siitä, ja alkanut pohtia, miten saan tulevastakin työurastani mielekästä. Tutkimustyö on jälleen kerran napannut minut vahvasti otteeseensa, vaikka jääkin aina kliinistä työtä tehdessä taka-alalle.

 

Uusimmaksi, mutta tuskin viimeiseksi tulevaisuuden haaveekseni mainittakoon siis postdoc-jakso ulkomailla. Olen äärimmäisen varovainen sanomaan mitään haaveitani ääneen edes siinä vaiheessa, kun ne ovat viittä vaille toteutuneita tavoitteita. Mutta koska haluan antaa rehellisemmän kuvan siitä, mitä kaikkea se, mitä teen, vaatiikaan, tarkoittaa se myös avoimuutta. Pahoin pelkään, että joillakuilla on edelleenkin sellainen käsitys, että pääsin lääkikseen siinä sivussa ja puolivahingossa, vaikka totuus on kaikkea muuta: kovaa, päämäärätietoista työtä tavoitteen eteen.

 

Postdoc siintää siis horisontissa pikkuisena haaveenhaituvana eikä ole lähelläkään muuttumista tavoitteeksi. Haave tarkoittaa, että nyt minulla on taas yksi syy lisää saada väitöskirja valmiiksi, sillä postdocina ei voi olla ilman tohtoriksi valmistumista. Hetkittäin uudellakin työurallani on käynyt mielessä, tätäkö tämä sitten on seuraavat vuodet ja vuosikymmenet. Olen todennut, että mikä tahansa alkaa tuntua työläältä ja raskaalta, jos sitä on ihan pakko tehdä. Haluan pitää mielen ja mahdollisuudet avoimina ja ajatella, että aina on vaihtoehtoja. Ihan aina.

Siksi haaveilen. Haaveiletko sinäkin?

Erikoistuminen III: Koejakso

Puolivuotinen koejakso omalla alallani on ohi. Hyväksyntää ei tarvinnut jännittää, sillä jo puolivälissä minulle sanottiin väliarviossa, että koejakso hyväksytään, kun puoli vuotta on täynnä. En tiedä, kuinka tavallista tämä on, mutta pidän sitä ihan hyvänä merkkinä siitä, että olen valinnut itselleni sopivan alan. Tietysti erikoistuminen on jo itsessään kasvamista niin ammatillisesti kuin ihmisenä, mutta koska elämää ja työuraa takanani on jo, tunnen itseni, kiinnostuksenkohteeni ja osaamiseni jo melko hyvin. Uskon, että tämä myös näkyy ulospäin.

 

 

Koejakso on käytännössä ollut ihan tavallista työtä. Olen koko puolivuotisen työskennellyt akuuttipuolella eli päivystyksessä, tehovalvonnassa ja akuuttiosastolla sekä näiden lisäksi uudessa kuntoutusyksikössä, joka on tavallaan jatkumoa akuuttiosastotyölle. Poliklinikalle en vielä ole päässyt - tai joutunut, riippuu, miten asiaa katsoo. Koejakso eroaakin perustyöstä oikeastaan vain arviointien osalta. Koejakson aikana erikoistuva on - tai siltä se välillä tuntuu - suurennuslasin alla, ja hänen valmiuksiaan arvioidaan suhteessa erikoisalaan. Alku- ja loppukeskusteluiden lisäksi pidetään väliarvio. Keskusteluissa käydään lähikouluttajan kanssa kahden kesken läpi koejakson tavoitteet ja niiden saavuttaminen, erikoistujan omat kokemukset samoin kuin työyhteisön ajatuksia erikoistujasta ja tietysti tarpeen mukaan puututaan ongelmiin. 

 

Varsinaisesti erikoistumisen etenemistä arvioidaan EPA-arvioiden myötä. Luotettavasti osoitettu pätevyys (Entrustable Professional Activity, EPA) on uusi erikoistumisen osa-alue, jonka perusteella arvioidaan erikoistujan osaamisen kehittymistä. Asteikko on viisiportainen: 1 on alin ja 5 korkein arvio, jonka voi saada. Erikoistumisen alkuvaiheessa pyritään siihen, että toiminta onnistuu epäsuoran ohjauksen alaisena (EPA-arvio 3) esimerkiksi niin, että seniori on puhelimen päässä. Vuosien ja erikoistumisen edetessä tavoitteena on, että erikoistujasta kokemuksen myötä kasvaa itsenäinen erikoislääkäri. Koejaksoon kuului kaksi EPAa, potilaan haastattelu ja tutkiminen sekä etupäivystäjänä toimiminen. 

 

Mutta takaisin asiaan eli koejaksoon. Jännitin tätä jaksoa aika paljon etukäteen. Solahdin kuitenkin nopeasti työyhteisöön ja unohdin olevani arvioinnin kohteena. Onneksi unohdin, sillä olisi aika raskasta tehdä puoli vuotta töitä tietoisena siitä, että itseä arvioidaan jatkuvasti. Koejakson aikana olen saanut ainakin akuuttipuolesta hyvän käsityksen, samoin kuin yleisimmistä sairauksista, joita alallani hoidetaan. Olen kasvanut valtavasti oman alani ammattilaisena ja tiedän vielä paremmin kuin aiemmin, että tämä ala on minua varten. Koejakson perusteella tiedän myös sen, etten vuosikausia tässä perhetilanteessa pysty tekemään tätä tahtia töitä. Siksi aloitan vuoden alusta 80 % työajan.

 

Työ on ollut alkuun hyvin helppoa ja kevyttä, sitten raskaampaa, välillä kohtuutontakin. Olen jakson aikana myös käynyt keskusteluja työnkuvastani, jotta olen saanut rajattua työmäärääni kohtuullisemmaksi. Päivystykset ovat yksi iso kuormitustekijä varsinkin kesän lomakautena. Se on vaatinut paitsi itseltäni myös perheeltäni erilaista asennoitumista työhön ja muuhun elämään, vaikka päivystänyt olen aiemminkin, sillä tämän jakson aikana olen ensimmäistä kertaa lääkärinä työskennellyt myös öisin. 

 

Koejaksolla olen oppinut paljon, nauranut usein, itkenytkin välillä. On ollut etuoikeutettu olo siitä, että saan tehdä näin mukavaa, antoisaa, tärkeää ja merkityksellistä työtä. Ajoittain on tuntunut, että mieluummin tekisin mitä tahansa muuta, mutta niissä hetkissä lienee puhunut enemmän väsymys kuin minä. Toisinaan on pitänyt muistuttaa itseään ja muitakin siitä, että olen aivan alussa tässä työssä, eikä minulta voi odottaa sellaista suoriutumista kuin vaikkapa loppuvaiheen erikoistuvalta. Samalla olen kuitenkin nauttinut luottamuksesta, jota minua ja ammattitaitoani kohtaan on osoitettu, vaikka olenkin lääkärinä hyvin tuore tapaus.

 

Kaikkinensa näen koejakson hyvänä nimensä mukaisena testijaksona, jossa pääsee testaamaan, onko juuri tämä ala juuri minua varten. Minä suuntaan mielelläni nyt kohti lopullista erikoistumisoikeutta, sillä koejakso viimeistään varmisti, mikä minusta tulee isona. (Voi minusta tulla vielä isompana vaikka mitä muutakin, mutta asia kerrallaan!)

 

Kysymyksiä koejaksoon liittyen?

Pitkä tieni tähän

Tasapainoilua-blogin alkuvaiheilla eli oikeastaan jo ennen sitä kirjoittelin omasta pääsykoematkastani postausarjassa Tieni tähän. Vaan olenkohan koskaan kaikkien näiden vuosien aikana tehnyt tällaista postausta, jossa teillekin asti avaisin syvemmin, miksi ihmeessä alunperin halusin lääkikseen - tai oikeammin, miksi en halunnut? No, nyt on sen aika.

 

En haaveillut lääkärin (tai sairaanhoitajankaan) ammatista lapsena tai nuorena. Sairaalat olivat minulle tuttuja ympäristöjä jo ennen kuin pysyviä muistikuvia alkoi muodostua. Elämääni kuului jatkuvia lääkärissä käyntejä terveyskeskuksessa ja sairaalan poliklinikoilla, ikäviä tutkimuksia, hoitoja ja selvittelyjä. Toimenpiteitä ihan vauvasta lähtien, jatkuvia lääkityksiä, ruoka- ja muita rajoitteita, valvottuja öitä. Tunnetta siitä, että olen erilainen kuin muut ja täyttymätöntä toivetta siitä, että saisin olla yhtä huoleton ja vapaa kuin sisarukseni ja kaverini. Sairaana minut saatettiin keskellä yötä kiikuttaa sairaalapäivystykseen keuhkokuvaan. Koin kivuliaita toimenpiteitä, jotka kestin hammasta purren ilman kipulääkitystä, eikä kenelläkään kai käynyt mielessä, että sellainenkin lapsi, joka ei itke ääneen tai vastustele, saattaa kokea ihan sietämätöntä kipua. Sairaala oli kaikkea muuta kuin siisti paikka, ja vasta aika hiljattain olen ymmärtänyt, kuinka paljon ja pitkään nämä lapsuuden kokemukset ovat vaikuttaneet suhtautumiseeni koko terveydenhuoltoon ja etenkin, miten paljon ne ovat omaa ammatti-identiteettiäni muovanneet.

Ihmisistä olen ollut kiinnostunut aina, ja jokainen tekemistäni työtehtävistä on ollut vahvasti sidoksissa ihmiseen. Ainoa ylioppilaskirjoitusten oppiaine, jota opiskelin ennen kirjoituksia, oli psykologia. (Muut vedin lukematta läpi, ja siihen nähden M:n paperit ovat melkoisen hyvä saavutus.) Pienin askelin olen edennyt lukioikäisestä tähän saakka kohti vaativampia ja vastuullisempia työtehtäviä. Jostain takavasemmalta lukioaikana tuli ajatus sairaanhoitajan ammatista, ja olen edelleen sitä mieltä, että minulle ainoa oikea polku lääkäriksi oli sairaanhoitajan tutkinnon kautta. 3,5 vuotta sairaanhoitajaopintoja harjoitteluineen ja oppeineen sekä pari vuotta työelämää olivat minulle ehdottomasti tarpeen ja hyödyksi. Meni kauan ennen kuin uskalsin edes itselleni tunnustaa, että ehkä minusta olisi lääkäriksikin. Olen monesti kirjoittanutkin siitä, miten ajattelin, että olen kokonaan vääränlainen tähän työhön, ja vasta myöhemmin ymmärtänyt, että se, millainen olen, on supervoima, ei puute.

 

Nyt, kun lääkikseen haun päätöksestäni on kulunut pian 10 vuotta ja valmistumisestani kohta kaksi, myös tämä urapolku on asettunut kontekstiinsa. Omat kokemukseni potilaana lapsuudesta aina tähän päivään saakka ovat tehneet minusta ammattilaisen, joka ei koskaan väheksy potilaan kokemaa kipua, kokemuksia, vaivaa, henkistä tai fyysistä tuskaa. Ne ovat muistutuksena siitä, kuinka tärkeää on kysyä ja olla kiinnostunut sen sijaan, että odottaisi tai olettaisi toisen kertovan oma-aloitteisesti.

 

Sairaanhoitajan kokemukseni ovat opettaneet pysähtymistä, aitoa kohtaamista, sitä, millaista on kulkea rinnalla niinäkin hetkinä, kun mitään ei ole tehtävissä. Sairaanhoitajana työskenneltyäni en koskaan erehdy luulemaan, että hiljaisuus olisi myöntymisen tai ymmärtämisen merkki. (Usein se kertoo vain sen, että nyt meni yli hilseen.) Pyrin aina selittämään asiat mahdollisimman yleistajuisesti, sillä niin helppoa kuin lääketieteen termistöön onkin turvautua, aika harva tätä kieltä sataprosenttisesti ymmärtää. Sairaanhoitajakollegoiden työtä ja osaamista on myös hyvin helppo arvostaa, kun sitä on itsekin tehnyt. Nykyisessä työssäni ei myöskään tee mieli valittaa "multitaskauksesta" tai oikeastaan kiireestäkään, sillä nämä olivat moninkertaisia sairaanhoitajan työssäni.

 

Lääkis on antanut hurjan määrän tietoa ja taitoa, syvällisempää ymmärrystä erilaisista asioista ja aloista. Se, että sinä tiettynä marraskuun päivänä päätin hakea lääkikseen, on osoittautunut yhdeksi elämäni parhaista päätöksistä. Olen saanut paitsi ihan huippuja tyyppejä elämääni, myös uuden intohimon (tutkimus ❤) sekä tietysti mahdollisuuden omalta osaltani olla luomassa parempaa, tasapuolisempaa ja -arvoisempaa terveydenhuollon työelämää. Pohdintani lääke- ja hoitotieteen välillä päätyi lopulta lääketieteen eduksi, ja olen ollut päätökseeni tyytyväinen, koska koen, että nykyisessä roolissani pystyn paremmin edistämään myös hoitajien arvostusta ja muita minulle - ja terveydenhuollon toimivuuden kannalta - tärkeitä arvoja.

 

Ensimmäisen työskentelyvuoteni aikana olen saanut häkellyttävän paljon positiivista palautetta ja kiitoksia, tosin lähinnä potilailta, sillä positiivisen palautteen anto ei ole terveydenhuollon työyksiköiden varsinainen tunnusmerkki. Olen pitänyt mielessä sen, että minulle arkipäiväinenkin kohtaaminen voi olla toisen ihmisen elämässä varsin merkittävä hetki, mikä on lisännyt suuresti myös oman työni mielekkyyttä. Kaikin voimin olen pyrkinyt pitämään vastaanottohuoneesta poissa kiireen tunnun (mikä ei ole helppoa, kun seuraava potilas saattaa olla jo oven takana), sillä se jos mikä estää aidon kohtaamisen, kuten hyvin potilaan roolissa ollessani olen tuntenut. Uusi ammattini ei ole koskaan ollut unelma-ammattini sanan varsinaisessa merkityksessä, mutta se on ollut pelkästään hyvä asia. Ainakaan en ole asettanut liian korkeita odotuksia, joihin voi työelämässä kompastua ;) Sen sijaan olen saanut yllättyä positiivisesti monista asioista, mutta mikä tärkeintä, saanut urapolulleni monia uusia suuntia, joihin jatkossa astella.

 

 

Vuosina tieni tähän ei ollut kovin pitkä, mutta henkisesti, ajatuksen tasolla sitäkin pidempi. Reilut 10 vuotta sitten valmistuin sairaanhoitajaksi, enkä villeimmissä kuvitelmissanikaan olisi uskonut, että elämäntilanteeni on 10 vuoden kuluttua tällainen. Kiinnostavaa onkin nähdä, mihin seuraavat 10 vuotta minut kuljettavatkaan!

 

Millainen oli sinun tiesi siihen, missä olet nyt? ❤

 

Sairaanhoitajasta lääkäriksi

Vuosien varrella ainakin jokunen Tasapainoilua-blogin lukija ilmoittautui sairaan-/terveyden-/ensihoitajaksi, joka oli aikeissa pyrkiä tai jo päässyt lääkikseen. Aihe on kiinnostanut monia, ja edelleen aiemman blogini Sairaanhoitajaksi vai lääkäriksi -postaussarjaa aina toisinaan luetaan. Jos kiinnostaa, ensimmäinen osa: opinnot, toinen osa: työ ja kolmas osa: oma taustani löytyvät linkkien takaa. Pakko muuten sanoa, että kohtuu hyvin olin perillä lääkärin työn sisällöstä jo tuolloin, ensimmäisenä lääkisvuonna - ihan yllätyin, kun luin uudestaan tuon sarjan läpi.

 

Vuosi sitten tässä postauksessa käsittelin sitä, millaista on, kun on molemmat tutkinnot eli lääkäriyden taustalla sairaanhoitajan tutkinto ja identiteetti. Moni on sairaanhoitajataustastani kuullessaan spontaanisti todennut, että "siitä on varmasti hyötyä!" enkä voi sitä kiistää. En tiedä, millainen ihminen ja ammattilainen olisin ilman niitä seitsemää vuotta, jotka käytin sairaanhoitajaksi opiskellessani ja työelämässä ennen lääkikseen pääsyä.

Siihen, miksi hakeuduin alunperin nimenomaan sairaanhoitajaksi, oli jälkikäteen ajatellen monta syytä: 

1) Halusin tehdä työtä ihmisläheisesti.

2) En ollut koskaan ajatellut, että voisin olla lääkäri tai ikinä edes päästä lääkikseen.

3) Ammatin vastuu huoletti - siis hoitajankin vastuu, lääkärin vastuusta puhumattakaan.

4) Kuva lääkärin työstä oli aika yksipuolinen ja ajattelin, etten sopisi siihen työhön.

 

Hauskana sivuhuomiona mainittakoon, että lukiossa keskustelin ystäväni kanssa opon tunnilla ammatinvalinnasta. Hän halusi jo silloin lääkäriksi ja minä sairaanhoitajaksi, ja niinpä keskustelimme näistä ammateista ja niihin pyrkimisestä, eikä tosiaan mielen vieressäkään käynyt, että meistä tulisi joskus kollegoita. :D Vuosia myöhemmin työelämässä tajusin, että lääkis voisi sittenkin olla myös minua varten.

Hakuvaiheessa harmittelin kovasti, ettei enää ollut sairaanhoitajille omaa kiintiötä lääkikseen. Aika vähäisiksi jäivät hyväksiluvut myös opintojen aikana - muutamia opetuksia ja  suunnilleen 5 opintopistettä. Toisaalta kuusi vuotta lääkistä on lyhyt aika, eikä siinäkään ehdi käydä kaikkea niin kattavasti, etteikö työelämässä tulisi vielä hyvin paljon uutta opittavaa. Hakuvaiheessa harmitti myös se, että pääsykokeen painotus oli siirtynyt lukioasioihin, eikä käytännön kokemuksesta vaikuttanut olevan enää niin suurta hyötyä kuin aikanaan Galenoksen kanssa. Lääkikseen päästäkseen pitikin palata takaisin lukioasioiden pariin etenkin, kun en ollut fysiikkaa, kemiaa enkä biologiaa opiskellut pakollisia kursseja enempää. Vaan oli miten oli, sisään päästiin ja vieläpä valmistuinkin.

 

 

Nykyhakijat vuorostaan joutuvat kamppailemaan sellaisten asioiden kanssa, joista en itse ollut kuullutkaan, kun paperisen kokeen on korvannut sähköinen pääsykoe kaavaeditoreineen sekä tietenkin uutena ovat tulleet todistuskiintiöt, joihin ei ole ei-ensikertalaisena asiaa. Pääsykoehan on ihan pian, ja jokaiselle lääkikseen pyrkivälle toivotankin paljon voimia loppurutistukseen ja tsemppiä pääsykokeeseen: Te pärjäätte ja osaatte kyllä! (Tietysti myös onnea todistusvalinnalla sisään päässeille!)

 

Lopuksi sanon teille, lääkikseen pyrkivät sairaanhoitajakollegat ja muut läheisiin ammattiryhmiin kuuluvat, ne asiat, jotka olisin itse hakuvaiheessa halunnut kuulla:

Ehdit vielä vaikka mitä, nyt ei todellakaan ole myöhäistä. Vaikka ammatti muuttuu, aiemmat tiedot ja taidot pysyvät taustalla. Ja viimeisenä: Sinä pystyt siihen.

 

Tsemppiä jatkoon, tulevat kollegat!