25.2.24

Miniloma Helsingissä

Vietimme helmikuista viikonloppua Helsingissä puolison kanssa kaksin. Lapset veimme menomatkalla mummolaan ja jatkoimme kahdestaan matkaa Helsinkiin. Viikonloppuun kuului monenlaista tekemistä pakohuoneesta ravintolaan ja taidemuseoon, ja reilu vuorokausi vilahti ohi ennen kuin huomasimmekaan.

Pakohuone oli varsin hauska kokemus, joskaan hoksottimet eivät pelanneet ihan niin hyvin kuin olisi toivonut. Tämä pistettäköön ensimmäisen kerran piikkiin! :D Hotelli meillä oli aivan keskustan liepeillä Bulevardilla. Etenkin aamiainen oli kyseisessä hotellissa huippuluokkaa.



Alkuperäinen syy, miksi piti lähteä juuri Helsinkiin ja juuri nyt, oli Ateneumissa nähtävä Väriä & valoa - impressionismin perintö -taidenäyttely. Aikanaan kuvataideluokalla ollessani opettaja valitsi meille jokaiselle oman taiteen tyylisuunnan. Minusta hän teki impressionistin. Pakko myöntää yli 15 vuotta myöhemmin, että hän taisi osua lähemmäs kuin arvasikaan. 
 
Näyttelyssä nautin suuresti etenkin "alkuperäisten impressionistien", mm. Monet'n, Pissarron ja Renoir'n taiteesta. Uusimpressionistisempi taide pointillismi (pistemäinen maalaustyyli) mukaan lukien ei samalla tavalla sykähdyttänyt, joskin esimerkiksi alla oleva Paul Signacin maalaus oli todella viehättävä.
 




Claude Monet: Jäiden lähtö Seinestä, 1880

Paul Signac: Cassis, Cap Lombad, Opus 196, 1889
 Paul Signac: Cassis, Cap Lombad, Opus 196, 1889
 

Lisäksi Ateneumissa oli tietysti muitakin näyttelyitä, jotka kiersimme pikaisemmin läpi. Vaikka viime syksyn Edelfelt-näyttelyn missasinkin, oli mukavaa nähdä muissa kokoelmissa myös tämän taiteilijan teoksia. Näistä esimerkiksi Lapsen ruumissaatto -teoksen olen joskus vuosia vuosia sitten kuviksessa jäljentänyt, ja muistan, kuinka 12-vuotiasta itseäni suretti Ristiäissaaton ja mainitun Lapsen ruumissaaton rinnakkaisuus. (Molemmissa maalauksissa ovat samat henkilöt, mutta ensin mainitussa vauva on sylissä, jälkimmäisessä arkussa.)


Albert Edelfelt: Lapsen ruumissaatto, 1879

Albert Edelfelt: Lapsen ruumissaatto, 1879
 

Sunnuntaina haimme lapset ja suuntasimme takaisin kotiin. Iltayhdeksän maissa kotiin saavuttuamme oli mielenkiintoista huomata, että siinä, missä vielä perjantaina oli siisti piha, oli nyt umpihanki. Melkoinen työmaa oli saada piha puhtaaksi, tosin sen työn hoiti puoliso minun huoltaessa lapset iltatoimien kautta nukkumaan.

Erilaisessa ympäristössä piipahtaminen teki hyvää, vaikka tokihan matkustaminen aina myös rasittaa. Vähän myös harmitti palata takaisin korkeiden hankien keskelle, vaikka talvesta kovin pidänkin enkä allergioideni vuoksi voi sanoa nauttivani keväästä tai kesästä. Silti Helsingissä jo aistittavissa olevassa kevään tunnussa on jotakin suloista.

 


Edellisestä kahdenkeskisestä viikonlopustamme oli ehtinyt vierähtää yli kolme vuotta, mutta josko seuraava saataisiin järjestymään vähän nopeammalla aikataululla. Kaikkinensa viikonloppu tarjosi toivottua lepoa ja tietenkin nostalgiaa Helsingin keskustassa käveleskellessämme - ihan kuin ennen vanhaan, silloin nuorina ja vastarakastuneina :')
 
Tsemppiä alkavaan viikkoon! Sitä tarvitsen etenkin itse, sillä luvassa on jälleen uusia työhaasteita. Mutta päivä kerrallaan ja valoa kohti.💛
 

16.2.24

Koejakson ensifiilikset

Aloitin helmikuun alussa koejakson, joka kuuluu nykyään erikoistumiseen pakollisena ennen lopullisen opinto-oikeuden saamista. Erikoistumispaikan vastaanottamisesta on kaksi vuotta aikaa suorittaa koejakso, ja itse aloitin sen reilun vuoden päästä erikoistumispaikan saatuani. Koejakso on käytännössä "ihan tavallista työtä", mutta kuten erikoistumiseen yleensäkin, myös koejaksoon kuuluu tiettyjä piirteitä ja vaatimuksia, joiden tulee sen aikana täyttyä. Kirjoitan Erikoistuminen-postaussarjaani siitä aivan oman postauksen jälkikäteen, kunhan kaikki asiaan liittyvät kommervenkit on selvitetty ja koejaksosta toivottavasti selvitty kunnialla.
 

 
Toistaiseksi kaikki on sujunut paremmin kuin uskalsin odottaakaan: perehdytys kesti oikeasti sen luvatun pari päivää, ja sain rauhassa perehtyä niin yleisiin käytäntöihin kuin potilastyöhönkin. Totta kai perehdytys jatkuu työn lomassa vielä hyvin pitkään, varmaan koko koejakson ajan. Vastaanotto jäi silti mieleen positiivisessa mielessä, sillä tämä oli ensimmäinen kerta lääkärin työssä, kun suunnilleen heti ovesta astuttuaan ei tarvinnut olla kädet savessa ja (teeskennellä olevansa) kartalla kaikesta.
 
Ensimmäisellä kokonaisella työviikolla pääsin jo itse asiaan, hoitamaan itse huonekiertoja ja tekemään enenevissä määrin paperitöitä. Viimeksi olen ollut osastonlääkärinä eri yksikössä ja hyvin erilaisessa työssä vajaat kolme vuotta sitten, mutta näköjään tk-työ on lisännyt valmiuksia osastotyöhönkin, sillä fiilis on alusta asti ollut aivan eri kuin tuolloin. Koen jopa joissain asioissa olevani kohtuullisen hyvinkin selvillä perusasioista, mikä on yllättänyt positiivisesti. Tietysti tutkimustyökin on teoriaosaamista kasvattanut, sillä väitöskirjani valmistuu omalle erikoisalalleni.
 


Työmäärä osastolla on toistaiseksi ollut erittäin maltillinen, mistä olen hyvin onnellinen. Aikaa ja energiaa on siis ilahduttavasti jäänyt perehtyä myös itsenäisesti hoito- ja tutkimusohjeisiin, käytäntöihin ja niin edelleen. Muu henkilökunta on ollut avuliasta, vaikken tietenkään moniakaan vielä tunne. Huonosti nukutut yöt ovat välillä tehneet päivistä tosi takkuisia, mutta kuten sanottua, onneksi työmäärä on ollut hyvinkin hallittavissa. Olen onnekseni myös onnistunut aika hyvin unohtamaan sen, että olen jatkuvan arvioinnin kohteena, vaikka itseni tuntien todelliset arviointitilanteet varmasti jännittävät ihan hirveästi.

Pari viikkoa töissä oltuani jatkan hyvillä mielin eteenpäin. Pian koittaa ensimmäinen päivystykseni (apua), jota ennen on tietenkin perehdyttävä päivystäjän työn eri osa-alueisiin. Luulenpa, että siinä vaiheessa, kun alan vähitellen rutinoitua osastotyössä, onkin aika taas ottaa haltuun muita työnkuvia. Enpähän pääse ainakaan kyllästymään ihan heti, kun uutta opeteltavaa riittää!
 


 
Ensivaikutelma tekee paljon, vaikka tietenkin se voi muuttua ajan myötä. Kotimatkalla ensimmäisen työpäivän jälkeen mieleeni putkahti spontaani ajatus: 
 
 
"Vielä jonakin päivänä mietin, miksi ryhdyin tähän, mutta se päivä ei ole nyt." 
 
 
Se on jo aika paljon se. :) Iloista viikonloppua!

7.2.24

Pitkä tieni tähän

Tasapainoilua-blogin alkuvaiheilla eli oikeastaan jo ennen sitä kirjoittelin omasta pääsykoematkastani postausarjassa Tieni tähän. Vaan olenkohan koskaan kaikkien näiden vuosien aikana tehnyt tällaista postausta, jossa teillekin asti avaisin syvemmin, miksi ihmeessä alunperin halusin lääkikseen - tai oikeammin, miksi en halunnut? No, nyt on sen aika.

 

En haaveillut lääkärin (tai sairaanhoitajankaan) ammatista lapsena tai nuorena. Sairaalat olivat minulle tuttuja ympäristöjä jo ennen kuin pysyviä muistikuvia alkoi muodostua. Elämääni kuului jatkuvia lääkärissä käyntejä terveyskeskuksessa ja sairaalan poliklinikoilla, ikäviä tutkimuksia, hoitoja ja selvittelyjä. Toimenpiteitä ihan vauvasta lähtien, jatkuvia lääkityksiä, ruoka- ja muita rajoitteita, valvottuja öitä. Tunnetta siitä, että olen erilainen kuin muut ja täyttymätöntä toivetta siitä, että saisin olla yhtä huoleton ja vapaa kuin sisarukseni ja kaverini. Sairaana minut saatettiin keskellä yötä kiikuttaa sairaalapäivystykseen keuhkokuvaan. Koin kivuliaita toimenpiteitä, jotka kestin hammasta purren ilman kipulääkitystä, eikä kenelläkään kai käynyt mielessä, että sellainenkin lapsi, joka ei itke ääneen tai vastustele, saattaa kokea ihan sietämätöntä kipua. Sairaala oli kaikkea muuta kuin siisti paikka, ja vasta aika hiljattain olen ymmärtänyt, kuinka paljon ja pitkään nämä lapsuuden kokemukset ovat vaikuttaneet suhtautumiseeni koko terveydenhuoltoon ja etenkin, miten paljon ne ovat omaa ammatti-identiteettiäni muovanneet.

Ihmisistä olen ollut kiinnostunut aina, ja jokainen tekemistäni työtehtävistä on ollut vahvasti sidoksissa ihmiseen. Ainoa ylioppilaskirjoitusten oppiaine, jota opiskelin ennen kirjoituksia, oli psykologia. (Muut vedin lukematta läpi, ja siihen nähden M:n paperit ovat melkoisen hyvä saavutus.) Pienin askelin olen edennyt lukioikäisestä tähän saakka kohti vaativampia ja vastuullisempia työtehtäviä. Jostain takavasemmalta lukioaikana tuli ajatus sairaanhoitajan ammatista, ja olen edelleen sitä mieltä, että minulle ainoa oikea polku lääkäriksi oli sairaanhoitajan tutkinnon kautta. 3,5 vuotta sairaanhoitajaopintoja harjoitteluineen ja oppeineen sekä pari vuotta työelämää olivat minulle ehdottomasti tarpeen ja hyödyksi. Meni kauan ennen kuin uskalsin edes itselleni tunnustaa, että ehkä minusta olisi lääkäriksikin. Olen monesti kirjoittanutkin siitä, miten ajattelin, että olen kokonaan vääränlainen tähän työhön, ja vasta myöhemmin ymmärtänyt, että se, millainen olen, on supervoima, ei puute.
 


Nyt, kun lääkikseen haun päätöksestäni on kulunut pian 10 vuotta ja valmistumisestani kohta kaksi, myös tämä urapolku on asettunut kontekstiinsa. Omat kokemukseni potilaana lapsuudesta aina tähän päivään saakka ovat tehneet minusta ammattilaisen, joka ei koskaan väheksy potilaan kokemaa kipua, kokemuksia, vaivaa, henkistä tai fyysistä tuskaa. Ne ovat muistutuksena siitä, kuinka tärkeää on kysyä ja olla kiinnostunut sen sijaan, että odottaisi tai olettaisi toisen kertovan oma-aloitteisesti.
 
Sairaanhoitajan kokemukseni ovat opettaneet pysähtymistä, aitoa kohtaamista, sitä, millaista on kulkea rinnalla niinäkin hetkinä, kun mitään ei ole tehtävissä. Sairaanhoitajana työskenneltyäni en koskaan erehdy luulemaan, että hiljaisuus olisi myöntymisen tai ymmärtämisen merkki. (Usein se kertoo vain sen, että nyt meni yli hilseen.) Pyrin aina selittämään asiat mahdollisimman yleistajuisesti, sillä niin helppoa kuin lääketieteen termistöön onkin turvautua, aika harva tätä kieltä sataprosenttisesti ymmärtää. Sairaanhoitajakollegoiden työtä ja osaamista on myös hyvin helppo arvostaa, kun sitä on itsekin tehnyt. Nykyisessä työssäni ei myöskään tee mieli valittaa "multitaskauksesta" tai oikeastaan kiireestäkään, sillä nämä olivat moninkertaisia sairaanhoitajan työssäni.
 


Lääkis on antanut hurjan määrän tietoa ja taitoa, syvällisempää ymmärrystä erilaisista asioista ja aloista. Se, että sinä tiettynä marraskuun päivänä päätin hakea lääkikseen, on osoittautunut yhdeksi elämäni parhaista päätöksistä. Olen saanut paitsi ihan huippuja tyyppejä elämääni, myös uuden intohimon (tutkimus ❤) sekä tietysti mahdollisuuden omalta osaltani olla luomassa parempaa, tasapuolisempaa ja -arvoisempaa terveydenhuollon työelämää. Pohdintani lääke- ja hoitotieteen välillä päätyi lopulta lääketieteen eduksi, ja olen ollut päätökseeni tyytyväinen, koska koen, että nykyisessä roolissani pystyn paremmin edistämään myös hoitajien arvostusta ja muita minulle - ja terveydenhuollon toimivuuden kannalta - tärkeitä arvoja.
 
Ensimmäisen työskentelyvuoteni aikana olen saanut häkellyttävän paljon positiivista palautetta ja kiitoksia, tosin lähinnä potilailta, sillä positiivisen palautteen anto ei ole terveydenhuollon työyksiköiden varsinainen tunnusmerkki. Olen pitänyt mielessä sen, että minulle arkipäiväinenkin kohtaaminen voi olla toisen ihmisen elämässä varsin merkittävä hetki, mikä on lisännyt suuresti myös oman työni mielekkyyttä. Kaikin voimin olen pyrkinyt pitämään vastaanottohuoneesta poissa kiireen tunnun (mikä ei ole helppoa, kun seuraava potilas saattaa olla jo oven takana), sillä se jos mikä estää aidon kohtaamisen, kuten hyvin potilaan roolissa ollessani olen tuntenut. Uusi ammattini ei ole koskaan ollut unelma-ammattini sanan varsinaisessa merkityksessä, mutta se on ollut pelkästään hyvä asia. Ainakaan en ole asettanut liian korkeita odotuksia, joihin voi työelämässä kompastua ;) Sen sijaan olen saanut yllättyä positiivisesti monista asioista, mutta mikä tärkeintä, saanut urapolulleni monia uusia suuntia, joihin jatkossa astella.
 

 
Vuosina tieni tähän ei ollut kovin pitkä, mutta henkisesti, ajatuksen tasolla sitäkin pidempi. Reilut 10 vuotta sitten valmistuin sairaanhoitajaksi, enkä villeimmissä kuvitelmissanikaan olisi uskonut, että elämäntilanteeni on 10 vuoden kuluttua tällainen. Kiinnostavaa onkin nähdä, mihin seuraavat 10 vuotta minut kuljettavatkaan!
 
Millainen oli sinun tiesi siihen, missä olet nyt? ❤