31.12.23

Vuoden viimeisiä

En ymmärrä, mihin joulukuukin hurahti, mutta tässä sitä ollaan taas, aivan uuden vuoden kynnyksellä. Tänäkin jouluna olen ottanut kaiken ilon irti ja viettänyt joulua antaumuksella tähän saakka. 
 
 

 
Mutta asiaan, nimittäin vuoden 2023 kertaukseen. Aina tuntuu, että vuosi on mennyt "tekemättä mitään", joten muistin virkistykseksi sekä omien ponnisteluideni kunnioittamiseksi listaan vuoden olennaisimmat uutiset. (Rakastan kaikenlaisia koosteita, mikäli ette huomanneet jo edellisen blogini aikaan.)
 
Vuosi 2023 alkoi vähän hankalasti, kun koko perhe sairasteli kilpaa. Kevään ja kesän myötä sairastelut onneksi vähenivät ja työkin osin helpottui. Loppuvuosi toi taas toivottua vaihtelua perustyöhöni, kun sain rauhassa keskittyä oppimaan, kirjoittamaan, jäsentelemään asioita, löytämään omaa ääntäni niin tutkijana kuin ammattilaisenakin. Myös rauhallisesta joulun(alus)ajasta olen nauttinut tänä vuonna, sillä todennäköisesti tämä on ainakin hetkeen viimeinen tutkimusjaksoni, joka ajoittuu juuri vuoden viimeisiin kuukausiin.
 

 
Tässäpä siis vuoden 2023 suurimpia muutoksia, merkityksellisimpiä hetkiä ja muuten vain mieleen jääneitä juttuja:

1. Uusi blogi eli tämä. Olin unohtanut, miten ihanaa on kirjoittaa, vaikka olen kyllä blogitauon aikanakin kirjoitellut omia muistiinpanoja ja muita tekstejä. Blogin kirjoittaminen on kuitenkin vähän erilaista juuri siksi, kun sillä on yleisöä - ainakin jokunen on löytänyt myös tämän uuden blogini pariin, tervetuloa!

2. Terveyskeskusjakson suorittaminen, joka oli ajoittain melkoista tuskien taivalta, osittain tosi mukavaa ja enimmäkseen varsin opettavaista. Jakson päätyttyä päällimmäinen tunne oli helpotus, vaikken todellakaan usko, että jatkossakaan työelämässä tällä alalla pääsen ainakaan helpommalla.

3. Uusi koti, joka ostettiin muutaman kuukauden aktiivisen etsinnän jälkeen. Muutto sattui kevään pahimpaan päivystyssumaan, ja muuton jälkeisenä päivänä päivystäessäni olin aivan poikki. Siitäkin selvittiin, eikä reilun puolen vuoden asumisen perusteella ole vielä kertaakaan tätä valintaa tarvinnut katua.
 


 
4. Toinen osatyöni julkaistiin keväällä eikä tarvinnut edes lähettää kuin yhteen ainoaan lehteen. Tohtoriopintoihin kuuluvat kurssit valmistuivat myös tämän vuoden aikana, joten tohtorintutkinto on "enää" väitöskirjasta kiinni. Elämäni ensimmäinen kongressi, jossa esittelin tutkimustani, kävin keskusteluja ja seurasin monta päivää luentoja englanniksi oli hieno kokemus, joita toivon jatkossa lisää!

5. Tutkimustyöhön saadut apurahat (joiden turvin tälläkin hetkellä työskentelen) antavat joka kerta motivaatiota ja uskoa omaan työhön. Toki kielteiset päätökset kirveltävät, mutta kerta kerralta lyhyemmän aikaa.

6. Matkat ja retket perheen kanssa ja yksin lähelle ja kauemmas jäivät myös mukavina muistoina mieleen. Irtautuminen kotiympäristöstä on ajoittain vähintäänkin virkistävää ja ajoittain välttämätöntä, jotta pystyn ravistelemaan urautuneita arkirutiineja ja saamaan uutta näkökulmaa uusia kokemuksia unohtamatta.

7. Terveysmurheita on riittänyt koko vuodelle. Milloin olen ravannut tutkimuksissa, milloin hoidossa. Vuosien vaivojen jälkeen sain tänä vuonna jälleen yhden pitkäaikaissairauden diagnoosin monien muiden jatkoksi. Onneksi kyse ei ole mistään vakavasta, vaikka elämänlaatua kyseinen sairaus kieltämättä heikentääkin.
 


 
8. Suurimpina oivalluksinani koko vuodelta on jäänyt mieleen etenkin esiintymiseen liittyvien kurssien palautteet, joiden avulla viimein ymmärsin olevani juuri hyvä tällaisena kuin olen. Vaikka kurssit käsittelivätkin esiintymistä, sain paljon positiivisia huomioita läsnäolostani ja persoonallisuudestani. Nuo kommentit kantavat minua vielä pitkään samoin kuin vuoden varrella potilailtani saamat kiitokset.

9. Saavutuksista yhtenä mainittakoon, että tänä vuonna juoksin (siis lenkkejä) ensimmäistä kertaa yli 10 vuoteen. Aloitin syksyllä tavoitteenani 5 kilometrin lenkki, ja tämä tavoite täyttyi eräänä syystalven päivänä. Tuli tosi hyvä mieli, sillä minulle juokseminen ei todellakaan ole itsestäänselvyys.

10. Merkityksellisimpiä hetkiä tänä vuonna ovat ehkä kuitenkin olleet ne pienet, arjen lomassa vastaan tulevat ohikiitävät onnen muruset: kasvun ihmeen seuraaminen, puhdas ilo, uuden oppimisen riemu, pakahduttava onnen tunne, yhteinen nauru. Näitä hetkiä toivon lisää ensi vuodelle!
 


  
Vuoden 2023 alussa olin huolissani monista asioista: siitä, miten vuosi menee, miten työssä sujuu, miten jaksan, sopeutuvatko lapset muutoksiin. Jälleen kerran olen saanut todeta, että asiat ovat menneet paljon paremmin kuin ikinä uskalsin toivoakaan. Ensi vuonna odottavat uudet jännittävät kuviot, joita en melkein edes uskalla ajatella. Yritän silti muistaa, että harvoin tilanteet ovat niin kamalia kuin etukäteen kuvittelee. Ja vaikka olisivatkin, minä selviän siitäkin tavalla tai toisella.
 
 

 
Oikein hyvää vuodenvaihdetta! Mitä sinulle jäi tästä vuodesta mieleen?
 

30.11.23

Marraskuun parhaat ja pahimmat

Marraskuu on ihan kohta ohi. Sadetta, harmautta ja loskaa on ollut aivan riittämiin, mutta loppukuusta on saatu nauttia maisemaa kaunistavasta lumipeitteestä. Syysflunssa ja toinenkin käväisi tässä kuussa kiertäen koko porukan. Tutkimustyö on takunnut niin itsestäni kuin monesta muusta riippuvista syistä. Jotta blogiin tulisi kirjattua autenttista materiaalia tästäkin elämänvaiheesta, tässäpä teille marraskuunharmaita tunnelmia kaikkine sävyineen. Kuvat tosin ovat lokakuun syyslomamatkalta, mutta kuvaavat hyvin juuri marraskuuta. Vähän turhan tuttu on ollut tässä kuussa tunne siitä, että tulevaisuus on jossain sumun peitossa ja päivät yksi kerrallaan haipuvat olemattomiin.

 
Vuoron perään parhaita ja pahimpia (jotta tasapaino säilyy)!

+ Tässä kuussa aloitin uuden kurssin nimeltään Conference English, jonka tavoitteena on oppia esiintymään konferensseissa, mutta pohjimmiltaan tavoitteet ovat aika paljon syvemmällä. Tähän mennessä kurssilla on mm. pohdittu omia tutkimukseen liittyviä arvoja ja omaa persoonallisuutta sekä pidetty pari lyhyttä puheenvuoroa omasta tutkimuksesta. Kurssi jatkuu aina joulukuulle saakka ja loppuhuipennuksena on 20 minuutin esitys - itselläni jo ensi viikolla, hui! Hyppäsin tälle(kin) kurssille vähän myöhässä mukaan, koska erinäisistä syistä johtuen syksyn ilmoittautumisajat menivät ohi kokonaan ja jouduin jälkijunassa kyselemään, vieläkö mahtuisin mukaan. Asiat ovat kuitenkin järjestyneet mallikkaasti, joten tämä menee parhaisiin.

- Nyt on meneillään aika monta kurssia, joten (oma syyni, että) aikaa tai energiaa ei ole jäänyt yhteenvedolle niin paljon kuin olisi pitänyt. Paljon olen kirjallisuutta haalinut, viitteidenhallintajärjestelmä Zoterossa on nimikkeitä lähemmäs 900, mutta todennäköisesti vain murto-osaa lopulta hyödynnän. Puolensa tietysti tässäkin, sillä tauko lisää kummasti motivaatiota, ja toisinaan tauon aikana jokin ajatus saattaa loksahtaa kohdalleen.

 

 
+ Oma tutkija-/asiantuntijaidentiteettini on pikku hiljaa eri harjoitteiden, kurssien ja tutkimustyön myötä vahvistumassa, mikä on mukava huomata. Edelleen on ihan kauhean vaikeaa olla esillä, mutta oma innostus aiheestani voittaa esiintymispelon. Englanniksi esiintyminen on ollut pahin pelkoni väitöskirjatutkijuuteen liittyen, joten ensimmäisenä mainittu kurssi tulee todella tarpeeseen. Olikin hienoa, ettei oman esitykseni jälkeen kukaan tarttunut siihen, että olisin näyttänyt kovin jännittyneeltä. (En ole koskaan oikein ymmärtänyt, mikä on sen pointti, että oikein osoitetaan, jos joku jännittää. Ikään kuin sen tiedostaminen, että oma jännitys näkyy selkeästi myös ulospäin, helpottaisi jotenkin tulevia esiintymistilanteita.)
 
- Ylimääräisiä juoksevia asioita, neuvolakäyntejä, kaikkea sälää on mahtunut myös tähän marraskuuhun. Tutkimuskäyntejä ja muuta terveyteen liittyvää on myös pitänyt ahtaa kalenteriin. Päiväsaikaan tapahtuvat käynnit rikkovat päivärytmin ja tuntuu, ettei saa mitään aikaiseksi ennen käyntiä eikä sen jälkeen. Onneksi näyttäisi nyt pahin suma rauhoittuneen!

 

 
+  Marraskuun onnistumisena mainittakoon, että sain puolison neulepaidan viimein valmiiksi. Hän on vuosikausia odottanut, että saisin sellaisen aikaiseksi, joten vihdoin ja viimein, ja sopivasti isänpäiväksi se valmistui! Pahinta minulle ei suinkaan ole itse työ, vaan viimeistely ja langanpätkien päättely, joita olen inhonnut alusta asti. Taustoituksena käsitöihin liittyen koululaisen tuskaillessa oman virkkuutyönsä kanssa pystyin täysin samaistumaan hänen tunnelmiinsa. Kerroin omista kouluaikaisista kokemuksistani siitä, etten "vain osaa" tehdä käsitöitä ja kysyin edellämainittua neuletta näyttäen, uskoisiko hän, että joskus ajattelin noin. Rennommalla otteella alkoi virkkaaminen sujua ja pieni hymykin hiipi vaivihkaa suupieleen.
 
- Väsymys, ihan tolkuton sellainen, on leimannut viime viikkoja. Välillä on ollut työn ja tuskan takana päästä aamuisin ulos sängystä ja hoitaa edes pakolliset asiat. Pari tutkimuskäyntiä on ollut ohjelmassa erilaisten vaivojen tiimoilta, mikä sekin tuntuu todella väsyttävältä, vaikka hyvä onkin, että tutkitaan. 
 
 

 
+ Pikku hiljaa olen lisäillyt kausivaloja sisälle ja ulos, ja ai että ne ovat kauniita! (Naapurit saattavat olla toista mieltä, mutta ei se mitään.) Aamuisin kirkasvalolamppu pelastaa pahimmalta, ja on suorastaan etuoikeutettua pystyä ulkoilemaan arkisinkin edes pienesti päivänvalossa.

+ Marraskuuta ja vähän takkuista elämän jaksoa on piristänyt ajatus lähestyvästä joulusta - miten se onkin taas niin lähellä! Lisäksi ensi vuoden tutkimusjaksolle sain kuin sainkin rahoituksen, joten nyt on yksi stressinaihe vähemmän ainakin hetkellisesti. Nyt keskityn (kuinka monta kertaa olenkaan tämän kirjoittanut, varmaan aika monta) nauttimaan tästä eri tavalla kuormittavasta mutta selkeästi perustyötäni rennommasta ajanjaksosta ja lataamaan akkujani. Ensi vuodesta tulee rankka, tiedän sen jo etukäteen.

Hiljaiselosta huolimatta täällä siis kaikki hyvin ja näillä tunnelmin eteenpäin. Tsemppiä arkeen teillekin!

29.10.23

Tk-jakson viimeiset

Moi taas pitkästä aikaa! Lopetin työt tk:ssa kuukausi sitten ja ilokseni sain terveyskeskusjakson jo hyväksytettyä. Nyt on virallisesti ainakin 9 kk erikoistumisesta takana. Terveyskeskusjakso ansaitsee kuitenkin perustietojen lisäksi vähän tilastoja ja vielä lopullisen tilinpäätöksen, jotta voin jättää tämän aiheen taakseni myös blogin puolella. Tässä siis tk-jakson viimeisiä pohdintoja, olkaa hyvät:
 
 

Lienen monia, monia kertoja maininneeni, etten erityisemmin odottanut terveyskeskustyötä. Aikanaan sairaanhoitajanakin pysyin kaukana terveyskeskuksista, eikä minulla siis ollut mitään kokemusta vastaanottotyöstä ennen viime toukokuuta, jolloin vs. terveyskeskuslääkärinä aloitin. Olin aina pitänyt itseäni enemmän osastotyön ystävänä, sillä ajattelin, ettei vastaanottotyö kaikessa yksinäisyydessään mitenkään voisi sopia minulle. Vaan kuinka kävi - muuttuiko mielipide?

Etukäteisodotukseni vastaanottotyöstä eivät olleet kovin ruusuisia. Vaikka tavallaan odotinkin sitä, että saan ihan itse ja vapaasti tehdä työtä haluamallani tavalla, tk-työn yksinäisyys huoletti. Jo etukäteen tiesin, ettei kollegan konsultoiminen voi tapahtua siinä sivussa, kuten osastotyössä samassa kansliassa työskennellessä, vaan vaatii aina kollegan omaan kuplaan tunkeutumisen eli proosallisemmin useimmiten tämän työnteon häiritsemisen. Ainakin itselläni tämä nosti konsultaatiokynnystä, mikä toisaalta on hyvä asia, mutta toisaalta ei. 

Etukäteen ajattelin tai oikeastaan huolehdin, kuinka paljon asioita tuleekaan tk-työssä ensimmäistä kertaa vastaan. (Paljon ja vielä enemmän, kuuluu vastaus.) Se, että itselleni uusia toimenpiteitä, oireita ja vaivoja on aivan laidasta laitaan, ei kuulostanut kovin mukavalta. Vaikkei perusoletuksena olekaan, että tietäisin kaikesta kaiken, tk-maailman hahmottaminen on alkuun vaikeaa kenelle tahansa. Kliininen työkin on alkuun luonnollisesti hakusessa, ja lisähaastetta tuovat alati muuttuvat käytännöt ja ohjeet. Toki hyvällä perehdytyksellä tätä vaatimusten ja osaamisen välistä kuilua pystyy edes hieman kaventamaan.
 
 

 
Sitten omaan todellisuuteeni ja tilastoja tähän väliin. Tk-jaksoni sisälsi monenlaista:
 
  • 12 kuukautta samassa toimipisteessä kahdessa jaksossa
  • 22 päivää lastenneuvolassa
  • 21 päivää kouluterveydenhuollossa
  • 17 ilta- tai viikonloppupäivystystä
  • 10 koulutuspäivää
  • 2 toimenpidepäivää
  • lukematon määrä ajanvaraus- ja akuuttivastaanottoja
  • 20+ sairauspoissaoloa joko oman tai lapsen sairauden vuoksi
  • xxx määrä hoidettuja potilaita, soittoja, konsultaatioita
  • aikamoisen monta päivystys- ja muuta lähetettä jatkotutkimuksiin, lausunnoista puhumattakaan
  • paljon innostusta, uutta oppia, rutinoitumista, "hei minähän tiedän tämän"-fiiliksiä
  • runsaasti epävarmuuden, riittämättömyyden ja ahdistuneisuudenkin kokemuksia, tosin onneksi lähinnä pieninä hetkinä

 

Oliko terveyskeskustyö lopulta yhtä vaikeaa kuin ajattelin? Vastaus on kyllä ja ei. Välillä huvitti ajatus siitä, että taisin jännittää vastaanottoja vähintään yhtä paljon kuin potilaat stressaavat lääkärikäyntiä. Alkuun yksinkertaisetkin asiat ja päätökset olivat vaikeita, ja niitä piti pohtia juurta jaksaen. Sittemmin tietyistä asioista tuli rutiinia, eikä suurta osaa päätöksistä enää tarvinnut yhtä antaumuksella mietiskellä. Toki kokemuksen edetessä myös vastaan tulevat asiat vaikeutuvat, sillä kokemattomammille lääkäreille luonnollisesti pyritään ohjaamaan selkeämpiä tapauksia. 
 
  

 
Konsultaatiokynnykseni pyrin tietoisesti pitämään hyvin matalana, vaikka totta kai yritin itse ensin selvittää kysymykseeni vastauksen. Onneksi konsultaatiopuhelut paria yksittäistapausta lukuunottamatta sujuivat hyvin ja sain ystävällisen vastauksen kysymykseeni. Kiireisessä tk-työssä tulee herkästi olo, että asioiden pitäisi sujua ensisijaisesti nopeasti, ei välttämättä niinkään täydellisen huolellisesti. Itselleni tämä on ollut vaikeaa, mutta työnteon nopeutuessa pystyin löytämään edes jonkinlaisen tasapainon sen suhteen, että lopulta koin tekeväni hyvää työtä kohtuullisessa ajassa. Opin nauttimaan myös työn itsenäisyydestä ainakin jollain tasolla.
 
Suurimpana yllätyksenä terveyskeskusjaksolla oli lopulta se, miten vähän koin suoranaista "kädettömyyttä" tai tilanteita, joissa en yhtään tietäisi, mitä sanoa tai miten edetä. Ajan myötä tämä on toki kehittynyt, sillä alku aina hankalaa joka suhteessa. Aiemmin erikoissairaanhoidossa työskennelleenä oli etenkin alussa vaikeaa hyväksyä, etten käytössä olevien tutkimusmenetelmien puitteissa voinut aina tietää, mikä oikeasti on vaivana missäkin tilanteessa. Seuranta onkin yksi parhaista tk-lääkärin työkaluista.
 
 

 
Erikoistuminen tarkoittaa myös tietyistä asioista luopumista. Nämä työn osa-alueet jäävät tk-jakson päätyttyä ainakin hetkellisesti taakse:
  • muiden kuin oman alani tai siihen läheisesti liittyvien alojen potilaiden tutkiminen ja hoito (näitä ovat etenkin kirurgiset, gynekologiset, KNK- ja lapsipotilaat)
  • rutiiniluonteiset ajokorttitarkastukset
  • pienet toimenpiteet, kuten luomenpoistot, nivelinjektiot ja monet muut
  • tietyt lausunnot ja työkykyarviot (muuhun kuin omaan alaani liittyvissä asioissa)
  • 15 minuutin vastaanottoajat (ja etenkin se, että näihin aikoihin on ahdettu aika monta asiaa) 
  • tk-päivystys eli päivystyspotilaat erittäin laajalla skaalalla kaikilta mahdollisilta aloilta ja usein ilman kummoisia esitietoja
  • oma työhuone
 
Esimerkiksi kouluterveydenhuollossa tai neuvolassa toimiminen ovat asioita, joita hyvinkin saatan myöhemmin urallani kaivata, vaikka nyt tuntuukin hyvältä oman alavalintani suhteen. Olen aina tullut hyvin juttuun lasten kanssa ja aikanaan työnteon aloittanut lastenhoidosta, joten se osa-alue työstä oli minulle varsin luontevaa ja vaivatontakin. Lisäksi oman erityispiirteensä työhön tuo ennaltaehkäisyn näkökulma, minkä soisi useamminkin olevan esillä myös muualla terveydenhuollossa. Päivystämistä en enää kauhistele ihan niin paljoa kuin aiemmin, vaikkei se edelleenkään lempityönkuvaani kuulu. Tk-tason päivystys tietenkin on aivan eri asia kuin esh-puolella, joten uuden oppimista on luvassa jatkossakin!
 


Viimeisestä työpäivästäni on nyt kuukausi aikaa, enkä rehellisyyden nimissä ole kaivannut entistä työnkuvaani lainkaan. Kaikessa vaihtelevuudessaan tk-työ oli itselleni hyvin opettavainen kokemus, ja onkin hyvä, että se on pakollinen osa erikoistumista. Saattaa hyvinkin olla, että olisin kyseisen työnkuvan skipannut kokonaan, ellei siellä olisi "pakko" olla. Ajan kuluessa ja etenkin eri tehtäviin siirtyessä saatan muistella joitakin taakse jääneitä asioita lämmöllä, mutta tällä hetkellä päällimmäisenä on ilo tutkimustyöstä ja mahdollisuudesta siihen. Omien kokemusteni pohjalta sanoisin kuitenkin, ettei tk-työtä tarvitse pelätä, sillä siihen kasvaa, kuten kaikkeen muuhunkin työhön.

 

26.9.23

Erikoistuminen II: Terveyskeskusjakso

Monelle blogin lukijalle lienee ainakin pääpiirteittäin selvillä, millaisista palasista erikoistuminen koostuu, mutta asiaan vihkimättömämmille kertaan vielä perusasiat etenkin terveyskeskusjakson osalta. (Erikoistuminen-postaussarjan ensimmäisessä osassa käsiteltiin hakuprosessia.) Jokaisen erikoistuvan lääkärin alasta riippumatta on tehtävä vähintään 9 kk mittainen jakso terveyskeskuksessa, jonka tulee olla yliopiston hyväksymä koulutusterveyskeskus. Jaksolle on omat standardinsa: työn tulee olla riittävän monipuolista ja muutenkin tiettyjen kriteerien, esimerkiksi ohjauksen sekä teoriakoulutuksen tulee toteutua riittävässä laajuudessa. Vaikka sanotaankin, ettei lääkärien ole pakko työskennellä terveyskeskuksessa, se on erikoistumisen pakollinen osa.
 
  

Koejaksoni olen tosiaan suunnitellut vasta ensi vuodelle, sillä halusin tehdä terveyskeskusjakson ensin. Niin moni oman alani kollega on sanonut, että "tee tk ensin", että pakko siinä olla jotain perää! Tietysti olisi voinut olla helpompaa opetella ensin vaikkapa sairaalalääkärinä uutta ammattia ja kaikkea sitä, mitä ei lääkisaikana oppinut ja mennä vasta sitten terveyskeskusjaksolle laajojen kokonaisuuksien pariin, mutta moni kyllä jatkaa suoraan opinnoista terveyskeskustyöhön.

Itselleni tuli terveyskeskustyötä kokonaisuudessaan vuoden verran: aloitin kandina viime vuoden toukokuussa, ja neljän kuukauden aikana ehdin kaksi kuukautta työskennellä valmiina lääkärinä. Loppuvuoden pidin tutkimusvapaata, minkä aikana tein toisen osatyöni alusta loppuun. Tämän vuoden helmikuussa aloitin taas terveyskeskustyön tavoitteenani saada loput 9 kuukauden jaksosta suoritettua. Koska elämäni on välillä melkoista tuulimyllyjä vastaan taistelua eivätkä koulutusjaksojen kertymät salli kovin mittavia poissaoloja, otin varalta yhden lisäkuukauden joukon jatkoksi. Äskettäin päättynyt - ja erittäin todennäköisesti viimeinen - työjaksoni terveyskeskuksessa olikin nyt kahdeksan kuukauden mittainen.
 


Terveyskeskustyö on työnä vaihtelevaa päivästä ja tehtävästä riippuen. Oma alani on ihan jossain muualla kuin yleislääketieteessä, eikä tk-työ ole saanut mieltäni muuttumaan, mutta joitakin mukavia piirteitä tk-työhön liittyy. Yksi niistä on hoidon jatkuvuus: on kieltämättä mukavaa ja opettavaista seurata, miten "omille" potilaille teettämäni tutkimukset tai aloittamani hoidot etenevät ja vaikuttavat. Samojen potilaiden kanssa työskentely lisää sekä lääkärin että potilaan tyytyväisyyttä, kun kummankaan ei aina tarvitse aloittaa alusta, vaan voidaan yhdessä jatkaa siitä, mihin edellisellä kerralla jäätiin. Lähimainkaan aina tällainen jatkuvuus ei ikävä kyllä toteudu, vaan usein potilaat jaetaan eri lääkäreille sen mukaan, kenellä sattuu olemaan aikoja vapaana. Sydäntä toki lämmitti joka kerta, kun potilas kysyi, tuleeko soitto-/vastaanottoaika juuri minulle, ja usein pyrin asian näin järjestämään.

Ne, jotka lukivat aiempaa blogiani, muistanevat, miten vähän pidin naistentautien ja synnytysten kurssista. En muista, kuinka suoraan tästä kirjoitin silloin, mutta gynekologia oli silloin ja on edelleen minulle lääkiksen ikävin kurssi - tai ehkä joku preklinikan nippelitietokurssi on samalla viivalla, mutta jos kliinisistä opinnoista puhutaan. Siksipä olikin varsin kummallista huomata, miten mielelläni tk-työssä tutkin ja hoidin tämän alan potilaita. Se oli ehkä suurin yllätys itselleni. (Toisaalta sain kurssin opettajilta hyvää palautetta tekniikastani ja osaamisestani, joten se ehkä selittää osaltaan.) Toisena yllätyksenä tuli se, etten lainkaan mielelläni hoitanut oman (toivottavasti) tulevan alani potilaita tk:ssa, vaikka luulisi asian olevan päinvastoin.
 


Terveyskeskustyössä itseäni kuitenkin ehkä eniten haastoi se, että osaamiskenttä on niin laaja, ja vähintään viikoittain tuli vastaan asioita, joihin en ollut koskaan aiemmin törmännyt. Olisi kieltämättä ollut ihanaa oppia ja osata tuota työtä niin hyvin, ettei joka viikko tai päivä olisi tarvinnut pohdiskella, mistä ihmeestä mahtaa olla kyse ja mitä kautta potilasta voisi parhaiten auttaa. Tosin taidan olla kroonisesti ihminen, josta olisi kivaa ja ihanaa osata hienosti vaikka mitä, mutta sehän ei ikävä kyllä ole jokaisen asian kohdalla mahdollista.

Aikapaine on yksi asia, josta ei voi olla mainitsematta, kun tk-työstä puhutaan. Kun yhdelle potilaalle oli varattu vain pieni siivu aikaa, piti olla tarkkana, ettei käy niin, että työt kasaantuvat iltapäivälle ja päivät sitä myöten venyvät. Pahinta oli se, kun lyhyellä ajalla tuli - usein yllättäen - esiin monta asiaa, jotka oli pakko tutkia ja hoitaa. Se johti väistämättä myöhästymiseen ja riittämättömyyden ja hallinnan menetyksen tunteeseen, joiden kanssa ei ollut kovin mieltäylentävää työskennellä. Onneksi oli niitä toisenlaisiakin päiviä: kun asiat vain soljuivat, tuntui, että tiedän ja osaan edes jotakin ja työnteko oli kevyttä ja mukavaa. Aaltoliikettähän tämä jakso oli alusta loppuun saakka, mutta selvää on se, että joka päivä opin jotakin, suurta tai pientä - vähintäänkin luottamaan itseeni ja päätöksiini pieni askel kerrallaan.

Koulutukset toivat mukavaa vaihtelua perustyöhön. Toimipaikan ulkopuolisia koulutuksia suositellaan olevan YEK- tai erikoistumisvaiheessa 10 päivää vuodessa. Työnantajan kustantamia koulutuksia itselleni tuli vain kaksi, sillä kongressin osallistumismaksun sain muuta kautta järjestymään. Yhteen koulutukseen myös osallistuin omakustanteisesti, ja se olikin aivan mahtava koulutus (aiheena kipu), joten ei edes harmittanut. Teoriakoulutus on itselleni jo arvo sinänsä, ja mielelläni koulutuksiin osallistunkin.
 
 

 
Tk-jaksolla keskityin oppimaan kaikkea sitä, mitä on mahdollista perusterveydenhuollossa oppia sekä tietenkin nauttimaan etenkin niistä asioista, joita en enää oman alani töissä myöhemmin tee - olettaen siis, että koejakson jälkeenkin minut hyväksytään ko. alalle erikoistumaan. Paljon sain oppia, jota todella jatkossa tarvitsen, mutta vielä enemmän sellaista, jolla todellakaan en jatkossa työssäni tee oikeastaan mitään. Yhtä kaikki arvokasta oppia tämä vuosi on ollut täynnä. Menee hetki, ennen kuin ymmärrän, että tk-jakso ja vähän enemmänkin on oikeasti takana. Eniten jäänee ikävä sitä kokonaisvaltaista otetta, jolla työtä terveyskeskuksissa tehdään, vaikka käytäntö ei aina ideaalitilannetta vastaakaan. Joka tapauksessa nyt jatkan hyvillä mielin tutkimustyöni parissa ja sen jälkeen suuntaan erikoissairaanhoitoon.
 

13.9.23

Tervetuloa, syksy!

Tänäkin vuonna syksy on ollut minun puolestani kovin tervetullut. Siinä missä moni muu hyvästelee haikeana kuumat, aurinkoiset kesäpäivät, minä nautin viileämmistä ilmoista ja etenkin syksyn mukanaan tuomasta uuden alun fiiliksestä. Vaikken enää pariin vuoteen ole syksyisin aloittanut uutta lukuvuotta päätoimisten opintojen parissa, olen järjestellyt asiani niin, että syksyt on pyhitetty tutkimustyölleni. Niinpä tänäkin vuonna syksy tarkoittaa pientä taukoa kliinisestä työstä. Apurahoja olen hakenut ahkerasti vuoden kuluessa, ja vaikkei myöntöprosentti olekaan niin hyvä kuin viime vuoden aikana, pari apurahaa olen saanut kattamaan tulevan tutkimusjaksoni. 
 


Kuten ehkä voi päätellä, ajatukseni ovat jo vahvasti alkavassa tutkimusjaksossani, vaikka tk-työtä on vielä jokunen päivä jäljellä. Viimeisiä on ollut viime aikojen teema: takana ovat jo viimeiset sektorityöni neuvolassa (koululääkärinä en ehtinyt tälle syksyä toimia lainkaan), viimeinen toimenpidepäiväni, viimeinen päivystys. Monien, monien pidempään hoitamieni potilaiden kohdalla viimeiset kontaktini, puhelut, vastaanotot. Edessä ovat vielä viimeiset koulutuspäivät, viimeinen kandin ohjaus, viimeiset akuutti- ja vastaanottopäivät, viimeiset reseptit ja lausunnot tälle työjaksolle. Viimeiset päivät tuossa työympäristössä ja -porukassa ja - vaikken uskalla tätä loppuun asti ajatellakaan - kenties viimeiset hetket perusterveydenhuollossa ja yleislääketieteen alalla. Aika hurjaa.

Alkanut syksy on myös ensimmäinen uudessa kodissamme, ja pitkin kesää olemme päässeet nauttimaan oman pihan antimista. Heti muuton jälkeen kylvimme porkkanaa ja istutimme siemenperunaa, jotka iloksemme ovat tuottaneet kohtuullisen hyvää satoa. Oma pihamme on osoittautunut varsin tuotteliaaksi jo itsessään; ahomansikat, vadelmat, viinimarjat ja kantarellit ovat ilahduttaneet meitä tänä kesänä. Olen tainnut kesän ja syksyn aikana leipoa useammin kuin entisessä kodissa puolessa vuodessa... Odotan myöskin pimeitä syysiltoja, jossa (unelmissani) istuskelemme takkatulen lämmössä. :)
 



Harrastusten osalta tänä syksynä jatkan kuorossa, jossa nautin ihanan yhteisöllisestä tekemisestä. Lisäksi olen alkanut treenata juoksua, mikä on yli 10 vuoden ajan ollut erinäisten terveysvaivojen vuoksi mahdotonta. Alusta aloittaminen on aika tympeää, mutta toisaalta on ollut mukavaa saada tästä lasten kanssa yhteinen juttu. He lähtevät mielellään kanssani lenkille joko kävellen tai pyörällä. Pitkästä aikaa hankin myös ryhmäliikuntakortin, joskin toistaiseksi olen vain kerran ehtinyt tunnille sairastelun ja aikataulusäädön vuoksi. Toivottavasti saan liikuntaharrastuksenikin taas elvytettyä, sillä se tuo niin paljon virtaa pimeämpänä vuodenaikana.
 
Työjaksoni päättyy viikon mittaiseen lomaan, joka tosin on jo nyt aika täynnä kaikenlaista omaa menoa, joihin en ole töiden ohessa ehtinyt. Joka tapauksessa pieni hengähdystauko tulee tarpeeseen ennen kuin aloitan toden teolla tutkimukseni parissa. Kukaan muu kuin minä ei tokikaan mitään aikatauluja aseta, mutta olenkin itseni pahin ja paras johtaja. :D Aineistosta ei vielä tietoakaan, mutta asiat selvinnevät ajallaan tavalla tai toisella.  Siihen asti yritän hoitaa työni siten, ettei jäisi mitään keskeneräisiä asioita roikkumaan, ja itse saisin mahdollisimman rennoin mielin jättää nykyisen työni ja siirtyä eteenpäin.
 



Yleisesti terveyskeskusjaksosta kirjoitan sen päätyttyä Erikoistuminen-sarjaani kuuluvan yleispostauksen, mutta jos toivot koostetta (esim. tk-työni lukuina) ja/tai omia pohdintojani tk-työstä, kommentoi toki alle!

 

27.8.23

Elämäni eka kongressi ja muita kuulumisia

Onpas aika vierähtänyt sitten viime postauksen! Elokuussa pääsin vihdoin elämäni ensimmäiseen kongressiin, joka oli ihan mahtava kokemus. Oman alani tutkimustieto, kollegat ja kohtaamiset herättivät innostuksen, jollaista olen harvoin viime kuukausien aikana kokenut. Kongressiin tein myös elämäni ensimmäisen posterin, jossa siis esittelin ensimmäisen julkaisuni tuloksia. Työn ohessa puurtaessa tuntui työläältä laatia ensin englanninkielinen abstrakti ja sen jälkeen vielä posteri. Yllätyin kuitenkin, miten vähätöinen prosessi oli, kun oman aiheensa tuntee jo etu- ja takaperin. Toki omassa jaksamisessa huomaa tiiviimpinä ajanjaksoina selkeästi eron siihen, kun illat ovat oikeasti vapaa-aikaa. Posterin "esittelykin" oli loppujen lopuksi aivan positiivinen kokemus, eikä vähiten siksi, että posterisessio oli varsin vapaamuotoinen tilaisuus. Ei onneksi tarvinnut kokea juurikaan painetta olla esillä, vaikka muutamien kanssa aiheestani keskustelinkin. 
 
 


Erityisen mukavaa oli tavata oman alani kollegoita niin Suomesta kuin ulkomailtakin ja keskustella mm. erikoistumisen erityispiirteistä muissa maissa. Esimerkiksi tanskalaisen kollegan mukaan ennen erikoistumista tulee tehdä vuoden mittainen pakollinen työjakso, puoli vuotta GP:nä (general practitioner, vastannee lähinnä tk-työtä) ja puoli vuotta päivystyksessä. Suomessahan ei ole välttämätöntä työskennellä päivystyksessä ennen erikoistumista, vaikka toki monessa terveyskeskuksessa myös päivystystyötä tulee jokin verran.

Tärkeinä teemoina kongressissa olivat paitsi uusi tutkimustieto hoidosta ja sen tuloksista, myös yleisemmin tutkimuksen merkitys koko sosiaali- ja terveysalalle. Tutkimusrahoituksen väheneminen ja lakimuutokset, kuten toisiolaki, ovat hankaloittaneet tutkimustyötä, mikä ei todellakaan pitkällä tähtäimellä ole kestävä ratkaisu. Tulipa esiin myös näkökulma siitä, että hoitajien ja lääkärien puute on vain oire juurisyystä, johon tutkimustyön arvostus - tai arvostuksen puute - ja resurssit vahvasti liittyvät. 
 


Kongressin kaikkien mukavien kohtaamisten, uuden oppimisen ja etenkin oman alan asioihin syventymisen jälkeen tuntui aika raskaalta palata terveyskeskukseen. Loppusuoralla ollaan, ja sen kyllä huomaa. Olen jo pidemmän aikaa tyytyväisenä ohjelmoinut labroja monen kuukauden päähän tietäen varsin hyvin, etten ole niitä enää itse katsomassa. Pidempään hoitamilleni potilaille olen kertonut, että olen pian lähdössä pois, jotteivät turhaan odota minun olevan seuraavalla kerralla vastassa.

Kouluarki on myös alkanut rytinällä, eikä kukaan enää taida muistaa kesälomaa. Tästäkin kesästä selvittiin, kiitos erilaisten kerhojen, puolison etätyömahdollisuuden ja sukulaisten avun. Toistaiseksi jälkikasvu on viihtynyt uudessa koulussaan ja päiväkodissaan hyvin, vaikka aina kai uusiin asioihin liittyy tietty määrä jännitystä ja stressiäkin. Uusia harrastuksia on aloitettu, ja arki hakee vielä uomiaan. Vuorokauden tunnit eivät meinaa riittää millään kaikkeen, mihin haluaisi. Positiivisin mielin mennään kuitenkin.
 


Syksy lähestyy, ja odotan jo nyt oman aikatauluni mukaisia työpäiviä tutkimuksen parissa. Tietysti jännittää, ehdinkö saada aineistoani lainkaan ajoissa, mutta jos ihan totta puhutaan, aivan mielelläni kotona kirjoittelisin yhteenvetoa sen sijaan, että yritän saada kolmannesta aineistostani jotakin tolkkua. Jossain vaiheessa sekin on tietenkin tehtävä, ja mukavampi sitä lienee tehdä vapaina aikatauluina kuin kokopäivätyön lomassa. Mutta vielä on jokunen viikko terveyskeskustyötä jäljellä, josta - niin raskaalta kuin se välillä tuntuukin - haluan ottaa kaiken opin irti ihan loppuun saakka!
 

30.7.23

Matalapainetta

Viime viikot ovat sujuneet varsin matalapaineisissa merkeissä muutenkin kuin sään osalta. Lomaltapaluu oli odotuksiinkin nähden yllättävän raskas, eikä arki lähtenyt mitenkään keveästi käyntiin. Heti ensimmäisenähän minulla oli 6-päiväinen työviikko, kun viikonloppuna oli päivystys. Sen lisäksi tuli viikolle vielä varallaolo iltapäivystykseen, mutta onneksi se jäi varallaoloksi eikä päivystämään tarvinnut lähteä. Tällä viikolla on jälleen vain yksi vapaapäivä, mikä on kyllä valitettavan vähän eikä oikein riitä palauttamaan tarpeeksi. Silti mieluummin valitsen viikonloppupäivystyksen kuin arki-illan, sillä päivystyksen venyessä on pienempi paha, kun ei tarvitse aamulla herätä aikaisin töihin.
 


 
Elämässä kaikki on tällä hetkellä varsin hienosti mallillaan, mutta paljon on tapahtunut viimeisten kuukausien aikana. Muutosten mylläkässä tulee vain toimittua ja tehtyä asioita toisensa perään, kun pohtimiselle ei liiemmin aikaa jää. Useinhan tahdin hiljentämisen tarpeen huomaa vasta jälkikäteen. Uudesta kodista ja elämäntilanteesta olen ollut suorastaan naurettavan onnellinen. Tämäkään ei tietenkään täydellistä ole, ei lähelläkään, mutta kaikin puolin paljon parempaa kuin etukäteen osasin kuvitella. En tiennytkään, kuinka paljon olen kaivannut tilaa, vehreyttä ja rauhaa ympärilleni - ja parempi niin, sillä edeltävät vuodet olisivat olleet paljon raskaampia, jos olisin koko ajan haikaillut jonnekin muualle. Sitten kun -asenteesta olen pyrkinyt eroon jo kauan sitten, vaikka haaveita pitääkin aina olla.
 
Tällaisiakin viikkoja mahtuu elämään, eikä siinä mitään. Välillä on matalapainetta, sitten taas jotain muuta. Vähän ovat kirkastuneet jo omatkin ajatukset raskaan lomaltapaluun jälkeen, työrutiineista saatu kiinni ja arki paremmin käynnistynyt. Töissä on nyt kaikkinensa ollut kevyempää kuin alkukesästä, vaikka porukkaa paljon lomilla onkin. Yhtenä suurena tekijänä on tietysti ollut se, etten ole ollut sairaana kuukausiin eikä siten ole kertynyt reseptisumia tai muita rästejä. Iloista on kuitenkin ollut huomata, että vaikkei aina ihan huippufiilis olisikaan, työt sujuvat silti ihan hyvin ja elämä myöskin. On sadepäivissä oma kauneutensa myöskin - katsokaa vaikka näitä suloisia kastehelmiä ♥
 


 
Parin päivän päästä on jo elokuu, joka on toiseksi viimeinen työkuukauteni. Näinpä alkaa tk-jaksonikin kääntyä loppusuoralle, vaikka jossain vaiheessa tuntui, että aika junnaa paikallaan. Ja jälkeenpäin on helppo todeta, että nopeastihan se meni. :D Edessä olevat päivystyksetkin voi kohta laskea jo yhden käden sormin. Nyt on taas vähän enemmän puuhaa työn ulkopuolellakin, kun ensimmäinen kongressini posteriesityksineen on ihan nurkan takana. Kaikenlaista sitä pääseekin tekemään! Taitavatpa siis muutamat arki-illat vierähtää posteriani laatiessa, mikä nyt ei varsinaisesti kevennä arkea... Mutta vaihtelua kuitenkin. 

Leppoisaa sunnuntaita ja tsemppiä alkavaan viikkoon! Sehän on jo koululaisten viimeinen kokonainen lomaviikko - menipä vauhdilla tämäkin kesäloma :)

19.7.23

Kesäkuulumisia

Lyhykäinen kesälomani päättyi aivan liian aikaisin. Paljon oli tekemistä ennen lomaa, ja ihan tappiin asti piti tehdä töitä täysillä, mikä ei tokikaan helpottanut lomalle laskeutumista. Aiemmista vuosista poiketen pääsin kuitenkin varsin mainiosti irti työstressistä enkä oikeastaan yhtään miettinyt työjuttuja juhannusaaton päivystysvuoron jälkeen.
 



Loma vierähti ensin lasten kanssa keskenään ja toisen viikon koko perheellä. Ekalla lomaviikolla reissasimme pitkin Kuopiota, kun yhtenä päivänä piti käydä esikoisen kanssa kouluterkkarilla lasten entisellä koululla ja toisena kävimme kuopuksen kanssa tutustumassa uuteen päiväkotiin, jonne hän siirtyy tämän kuun lopussa. Koko porukalla olemme käyneet lyhyillä matkoilla, ja yhteisen lomaviikon aikana puuhastelimme kotosalla. Yhden lapsukaisen kanssa kävimme "palkintoreissulla" keskustassa kahvilassa nautiskelemassa kesäillasta.

Lomani bucket list oli lähinnä tyyliä 1) lue riippumatossa (check), 2) pidä työasiat poissa mielestä (check) ja 3) tee lasten kanssa asioita, joita he toivovat (check). Itselleni herkästi paineita asettavana pitää olla tarkkana, ettei lataa lomalle liikaa vaatimuksia tai toiveita, ettei mene sekin suorittamiseksi. Puuhaa kuitenkin on riittänyt lomallakin, eikä neljän lapsen kanssa lomaillessa varsinaisesti pääse laakereillaan lepäämään. Koti- ja pihatyöt ovat kuitenkin mukavaa vaihtelua normaaliin arkeen ja työhön. Kerkesimme myös telttailemaan koko porukalla sekä vastaanottamaan ja majoittamaankin vieraita. Parasta taisi kuitenkin olla aikatauluttomuus, kiireettömyys, ihan vain oleminen.
 


Töihin palasin 1,5 viikkoa sitten. Viime viikko oli ihan järkyttävän raskas - johtuneeko oikeasti palauttavasta lomasta vai siitä, että se oli liian lyhyt. Muu perhe kävi viime viikolla vielä mummolareissulla ja Tykkimäellä puolison loman jatkuessa. Kovin kevyt ei lomaltapaluuni ollut, sillä tänään oli 9. työpäivä 10 päivän sisään, ja tätä viikkoa vielä pari päivää jäljellä.

Nyt on edessä pari kuuden päivän työviikkoa päivystyksistä johtuen. Heinäkuun puoliväli on kuitenkin ylitetty, ja uskoinpa sitä tai en, tämäkin työjakso kaartaa hitaasti kohti päätöstään. Kohta suunnitellaan syyskuun listoja eli minulle viimeisiä työpäiviä, mikä on aika hurjaa. Myönnettävä on, että ajatukset alkavat vähitellen siirtyä jo syksyä ja uusia haasteita kohti, vaikka vielä kuukausia saankin nykyistä työtäni jatkaa. Onneksi kohta on viikonloppu, tällä kertaa ihan ilman päivystyksiä. :)
 
 

 Iloista loppuviikkoa!


3.7.23

Ensimmäinen vuosi lääkärinä

Vuosi sitten valmistuin lääkäriksi melko ristiriitaisin fiiliksin. Oli yhtä aikaa helpottavaa, jännittävää ja ahdistavaa saada viimein täysi laillistus ja lupa tehdä töitä itsenäisesti. Valmistuessa tuntui, että opinnot ja etenkin oppiminen jäivät aivan kesken, enkä kokenut missään määrin olevani "valmis". Kyseinen tunne oli hyvin tuttu jo aiemmin sairaanhoitajaksi valmistuessani, eikä se tullut yllätyksenä. Valmistumisen olen molemmilla kerroilla kokenut luvaksi alkaa itsenäisesti harjoitella ja opetella uutta ammattia, enkä ole asettanut itselleni paineita siitä, mitä kaikkea "pitäisi jo osata" - sen sijaan etenkin tässä uudessa ammatissani on tuntunut, että ulkopuolelta paineita on tullut senkin edestä.
 


 
Ensimmäinen vuoteni lääkärinä on sisältänyt seitsemän kuukautta terveyskeskustyötä ja siinä välissä viisi kuukautta päätoimista tutkimusta. Potilaan roolissa olen ollut enemmän kuin jaksan edes laskea ainakin neljällä eri erikoisalalla, ja onpa vuoteen mahtunut yksi keskisuuri leikkauskin toipumisineen. Olen vuoden aikana hakenut erikoistumaan ja saanut paikan sekä alkanut suorittaa YEK-jaksoa. Lisäksi olen väitöskirjaani saanut julkaistua kokonaista kaksi artikkelia ja suorittanut tohtoriopintoja. Muun elämän puolella vuosi on myös ollut varsin vauhdikas oman kodin etsintöineen ja lopulta muuttoineen. Elämäämme on myös ilmaantunut vuoden aikana kaksi ihanaa kummilasta ♥ (Tapasin hiljattain kummitätini, joka muistutti lempeästi, ettei ole kiire mihinkään... Totta sekin - tasapainoa edelleen etsimässä!)

Lempiajanjaksoni kuluneesta vuodesta on työn puolesta ehdottomasti ollut tutkimusjakso, jonka aikana sain itse organisoida tekemiseni ja sen teinkin varsin hyvin tuloksin. Itseohjautuvuus on yksi suurimmista vahvuuksistani, jota toivoisin voivani hyödyntää mahdollisimman paljon myös kliinisessä työssä. Ajoittain se onnistuu, ja asiat etenevät toivomallani tavalla, mutta välillä itsestäni riippumattomista syistä työpöytä täyttyy asioista, joihin en voi vaikuttaa mitenkään. Onneksi pääosin pystyn esimerkiksi aikatauluttamaan työpäiviäni itselleni sopiviksi, mikä sujuvoittaa työntekoa ja lisää työn hallinnan ja autonomian tunnetta. Molemmat ovat minulle hyvin tärkeitä työssä viihtymisen ja jaksamisen kannalta.
 


 
Kliininen osaaminen on luonnollisesti kehittynyt ainakin jossain määrin, ja jokseenkin tutut asiat ovat muuttuneet rutiineiksi ja itselle vieraammat edes vähän tutummiksi. Oma ammatti-identiteetti on vahvistunut vähitellen, sanoisinko jopa varkain, eikä itseni kutsuminen lääkäriksi tuota enää ongelmia. (Alkuun oli vaikeaa muistaa esitellä itsensä lääkäriksi, kun oli tottunut sairaanhoitaja-titteliin.) Ilmeisen sinut olin lääkäriyteni kanssa silloinkin, kun ensin useita potilaspuheluita soitettuani piti soittaa lapseni iltapäiväkerhoon ja aloitin puhelun vahingossa sanomalla "lääkäri T täällä... oho siis ihan X:n äitinä soitan" :D Lääkärinä taidan olla aika lähellä sellaista kuin ajattelin etukäteen olevani ja mihin myös pyrin. Kohtaamiset ovat työni suola ja tärkeimpiä osa-alueita työssäni.

Päivystäminen on koko lääkiksen ajan ollut itselleni se pahin peikko, ja taitaa olla sitä edelleenkin, joskin paaaaljon pienempi kuin ihan alussa. Vaikka päiväsaikaan tulee tehtyä ihan samanlaista päivystystyötä, iltaisin ja viikonloppuisin se on minulle muka niin eri asia. Toki virka-ajan ulkopuolella päivystykseen tulevat potilaat ovat keskimäärin sairaampia kuin päiväsaikaan omaa vastaanottoaikaansa odottavat, ja päivystysaikaan tulee tästä syystä hoidettua erilaisia asioita kuin päivisin. En taida luontaisesti olla "päivystäjätyyppiä", sillä mieluummin seuraisin, miten tilanteet etenevät ja hoidot vaikuttavat kuin hoidan vain välttämättömän ja ohjaan eteenpäin. Vaikkei minua todellakaan haittaa työskennellä virka-ajan ulkopuolella, päivystys on ainakin tässä vaiheessa uraa välttämätön paha, joskin erittäin opettavainen sellainen. Luulen, että jossain vaiheessa - kenties silloin, kun olen oman alani päivystystä päässyt enemmän tekemään - opin todella pitämään päivystämisestä, mutta siihen on vielä matkaa.
 


 
Kaikkinensa olen selvinnyt kuluneesta vuodesta paljon odotuksiani paremmin. On ollut raskaita ja vaikeita hetkiä elämän kokonaiskuorman vuoksi, mutta myös paljon onnistumisen ja edistymisen iloa, uuden oppimista ja vertaistukea. Kliinisessä potilastyössä ovat ehdottomat hyvät puolensa, joskin tutkimukseen kokopäiväisesti uppoutuminen on ollut myös varsin ihanaa. Jatkossakin näkisin, että tieteellisen ja kliinisen uran yhdistäminen olisi itselleni mieluisin vaihtoehto. Ensimmäiset, alkuun varovaiset, sittemmin hiljalleen varmistuvat askeleet uudella uralla on nyt otettu, ja ihan mielelläni jatkan tätä polkua eteenpäin. Aika näyttää, minne tieni vielä vie!

23.6.23

Kohta lomalla

Hieman tiivistä on ollut viime aikoina, enkä ole tännekään ehtinyt kirjoittelemaan. Työ- tai muun elämän rintamalta ei sinänsä mitään uutta, samaa arkista puurtamista kuin tähänkin saakka. Lomallejäänti aiheutti melko lailla lisää työtä ja päänvaivaa, kun kesken olevat asiat piti saada hoidettua ennen lomaa. (Sanonta "maailmaa ei tarvitse saada valmiiksi ennen juhannusta" ei pitänyt paikkaansa minulla.) Omalla kohdallani oli koko tämänkin viikon aivan normaalit työpäivät, joiden puitteissa (lisäksi) piti hoitaa kaikki rästiin jääneet asiat, palautuneet konsultaatiot, reseptit ja tutkimustulokset. Ai niin, ja lisätyönä oli tietysti tällä viikolla viimeistellä ja lähettää abstrakti tutkimuksestani erääseen konferenssiin, johon toivottavasti pääsen tutkimustani esittelemään.
 


Ilokseni sain yhden päivän pyörähtää itselleni uudessa paikassa tekemässä lastenneuvolaa, mikä on tätä nykyä vielä enemmän lempihommaani kuin aiemmin. Lapset ovat minulle varsin mukava potilasryhmä, vaikka mielelläni hoidankin kaikenikäisiä ihmisiä. Neuvolapäivä piristikin viikkoa kivasti.  Vielä pari päivää sitten tuntui, etten pääse ikinä lomalle, kun tehtävälista piteni sitä mukaa, kun sai edellisiä tehtyä. Onneksi työkaverien avulla sain loputkin työt maaliin ja jätettyä tk:n odottamaan heinäkuista paluutani.

Uudessa kodissa olemme nyt asuneet reilun kuukauden ajan. Olen nauttinut erityisesti aiempaa huomattavasti lyhyemmästä työmatkasta, jonka voin taittaa pyörällä tai välillä jopa kävellen, jos aikaa on. Omalla pihalla olevaa kukkaloistoa on saanut ihmetellä ja ihastella - aika jännittävää, kun ei yhtään tiedä, mitä kaikkea sieltä nousee! Itse kylvin auringonkukan ja muiden kesäkukkien siemeniä alapihalle, ja ilahduttavasti ainakin auringonkukkataimet ovat lähteneet hienosti kasvamaan. Vaikka joskus, vuosia vuosia sitten omalla pienellä pihallamme pyrin jos jonkinlaista kasvattamaan, en muistanutkaan, miten mukavaa on seurata tätä kasvua, luonnon muista ilmiöistä puhumattakaan. Ja hei, eipä tarvitse enää lähteä mökille hyttysparven syötäväksi - ihan oma piha riittää! :D
 


Tänään on vielä työpäivä, mutta sitten koittaa kauan odotettu loma. Seuraavien parin viikon voimalla jaksanen loppurutistuksen eli kolme kuukautta tk-työtä, ennen kuin pääsen taas paneutumaan kokopäiväisesti väitöskirjatyöhöni loppuvuodeksi. Kolmas työnikin etenee vaivihkaa taustalla, sillä pian (toivottavasti ihan tosi pian) saadaan aineistohakupyyntö tehtyä, ja sitten odotellaan lyhimmillään noin puoli vuotta ja pisimmillään en edes uskalla ajatella, kuinka pitkään. Toiveikkaana kuitenkin odottelen loppuvuotta, sillä vaikken ihan heti pääsekään kolmannen juttuni kimppuun, tarkoituksena on vähitellen alkaa kasata väitöskirjani yhteenvetoa nyt, kun suuntaviivat ja teoriapohja ovat jo suurimmilta osin selvillä.

Mutta ennen syksyä on vielä kesää ja tk-työtä jäljellä. Ja sitä ennen loma, josta en aio ottaa paineita. En todellakaan aio tehdä kaikkea rästiin jäänyttä muun elämän työtä, en suorittaa palautumista enkä kritisoida itseäni päivistä, jolloin "en saa mitään aikaan". Toivon, että loman aikana saan tavoitettua vaikka hetkellisestikin olemisen huolettomuuden ja ohi lipuvien hetkien kauneuden tämän järjettömän työn- ja elämäntäyteisen kevään jäljiltä. Mutta vaikken saisikaan, kaikki on ihan hyvin. Yksin, hiljaisuudessa, rauhassa (kunhan ensin töistä selviän) vietetystä juhannuksesta on hyvä aloittaa.

Leppoisaa juhannusta!

11.6.23

Erikoistuminen I: Hakuprosessi

Kouluttautumiseni ei suinkaan ole päättynyt siihen, että sain lisensiaatin paperit käteen, mikä tuskin yllättää ketään minut tuntevaa tai blogiani aiemmin lukenutta. Koskapa päädyin lopulta kirjoittelemaan myös erikoistumisestani (minkä loppuunsaattaminen ei ole suinkaan varmaa), se pitää tietenkin tehdä kunnolla postaussarjan muodossa. Todennäköisesti sarja venyy vuosien mittaiseksi, jos ja kun kirjoitan kustakin vaiheesta siinä vaiheessa, kun asia on itselleni ajankohtainen. Ja jos ja kun elämä tuo mutkia matkaan, lupaan raportoida niistäkin siinä laajuudessa kuin kulloinkin hyvältä tuntuu. Mutta lähdetään joka tapauksessa alusta: 
 
 

 
Hain erikoistumaan viime syksyn haussa eli heti kun se vain oli mahdollista, sillä erikoistumaan hakiessa pitää luonnollisesti olla valmistunut lääkäriksi. Erikoistumaan pyrkiminen, kuten myös toivottavasti tuleva erikoisalani on ollut itselleni selvä jo kauan. Ajatus lähti itämään jo yli 10 vuotta sitten sairaanhoitajaopiskelijana. Lääkisaikana pieni kiinnostus kasvoi vuosien varrella aina vain suuremmaksi, ja opiskeluaikoina tekemäni amanuenssuuri sekä työt kyseisellä alalla vahvistivat, että suunta on oikea. En ole tainnut täällä julkisesti mainita, miksi erikoislääkäriksi aionkaan, enkä tee sitä nytkään. Tuntuu mukavammalta kirjoittaa ainakin tässä vaiheessa yleisesti näistä asioista, mutta voi olla, että jossain vaiheessa se tulee väistämättä esiin alan erityispiirteiden myötä. Joku teistä lienee jo oman alani arvannutkin.

Erikoislääkärikoulutuksen hakuprosessi muuttui jokin aika sitten ja on nykyään paljon strukturoidumpi - ja varmaankin myös tasapuolisempi - kuin aiemmin. Hakuun kuului motivaatiokirjeen kirjoittaminen sekä hakemuslomakkeen täyttäminen Opintopolussa määräaikaan mennessä. Työ- ja tutkimuskokemuksesta sai hakuun alkupisteitä, joiden perusteella (jos oli kilpailua) valittiin haastatteluun kutsuttavat. Yhteensä alkupisteitä oli mahdollista saada 18, joista tutkimustaustasta korkeintaan 8 ja työkokemuksesta 10. Työkokemusta minulla ei ollut paljoakaan taustalla, mutta julkaistusta artikkelista sain kaksi alkupistettä. Omalla alallani kilpailua ei ollut, joten kaikki hakeneet pääsivät myös haastatteluun eikä alkupisteitä tarvinnut vertailla. Tarkemmin alkupisteisiin ja erikoislääkärikoulutushakuun voi perehtyä Lääketieteelliset-sivustolla, jossa on paljon hyödyllistä infoa niin lääkikseen hakevalle kuin ammatillisia jatko-opintoja harkitsevallekin.
 


Hakuprosessiin kuuluu myös haastattelu, jonka tarkoituksena on selvittää soveltuvuutta alalle. Pisteitä haastattelusta on jaossa 10, ja vähintään 4 pistettä on saatava, jotta voi saada määräaikaisen opiskeluoikeuden. Aloilla, joilla hakijoita on useampi kuin paikkoja, alku- ja haastattelupistet lasketaan yhteen ja niiden perusteella paikat jaetaan hakijoille. Aloilla, joilla syksyn haussa jää paikkoja täyttämättä, järjestetään helmikuussa täydennyshaku.

Itselläni haastattelu oli viime vuoden marraskuussa. Haastattelukutsu tuli noin kuukautta etukäteen. Haastattelu oli kokemuksena aika erilainen kuin odotin, vaikka rakenne olikin tavallaan tiedossa jo etukäteen. Olin yrittänyt valmistautua parhaani mukaan pohtimalla vastausten pääpiirteitä kysymyksiin, joita oletin haastattelussa tulevan vastaan. Omalla kohdalla haastattelu pidettiin etänä, ja jälkikäteen ajatellen olisi ehkä ollut mukavampi olla paikan päällä. Itse haastattelu eteni aika suoraviivaisesti kysymyksestä toiseen, enkä kokenut ehkä saavani parhaalla mahdollisella tavalla tuotua omia vahvuuksiani esiin. No, joka tapauksessa vaaditut pisteet täyttyivät kirkkaasti, ja sain määräaikaisen opiskeluoikeuden. Päätös tuli muutamassa viikossa haastattelun jälkeen.
 


 
Haastattelun jälkeen määräaikaisen opinto-oikeuden saatuani piti vielä uudemman kerran pohtia, onko tämä suunta varmasti se, jonne haluan edetä. Oikeasti en miettinyt muutamaa minuuttia kauempaa, mutta oli tärkeää käydä asia läpi ennen opiskelupaikan hyväksymistä. Ja klik: näin sain jälleen uuden opiskeluoikeuden! Niitä minulla on tällä hetkellä UEF:ssa eli Itä-Suomen yliopistossa neljä kappaletta, yksi valmis (LL) ja kolme keskeneräistä (LT, YEK ja erikoislääkäritutkinto). Opiskeluoikeuden saaminen oli varsin proosallinen hetki, sillä paikan saamista ei varsinaisesti tarvinnut jännittää. Toki jännitin silti. 
 
Vastaanottamani määräaikainen opiskeluoikeus kestää kaksi vuotta, joiden aikana tulee suorittaa puolivuotinen koejakso. Koejakson hyväksytysti suorittaminen taas on ehtona lopullisen opinto-oikeuden saamiselle. Itse olen suunnitellut koejaksoni ensi vuodelle, sillä halusin tehdä tk-jakson ensin. Seuraavassa osassa käsittelenkin erikoistumiskoulutukseen kuuluvaa terveyskeskuskoulutusjaksoa.
 

Kysyttävää erikoistumisesta/hakuprosessista/ammatillisesta jatkokoulutuksesta? Lukeekohan tätä joku muukin erikoistuva? :)