Väitöskirjatutkijana III: Julkaisuprosessit

Heippahei, nyt kun väitös on jo takana päin, lienee syytä tuutata loputkin luvatut postaukset esiin! Aiemmin olen kirjoittanut väitöskirjatutkijan työstä ja rahoituksesta. Reilu vuosi sitten, kun kyselin, montaa kiinnostivat myös lääketieteen alan julkaisuprosessit. Tässä siis omia kokemuksiani aiheesta.

 

Julkaisusarjan valinta

Lääketieteen alalla valinnanvaraa riittää niin kohdelehtien tason kuin aihepiirinkin puolesta. Valintaan kannattaa kiinnittää huomiota, koska oikein kohdennettu valinta johtaa todennäköisemmin toivottuun lopputulokseen. Valinnassa voivat auttaa paitsi ohjaajien suositukset, myös omissa artikkeleissa käytettyjen lähteiden hyödyntäminen ja niistä vinkkien hakeminen. JUFO-portaalista (Julkaisufoorumi) voi etsiä kohdelehtensä ja arvioida sen tasoa. JUFO-luokitus on 0-3, joista 1 on perustaso, 2 johtava taso ja 3 korkein taso. Nollatasolla ovat ne arvioidut kanavat, jotka eivät täytä tason 1 kriteerejä. 

Julkaisuprosessien rakenne ja kesto

Omalla alallani koen, että arviointi- ja julkaisuprosessit ovat moneen muuhun alaan verrattuna varsin lyhytkestoisia. Artikkelin lähetyksen jälkeen useimmin se etenee vertaisarviointiin, josta kommentit tulevat noin kuukauden kuluessa. Päätökset siis tehdään melko nopeasti, ja onneksi niin, koska mikään ei ole rasittavampaa kuin odotella kuukausitolkulla vaikkapa hylkäävää päätöstä. Lienee hyvin harvinaista, että artikkeli julkaistaisiin sellaisenaan. Useimmin arvioijat ehdottavat joko suuria (major revisions) tai pieniä muutoksia (minor revisions), joskus toki myös hylkäämistä tai kohdentamista toiseen julkaisusarjaan.

 

  

Omat kokemukseni

1) Ensimmäisen artikkelini julkaisuun meni yli vuosi ja lehtiä kokeiltiin kolme ennen kuin tärppäsi. Jokaisella kerralla sain vertaisarvioijilta kommentit, joiden mukaan tein korjauksia. Korjauskierroksiakin tuli kaksi ennen kuin artikkeli lopulta julkaistiin. Toisin sanoen sain tähän yhteen artikkeliin matkan varrella neljät arviot, ennen kuin julkaisua puollettiin sellaisenaan.

2) Toinen artikkeli julkaistiin ensimmäisessä lehdessä, jonne se lähetettiin. Tarvittiin yksi korjauskierros ja aikaa meni yhteensä vain 2,5 kk. 

3) Kolmannen artikkelini tuli olla lähetettynä lehteen ennen väitöstä. Ensimmäisenä yritin JUFO 2 -luokan julkaisua, jossa kuitenkin arvioitiin, että toinen potilasryhmäni oli liian pieni, ja todettiin muitakin asioita, joihin en voinut enää vaikuttaa. Suositeltiin toista kohdelehteä, josta kuitenkin tuli suora hylkäys, koska en ollut muuttanut mitään isommin. Kolmanteen lehteen lähetin artikkelin kolmea viikkoa ennen väitöstä, ja sieltä tulikin major revisions -pyyntö paria päivää ennen väitöstä. 

Kaikki artikkelini julkaistaan JUFO 1 -tason lehdissä. Sinänsä minulle aivan sama, kunhan artikkelit saadaan julkaistua, mutta myönnetään, että kyllä hieman kadehdin oman alani tutkijoita, joilla on jo väitöstutkimuksen artikkelit JUFO 3 -lehdissä. Toisen artikkelini prosessi meni vähän liian "nopeasti ja hyvin", joten halusin kolmannen kohdalla kokeilla korkeatasoisempaa julkaisua ensin. Eipähän jää jossiteltavaa!

 

Julkaisuprosessin haasteita

Vaikka julkaisuprosessit ovat aika suoraviivaisia, välillä tuntuu, ettei vertaisarvioijilla ole välttämättä riittävästi osaamista ja ymmärrystä juuri omasta aiheesta. Se on ymmärrettävää, koska pyyntöihin voi vastata kuka tahansa heistä, joille se on kohdistettu. On tuntunut turhauttavalta ikään kuin rautalangasta vääntää perusasioita ja yrittää silti muotoilla asiat kohteliaasti. 

Lisäksi julkaisuprosessien ja tutkimusten perusasioidenkin sattumanvaraisuus hämmentää. Minulla on loistava aineisto, jonka eteen olen nähnyt valtavasti vaivaa ja joka on Suomessa ensimmäinen laatuaan. Silti - tai siksi - tuntuukin välillä, ettei "kukaan muu" näe sen arvoa. Toisaalta taas joku muu, joka on saanut laajan aineiston käyttöönsä "ilmaiseksi", saattaa saada suurestikin ylistystä ja mainetta osakseen. Ohjaajillakin on suuri merkitys siinä, kuinka korkealle jo väitöskirjaprojektissa tähdätään. Akateeminen maailma ei ole millään tavalla reilu tai oikeudenmukainen siinä suhteessa, että työn määrä korreloisi sen arvostukseen. Itsearvostus ja -luottamus onkin löydettävä muualta kuin ulkoisista mittareista. 

 

 

  

Kaiken kaikkiaan olen vuosien varrella tullut tutuksi monenlaisten julkaisuprosessien kanssa. Siinä missä alkuun vähän pelkäsinkin vertaisarvioijien kommentteja, nykyään osaan jo suhtautua rennommin ja mielelläni kehitän artikkeleitani parempaan suuntaan niiden pohjalta. Toisaalta uskallan nykyään myös suoraselkäisemmin tuoda esiin omia näkemyksiäni siitä, miksi asiat on tehty tietyllä tapaa eikä niitä voi (enää) tehdä toisin.

Pitäkää peukkuja, että myös kolmas artikkelini päätyy lopulta lehteen! ❤ Löytyykö lisää kysyttävää julkaisuprosesseista?

Väitöskirjatutkijana II: Rahoitus

Rahoitus oli yksi niistä asioista, jotka kiinnostivat väitöskirjatutkijuuteen liittyen. Se on ymmärrettävää, sillä jokainen tarvitsee rahaa elääkseen eikä väitöskirjatutkija ole tässä asiassa poikkeus. Rahoitukseen liittyvät kiemurat tulevat vähitellen tutuksi, mikäli jatko-opintoihin mielii, mutta kuten aiemmassakin postauksessani Väitöskirjatutkijan työ, myös tässä tuon esiin rahoituskuvioita omasta näkökulmastani. Sivuan tietenkin myös muita mahdollisuuksia, mutta koska olen itse apurahatutkija, siitä on helpoin tuoda esiin plussia ja miinuksia.

 

  

 

Karkeasti jaoteltuna päätoimiset tohtoriopinnot ja väitöskirjatyön voi rahoittaa usealla tapaa: 

1) työskentelemällä yrityksessä, jonne väitöskirja valmistuu

2) saamalla yliopiston "palkkapaikan" eli palkallisen väitöskirjatutkijan työn 

3) apurahalla, joita useimmin myöntävät säätiöt

4) oman toimen ohella eli esim. työn ohessa (käytännössä vapaa-ajalla)

Itse edustan vaihtoehtoa 3 (ja osin myös vaihtoehtoa 4) useista syistä. Apurahatutkijana työskentely on joustavampaa kuin edellämainitut muut vaihtoehdot. Haluan yhdistää kliinistä työtä tutkijan arkeen, koska myös erikoistuminen on minulle tärkeää, enkä halunnut jättää kliinistä työtä kokonaan tauolle väitöskirjatyöskentelyn ajaksi. Apurahojakin on monenlaisia, lyhyempiä ja pidempiä, ja omani ovat keskittyneet lyhyisiin 1-3 kk työskentelyn mahdollistaviin rahoituksiin. Vapaa-aikani on kiitettävän täynnä jo nykyisellään, joten pelkästään työn ohessa väitöskirjan edistäminenkään ei omalla kohdallani tule kyseeseen, vaikka opintojen aikana väitöskirjaa työstinkin, ja viimeistely on tapahtunut suureksi osaksi työn ohella.

 

Apurahatutkijana on etujen lisäksi paljon selvitettäviä ja hoidettavia asioita. Ensinnäkin apurahahaut on hoidettava itse, seurattava hakuaikoja ja noudatettava erilaisia hakuohjeita. Suurempien rahoitusten hakeminen on usein työläämpää kuin pienempien, ja eri säätiöiden erilaiset hakuohjeet aiheuttavat välillä harmaita hiuksia, kun tuntuu, että tutkimussuunnitelmaa saa jatkuvasti muokata erilaisten ohjeiden mukaan. Myöntöprosentti vaihtelee eri aloilla ja eri säätiöillä paljon. Apurahatutkijana joutuu siis jatkuvasti huolehtimaan jatkorahoituksesta, sillä usein apuraha myönnetään korkeintaan vuoden ajaksi kerrallaan. 

 

Yksityiseltä taholta (eri säätiöt) saatu apurahatulo on verotonta tiettyyn summaan saakka, joka v. 2024 oli 26 269,46 e/v (vero.fi). Tämän ylittävästä summasta maksetaan veroa. Valtiolta, kunnalta, hyvinvointialueelta tai muulta julkisyhteisöltä tai Pohjoismaiden neuvostolta saadut stipendit, opintorahat ja muut apurahat ovat kuitenkin verovapaita ilman ylärajaa. Lisäksi apurahatutkijan on huolehdittava MELA-maksusta, joka vastaa lähinnä työeläkettä palkkatyössä olevilla. MELA-maksua ei kuitenkaan tarvitse maksaa alle 4 kk mittaisesta rahoituksesta.Tästä ei ole omakohtaista kokemusta, koska en ole yli 4 kk mittaista yhtäjaksoista rahoitusta hakenut tai saanut.

 

Koska väitöskirjatyöni olen suurimmaksi osaksi tehnyt opintojen tai palkkatyön ohella, voisin ajatella, ettei rahoitus tai sen puute ole minua stressannut yhtä paljon kuin jos koko toimeentuloni olisi ollut apurahoista kiinni. Hylkäävät päätökset etenkin perätysten tulleina ovat kieltämättä olleet välillä kitkeriä, vaikka myöntäviäkin päätöksiä olen saanut mukavasti. Alakohtaiset erot rahoituksen saannin "helppoudessa" ovat varmasti merkittäviä, vaikkei rahoituksen saaminen ole suoranaisesti helppoa kenellekään apurahatutkijalle.

 

Rahoituskuvioita ja tohtorikoulutuksen toimeentuloa pohtivalle haluaisin sanoa rohkaisevat sanat: asioilla on tapana järjestyä. Rahoitus järjestyy usein tavalla tai toisella, vaikkei välttämättä siten kuin itse on etukäteen ajatellut. Lisäksi haluan rohkaista hakemaan apurahoja jo heti tutkimustyön alkuvaiheessa. Vaikka usein sanotaankin, ettei rahoitusta saa ennen ensimmäistä julkaisua, sekin on mahdollista. Itsekin taisin ensimmäisen näistä pienistä apurahoista saada, vaikkei yhtään julkaisua vielä ollut. Varmemmin onnistuu, kun tutkimus on pidemmällä, vaikkei siitäkään ole takeita. 

 

Apurahahauissa varmaa on ainoastaan se, että se joka ei hae, jää varmasti ilman. Aina kannattaa yrittää, mutta pettymysten sietoa tässä hommassa joutuu kyllä kasvattamaan. Lopputulos - saatu rahoitus - kuitenkin lopulta kuittaa aiemmat vastoinkäymiset.

Tsemppiä meille kaikille!

 

Väitöskirjaa viimeistelemässä

Moikka! Vähän varkain olen päätynyt tilanteeseen, jossa väitöskirjan valmistuminen häämöttää jo horisontissa. Matka on sisältänyt niin paljon odottelua ja epätoivoakin, etten jossain kohtaa uskonut, että tämäkään hetki koskaan koittaisi.

  

Tällä hetkellä minulla on tiedossa vastaväittäjä (jee!) ja toinen esitarkastajista (puolikas jee!). Väitöspäivä on vielä epäselvä, sillä moni asia vaikuttaa siihen. Nyt alkaa yliopistolla myös heinäkuun kesäsulku, joka laittaa kaikkien asioiden etenemisen jäihin kuukaudeksi.

 

Yhteenveto on palautui juuri käsiini ohjaajien viimeisten kommenttien kanssa. Kolmas artikkelinikin on viittä vaille valmis, ja väitöskirjan valmistuessa sen tulee olla lähetettynä lehteen. Omaa työtä tarvitaan vielä sekä artikkelin että yhteenvedon viimeistelyyn, mutta kunhan ne on tehty, on jäljellä "enää" kielentarkastus, plagiaatintunnistus ja esitarkastus. Ja korjaukset ja kaikki väitökseen liittyvä. Vielä ei siis hurrata, koska tekemistä on edelleen valtavasti, vaikka leijonanosa tästä urakasta onkin jo takana.

  

Fiilis on odottava ja jännittynytkin. Kaiken muun (työt, leikkaus ja toipuminen, peruselämästä puhumattakaan) keskellä mietityttää, miten saan lopulta käytännön järjestelyt onnistumaan ja ehdinkö väitellä vielä tämän vuoden puolella, mikä oli suurin haaveeni ja toiveeni.

Aika näyttää. Saa pitää peukkuja tavoitteeni puolesta! 

Vuosi 2024

Vuoden 2024 tammikuussa listasin toiveitani alkaneelle vuodelle. Etukäteen ei koskaan tiedä, millaiseksi vuosi muodostuu, joten siksi aina jännittää julkisesti ilmoitella omia toiveitaan. Kaikki toiveet eivät tokikaan toteutuneet, mutta moni asia kyllä. Tärkeimpinä toteutuneina tavoitteina työn osalta mainittakoon omalla alalla työskenteleminen, koejakson suorittaminen ja pysyvän erikoistumisoikeuden vastaanottaminen.

 

Tutkimustyö tarjosi vuoden aikana niin valtavia haasteita kuin onnistumisen iloakin. Kolmannen osatyön aineiston mukanaan tuomat ongelmat aiheuttivat harmaita hiuksia, mutta onneksi loppuvuotta kohti sekin kesyyntyi edes hieman. Esiinnyin ensimmäistä kertaa englanniksi keväällä ja sain ensikertalaiseksi valtavan hyvää palautetta. Lisäksi sain antaa englanniksi haastattelun kansainväliseen lehteen toisesta artikkelistani, mikä oli ehdottomasti yksi tutkimusvuoteni kohokohdista. Tämän vuoden jälkeen olen taas astetta valmiimpi tutkija, sillä moni mielensisäinen este on tänä vuonna ylitetty.

Koska teitä kaikkia tietenkin (eikös?) kiinnostaa, miten näille tavoitteilleni kävi, tässä värikoodattuna kaikki vuoden 2024 toiveeni:

• saisin väitöskirjani esitarkastukseen saakka
• suoriutuisin erikoistumisen koejaksosta kunnialla
• kasvaisin ammatillisesti yhä enemmän, mutta kohtuullisella hinnalla
• oma alani osoittautuisi minulle oikeasti omaksi
• terveysmurheeni pysyisivät kurissa
• ehtisin enemmän päivittää tätä blogia
• saisin ja saisimme elää mahdollisimman hyvää, tasaista ja tylsääkin arkea
• pääsisin taas paremmin kiinni säännöllisen liikunnan rytmiin
• syksyllä istuttamani kukkaset kukkisivat
• olisi paljon mukavia hetkiä yksin, perheen ja ystävien kanssa
• elämä kohtelisi meitä kaikkia hyvin
  

 

Yllättävän suuri osa tavoitteistani toteutui täysin ja loputkin edes osittain. Suuri osa asioista on sellaisia, joihin ei oikein itse voi täysin edes vaikuttaa. Esimerkiksi väitöskirjan saattaminen esitarkastukseen olisi vaatinut paitsi paljon omaa panostustani myös aineiston saamisen ajallaan sekä tietysti ohjausta. Koska syksyllä myös koin jälleen yhden leikkauksen ja siitä toipumisen, kolmen kuukauden mittainen tutkimusjakso typistyi kahden kuukauden mittaiseksi. Siksikin väitöskirjan valmistuminen siirtyy ensi vuoteen. Samalla tämä "luovuttaminen" oli kapinointia sisäistä suorittajaani vastaan, koska tosiasiassa minulla ei ole kiire mihinkään ja vuosi 2025 on aivan yhtä hyvä väittelyvuosi kuin tämäkin vuosi olisi ollut. 

Vuodelle 2025 jää tavoiteltavaksi paitsi tohtorintutkinnon valmistuminen, yleisen tasapainon (kts. yst. blogin nimi) etsiminen, oman paikan löytäminen erilaisista työympyröistä sekä harrastusten, etenkin liikunnan, mahduttaminen omaan, jokseenkin kiireiseen arkeen. Blogi jäi harrastuksistani ehkä eniten paitsioon, vaikka edelleenkin juuri pitkät, polveilevatkin tekstit ja ajatuksella valitut kuvat ovat minulle mieluisin tapa itseäni ilmaista. Kiireisestä arjesta kuitenkin kielii myös se, ettei kaikkea haluamaansa ehdi tekemään. Joskus tulee jälleen aika, jolloin vapaa-aikaa on enemmän kuin tarpeeksi. Ennen sitä nautitaan (niin paljon kuin mahdollista) ruuhkavuosista.

 

Kaikkinensa vuosi 2024 oli enemmän kaikkea kuin osasin kuvitella: parempi, haastavampi, raskaampi, opettavaisempi, onnellisempi. Mitä tuokaan tullessaan vuosi 2025?

 

Tulevaisuuden haaveita

Jokainen tavoite on ensin unelma, pikkuinen haaveenhaitula jossain horisontissa. Jos haave tuntuu omalta, siitä tulee tavoite ja sitten totta. Näin minulle on käynyt monta kertaa. Ensimmäinen, alkuperäinen haaveeni oli äitiys, ja vaikka olin äidiksi tullessani nykymittapuulla suorastaan teini (jota en oikeasti ollut), olin kerennyt asiasta haaveilla vuosia ja taas vuosia. 

 

Ammatillisessa mielessä isoja tavoitteiksi muuttuneita haaveita oli kaksi, ensimmäinen ja nykyinen ammattini. Molemmat olivat juuri sitä, mitä sillä hetkellä halusin ja toivoin toteutuvaksi. Luulin, että tarina päättyisi toisten opintojeni valmistumiseen. Rehellisesti sanoen ajattelin, että "peruslääkärin" työnkuva on minulle aivan hyvä ja riittävä työurani loppuun asti. Joku minut hyvin tunteva olisi voinut heti sanoa, ettei pidä paikkaansa. :D

 

 

Siispä tässä ollaan, erikoistumisen alkutaipaleella, tohtorintutkintoa viimeistelemässä. Olen päässyt luennoimaan, jopa pitänyt siitä, ja alkanut pohtia, miten saan tulevastakin työurastani mielekästä. Tutkimustyö on jälleen kerran napannut minut vahvasti otteeseensa, vaikka jääkin aina kliinistä työtä tehdessä taka-alalle.

 

Uusimmaksi, mutta tuskin viimeiseksi tulevaisuuden haaveekseni mainittakoon siis postdoc-jakso ulkomailla. Olen äärimmäisen varovainen sanomaan mitään haaveitani ääneen edes siinä vaiheessa, kun ne ovat viittä vaille toteutuneita tavoitteita. Mutta koska haluan antaa rehellisemmän kuvan siitä, mitä kaikkea se, mitä teen, vaatiikaan, tarkoittaa se myös avoimuutta. Pahoin pelkään, että joillakuilla on edelleenkin sellainen käsitys, että pääsin lääkikseen siinä sivussa ja puolivahingossa, vaikka totuus on kaikkea muuta: kovaa, päämäärätietoista työtä tavoitteen eteen.

 

Postdoc siintää siis horisontissa pikkuisena haaveenhaituvana eikä ole lähelläkään muuttumista tavoitteeksi. Haave tarkoittaa, että nyt minulla on taas yksi syy lisää saada väitöskirja valmiiksi, sillä postdocina ei voi olla ilman tohtoriksi valmistumista. Hetkittäin uudellakin työurallani on käynyt mielessä, tätäkö tämä sitten on seuraavat vuodet ja vuosikymmenet. Olen todennut, että mikä tahansa alkaa tuntua työläältä ja raskaalta, jos sitä on ihan pakko tehdä. Haluan pitää mielen ja mahdollisuudet avoimina ja ajatella, että aina on vaihtoehtoja. Ihan aina.

Siksi haaveilen. Haaveiletko sinäkin?

Väitöskirjatutkijana I: Työ

Heipä hei! Pitkästä aikaa pääsin taas kokopäiväisesti tutkimukseni pariin, mikä on ilahduttanut minua suunnattomasti. Aikataulutusta haastamassa ovat kaikenlaiset muut kuviot, esimerkiksi luennointi paikallisessa ammattikorkeakoulussa. Tämä on mahdollisesti viimeinen pidempi tutkimusjaksoni, josta aion nauttia täysin siemauksin. 

 

Kyselin aiemmin Instagramin puolella, mikä väitöskirjatutkijan työssä kiinnostaa. Vastausvaihtoehtoina olivat työn sisältö, rahoituskuviot ja julkaisuprosessit. Suurinta osaa vastanneista kiinnostivat kaikki edellä mainitut vaihtoehdot. Tässä postauksessa käsittelen työn sisältöä, joka vaihtelee paljonkin alasta riippuen sekä sen mukaan, onko työsuhteessa yliopistoon vai apurahatutkijana. Itse olen jälkimmäistä, joten työnkuvani on hyvin erilainen kuin "palkkapaikalla" väitöskirjaa tekevällä.

Väitöskirjatutkijan tärkein työ on tietysti itse väitöskirja. Kriteerit väitöskirjalle vaihtelevat eri tohtoriohjelmissa ja yliopistoissa, ja tuore tohtoripilotti tuo oman lisänsä soppaan. UEF:n (Itä-Suomen yliopiston) terveystieteiden tiedekunnan väitöskirjan kriteerit löytyvät yliopiston nettisivuilta. Kliinisessä tohtoriohjelmassa useimmin tehdään artikkeliväitöskirja, joka vähintään sisältää kaksi vertaisarvioitua, jo julkaistua artikkelia sekä yhden artikkelin, joka on lähetetty alan julkaisuun. Lisäksi väitöskirjaan kuuluu yhteenveto-osa, jossa kootaan yksiin kansiin väitöskirjan aihetta koskeva aiempi kirjallisuus, koko tutkimuksen menetelmät ja toteutus sekä tietysti pohdinta ja johtopäätökset.

Teen väitöskirjaa hyvin itsenäisesti, sillä en kuulu mihinkään tutkimusryhmään. Työ vaatii rutkasti itsekuria, aikataulutus- ja organisointitaitoja sekä tietenkin motivaatiota. Olen halunnut pitää langat käsissäni myös väitöskirjaprojektissa. Osin siksi olen kerännyt itse suurimman osan aineistostani ja tehnyt analyysit pääosin itse, samoin kirjoittanut artikkeliluonnokset ja tehnyt vertaisarvioijien ehdottamat korjaukset. Kolmannessa ja viimeisessä artikkelissa joudun turvautumaan tilastotieteilijän apuun, mutta silti teen (haluan tehdä) analyyseissä kaikki ne asiat, jotka osaan.

 

Väitöskirjan lisäksi UEF:n kliinisessä tohtoriohjelmassa tarvitaan 30 opintopistettä. Aikataulutus on hyvin vapaata, ja väitöskirjatutkija voi itse päättää, milloin suorittaa opintoja. Kurssit ovat auki toki vain rajatun ajan, ja usein niissä on suosituksia siitä, missä vaiheessa tohtorikoulutusta niitä suositellaan käytäväksi. Moni kurssi toteutuu syksyllä, mikä on osittain ollut syynä siihen, että jokainen pidempi tutkimusjaksoni on ajoittunut syksylle. Toisaalta moni mielenkiintoinen kurssi jää käymättä siksi, etteivät aikataulut sovi yhteen. Eri tohtoriohjelmissa on erilaiset kurssivalikoimat, ja olen toisinaan harmitellut kliinisen tohtoriohjelman suppeaa valikoimaa. Olen pyrkinyt kuitenkin opinto-opasta hyödyntäen löytämään itselleni sopivan kokonaisuuden, joka tukisi tutkijaksi kasvamistani parhaiten.

Olen suorittanut seuraavanlaiset opinnot:

Kuten näkyy, suuri osa on tutkijan työhön liittyvää yleisosaamista, ei niinkään spesifisti omaan alaani liittyvää koulutusta. Haluaisin vielä opetella tilastotiedettä (R-ohjelman käyttöä) paremmin, joten mahdollisesti käyn vielä R-kurssin tänä syksynä. Kaikenkattavasti en ole kursseja käynyt ensinnäkin aikataulu- mutta myös priorisointisyistä. Olen siis keskittynyt niihin asioihin, joita väitöstutkimuksessani ensisijaisesti tarvitsen, vaikka osa minusta haluaisikin syventyä ihan kaikkeen mahdolliseen.

Väitöskirjatutkijan työni on siis hyvin vapaamuotoista, itsenäistä ja yksinäistäkin. Saan kuitenkin niin laatia itse aikatauluni kuin keskittyä täysin itseäni ja omaa tutkimustani palveleviin asioihin. Työsuhteessa etuina olisi työyhteisö sekä työsuhde-edut, kuten työhuone. Toisaalta siinä roolissa voisi olla opetus- ja muuta vastuuta, mikä taas vie aikaa väitöstutkimukselta. Kaiken kaikkiaan olen tyytyväinen omaan tutkijan työnkuvaani tällä hetkellä. Tulevaisuudessa, mikäli tutkijan uralla jatkan, toivon tietenkin saavani myös ohjaus- opetuskokemusta sekä oppia kaikesta siitä, mihin en vielä tässä vaiheessa tutkijan uraa ole ehtinyt omasta mielestäni riittävästi perehtyä.

 

Parasta väitöskirjatutkijana minusta kuitenkin on se, että se tarjoaa mahdollisuuden täysin toisenlaiseen työnkuvaan kuin kliinisessä työssä. En tässä vaiheessa haluaisi enkä varmaan osaisikaan olla "pelkästään" tutkija, mutta pidätän oikeuden muuttaa mieltäni. :) Aika näyttää, kuinka käy.

Ihana arki

Tervetuloa, syyskuu! Mielelläni otan vastaan viileämmät, pimenevät illat, syksyn kirpeät aamut. Tästäkin kesästä selvittiin, vaikka se välillä oli kirjaimellisesti yhtä kaaosta. Koululaisten unirytmi kääntyi lomalla varkain aivan päälaelleen, vaikka kuinka yritimme pitää rutiineista kiinni. Lomakausi on töissä aina oma lukunsa, ja vaikka se jatkuikin aina elokuuhun saakka, loppukesää kohden tilanne helpotti.

 

Syksyn alku on, kuten olen moneen kertaan jo maininnut, itselleni vuoden toinen piste, jossa käyn läpi mennyttä ja tulevaa. Lääkisaikana oli selkeää, kun aina elo-syyskuussa alkoi uusi lukuvuosi, mutta sama on jatkunut valmistumisen jälkeenkin. Nyt on jo kolmas kerta, kun ajoitan tutkimusjaksoni syksylle alkamaan syys-lokakuussa. Edeltävinä vuosina olen pitänyt 5 kk ja 4 kk mittaiset jaksot, nyt edessä on "vain" 3 kk jakso. Yleensä siis olen työskennellyt kliinisessä työssä helmikuusta syksyyn saakka, mutta tänä vuonna palaan töihin jo joulukuussa. Saa nähdä, mitä siitä tulee, sillä vuosi vuodelta pimeintä vuodenaikaa on vaikeampi jaksaa, vaikka sitä toisaalta kovin rakastankin.

Mutta vielä ei olla talvessa. Nyt nautimme kauniista alkusyksyn päivistä, oman pihan sadosta ja uuden lukuvuoden mukanaan tuomasta innostuksesta. Paluu omiin harrastuksiin ilahduttaa joka kerta, vaikka tiedänkin jo nyt, että jossain vaiheessa kaipaan taas näitä leppoisia iltoja ilman erityisempää ohjelmaa.

Olen tykännyt työstäni todella paljon, ja on ihanaa, että on paikka, jonne palata tutkimusjakson jälkeen. Veronsa se kuitenkin vie, kun on niin paljon uutta opittavaa, uusia paikkoja, ihmisiä ja toimenkuvia. Siksi olen iloinen siitä, että voin vielä ainakin muutaman kuukauden keskittyä täysin tutkimukseen ja muuhun opiskeluun. 

 

Luvassa (ammatillisessa mielessä) alkaneelle syyslukukaudelle:

• kolmannen artikkelin analyysit ja kirjoittaminen
• yhteenvedon kirjoittaminen
  
• erikoistumiseen liittyviä johtamisopintoja 
• parit koulutukset
• asiantuntijaluentojen pitämistä ammattikorkeakouluopiskelijoille (apua)

 

Syksyn aikana tulee varmaankin pohdittua myös pidemmälle tähtääviä suunnitelmia, kuten erikoistumisen eri osa-alueita. Stressiä en näistä jaksa tässä vaiheessa ottaa, mutta luulenpa, että kun arki vähän rauhoittuu, jää aikaa ja tilaa miettiä elämän kuvioita enemmän. Iso urakka koejakson muodossa on tälle vuotta jo tehty, mutta vielä on toinen ponnistus edessä. Tavoitteena olisi saada väitöskirja esitarkastukseen, mikäli se vain on missään määrin mahdollista. Kapuloita on tullut rattaisiin vaikka mistä suunnasta, joten en jaksa siitäkään stressata. Mukavaahan se vain on, jos saan vielä väitöstutkimukseni parissa jatkaa tämän jälkeenkin. :D

 

Viikon olen nyt ollut tutkimusjaksolla, joskin kaikenlaista muutakin on ollut kalenterin täytteenä. Tänään sentään pääsin ensimmäistä kertaa "kunnolla" väitöskirjani pariin, ja mikäs sen parempaa!

Millä mielin siellä on palattu arkeen?

Tutkimusvuosi 2023

Tutkimuksen tekeminen vaatii järjestelyjä ja resursseja. Olen todennut, ettei tutkimustyö täysin oman työn ohessa muun elämän sirkuksen ympäröimänä todellakaan sovi minulle. Olenkin halunnut rauhoittaa tutkimukselle tietyt ajanjaksot, jolloin en tee kliinistä työtä lainkaan tai teen hyvin vähän. (Väitöskirjatyöskentely on aloista riippuen erilaista, ja harvempi oman alani tutkija tekee väitöskirjaansa täysipäiväisesti 4 vuoden ajan, kuten tohtorintutkinnon ohjemitta on.) Onnekseni rahoitusta on järjestynyt sen verran, että vuonna 2023 pystyin tekemään väitöskirjaani yhteensä 4 kk ajan, tammikuun sekä loka-joulukuun.

 

 

Tammikuun aikana juuri ennen tk-työn aloitusta lähetin toisen osatyöni käsikirjoituksen lehteen. Sieltä tuli nopea vastaus, "major revisions", aivan tammikuun viimeisinä päivinä. Helmikuun alussa alkoi työni tk:ssa, joten korjaukset tulivat pahimmoilteen työn alkukankeuden päälle. Onneksi korjaukset olivat major-etuliitteestä huolimatta hyvin pieniä, joten sain ne kohtuullisen hyvin tehtyä 2 kuukauden aikana. Näiden korjausten jälkeen artikkeli hyväksyttiin julkaistavaksi, mutta vielä piti työn ohessa tehdä lopulliset tarkastukset, jotta artikkeli on varmasti sellainen kuin oli tarkoituskin. Toukokuussa toinen artikkelini julkaistiin online ja lokakuussa lehdessä.

 

Helmikuun aikana työn ohessa jouduin työstämään myös kolmannen osatyöni datahakua varten hakusanoja eli omalla kohdallani lähinnä diagnooseja. Samoin piti käydä läpi aiemmin kerätty aineisto ja järjestellä se muotoon, johon haluan uuden datan liitettävän. Näihin taisin käyttää pari helmikuista lauantaita. Samalla kävin tilastotieteen kurssia, jossa oli viikoittaisia tehtäviä ja lopulta tentti maaliskuun lopulla. Onneksi suurin osa työstä oli tehty jo ennen helmikuuta, mutta olihan se puristus saada kurssi purkkiin kaiken muun ohella.

 

 

Kevään mittaan tutkimukseen liittyvä työmäärä rauhoittui, mutta kesällä pääsin taas "lisätyön" pariin. Elokuiseen kongressiin vaadittiin abstrakti, jota viimeisinä mahdollisina päivinä kirjoitin, pohdiskelin ja kirjoitin taas. Muutaman viikon päästä tuli abstraktin hyväksyntä ja piti siis alkaa tehdä posteria. Siinäkin oli oma työnsä, ja jännitysmomenttia lisäsi se, saanko posterista varmasti oikean kokoisen. Posterin hakeminen postista oli varsin jännittävä hetki!

Elokuussa selvisi myös, että uuden datan saamisessa on ongelmia, ja vaikka osasin sitä odottaa, olihan se pettymys. Päätin, etten vaivaa päätäni enää työn ohessa tällä asialla, joten jätin koko tutkimushomman taka-alalle lopputyöjaksoni ajaksi. Elokuulla oli myös ensimmäinen kongressini, minkä olen jo useaan otteeseen maininnut mukavaksi kokemukseksi. Syyskuun lopulla päätin terveyskeskustyöni ja pääsin jälleen kokopäiväisesti tutkimukseni pariin.

Rehellisyyden nimissä on sanottava, että tutkimustyö tuntui suorastaan lepolomalta raskaan tk-työn jälkeen. Osin tämän jakson "keveys" (lainausmerkeissä siksi, koska tutkimustyökin on täyttä työtä) johtui siitä, etten valitettavasti päässyt aineiston pariin vielä siihen liittyvien moninaisten ongelmien vuoksi. Loppuvuoden keskityinkin väitöskirjan yhteenvedon kokoamiseen, kolmannen artikkelini suunnitteluun/valmisteluun sekä viimeisten tohtorintutkintoon kuuluvien opintojen suorittamiseen. Apurahoja hain tänäkin vuonna monia, yhteensä varmaan viittätoista, joista 4 tarjosi myöntävän vastauksen.

 

Tutkimusvuosi 2023 sai minut rakastamaan tutkimustyötä vielä enemmän kuin aiemmin, mikä johtunee suurilta osin kontrastista perustyöhöni: Sen sijaan, että vain suorittaisin minulle etukäteen laadittua listaa, saan itse organisoida ja suunnitella, mitä milloinkin teen. Ajattelulle on myös järjestettävä aikaa ja tilaa, sillä tutkimus ei etene ilman asioiden perusteellista pohdintaa. Viime vuoden aikana kasvoin tutkijana huimasti, minkä huomaa, kun vertaa alkuvuoden minää loppuvuoden minään. Täysikasvuista tutkijaa minusta ei tietenkään ole tullut, mutta itseluottamusta ja uskoa omaan tekemiseeni olen vuoden mittaan saanut. Etenkin esiintymisen osalta otin suuria harppauksia esiintymällä milloin milläkin kurssilla ja - jännittävimpänä kokemuksena - kokeneille oman alani kollegoille.

 

Vastoin toiveitani vuosi 2024 ei vielä tarjoa väitöskirjaprojektini päätöstä, mutta toiveissa on, että vaikka väitös menisikin vuoden 2025 puolelle, saisin väitöskirjani tänä vuonna esitarkastukseen. Tämän vuoden tutkimusjakso on sovittu loppuvuodelle, ja ainakin yksi tutkimukseen liittyvä esitys on suunnitteilla! Aineistokin saapui pitkän odotuksen jälkeen, joskin sen parissa vierähtää tunti (tai päivä tai viikko) jos toinenkin, ennen kuin saan toivomani tulokset esiin. Joka tapauksessa vielä on muutama tällä tutkimusjaksolla tätäkin asiaa edistää. Ensi viikolla koittaakin yhdessä helmikuun kanssa uuden työn aloitus, ja tutkimus saa jälleen jäädä taustalle - seuraavaa tutkimusjaksoa jo innolla odottaen!

 

Paluu arkeen

Tervetuloa, arki! Olen toista päivää ihastuttavan rauhallisissa merkeissä saanut työskennellä kotoa käsin, kun koululaiset pitkän ja rentouttavan joululomansa jälkeen palasivat koulutyön pariin. Tänä vuonna koululaisten joululoma kesti reilut kaksi viikkoa, mikä oli ainakin omasta näkökulmastani enemmän kuin tarpeeksi. Melkoista hulinaa olivat viimeiset lomapäivät, kun kovien pakkasten vuoksi ei voinut kovin pitkiä aikoja ulkoillakaan. 

 

 

Loma oli ihana ja työläs yhtä aikaa. Oli mukavaa saada jouluvieraita sekä parit muut vieraat käymään. Sairastellakin ehdin, kuten usein minulle lomalla käy. Töitä en ajatellut lomalla juuri lainkaan, eikä tänä vuonna ollut muutenkaan mitenkään kiireistä ennen joulua. Toisin oli viime vuonna, kun vielä aatonaattoiltana värkkäsin artikkelia kielentarkistukseen ja välipäivinä säädin siihen liittyviä asioita sähköpostitse. Joulufiilistä ei tänäkään vuonna tarvinnut etsiskellä ❤ 

 

Ensimmäinen joulu tässä uudessa kodissa ylitti odotukset. Kausivalot, luminen piha ja tietysti itse koti, aiempaa suuremmat tilat ovat todella ilahduttaneet minua ja meitä. Asuinympäristö on vaihtunut muuton myötä aivan toisentyyppiseksi, mikä on lisännyt mukavaa yhteisöllisyyttä elämäämme. Uudenvuodenaattona olimmekin lähialueella asuvien tuttavien kanssa viettämässä perheinemme aikaa ja ampumassa muutamat raketit.

 

 

Viimeinen tutkimuskuukauteni tältä erää on käynnissä. Oikeastaan vasta juuri ennen joulua pääsin kunnolla käsiksi väitöskirjatyöhöni, sen syvimpiin teemoihin ja ylipäätään siihen, mitä kaikkea siihen haluan sisällyttää. Vaikka kirja ei lopulta ole kuin ehkä reilun sadan sivun mittainen, olen jo nyt käyttänyt siihen lukemattomia tunteja koneen ääressä, lähteitä keräten, seuloen ja referoiden sekä - mikä ehkä vielä tärkeämpää - päänsisäisesti lankoja yhdistellen, päättelyketjuja solmien, punoen tekstinpätkiä yhtenäiseksi kokonaisuudeksi. Työ on jo kohtuullisen pitkällä, mutten ole vielä halunnut edes ohjaajilleni sitä näyttää, ennen kuin olen varma, että tavoitteeni näkyvät tekstistä riittävän selvästi.

 

Eilen vietin hurmaavan päivän tilastotieteen parissa aineistoa analysoiden. Muutama kiva kuvakin tuli kirjaani koodattua. Kehittyminen on työni suola, olipa kyseessä kliininen työ tai tutkimus. Vaikka kehittyminen, oppiminen, epävarmuuden sietäminen, aina vain uusiin haasteisiin hakeutuminen välillä väsyttää ja joskus kauhistuttaa, ei ole parempaa fiilistä kuin se, kun voi taakse katsoessaan nähdä, kuinka kaukaa on tullut ja mihin asti on päässyt. Osin tämän vuoksi haluan myös itse opetella tekemään analyyseja, sillä vaikka ulkopuolisen silmään tulos on täysin samanlainen, itseäni inspiroi ajatus siitä, että olen ihan itse saanut lopputuloksen aikaan.

 

Nautin (edelleen!) täysin rinnoin tutkimustyöstä, mutta pieni haikeus alkaa taas hiipiä esiin. Vai onkohan se alkuinnostusta? Jännitystä? Huolta? Oman alani koejakso on suunniteltu alkavaksi helmikuussa, ja myönnän kyllä, että jännittää jo nyt. Eniten - kuten varmaankin osaatte arvata - jännitän tulevia päivystyksiä, mutta myös itse koejaksoa, arvioinnin kohteena olemista, oman osaamistason kasvua ja vastaan tulevia asioita. Toki odotan myös sitä, että jälleen olen osa työyhteisöä. Mutta vielä on onnekseni tämä kuukausi aikaa keskittyä aivan muuhun, ottaa ilo irti kotona työskentelystä ja edistää tutkimustani mahdollisimman pitkälle. Uutta työtä ehtii mietiskellä sitten, kun sen aika on.

 

  Kivaa arkea ja auringonpaistetta myös sinne!

Toiveita vuodelle 2024

Hyvää alkanutta vuotta 2024! ❤ Uudenvuodenlupauksia en harrasta enkä edelleenkään aio muuttua muuksi kuin olen, mutta syksyn ohella vuodenvaihde on minulle tärkeä ajankohta omien tavoitteideni ja toiveideni määrittelyyn sekä tarvittaessa kurssin oikaisuun. Osan toiveistani julkistan nyt täälläkin, mutta tietysti henkilökohtaisimmat toiveeni jätän ainoastaan omaan tietooni. Koska blogi kertoo suurimmalta osin opiskelusta ja työstä, toiveeni luonnollisesti keskittyvät niihin, mutta mukaan mahtuu toiveita elämän muiltakin osa-alueilta.

 

      Täten toivon, että vuonna 2024

 

• saisin väitöskirjani esitarkastukseen saakka
• suoriutuisin erikoistumisen koejaksosta kunnialla
• kasvaisin ammatillisesti yhä enemmän, mutta kohtuullisella hinnalla
• oma alani osoittautuisi minulle oikeasti omaksi
• terveysmurheeni pysyisivät kurissa
• ehtisin enemmän päivittää tätä blogia
• saisin ja saisimme elää mahdollisimman hyvää, tasaista ja tylsääkin arkea
• pääsisin taas paremmin kiinni säännöllisen liikunnan rytmiin
• syksyllä istuttamani kukkaset kukkisivat
• olisi paljon mukavia hetkiä yksin, perheen ja ystävien kanssa
• elämä kohtelisi meitä kaikkia hyvin 

 

 

En pistäisi pahakseni, vaikka alkanut vuosi olisi muutosten ja vaiheiden osalta hiukan maltillisempi kuin edellinen. Lienen monia kertoja aiemminkin toivonut vastaavaa, vaikka luonteenlaatuuni taitaa kuulua se, että jos elämä ei järjestä menoa ja meininkiä tarpeeksi, teen sen itse. Mutta toivotaan vaikka sopivasti työn- ja elämäntäyteistä vuotta, jotten aivan pääse tylsistymään! Haasteita ihan varmasti riittää niin työn kuin muunkin elämän saralla, mutta todella toivon, että ne pysyvät kohtuullisina tai edes siedettävinä.

 

Uusi blogini on vielä vauvaiässä, mutta pohdinnassa on ollut, miten haluaisin tätä tänä vuonna jatkaa. Saatan keksin uusia postaussarjoja tai loistokkaita ideoita tai voi (melko lailla todennäköisemmin) olla, että blogi jatkuu samanlaisena sillisalaattina kuin tähän asti. Jaan täällä siis jatkossakin aavistuksen siloiteltua ja tiukasti rajattua arkeani, mutta mikä itselleni vielä tärkeämpää, aitoja ja rehellisiä tuntemuksia liikaan paatokseen uppoamatta. 

 

 

Sinulta, lukijani, kysyn: mistä Sinä haluaisit tänä vuonna lukea? ❤

 

Marraskuun parhaat ja pahimmat

Marraskuu on ihan kohta ohi. Sadetta, harmautta ja loskaa on ollut aivan riittämiin, mutta loppukuusta on saatu nauttia maisemaa kaunistavasta lumipeitteestä. Syysflunssa ja toinenkin käväisi tässä kuussa kiertäen koko porukan. Tutkimustyö on takunnut niin itsestäni kuin monesta muusta riippuvista syistä. Jotta blogiin tulisi kirjattua autenttista materiaalia tästäkin elämänvaiheesta, tässäpä teille marraskuunharmaita tunnelmia kaikkine sävyineen. Kuvat tosin ovat lokakuun syyslomamatkalta, mutta kuvaavat hyvin juuri marraskuuta. Vähän turhan tuttu on ollut tässä kuussa tunne siitä, että tulevaisuus on jossain sumun peitossa ja päivät yksi kerrallaan haipuvat olemattomiin.

 

Vuoron perään parhaita ja pahimpia (jotta tasapaino säilyy)!

+ Tässä kuussa aloitin uuden kurssin nimeltään Conference English, jonka tavoitteena on oppia esiintymään konferensseissa, mutta pohjimmiltaan tavoitteet ovat aika paljon syvemmällä. Tähän mennessä kurssilla on mm. pohdittu omia tutkimukseen liittyviä arvoja ja omaa persoonallisuutta sekä pidetty pari lyhyttä puheenvuoroa omasta tutkimuksesta. Kurssi jatkuu aina joulukuulle saakka ja loppuhuipennuksena on 20 minuutin esitys - itselläni jo ensi viikolla, hui! Hyppäsin tälle(kin) kurssille vähän myöhässä mukaan, koska erinäisistä syistä johtuen syksyn ilmoittautumisajat menivät ohi kokonaan ja jouduin jälkijunassa kyselemään, vieläkö mahtuisin mukaan. Asiat ovat kuitenkin järjestyneet mallikkaasti, joten tämä menee parhaisiin.

- Nyt on meneillään aika monta kurssia, joten (oma syyni, että) aikaa tai energiaa ei ole jäänyt yhteenvedolle niin paljon kuin olisi pitänyt. Paljon olen kirjallisuutta haalinut, viitteidenhallintajärjestelmä Zoterossa on nimikkeitä lähemmäs 900, mutta todennäköisesti vain murto-osaa lopulta hyödynnän. Puolensa tietysti tässäkin, sillä tauko lisää kummasti motivaatiota, ja toisinaan tauon aikana jokin ajatus saattaa loksahtaa kohdalleen.

 

 

+ Oma tutkija-/asiantuntijaidentiteettini on pikku hiljaa eri harjoitteiden, kurssien ja tutkimustyön myötä vahvistumassa, mikä on mukava huomata. Edelleen on ihan kauhean vaikeaa olla esillä, mutta oma innostus aiheestani voittaa esiintymispelon. Englanniksi esiintyminen on ollut pahin pelkoni väitöskirjatutkijuuteen liittyen, joten ensimmäisenä mainittu kurssi tulee todella tarpeeseen. Olikin hienoa, ettei oman esitykseni jälkeen kukaan tarttunut siihen, että olisin näyttänyt kovin jännittyneeltä. (En ole koskaan oikein ymmärtänyt, mikä on sen pointti, että oikein osoitetaan, jos joku jännittää. Ikään kuin sen tiedostaminen, että oma jännitys näkyy selkeästi myös ulospäin, helpottaisi jotenkin tulevia esiintymistilanteita.)

 

- Ylimääräisiä juoksevia asioita, neuvolakäyntejä, kaikkea sälää on mahtunut myös tähän marraskuuhun. Tutkimuskäyntejä ja muuta terveyteen liittyvää on myös pitänyt ahtaa kalenteriin. Päiväsaikaan tapahtuvat käynnit rikkovat päivärytmin ja tuntuu, ettei saa mitään aikaiseksi ennen käyntiä eikä sen jälkeen. Onneksi näyttäisi nyt pahin suma rauhoittuneen!

 

 

+  Marraskuun onnistumisena mainittakoon, että sain puolison neulepaidan viimein valmiiksi. Hän on vuosikausia odottanut, että saisin sellaisen aikaiseksi, joten vihdoin ja viimein, ja sopivasti isänpäiväksi se valmistui! Pahinta minulle ei suinkaan ole itse työ, vaan viimeistely ja langanpätkien päättely, joita olen inhonnut alusta asti. Taustoituksena käsitöihin liittyen koululaisen tuskaillessa oman virkkuutyönsä kanssa pystyin täysin samaistumaan hänen tunnelmiinsa. Kerroin omista kouluaikaisista kokemuksistani siitä, etten "vain osaa" tehdä käsitöitä ja kysyin edellämainittua neuletta näyttäen, uskoisiko hän, että joskus ajattelin noin. Rennommalla otteella alkoi virkkaaminen sujua ja pieni hymykin hiipi vaivihkaa suupieleen.

 

- Väsymys, ihan tolkuton sellainen, on leimannut viime viikkoja. Välillä on ollut työn ja tuskan takana päästä aamuisin ulos sängystä ja hoitaa edes pakolliset asiat. Pari tutkimuskäyntiä on ollut ohjelmassa erilaisten vaivojen tiimoilta, mikä sekin tuntuu todella väsyttävältä, vaikka hyvä onkin, että tutkitaan. 

 

 

 

+ Pikku hiljaa olen lisäillyt kausivaloja sisälle ja ulos, ja ai että ne ovat kauniita! (Naapurit saattavat olla toista mieltä, mutta ei se mitään.) Aamuisin kirkasvalolamppu pelastaa pahimmalta, ja on suorastaan etuoikeutettua pystyä ulkoilemaan arkisinkin edes pienesti päivänvalossa.

+ Marraskuuta ja vähän takkuista elämän jaksoa on piristänyt ajatus lähestyvästä joulusta - miten se onkin taas niin lähellä! Lisäksi ensi vuoden tutkimusjaksolle sain kuin sainkin rahoituksen, joten nyt on yksi stressinaihe vähemmän ainakin hetkellisesti. Nyt keskityn (kuinka monta kertaa olenkaan tämän kirjoittanut, varmaan aika monta) nauttimaan tästä eri tavalla kuormittavasta mutta selkeästi perustyötäni rennommasta ajanjaksosta ja lataamaan akkujani. Ensi vuodesta tulee rankka, tiedän sen jo etukäteen.

Hiljaiselosta huolimatta täällä siis kaikki hyvin ja näillä tunnelmin eteenpäin. Tsemppiä arkeen teillekin!

Tervetuloa, syksy!

Tänäkin vuonna syksy on ollut minun puolestani kovin tervetullut. Siinä missä moni muu hyvästelee haikeana kuumat, aurinkoiset kesäpäivät, minä nautin viileämmistä ilmoista ja etenkin syksyn mukanaan tuomasta uuden alun fiiliksestä. Vaikken enää pariin vuoteen ole syksyisin aloittanut uutta lukuvuotta päätoimisten opintojen parissa, olen järjestellyt asiani niin, että syksyt on pyhitetty tutkimustyölleni. Niinpä tänäkin vuonna syksy tarkoittaa pientä taukoa kliinisestä työstä. Apurahoja olen hakenut ahkerasti vuoden kuluessa, ja vaikkei myöntöprosentti olekaan niin hyvä kuin viime vuoden aikana, pari apurahaa olen saanut kattamaan tulevan tutkimusjaksoni. 

 

Kuten ehkä voi päätellä, ajatukseni ovat jo vahvasti alkavassa tutkimusjaksossani, vaikka tk-työtä on vielä jokunen päivä jäljellä. Viimeisiä on ollut viime aikojen teema: takana ovat jo viimeiset sektorityöni neuvolassa (koululääkärinä en ehtinyt tälle syksyä toimia lainkaan), viimeinen toimenpidepäiväni, viimeinen päivystys. Monien, monien pidempään hoitamieni potilaiden kohdalla viimeiset kontaktini, puhelut, vastaanotot. Edessä ovat vielä viimeiset koulutuspäivät, viimeinen kandin ohjaus, viimeiset akuutti- ja vastaanottopäivät, viimeiset reseptit ja lausunnot tälle työjaksolle. Viimeiset päivät tuossa työympäristössä ja -porukassa ja - vaikken uskalla tätä loppuun asti ajatellakaan - kenties viimeiset hetket perusterveydenhuollossa ja yleislääketieteen alalla. Aika hurjaa.

Alkanut syksy on myös ensimmäinen uudessa kodissamme, ja pitkin kesää olemme päässeet nauttimaan oman pihan antimista. Heti muuton jälkeen kylvimme porkkanaa ja istutimme siemenperunaa, jotka iloksemme ovat tuottaneet kohtuullisen hyvää satoa. Oma pihamme on osoittautunut varsin tuotteliaaksi jo itsessään; ahomansikat, vadelmat, viinimarjat ja kantarellit ovat ilahduttaneet meitä tänä kesänä. Olen tainnut kesän ja syksyn aikana leipoa useammin kuin entisessä kodissa puolessa vuodessa... Odotan myöskin pimeitä syysiltoja, jossa (unelmissani) istuskelemme takkatulen lämmössä. :)

 

Harrastusten osalta tänä syksynä jatkan kuorossa, jossa nautin ihanan yhteisöllisestä tekemisestä. Lisäksi olen alkanut treenata juoksua, mikä on yli 10 vuoden ajan ollut erinäisten terveysvaivojen vuoksi mahdotonta. Alusta aloittaminen on aika tympeää, mutta toisaalta on ollut mukavaa saada tästä lasten kanssa yhteinen juttu. He lähtevät mielellään kanssani lenkille joko kävellen tai pyörällä. Pitkästä aikaa hankin myös ryhmäliikuntakortin, joskin toistaiseksi olen vain kerran ehtinyt tunnille sairastelun ja aikataulusäädön vuoksi. Toivottavasti saan liikuntaharrastuksenikin taas elvytettyä, sillä se tuo niin paljon virtaa pimeämpänä vuodenaikana.

 

Työjaksoni päättyy viikon mittaiseen lomaan, joka tosin on jo nyt aika täynnä kaikenlaista omaa menoa, joihin en ole töiden ohessa ehtinyt. Joka tapauksessa pieni hengähdystauko tulee tarpeeseen ennen kuin aloitan toden teolla tutkimukseni parissa. Kukaan muu kuin minä ei tokikaan mitään aikatauluja aseta, mutta olenkin itseni pahin ja paras johtaja. :D Aineistosta ei vielä tietoakaan, mutta asiat selvinnevät ajallaan tavalla tai toisella.  Siihen asti yritän hoitaa työni siten, ettei jäisi mitään keskeneräisiä asioita roikkumaan, ja itse saisin mahdollisimman rennoin mielin jättää nykyisen työni ja siirtyä eteenpäin.

 

Yleisesti terveyskeskusjaksosta kirjoitan sen päätyttyä Erikoistuminen-sarjaani kuuluvan yleispostauksen, mutta jos toivot koostetta (esim. tk-työni lukuina) ja/tai omia pohdintojani tk-työstä, kommentoi toki alle!

 

Elämäni eka kongressi ja muita kuulumisia

Onpas aika vierähtänyt sitten viime postauksen! Elokuussa pääsin vihdoin elämäni ensimmäiseen kongressiin, joka oli ihan mahtava kokemus. Oman alani tutkimustieto, kollegat ja kohtaamiset herättivät innostuksen, jollaista olen harvoin viime kuukausien aikana kokenut. Kongressiin tein myös elämäni ensimmäisen posterin, jossa siis esittelin ensimmäisen julkaisuni tuloksia. Työn ohessa puurtaessa tuntui työläältä laatia ensin englanninkielinen abstrakti ja sen jälkeen vielä posteri. Yllätyin kuitenkin, miten vähätöinen prosessi oli, kun oman aiheensa tuntee jo etu- ja takaperin. Toki omassa jaksamisessa huomaa tiiviimpinä ajanjaksoina selkeästi eron siihen, kun illat ovat oikeasti vapaa-aikaa. Posterin "esittelykin" oli loppujen lopuksi aivan positiivinen kokemus, eikä vähiten siksi, että posterisessio oli varsin vapaamuotoinen tilaisuus. Ei onneksi tarvinnut kokea juurikaan painetta olla esillä, vaikka muutamien kanssa aiheestani keskustelinkin. 

 

 

Erityisen mukavaa oli tavata oman alani kollegoita niin Suomesta kuin ulkomailtakin ja keskustella mm. erikoistumisen erityispiirteistä muissa maissa. Esimerkiksi tanskalaisen kollegan mukaan ennen erikoistumista tulee tehdä vuoden mittainen pakollinen työjakso, puoli vuotta GP:nä (general practitioner, vastannee lähinnä tk-työtä) ja puoli vuotta päivystyksessä. Suomessahan ei ole välttämätöntä työskennellä päivystyksessä ennen erikoistumista, vaikka toki monessa terveyskeskuksessa myös päivystystyötä tulee jokin verran.

Tärkeinä teemoina kongressissa olivat paitsi uusi tutkimustieto hoidosta ja sen tuloksista, myös yleisemmin tutkimuksen merkitys koko sosiaali- ja terveysalalle. Tutkimusrahoituksen väheneminen ja lakimuutokset, kuten toisiolaki, ovat hankaloittaneet tutkimustyötä, mikä ei todellakaan pitkällä tähtäimellä ole kestävä ratkaisu. Tulipa esiin myös näkökulma siitä, että hoitajien ja lääkärien puute on vain oire juurisyystä, johon tutkimustyön arvostus - tai arvostuksen puute - ja resurssit vahvasti liittyvät. 

 

Kongressin kaikkien mukavien kohtaamisten, uuden oppimisen ja etenkin oman alan asioihin syventymisen jälkeen tuntui aika raskaalta palata terveyskeskukseen. Loppusuoralla ollaan, ja sen kyllä huomaa. Olen jo pidemmän aikaa tyytyväisenä ohjelmoinut labroja monen kuukauden päähän tietäen varsin hyvin, etten ole niitä enää itse katsomassa. Pidempään hoitamilleni potilaille olen kertonut, että olen pian lähdössä pois, jotteivät turhaan odota minun olevan seuraavalla kerralla vastassa.

Kouluarki on myös alkanut rytinällä, eikä kukaan enää taida muistaa kesälomaa. Tästäkin kesästä selvittiin, kiitos erilaisten kerhojen, puolison etätyömahdollisuuden ja sukulaisten avun. Toistaiseksi jälkikasvu on viihtynyt uudessa koulussaan ja päiväkodissaan hyvin, vaikka aina kai uusiin asioihin liittyy tietty määrä jännitystä ja stressiäkin. Uusia harrastuksia on aloitettu, ja arki hakee vielä uomiaan. Vuorokauden tunnit eivät meinaa riittää millään kaikkeen, mihin haluaisi. Positiivisin mielin mennään kuitenkin.

 

Syksy lähestyy, ja odotan jo nyt oman aikatauluni mukaisia työpäiviä tutkimuksen parissa. Tietysti jännittää, ehdinkö saada aineistoani lainkaan ajoissa, mutta jos ihan totta puhutaan, aivan mielelläni kotona kirjoittelisin yhteenvetoa sen sijaan, että yritän saada kolmannesta aineistostani jotakin tolkkua. Jossain vaiheessa sekin on tietenkin tehtävä, ja mukavampi sitä lienee tehdä vapaina aikatauluina kuin kokopäivätyön lomassa. Mutta vielä on jokunen viikko terveyskeskustyötä jäljellä, josta - niin raskaalta kuin se välillä tuntuukin - haluan ottaa kaiken opin irti ihan loppuun saakka!