Kesälaitumella

Näin sitä ollaan lomalla koko lapsikatraan kanssa! Kesäloma alkoi vauhdikkaasti, kun liki saman tien todistusten jaon jälkeen pakkauduimme autoon ja suuntasimme kohti etelää. Ylioppilasjuhlissa aikamme viihdyttyämme pyrähdimme yöpaikkaan, ja heti seuraavana aamuna kohti kotia. Minulla oli suunniteltu leikkausaika heti maanantaille, joten visiitti jäi lyhyeksi.

  

 

Sen suuremmat kesäsuunnitelmat ovat saaneet väistyä toipumisen tieltä. Toimintakyky palautuu vähitellen, ja näytän ulospäin ehkä pystyvämmältä kuin olenkaan, mikä on tyypillistä minua myös muissa olosuhteissa. Toivon kuitenkin, että ehtisin ja pystyisin vielä ennen töihin paluuta tekemään myös niitä perinteisempiä lomapuuhia, matkustamaankin. Mutta saa nähdä.

  

Keskeneräisyyden sietämisen opettelua on minulle tämäkin tilanne. Kun tekisi mieli tehdä niin paljon, mutta pystyn niin vähään! Kun haluaisin siivota, enkä jaksa enkä pysty. Ja lasten kanssa olisi niin hauskaa riekkua pitkin pihoja, juoksennella ja uida, enkä mitään näistä voi juuri nyt tehdä. Yhtä kärsivällisyyskoulua koko toipuminen!

 

Ja kuitenkin: tavallaan olen ihan tyytyväinen siitä, että toipilaana on pakko pysähtyä ja vain olla, nauttia kesätuulesta, kukkaloistosta, lukemisesta ja pienistä iloista. Ilman tätä tilannetta varmaan taas vain säntäilisin menemään, yrittäisin saada lomasta ja kesästä "kaiken irti" saamatta itselle lopulta oikein mitään. Joskus tällaiset pakolliset pysähdykset saavat kaikessa hiljaisuudessa aikaan aivan uusia oivalluksia, joiden myötä elämä vähitellen muuttuu vielä enemmän omanlaiseksi. Toivotaan, että niin käy nytkin.

 

Työhön palaan varmaan ensi kuussa, mutta sitä en vielä jaksa tai halua ajatella. Mieluummin ajattelen tätä hetkeä, tuulessa kahisevia koivunlehtiä, helmenharmaita pilviä, jotka vähitellen lipuvat kotimme yli, ilmassa leijuvaa sadetta. Ehkä juuri tässä hetkessä on se opetus, jota toivoin? 

Toipumisen vuoksi myös juhannus sujuu rauhallisesti kotioloissa, sillä pidempää matkustamista en vielä kestä. Iloista juhannusta! 

Kesää kohti

Oi ihana toukokuu! Nyt on ollut niin paljon kaikkea meneillään, ettei aikaa ole jäänyt millekään muulle kuin töille, muutolle ja perheelle. Pienistä hetkistä olen kuitenkin ottanut ilon irti ja ohikulkumatkoilla ihaillut kevään etenemistä. (Siitepölyaika on tänä vuonna ihan ka-ma-la, mutta onneksi käynnissä oleva siedätyshoito tuntuu ehkä vähän jo auttavan!)

 

Uusi koti on tämän kevään suurin juttu, kuten on varmaankin tullut hyvin selväksi. Juuri nyt tuntuu, että hyvää on kannattanut todellakin odottaa. Äitienpäivänä kävimme tyhjässä talossa retkellä ja nautimme kakkukahvit terassilla. Sain myös kimpun omalta pihalta kerättyjä valkovuokkoja 💗 Muuton jälkeen lapset ovat ottaneet uuden kodin ja pihan haltuun ja viihtyisivät ulkona aamusta iltaan. Uusi elinympäristö on avannut taas aivan uudenlaisia mahdollisuuksia. Eräs ilta lähdimme koko joukolla pyörälenkille tutustumaan uusiin maisemiin. Oli ihanaa ajella rauhallisemmilla alueilla, kun edelliset liki seitsemän vuotta ovat vierähtäneet hyvin tiiviisti kaupunkimaisemissa, joissa muuta liikennettä saa huomattavasti enemmän varoa. Ja ei, emme edelleenkään asu missään metsän keskellä, mutta suuri muutos tämä omakotiasumiseen siirtyminen joka tapauksessa on ollut.

Kevät on kauneimmillaan, ja vaikka kesä onkin itselleni vähiten mieluinen vuodenaika monestakin syystä, luonnon heräämisessä ja kesän lähestymisessä on joka kerta jotakin lumoavaa. Valon lisääntyminen on lisännyt omaa jaksamistani, joskin valoisat aamut ovat tehneet myös sen, että usein herään aivan liian aikaisin ilman kelloa. Eräskin aamuyö istuin terassin portailla linnunlaulua kuunnellen ja omenapuun nuppuja ihastellen. Aamulla olikin jo kukkia nuppujen sijaan, olivat varkain avautuneet! Taidan muuten piakkoin joutua syvemminkin selvittämään puutarhanhoidon saloja, jotka toistaiseksi ovat itselleni hämärän peitossa. Olen lohduttautunut sillä, että saamme ainakin yhden kevään ajan nauttia kauniista pihasta. Seuraavista vuosista en menisi niinkään takuuseen, mutta kaipa siinäkin asiassa kehittyy ajan kanssa. 

 

Tuntuu ihan uskomattomalta, että lapsilla on jäljellä enää yksi kouluviikko ennen kesälomaa. Näinpä se tämäkin kevätlukukausi hujahti, vaikka kevättalvella lumihankien keskellä töihin tarpoessa tuntui, ettei kesä tule koskaan. Kesäloma tietenkin tuo tänäkin vuonna omat lastenhoidolliset haasteensa, sillä edelleenkään itselläni ei ole lomaa kuin pari hassua viikkoa. Onneksi puoliso sentään on jo pari vuotta työskennellyt samassa työpaikassa, joten hänen lomatilanteensa on paljon omaani parempi. Lisäksi hänellä - toisin kuin itselläni - on hyvä mahdollisuus etätöihin, joten eiköhän tästäkin kesästä jotenkin selvitä. Suurin helpotus arkeemme saadaan, kun kuopus pääsee kesän aikana vaihtamaan lähipäiväkotiin. Näen jo sieluni silmin, miten reippaana äiti-ihmisenä polkaisen kuopus kyydissäni päiväkodille ja jatkan siitä sitten töihin (tai sitten totuus on jotakin ihan muuta).

Enää muutama päivä toukokuuta jäljellä, ja sitten alkaa virallisesti kesä. Suuria en kesältä odota, sillä samaa arkea elämme silloinkin, enkä tosiaan koskaan ole ollut varsinainen kesäihminen. Silti toivon, että tänä kesänä ehtisimme aiempia kesiä paremmin tekemään kaikenlaista perheen kesken ja tapaamaan ystäviä. Toivon myös, että kaikesta työmäärästä huolimatta saisin edes hetken kerrallaan nauttia vapaa-ajasta ja omista puuhistani kotona ja muualla. Ja tietenkin toivon, että kaikki menee tänäkin kesänä hyvin niin kotona kuin töissäkin. 

 

 

 

Muutosta ja muusta vielä tässä toivutaan, mutta elpymisen merkkejä on havaittavissa. Tsemppiä meille kaikille, kullekin omaan tilanteeseensa! Voimia alkavaan viikkoon :)