Uutta ja vanhaa

Moikka! Huhtikuun alussa aloitin vaihteeksi uudessa työpisteessä. Erikoistumisen aikana saa kyllä tottua uusiin alkuihin, erilaisiin työnkuviin ja työympäristöihin. Tämä paikka sinänsä oli minulle tuttu, sillä olen aiemminkin kyseisessä työpaikassa työskennellyt. Se oli työtä aloittaessa sekä etu että haitta: etu siksi, että suurin piirtein tiesin käytännöt, työtilat ym, mutta haitta siksi, että ilmeisesti ajateltiin, etten tarvitse minkäänlaista perehdytystä. Kuitenkin muutamassa vuodessa oli tapahtunut paljon, potilastietojärjestelmän muutos oli edennyt eikä tiettyjä palveluita ollut enää saatavilla.

  

 

Niinpä työtä aloittaessani pölähdin saman tien keskelle moniammatillista palaveria koskien potilaita, joista yhtäkään en ollut tavannut, oletuksena se, että osastonlääkärinä otan tilanteen haltuun. Otinhan minä, koska mitä muutakaan olisin voinut tehdä. Parin viikon jälkeen tilanne alkoi olla oikeasti hallinnassa ja perustyöni keveni mukavasti. Päivystyksiä on paljon, vähintään 5/kk, mutta onneksi ne ovat lyhyitä, arki-iltaisin muutaman tunnin ja viikonloppuisin kuusituntisia. 

 

Vaikka alku olikin melkoinen hyppy suoraan syvään päätyyn, olen suoriutunut hienosti. Pidän osastotyön luonteesta kovasti ja poliklinikkatyöskentelyn jälkeen toimin varsin mielelläni osastonlääkärinä. Vaikka nykyisessäkin työssäni kuntoutus on keskeinen osa-alue, useinkaan ei ole kiire mihinkään, vaan asioita voidaan pohtia ja selvitellä rauhassa. Elämän loppuvaiheet ja niistä keskusteleminen ovat jälleen työni ydintä. Pyrin siihen, että jokaisella hoitosuunnitelmat olisivat selvillä, jotta yllättäviltä tilanteilta vältyttäisiin.

  

  

Työyhteisö on ottanut minut tosi kivasti vastaan, ja koen jo nyt olevani osa porukkaa. Työssä jaksamisen ja viihtymisen kannalta työyhteisöllä on valtava merkitys. On ollut upeaa huomata myös oma kehityskaareni suhteessa siihen kandiminään, joka tuolla aikanaan työskenteli. Silloin en oikeastaan uskonut, että lääkärin työ voisi koskaan olla minulle "helppoa ja kevyttä", mitä se nyt ainakin ajoittain on. Tietenkin epävarmuus on usein läsnä edelleenkin, mutta erittäin erittäin paljon harvemmin kuin aiemmin. Toisaalta olen aina tiennyt olevani sitä lajia, jonka pitää oppia asiat pohjia myöten, mutta kun urakka on tehty, jatkossa on todellakin paljon helpompaa.

 

Kaikenlaista huolenaihetta on tälläkin hetkellä tummina pilvinä taivaalla, mutta kovin toivon, että ne väistyvät ajallaan ilman suurempia myrskyjä. Työ on antanut muuta ajateltavaa, ja väitöskirjan yhteenvetokin on edennyt omalla painollaan. Kohta on liki puolet tätä vuotta jo takana, joten taitaa jäädä haaveeksi väitteleminen vielä tämän vuoden puolella. Isompien murheiden rinnalla se on pientä, vaikka jatkuvat viivästykset milloin mistäkin syystä harmittavat kovin.

  

 

Eteenpäin mennään, ja se on tärkeintä. Välillä on tietysti hyvä pysähtyä ja katsoa, mihin saakka on jo päässyt. Kaikesta huolimatta juuri nyt, juuri tässä on hyvä olla. ❤

 

Erikoistuvan elämää: 7 tärkeintä

Olen erikoistumiseni alkutaipaleella, mutta jo nyt on muotoutunut näkemys elämämme ja arkemme välttämättömyyksistä. Ilman näitä en pärjäisi mitenkään!

1. Kalenterit

Kalenteriin kirjaan kaikki tärkeät deadlinet esimerkiksi johtamisopintoihiin ja väitöskirjaan liittyen, mutta myös päivittäisen työpisteeni ja tavallisesta poikkeavat työajat, kuten päivystykset. Kaikkia harrastuksia en kalenteroi, mutta tavallisesta poikkeavat loma- ja muut matkat kyllä. Välillä, kun on hankalaa, tsemppaan itseäni liimailemalla kalenteriin tsemppitarroja tai päivän fiilistä kuvaavia emojeja. Jos tällaisia merkintöjä ei liiemmin näy, voi ajatella, että minulla menee varmaan ihan hyvin.

Toisena kalenterina meillä on perhekalenteri, johon kirjataan kunkin perheenjäsenen erityiset menot, harrastukset, turnausreissut ja muut. Päivystysvuoroni kirjoitan tähän kalenteriin myös välttääkseni "joko tulet kotiin?"-kysymyksiä, jotka kilahtavat puhelimeen klo 16 ja harmittavat kovasti niinä päivinä, kun työpäivä kestää iltaan saakka. :D Harmillista kyllä muut perheenjäsenet eivät taida lukea kalenteria kovinkaan ahkerasti, sillä erinäisiä kertoja olen vastaillut edellä mainittuun kysymykseen päivystyksestä käsin.

 

2. Kahvi

Aamukahvi, toisinaan meetingkahvi, lounaskahvi, joskus päiväkahvi, harvoin iltakahvi. En ole kahvihifistelijä en sitten yhtään, mutta vähän nirso olen. Kotona itse keitetty kahvi on parasta ja etenkin aamukuuden ja -seitsemän välillä hiljaisuudessa nautittuna. Aamukahvi on lempparini näistä, juotiinpa se sitten edellä mainittuun aikaan tai vaikkapa klo 17, kuten yövuoroon mennessäni minulla on tapana. Liika on liikaa kahvissakin, mutta sopivissa määrin se tuo ainakin minulle paljon iloa ja vähän virtaakin. Energiajuomia en ole oppinut juomaan enkä aio opetellakaan, sillä pystyn varsin hyvin valvomaan myös öisin ilman niitä.

3. Uni

Olen aina ollut huono nukkumaan, mutta oppinut onneksi hyväksymään sen ja osaltaan parantamaankin asiaa. Yksi  iso tekijä parantuneissa yöunissa on tietenkin se, että lapset ovat kasvaneet eivätkä enää (vielä) säännöllisesti herätä minua öisin. Siinä on tosin vielä opeteltavaa, että antaisivat minun nukkua päivällä, jos olen toipumassa yövuorosta tai valmistautumassa seuraavaan. Optimaalisesti uni ei siis edelleenkään elämässäni toteudu, mutta kuten sanottua, parempaan suuntaan on menty. Välillä muistelen kauhulla niitä aikoja, kun en nukkunut vuosikausiin yhtään kokonaista yötä, työvuorot olivat mitä sattuu ja kuljin puolivaloilla vuodesta toiseen. Onneksi asiat ovat nykyään tässäkin suhteessa paremmin!

 

4. Harrastukset

 

Työ haittaa harrastuksia, sanotaan, ja niin käy usein minullakin. Laulan kuorossa, joka kokoontuu kerran viikossa. Kyseessä on aika matalan kynnyksen kuoro, joten satunnaiset poissaolot (tai minun kohdallani välillä paikallaolot) eivät juurikaan verota mukana pysymistä. Viime syksynä olin mukana lisäksi erityisessä projektikuorossa, joka esiintyi Kuopion kaupunginorkesterin ja maineikkaiden solistien kanssa joulukuussa. Tuossa kuorossa harjoittelu oli melkoisesti vaativampaa ja tiiviimpää omaan kuorooni nähden, joten projektiluontoisena tuollainen sopii tähän elämäntilanteeseen paremmin. 

Lisäksi olen jälleen viritellyt liikuntaharrastuksia. Erinäisistä rajoitteistani johtuen on helpoin treenata kotona, mitä harrastan talvisin ja keväisin. Kesällä treenaus ei meinaa onnistua oikein mitenkään kuumuuden vuoksi, mutta syksyisin tykkään juosta. Fiiliksen ja sesongin mukaan siis mennään ja tärkeintä olisi säännöllisyys, joka ei valitettavasti ihan aina toteudu. Tänä vuonna yritän jälleen ahtaa liikuntakertoja kalenteriini, koska nyt useamman viikon säännöllisesti treenanneena huomaan kyllä selkeän eron jaksamisessani ja hyvinvoinnissani.

5. Puoliso + lapset

Ilman rakasta aviomiestäni elämä olisi aika paljon vaikeampaa ja raskaampaa.  Hän kantaa paljon vastuuta kotona ja tietenkin työssäänkin. Monen asian suunnittelu on minun kontollani, toteutus hänen, mutta minun ei tokikaan tarvitse minään työnjohtajana toimia vaan olemme ihan tasaveroinen tiimi. Se tekee, joka ehtii ja jaksaa, ja tilanteiden muuttuessa myös vastuu jakautuu eri tavoin. Kun olen opiskellut, hän on kantanut suurempaa taloudellista vastuuta, ja kun hänen työtilanteensa oli hetkellisesti heikompi, minä kannoin tässä suhteessa enemmän kortta kekoon. 15 vuoden aikana olemme hitsautuneet melkoisen tiiviisti yhteen, mikä näkyy nykyään ehkä eniten sujuvana ja joustavana työnjakona.

Ja lapset, elämäni ilot ja valot, niin rakkaita ja välillä niin rasittavia! ❤ 

 

 

6. Yksinolo

Niin paljon kuin ihmisistä pidänkin, välillä tekisi mieli paeta yksinään jonnekin erämaamökkiin. Sekä työ että perhe tuovat mukanaan melkoiset vaatimukset sosiaalisuuden suhteen. Huomaan olleeni liikaa muita varten vaikkapa siitä, että tekee mieli tinkiä unesta saadakseni edes pienen hetken ihan vain yksinoloa. Työpäivinä olen yksin ainoastaan työmatkoilla, eikä se aina riitä palautumiseen. Siksi on pitänyt löytää keinoja ja aikaa yksinololle, omille ajatuksille ja hiljaisuudelle. Tätä tarvetta vähättelen olosuhteiden pakosta varmaankin eniten, vaikka pitäisihän minun jo tietää, mihin jatkuva venyminen ja joustaminen lopulta johtaa.

7. Viimeiseksi haluan mainita älykelloni, jollaisen vihdoin ja viimein hankin itselleni viime syksynä. Olen aina ollut hyvä kuulostelemaan, miltä itsestäni tuntuu ja mitä tarvitsen, mutta huono kuuntelemaan ja toteuttamaan näitä asioita. Kello on minulle kuin hyvä ystävä, joka sanoo, että nyt pitää levätä, katso kuinka kierroksilla oletkaan ollut! Samoin se muistuttelee liikunnasta ja unesta. Osa varmasti kokee tämäntyyppisten sovellusten aiheuttavan vain lisää paineita, mitä etukäteen pelkäsin myös itse. Lopputulos on kuitenkin se, että kellon myötä olen paitsi saanut treenirepertuaariini melkoisesti kaikkea kivaa tekemistä, myös lisää luottoa siihen, että todellakin tiedän ja osaan arvioida omat tuntemukseni oikein.

 

 

Näilläpä jatketaan tätä vuotta eteenpäin!

Alkuvuotta

Heipä hei, vuosi 2025! Tammikuu alkoi melkoisen tiiviisti, koska olin töissä jo heti uudenvuodenpäivänä. Tämä on muuten ensimmäinen tammikuu sitten vuoden 2015, kun olen töissä enkä opiskelemassa tai väitöskirjaa edistämässä. Viimeisinkin tietty on työtä, mutta hyvin erilaista kuin kliininen työ, joten siksi lasken sen eri kategoriaan.

 

Tammikuun alusta alkoi myös 80 % työaika, mikä tarkoittaa, että suuri(n) osa perjantaipäivistä on minulla tammi-helmikuussa vapaana. Ensimmäinen vapaapäivä minulla oli viime viikolla, mutta aamulla istuin junassa 2,5 tuntia ja iltapäivällä toisen mokoman, sillä käytin päivän siihen, että hoidin läheiseni terveysasioita, kun kerrankin siihen oli tilaisuus arkipäivänä. Ei siis varsinaisesti voi puhua vapaapäivästä eikä varsinkaan väitöskirjan edistämisestä - se kun on yksi lyhennetyn työaikani tarkoituksista.

Poliklinikkatyöskentelyn olen ottanut yllättävän sujuvasti haltuun. Kuten aikanaan terveyskeskuksessa, myös polilla aikataulutus on minulle suurin haaste. Listalla on tietty määrä potilaita ja tehtävää, ja kaikki tulisi saada hoidettua päivän aikana. Ensimmäisellä kokonaisella viikolla en päässyt kertaakaan ajoissa, mutta viime viikolla jo pääsin. Tietysti hoidettavat asiat vaihtelevat ja etenkin, jos on runsaasti lausuntoja tehtävänä, päivät helposti venähtävät, koska väljyyttä aikataulussa ei välttämättä ole. Yksinäiseksi kyllä toisinaan tunnen oloni omassa huoneessani kököttäessäni, mutta onnea ovat lounastauot ja (työ)kaverit, joiden kanssa pääsee tätäkin elämänvaihetta jakamaan.

 

Tällä hetkellä ei tunnu, että välttämättä koko työuraani haluaisin poliklinikalla tehdä. Kaipaan osaston tiimityötä ja vapaampaa aikataulutusta! Oma kokemukseni on vielä varsin vähäinen, joten saattaapa olla, että mieleni muuttuu vielä. Meillä on useita eri poleja, joille potilaat ohjataan tulosyyn mukaan, joten työpisteestä riippuen työ voi olla hyvin erilaista omine erityispiirteineen, vaikka periaatteessa samanlaista työtä tehdäänkin.

Päivystykset pyörivät entiseen malliin, vaikkakin joulu- ja tammikuussa minulla on tavallista enemmän päivystyksiä. Tavallaan niistäkin olen oppinut pitämään enemmän, koska siellä sentään näkee työkavereita. Päivystämisen koen edelleen raskaana, sillä 12-tuntiset työvuorot eivät ole minulle parhaiten sopivia, vaikka aikanaan olen 14-tuntisiakin kiireisiä työvuoroja tehnyt. Jatkuva rytmin kääntäminen taitaa kuitenkin rasittaa minua eniten.

 

Kaikkinensa aivan mukavasti on tämä vuosi alkanut. Viime vuonna moni terveysongelma helpottui joten toivon saman jatkuvan tänä vuonna. Enimmäkseen toivon tasaista arkea, sillä se on ihan parasta ❤

Vuosi 2024

Vuoden 2024 tammikuussa listasin toiveitani alkaneelle vuodelle. Etukäteen ei koskaan tiedä, millaiseksi vuosi muodostuu, joten siksi aina jännittää julkisesti ilmoitella omia toiveitaan. Kaikki toiveet eivät tokikaan toteutuneet, mutta moni asia kyllä. Tärkeimpinä toteutuneina tavoitteina työn osalta mainittakoon omalla alalla työskenteleminen, koejakson suorittaminen ja pysyvän erikoistumisoikeuden vastaanottaminen.

 

Tutkimustyö tarjosi vuoden aikana niin valtavia haasteita kuin onnistumisen iloakin. Kolmannen osatyön aineiston mukanaan tuomat ongelmat aiheuttivat harmaita hiuksia, mutta onneksi loppuvuotta kohti sekin kesyyntyi edes hieman. Esiinnyin ensimmäistä kertaa englanniksi keväällä ja sain ensikertalaiseksi valtavan hyvää palautetta. Lisäksi sain antaa englanniksi haastattelun kansainväliseen lehteen toisesta artikkelistani, mikä oli ehdottomasti yksi tutkimusvuoteni kohokohdista. Tämän vuoden jälkeen olen taas astetta valmiimpi tutkija, sillä moni mielensisäinen este on tänä vuonna ylitetty.

Koska teitä kaikkia tietenkin (eikös?) kiinnostaa, miten näille tavoitteilleni kävi, tässä värikoodattuna kaikki vuoden 2024 toiveeni:

• saisin väitöskirjani esitarkastukseen saakka
• suoriutuisin erikoistumisen koejaksosta kunnialla
• kasvaisin ammatillisesti yhä enemmän, mutta kohtuullisella hinnalla
• oma alani osoittautuisi minulle oikeasti omaksi
• terveysmurheeni pysyisivät kurissa
• ehtisin enemmän päivittää tätä blogia
• saisin ja saisimme elää mahdollisimman hyvää, tasaista ja tylsääkin arkea
• pääsisin taas paremmin kiinni säännöllisen liikunnan rytmiin
• syksyllä istuttamani kukkaset kukkisivat
• olisi paljon mukavia hetkiä yksin, perheen ja ystävien kanssa
• elämä kohtelisi meitä kaikkia hyvin
  

 

Yllättävän suuri osa tavoitteistani toteutui täysin ja loputkin edes osittain. Suuri osa asioista on sellaisia, joihin ei oikein itse voi täysin edes vaikuttaa. Esimerkiksi väitöskirjan saattaminen esitarkastukseen olisi vaatinut paitsi paljon omaa panostustani myös aineiston saamisen ajallaan sekä tietysti ohjausta. Koska syksyllä myös koin jälleen yhden leikkauksen ja siitä toipumisen, kolmen kuukauden mittainen tutkimusjakso typistyi kahden kuukauden mittaiseksi. Siksikin väitöskirjan valmistuminen siirtyy ensi vuoteen. Samalla tämä "luovuttaminen" oli kapinointia sisäistä suorittajaani vastaan, koska tosiasiassa minulla ei ole kiire mihinkään ja vuosi 2025 on aivan yhtä hyvä väittelyvuosi kuin tämäkin vuosi olisi ollut. 

Vuodelle 2025 jää tavoiteltavaksi paitsi tohtorintutkinnon valmistuminen, yleisen tasapainon (kts. yst. blogin nimi) etsiminen, oman paikan löytäminen erilaisista työympyröistä sekä harrastusten, etenkin liikunnan, mahduttaminen omaan, jokseenkin kiireiseen arkeen. Blogi jäi harrastuksistani ehkä eniten paitsioon, vaikka edelleenkin juuri pitkät, polveilevatkin tekstit ja ajatuksella valitut kuvat ovat minulle mieluisin tapa itseäni ilmaista. Kiireisestä arjesta kuitenkin kielii myös se, ettei kaikkea haluamaansa ehdi tekemään. Joskus tulee jälleen aika, jolloin vapaa-aikaa on enemmän kuin tarpeeksi. Ennen sitä nautitaan (niin paljon kuin mahdollista) ruuhkavuosista.

 

Kaikkinensa vuosi 2024 oli enemmän kaikkea kuin osasin kuvitella: parempi, haastavampi, raskaampi, opettavaisempi, onnellisempi. Mitä tuokaan tullessaan vuosi 2025?

 

Syksyn sävyjä

Olen onnellinen! Sain nimittäin vihdoin hankittua "uuden" kameran, käytettynä toki mutta aiempaa paremman. Minua palveli lähes 10 vuoden ajan uskollisesti Nikon D3000, joka valitettavasti rikkoutui vajaa vuosi sitten eikä sen jälkeen ole toiminut lainkaan. 

 

Ajattelin jo aiemmin ostaa itselleni valmistujaislahjaksi uuden kameran lahjarahoillani, mutta viimeistään järkkärin hajoaminen varmisti tarpeen. No, aikaa on vierähtänyt valmistumisesta yli kaksi vuotta ja valmistujaisistanikin liki sama aika, joten turhaa kiirettä en asian kanssa pitänyt. 

 

Satuin eräänä päivänä tori.fin tarjontaa selaamaan, ja sieltäpä löytyikin yllättäen minulle sopiva kamera. Ostajien arviot kertoivat, että tämä on minulle hyvä: ei liian hieno ja kallis vaan järjestelmäkameraksi sopivan näppärä. Sitten edellisen kamerahankintani kameroiden ominaisuudet ovat kehittyneet hurjasti. Esimerkiksi bluetooth-yhteydestä oli edellisessä kamerassani turha haaveilla, mutta ai että nautin, kun nyt saa näppärästi ladattua otetut kuvat suoraan puhelimelle.

 

En ajatellut olevani näin merkkiuskollinen, mutta näinpä vaan Nikon-linjalla jatketaan. Harkitsin kyllä Canoniakin, mutta koska tämä kamera suorastaan käveli minua kohti ja vieläpä maltillisella hinnalla, en voinut vastustaa. Ehkäpä seuraava kamera on sitten jotain muuta, mutta nyt olen onnellinen tästä.

 

Tervetuloa siis remmiin, Nikon D3400! Olin lähes unohtanut, miten mukavaa on kuvata ihan oikealla kameralla, ei pelkästään puhelimella. Kuvausinnostus on jälleen nostanut päätään, ja monia hetkiä olen jo viettänyt milloin minkäkin kuvauskohteen äärellä. Toivottavasti saan jatkossa aikaan laadukkaampia kuvia myös tänne blogin puolelle. Ainakin tämän postauksen kuviin olen jokseenkin tyytyväisempi kuin viime kuukausien puhelinräpsyihin, joihin on ollut tyytyminen. Harjoittelu jatkukoon!

 

 

Pirteää uutta viikkoa!

Ihana arki

Tervetuloa, syyskuu! Mielelläni otan vastaan viileämmät, pimenevät illat, syksyn kirpeät aamut. Tästäkin kesästä selvittiin, vaikka se välillä oli kirjaimellisesti yhtä kaaosta. Koululaisten unirytmi kääntyi lomalla varkain aivan päälaelleen, vaikka kuinka yritimme pitää rutiineista kiinni. Lomakausi on töissä aina oma lukunsa, ja vaikka se jatkuikin aina elokuuhun saakka, loppukesää kohden tilanne helpotti.

 

Syksyn alku on, kuten olen moneen kertaan jo maininnut, itselleni vuoden toinen piste, jossa käyn läpi mennyttä ja tulevaa. Lääkisaikana oli selkeää, kun aina elo-syyskuussa alkoi uusi lukuvuosi, mutta sama on jatkunut valmistumisen jälkeenkin. Nyt on jo kolmas kerta, kun ajoitan tutkimusjaksoni syksylle alkamaan syys-lokakuussa. Edeltävinä vuosina olen pitänyt 5 kk ja 4 kk mittaiset jaksot, nyt edessä on "vain" 3 kk jakso. Yleensä siis olen työskennellyt kliinisessä työssä helmikuusta syksyyn saakka, mutta tänä vuonna palaan töihin jo joulukuussa. Saa nähdä, mitä siitä tulee, sillä vuosi vuodelta pimeintä vuodenaikaa on vaikeampi jaksaa, vaikka sitä toisaalta kovin rakastankin.

Mutta vielä ei olla talvessa. Nyt nautimme kauniista alkusyksyn päivistä, oman pihan sadosta ja uuden lukuvuoden mukanaan tuomasta innostuksesta. Paluu omiin harrastuksiin ilahduttaa joka kerta, vaikka tiedänkin jo nyt, että jossain vaiheessa kaipaan taas näitä leppoisia iltoja ilman erityisempää ohjelmaa.

Olen tykännyt työstäni todella paljon, ja on ihanaa, että on paikka, jonne palata tutkimusjakson jälkeen. Veronsa se kuitenkin vie, kun on niin paljon uutta opittavaa, uusia paikkoja, ihmisiä ja toimenkuvia. Siksi olen iloinen siitä, että voin vielä ainakin muutaman kuukauden keskittyä täysin tutkimukseen ja muuhun opiskeluun. 

 

Luvassa (ammatillisessa mielessä) alkaneelle syyslukukaudelle:

• kolmannen artikkelin analyysit ja kirjoittaminen
• yhteenvedon kirjoittaminen
  
• erikoistumiseen liittyviä johtamisopintoja 
• parit koulutukset
• asiantuntijaluentojen pitämistä ammattikorkeakouluopiskelijoille (apua)

 

Syksyn aikana tulee varmaankin pohdittua myös pidemmälle tähtääviä suunnitelmia, kuten erikoistumisen eri osa-alueita. Stressiä en näistä jaksa tässä vaiheessa ottaa, mutta luulenpa, että kun arki vähän rauhoittuu, jää aikaa ja tilaa miettiä elämän kuvioita enemmän. Iso urakka koejakson muodossa on tälle vuotta jo tehty, mutta vielä on toinen ponnistus edessä. Tavoitteena olisi saada väitöskirja esitarkastukseen, mikäli se vain on missään määrin mahdollista. Kapuloita on tullut rattaisiin vaikka mistä suunnasta, joten en jaksa siitäkään stressata. Mukavaahan se vain on, jos saan vielä väitöstutkimukseni parissa jatkaa tämän jälkeenkin. :D

 

Viikon olen nyt ollut tutkimusjaksolla, joskin kaikenlaista muutakin on ollut kalenterin täytteenä. Tänään sentään pääsin ensimmäistä kertaa "kunnolla" väitöskirjani pariin, ja mikäs sen parempaa!

Millä mielin siellä on palattu arkeen?

L O M A

Takana on ensimmäinen loma sitten helmikuisen töiden aloituksen. Lopetin työt perjantai-iltana, ja suuntasimme lomareissuun heti lauantaiaamuna. Lomatunnelmia saatte nyt kuvina, koska keskityin lähinnä nauttimaan hetkestä vailla sen ihmeempiä analysointeja. :D

 

 

 

Puolivahingossa päädyimme vuokraamaan mökin samalta seudulta, jossa kävimme lomalla kolme vuotta sitten. Tuolloin olin liian vaativan kandikesäni jäljiltä aivan rikki. Oli ilo huomata, etten nyt ole niin pahassa jamassa, vaikkei nykykuormitustani todellakaan voi väheksyä. Olen onnellinen siitä, että olen selvinnyt tähän asti!

 

Näimme sukulaisia, tutustuin paremmin juuriini. Olin vain. Ja luin. Pelailimme porukalla, seurasimme jalkapalloa ja yleisurheilua. 

 

 

Lomamatkoissa parasta on ehkä kuitenkin kotiinpaluu. Kukkaset, jotka pihalla ovat puhjenneet täyteen loistoon. Herneitä ekaa kertaa omalta pihalta. Ahomansikoita riitti tänäkin vuonna. Koti odotti meitä tyhjillään ja apeana, mutta täyttyi taas äänillä, elämällä ja ilolla. Omia hetkiä varastin yöunista, istuin kesäöinä yksin terassilla ajatuksineni.

 

 

 

Loma tiivistyy muutamaan sanaan: Luonto. Sade. Perhe. Yhdessäolo. Lämpö. Huolettomuus. Rakkaus. Lepo. Auringonpaiste. Rauha. 

 

 

Arjenkin alettua loma vielä lämmittää. ❤

Toivepostaus: my day

Voi apua, toivepostaukseni on ihan jäänyt vaille huomiota! Aloitin tämän postauksen jo pari kuukautta sitten, mutta parempi myöhään kuin ei milloinkaan. Siispä nyt raotan teille mysteeriä siitä, millaista on erikoistuvan lääkärin elämä. Tosin ei siinä mitään mysteeriä ole, kun ihan tavallista elämää tässä eletään. Luonnollisesti yksityiskohtiin en mene etenkään työni osalta, vaikka se varmasti teitä erityisesti kiinnostaisi - kysymyksiä toki saa aina esittää, jos jokin jää mietityttämään! Päivävalinnassa näkyy uuden työn aloituksen aikaansaama väsymys, mutta varmaan ihan hyvä tuoda sitäkin puolta esille. 

 

5.30 

Herätys! (Tunnustan, että olen oppinut torkuttamaan sitten viime my day -postaukseni, eli nousen vasta 5.45)

5.45 - 6.45 

Aamutoimet, kahvin keittelyt, töihin valmistautuminen. Rakastan hiljaisia aamuja, kun muu perhe herää vasta silloin, kun minä olen jo lähtenyt. Tänään kuitenkin nuorin on seurana aamupalalla, sillä hänellä on flunssaa eikä hän saanut nukuttua kovin hyvin. Totuuden nimessä en saanut minäkään hänen tultuaan keskellä yötä viereeni köhimään ja pyörimään :D

6.45 - 7.45

Työmatkalla, vaatteiden vaihto töissä. Töitä aloittaessa yllätti taas, kuinka paljon pitää varata aikaa vaatteiden vaihtoon ja työpisteelle siirtymiseen. Terveyskeskustyössä oli niin helppoa ja nopeaa vaihtaa vaatteet omassa huoneessa ennen töiden aloittamista. 

 

 7.45 - 11.30

Työpäivä alkaa meetingillä, joka kestää puolisen tuntia. Sen jälkeen siirrymme osastolle, jossa jaamme potilaat, perehdymme heidän asioihinsa ja saamme kuulla hoitajien raportin. Osastokierrolle lähdemme tänään seniorin ja toisen erikoistuvan kanssa. Välillä kierrämme omat puoliskomme osastosta yksin, mutta välillä seniori on mukana ja oikein kiva niin. On mukava saada seurata, miten kokenut kollega tietyt tilanteet ja asiat hoitaa. 

Tällä kertaa mukanamme on myös vaihto-opiskelija, jolle välillä selitämme asiat englanniksi. Kierron jälkeen siirryn erikoistuvien kansliaan aloittelemaan kierron jälkeisiä paperihommia. Se jää kuitenkin haaveeksi, sillä vaihto-opiskelijaa kiinnostavat suomalainen terveydenhuoltojärjestelmä ja tiettyjen potilaiden hoito. Vastailen hänelle parhaani mukaan ja opin itsekin mm. sen, ettei hänen kotimaassaan erikoistumiseen kuulu pakollista tk-lääkärin työtä, toisin kuin vaikkapa meillä Suomessa.

11.30 - 12.00

Syömässä työpaikkaruokalassa toisen erikoistuvan ja vaihtarin kanssa. Näen yhtä kaveria, jonka kanssa vaihdan pari sanaa. Aina mukavaa nähdä tuttuja näinkin isossa sairaalassa!

12.00 - 15.30

Iltapäivällä teen osastolla paperihommia, epikriisejä, decursuksia, yhden B-lausunnon, reseptejä ja sen sellaista. Yksi kotiutus oli jo kierron jälkeen selvä, mutta vähän yllättäen tulee nopealla aikataululla toinen kotiutettava, joten iltapäivä hurahtaa nopeasti. Vielä on rutiineissa vähän hakemista, eikä ihme, sillä sen verran paljon tulee uutta asiaa joka päivä.

 

15.30 - 16.30

Kotimatkalla näen jopa auringon pilkahduksen, näin se päivä pitenee! Kotona odottaa flunssainen mutta varsin virkeä kuopus, jolla on paljon asiaa.

16.30 - 17.30

Päivällisaika. Osa lapsista on kavereillaan, mutta kotona olijoiden kesken jaetaan ruokailun lomassa päivän kuulumiset.

17.30 - 18.30

Lupasin hoitaa erään tutkimushomman tänään, joten eipä auta ei, kone esiin ja hommiin! Tunti siinä vierähtää, kun selvitän analyysiin tarvitsemiani tietoja. Naputtelen sähköpostiviestin ja lähetän sen eteenpäin. Rekisteröidyn erääseen symposiumiin, jonne olen aikeissa lähettää abstraktin. Kirjaan kalenteriin abstraktin lähettämisen deadlinen, jotta varmasti teen sen ajoissa.

18.30 - 

Yleistä peruselämää, lasten läksyjen varmistelua, huomisten tavaroiden etsimistä, iltapalan tarjoamista, pahimpien sotkujen siivoamista......

 

20.30

Lapset on saatu ruokittua ja iltatoimet tehtyä. Jokainen on rauhoittunut huoneeseensa. Itsekin vietän rauhallista iltaa lukemisen merkeissä. Tällä hetkellä kesken on Tuomas Kyrön Kirjoituskonevaras.

21.30 

Talo hiljenee, nyt nukkumaan! Huomenna sama rumba jatkuu. :)

 

------------------------------------------------------------------------

Tätä tekstiä lukiessa muistui taas mieleen tämän työn alkutaival. Muutamassa kuukaudessa olen tehnyt kaikenmoisia aluevaltauksia ja kokenut osaamisessa harppauksia, jollaisia en ikipäivänä olisi uskonut tulevan vastaan näin lyhyen erikoistumisen aikana. On ollut ihanaa löytää tehtäviä, joihin minä sovin ja jotka sopivat minulle täydellisesti. Erittäin arvokasta on ollut todeta, kuinka paljon hyötyä ja iloa kaikesta aiemmin koetusta ja tehdystä on minulle ammatillisesti ollut. ❤

Koejakson puoliväli

Välillä on huvittavaa havahtua tosiasioihin eli vaikkapa siihen, että etukäteen stressiä aiheuttanut koejaksoni on jo puolivälissä - tai oikeammin sen yli, koska toukokuukin on jo loppupuolella. Koejakso on jo nimenä huoltaherättävä, koska ainakin itselleni tulee siitä sellainen olo ikään kuin koko jakson ajan minua testattaisiin jotenkin. Tavallaan niin onkin, mutta toisena puolena myös minä kokeilen, viihdynkö työssäni kyseisessä yksikössä ja onko kyseessä oma alani.

 

Sen suuremmitta pohjustuksitta suoraan asiaan, eli hyvin menee edelleen. Olen oppinut paljon, sopeutunut työyhteisöön ja työtahtiin ja jopa selviytynyt tähänastisista päivystyksistäni. Koejakson puolivälin paikkeilla pidetään väliarvio, jossa lähikouluttajan kanssa käydään läpi, onko tavoitteet saavutettu, löytyykö huolenaiheita/kehittämiskohteita ja kuinka jatketaan eteenpäin. Väliarvio tuli eteen vähän yllättäen, enkä ehtinyt sitä sen kummemmin stressata. Onneksi stressin aihetta ei todellisuudessa myöskään ollut, vaan todettiin, että koejakson tavoitteet on saavutettu, pärjään erikoistumisen vaiheeseen nähden hyvin ja että koejakso hyväksytään, kun puoli vuotta on täynnä. Positiivinen väliarvio tietenkin aiheutti helpotuksen huokauksen, sillä olisihan ollut kamalaa, jos työyhteisössä olisi ollut aivan erilainen käsitys minusta ja soveltuvuudesta alalle kuin itselläni.

 

Koko kolme kuukautta olen pyörinyt "akuuttipuolella" eli päivystyksessä, tehovalvonnassa ja osastotyössä. Näistä lempipaikkani taitaa olla osasto, sillä pidän rutiineista ja siitä, että jo aamulla on suurin piirtein tiedossa, mitä kaikkea päivään mahtuu. Tykkään kovasti ihmisten kanssa asioiden läpikäynnistä ja osastolla siihen on luonnollisesti paremmin aikaa ja mahdollisuus kuin päivystyksessä. Pidempiaikaisten suunnitelmien laatiminen on minulle luontaista, mikä on hyödyksi osastolla mutta välillä haitaksi päivystystyössä, jossa pitäisi osata suhtautua riittävän lyhyellä tähtäimellä. Kirjallisia töitä, kuten epikriisejä teen varsin mielelläni myöskin, joskin teho-osastolta toisaalle siirtyvistä potilaistakin näitä pääsee tekemään.

 

Täytyy silti sanoa, että olen ottanut päivystystyönkin haltuun paljon paremmin kuin ikinä osasin etukäteen kuvitella. Oli kauheaa aloittaa taas päivystyksessä vuosien tauon jälkeen, kun muistin asioita ja käytäntöjä vähän, mutten kuitenkaan tarpeeksi. Lisäksi painolastina oli ymmärrys oman roolini vaativuudesta sairaalan ainoana oman alani etupäivystäjänä. Yllättävää kyllä sain nopeasti rutiinia päivystystyöhön ja hurjasti uutta oppia, kun vietin päivystyksessä useamman viikon putkeen. 

 

Akuuttityössä on oma hohtonsa, sen myönnän: on superia olla itse se, joka pääsee diagnoosiin (jos pääsee), löytää kaikenlaista kiinnostavaa ja saa tehtyä oikeita asioita. Erikoissairaanhoidon päivystys on erityyppistä kuin perusterveydenhuollossa ja vaikuttaa ainakin toistaiseksi sopivan minulle ihan hyvin. Vuorojen kiireisyys vaihtelee paljon, mutta pääosin työtahti on ollut jos ei maltillinen, ainakin siedettävä. Mukaan mahtuu kuitenkin päiviä ja öitä, jolloin taukoja ei yksinkertaisesti ehtinyt pitää juuri lainkaan. Olenkin hyvin tyytyväinen siihen, ettei omassa yksikössäni tehdä 24 tunnin työvuoroja.

 

Tällä hetkellä olen työni suhteen tietynlaisessa suvantovaiheessa. Enää ei aamuisin jännitä mennä töihin (juu, olen heitä, joita viikkoja/kuukausia pienesti jännittää, mitä kaikkea töissä tulee vastaan) ja perustyö on alkanut jo rutinoitua, vaikka totta kai opittavaa riittää ihan varmasti koko erikoistumisen ajalle. Viime viikkojen kuormitusta joudun vielä hetken tasailemaan, mutta todella toivon, että ehdin kunnolla hengähtää, ennen kuin kesälomakausi ylimääräisine päivystyksineen alkaa.

Kauniita päiviä itse kullekin!

Palautumisharjoituksia

Ja näin ollaan jo huhtikuun puolivälissä! Pääsiäislomasta on jo aikaa, mutta se lämmittää edelleen siinä määrin, että kuvitan tämän tekstin pirteillä pääsiäiskuvilla. Työ on monista syistä taas tuntunut raskaammalta, joten neljän päivän vapaa tuli todella tarpeeseen. Mikään aktiiviloma pääsiäinen ei meille ollut, ennemmin päinvastoin, sillä kotoilimme oikein urakalla. Sentään pääsiäismaanantaina kutsuimme ystäväperheen kyläilemään. Viime vuodesta poiketen sain tämän pääsiäisen viettää ilman päivystyksiä, ja kyllä vaan vapaapäiviä osaa arvostaa enemmän, kun tietää, etteivät ne ole itsestäänselvyys. 

 

 

Palautuminen työstä ja muusta elämän rasituksesta on itselleni yksi jatkuvan oppimisen ja opettelun kohde. Olen elänyt elämää, jossa en ole oikeastaan koskaan palautunut, vaan väsyneenäkin lisännyt vain kierroksia, jotta saisin kaiken "pakollisen" tehtyä. Sitten tuli stoppi ja toinen ääripää, tunne siitä, etten ehdi enkä jaksa yhtään mitään. Edelleenkin, kun on elämässä paljon meneillään, menen herkästi suorittajamoodiin, jossa asiat kyllä tapahtuvat, mutta palautuminen unohtuu. Siksi vaatii erityistä huomiota, jotta tulen tehneeksi asioita myös ihan vain siksi, että niistä on minulle iloa, ei pelkästään hyötyä jollekin tai joillekin. Pääsiäislomalla esimerkiksi maalasin lasten kanssa vesiväreillä pitkästä aikaa ❤

Useat useat kerrat olen kirjoittanut, että tavallinen arki on parasta, ja niin se onkin. Rutiinit, koulu, päivähoito, työ, harrastukset tuovat elämään vakautta, vaikka spontaaniudellekin on oltava oma tilansa. Pääsiäisen jälkeen sairastimme lähes koko perhe peräkanaa. Sen seurauksena olin vielä tämän viikon alussa vähän puolikuntoinen, mikä yhdistettynä hektisiin päivystysvuoroihin ei todellakaan ollut kovin elähdyttävä kokemus. Joka vuoron jälkeen oli kuitenkin ensisijaisesti helpottunut olo siitä, että selvisin taas.

 

Tämän viikon suurin ilon ja ihmetyksenkin aihe onkin ollut se, kuinka lopulta nopeasti olen sopeutunut päivystystyöhön. Olin lähes unohtanut, kuinka ihanaa on olla töissä yöaikaan, kun hoidetaan vain pakolliset, ja suurin osa kansalaisista on unten mailla. Samoin päiväsaikaan hiljaisessa kodissa puuhastelu ja rentoutuminen on minulle kovin harvinaista ja siksi aivan ihanaa. Erityisesti olen nauttinut siitä, että ennen yövuoroja olen saanut olla läsnä lasten aamutoimissa, sillä yleensä olen jo lähtenyt töihin, kun he vasta heräilevät.

 

Valon määrä lisääntyy vähitellen, ja toistaiseksi työnkin suhteen on kirkkaat näkymät. Mitään en pidä itsestäänselvyytenä, joten jokaisesta päivästä, josta olen selviytynyt omasta mielestäni edes jokseenkin kunnialla, olen kiitollinen. Palautumisharjoituksia tarvitsen edelleen, mutta pian niistä pitävät huolen pihatyöt ja keväisen kasvun ihmeen seuraaminen! Jotakin pientä kukkapenkistä jo nouseekin, ja tuskin maltan odottaa, että pääsen kunnolla pihapuuhiin. Löytyykös sieltä muita puutarhanhoitoon hurahtaneita? :D

Aurinkoista uutta viikkoa!

Kevättä ilmassa

Ihanaa, perjantai! Lasten talvilomaviikko on omalla kohdallani ollut varsin työntäyteinen. Jälleen tällä viikolla olen perehtynyt uuteen yksikköön ja toimenkuvaan, uusiin käytäntöihin ja ennestään tuntemattomaan järjestelmään. Maanantai oli tälläkin viikolla vaikein. Varmaan normaalia, että alkuun kaikki on ihan sumuista ja on hankalaa saada otetta mistään. On ollut kuitenkin ilo huomata vähitellen kokonaisuuden alkavan hahmottua ja oman osaamisen pikku hiljaa karttuvan. 

Tämä työviikko alkoi muutenkin hieman väsähtäneissä merkeissä. Olimme viime viikonlopun anoppilassa ja järjestimme siellä yllätyssynttärit. Minä olin vaihteeksi kakkuvastaavana - omasta tahdostani toki -, joten viime viikolla illat olivat täynnä kakkupohjien tekemistä, täytteiden valmistamista, kakun kokoamista ja tietenkin koristeiden askartelua. Lopputuloksen näette alta. :) Kaikenmoinen puuhastelu on toki mukavaa, mutta vaatii veronsa, kuten sain taas alkuviikosta todeta. Tähän viikkoon mahtui myös pari todella kiireistä työpäivää, joten olen onnellinen, kun viikko on ohi.

Koejaksoa on takana nyt reilu kuukausi eli yli 1/6. Kylläpä aika rientää! Olen tutustunut työporukkaan ja saanut ihania uusia kollegoita ja työkavereita, joiden kanssa on kiva tehdä töitä ja mukava purkaa kaikenmoisia fiiliksiä. Minua on ohjattu ja neuvottu pääosin tosi kivasti, ja on ollut turvallinen olo opetella kaikkea uutta. Täydellistä ei ole missään, tietenkään. Harmillisesti minulle on alkanut kertyä ylityötunteja, joita ei toivoisi tulevan, koska epävarmojen aikataulujen vuoksi muu elämä ja arki sakkaa pahemman kerran. Uskon ja toivon, että kokemuksen myötä aikaoptimismini vähenee ja priorisointikyky paranee, koska pidemmän päälle tällainen ei tee hyvää.

 

 

Erityisesti viime päivien ja viikkojenkin aikana olen nauttinut hetki hetkeltä pitenevistä päivistä, keväisestä auringonpaisteesta ja pienistäkin kevään merkeistä. Lunta näillä korkeuksilla on vielä aivan riittämiin, ja saanen pitkään odotella, että krookukseni kukkisivat (jos edes kukkivat). Aika jännittävää nähdä, millaiseksi piha muotoutuu tänä keväänä, ja onko syksyn istutuksista mitään iloa. :D Terveydellisistä syistä en kevättä tai kesää odota yhtään, mutta ilonaiheita on löydettävä esimerkiksi pihasta tai valosta, sillä vuodenajat vaihtuvat, halusin tai en. 

 

Kevääseen liittyy minulla kaikesta huolimatta aina tietynlainen keveyden tunne, ikään kuin itsekin vapautuisin lumen raskaan taakan alta. Viime keväänä lumien sulaessa muistan työhön liittyen ajatelleeni, että seuraavien lumien tullessa olen jo kaukana - kuten olinkin. Se ajatus auttoi jaksamaan. Totta kai olen äärimmäisen kiitollinen kaikista (työ)kokemuksista, jotka ovat tuoneet minut tähän pisteeseen. Monet hetket, ne vaikeatkin, ovat lopulta kasvattaneet tai ainakin kirkastaneet tulevaa suuntaa. Toki olen kokenut työssä ja muutenkin paljon sellaisia tilanteita, joista ei ole ollut mitään iloa tai hyötyä, päinvastoin, eikä sellaisia ole tarpeen yrittää väkisin kääntää miksikään muuksi kuin ne ovat.

 

Tänä keväänä toivoa antaa ajatus siitä, että seuraavien lumien tullessa olen jo nähnyt, tehnyt ja kokenut paljon. Syksyllä lienen ammatillisesti valovuosien päässä nykyhetkestä. Siihen on pitkä matka, mutta onneksi minulla ei ole kiire mihinkään. Toistaiseksi olen onnistunut mainiosti pitämään pään kylmänä ja antamaan itselleni mahdollisuuden rauhassa oppia ja opetella, asia ja päivä kerrallaan. Ihan varmasti tulee vielä pilvisiä päiviä ja epätoivon hetkiä, mutta niiden varalle yritän säilöä auringon ja toivon säteitä, kauniita sanoja, hyviä hetkiä. Juuri nyt on toiveikas ja hyvä olo, josta halusin kirjoittaa tänne muistaakseni jatkossa, että tällaistakin on ollut. ❤

Rentouttavaa viikonloppua!

Uuden työn aloitus

Olen aloittanut uuden työn laskelmieni mukaan yli 20 kertaa. Aluksi, joskus parikymmentä vuotta sitten työnkuva on ollut lastenhoitoa ja kotisiivousta, mutta pian edennyt hoitotyöhön palveluasumisyksikössä, kotihoidossa ja erilaisilla vuodeosastoilla. Uuden ammatin myötä työnkuva on edelleen laajentunut ja muuttunut perusterveydenhuollon vuodeosastotyöstä vastaanotto- ja päivystystyöhön ja edelleen erikoissairaanhoidon päivystys- ja osastotyöhön. Luulisi, että kun on niin monenlaista työtä jo tehnyt ja hyvin monessa työpaikassa aloittanut ja jokaisessa niistä selviytynyt, ei jännittäisi enää aloittaa uutta työtä. Mutta arvatkaapa, jännittääkö!

 

Jälleen on edessä uuteen (joskin tuttuun) työpaikkaan meno ja uuden työn aloitus. Salaisena (heh) toiveenani on, että tästä työpaikasta tulisi nyt vihdoin sellainen pidempiaikainen, eikä vain yksi niistä lyhyistä työpätkistä. Erikoistuminen vaatii, ja hyvä niin, kokemusta monenlaisista eri työpaikoista, työnkuvista ja erikoisaloista, joten väkisinkin uusiin töihin ja työpaikkoihin perehtymistä vaaditaan. Itse saa tosin järjestellä työpätkät parhaaksi katsomallaan tavalla.

 

Uudessa työssä minua jännittää paitsi itse työ, monet käytännön asiat. Millaisia työkavereita saan? Tunnenko olevani osa porukkaa vai jäänkö ulkopuoliseksi? Osaanko varmasti käyttää tietojärjestelmiä? Saanko apua silloin kun tarvitsen? Ja niin edelleen ja niin edelleen. Työn osalta jännityksen aiheina ovat etenkin lukuisat eri työpisteet, jotka tulisi ottaa haltuun. Opeteltavaa asiaa riittää varmasti vuosiksi ja taas vuosiksi, mutta tärkeintä alkuvaiheessa lienee oppia perustavanlaatuiset ja kriittiset asiat. Minulla on ehkä vähän paha tapa vaatia itseltäni kohtuuttomia ja samalla olettaa, että muutkin vaativat. Tästäpä seuraa herkästi riittämättömyyden tunnetta ja kuormituksen lisääntymistä.

 

Kuten vuosi sitten uusvanhaa työtä aloittaessani toivon eniten, että osaan antaa itselleni rauhan oppia ja opetella. Panikointi ei ole oppimisen kannalta kovin hedelmällistä, ja siksikin haluaisin tavoittaa vielä paremmin positiivisen perusvireen, josta käsin vaikeudetkin kääntyvät mielekkäiksi haasteiksi ;) Paradoksaalista kyllä koen myös enemmän painetta aloittaessani työpaikassa, jossa minut tiedetään/tunnetaan jo valmiiksi. Luulisi (jälleen kerran), ettei sellaisessa tilanteessa ole mitään jännitettävää, kun hyvät ja huonot puoleni työntekijänä ovat varmaankin jo tiedossa. Niinpä niin.

 

Tästä taas lähtee uuden urani uudenlainen ajanjakso, ensimmäinen selkeä askel kohti erikoislääkäriyttä. Mikäli saan alkavan koejakson suoritettua hyväksytysti, määräaikainen kahden vuoden mittainen opinto-oikeuteni muuttuu lopulliseksi opinto-oikeudeksi. Ehkä minua kuitenkin eniten jännittää itseni alttiiksi asettaminen uusille mahdollisuuksille ja tilanteille, mutta myös arvioinnille, ehkä arvostelullekin - se, kun en voi vaikuttaa asioihin määräänsä enempää. Käsi kädessä jännityksen kanssa kulkee kuitenkin innostus: pääsen taas potilastyöhön ja saan oppia lisää itseäni kiinnostavasta alasta sekä toivottavasti varmuutta siitä, että työssäni ja urallani etenen minulle sopivaan suuntaan.

 

Onkohan siellä kohtalotovereita vai lienenkö ihan yksin tämän asian kanssa? Joka tapauksessa toivottakaa onnea, sillä huomenna tähän aikaan ensimmäinen työpäiväni on jo lähes kokonaan takana!