Vuoden viimeisiä

En ymmärrä, mihin joulukuukin hurahti, mutta tässä sitä ollaan taas, aivan uuden vuoden kynnyksellä. Tänäkin jouluna olen ottanut kaiken ilon irti ja viettänyt joulua antaumuksella tähän saakka. 

 

 

 

Mutta asiaan, nimittäin vuoden 2023 kertaukseen. Aina tuntuu, että vuosi on mennyt "tekemättä mitään", joten muistin virkistykseksi sekä omien ponnisteluideni kunnioittamiseksi listaan vuoden olennaisimmat uutiset. (Rakastan kaikenlaisia koosteita, mikäli ette huomanneet jo edellisen blogini aikaan.)

 

Vuosi 2023 alkoi vähän hankalasti, kun koko perhe sairasteli kilpaa. Kevään ja kesän myötä sairastelut onneksi vähenivät ja työkin osin helpottui. Loppuvuosi toi taas toivottua vaihtelua perustyöhöni, kun sain rauhassa keskittyä oppimaan, kirjoittamaan, jäsentelemään asioita, löytämään omaa ääntäni niin tutkijana kuin ammattilaisenakin. Myös rauhallisesta joulun(alus)ajasta olen nauttinut tänä vuonna, sillä todennäköisesti tämä on ainakin hetkeen viimeinen tutkimusjaksoni, joka ajoittuu juuri vuoden viimeisiin kuukausiin.

 

 

Tässäpä siis vuoden 2023 suurimpia muutoksia, merkityksellisimpiä hetkiä ja muuten vain mieleen jääneitä juttuja:

1. Uusi blogi eli tämä. Olin unohtanut, miten ihanaa on kirjoittaa, vaikka olen kyllä blogitauon aikanakin kirjoitellut omia muistiinpanoja ja muita tekstejä. Blogin kirjoittaminen on kuitenkin vähän erilaista juuri siksi, kun sillä on yleisöä - ainakin jokunen on löytänyt myös tämän uuden blogini pariin, tervetuloa!

2. Terveyskeskusjakson suorittaminen, joka oli ajoittain melkoista tuskien taivalta, osittain tosi mukavaa ja enimmäkseen varsin opettavaista. Jakson päätyttyä päällimmäinen tunne oli helpotus, vaikken todellakaan usko, että jatkossakaan työelämässä tällä alalla pääsen ainakaan helpommalla.

3. Uusi koti, joka ostettiin muutaman kuukauden aktiivisen etsinnän jälkeen. Muutto sattui kevään pahimpaan päivystyssumaan, ja muuton jälkeisenä päivänä päivystäessäni olin aivan poikki. Siitäkin selvittiin, eikä reilun puolen vuoden asumisen perusteella ole vielä kertaakaan tätä valintaa tarvinnut katua.

 

 

4. Toinen osatyöni julkaistiin keväällä eikä tarvinnut edes lähettää kuin yhteen ainoaan lehteen. Tohtoriopintoihin kuuluvat kurssit valmistuivat myös tämän vuoden aikana, joten tohtorintutkinto on "enää" väitöskirjasta kiinni. Elämäni ensimmäinen kongressi, jossa esittelin tutkimustani, kävin keskusteluja ja seurasin monta päivää luentoja englanniksi oli hieno kokemus, joita toivon jatkossa lisää!

5. Tutkimustyöhön saadut apurahat (joiden turvin tälläkin hetkellä työskentelen) antavat joka kerta motivaatiota ja uskoa omaan työhön. Toki kielteiset päätökset kirveltävät, mutta kerta kerralta lyhyemmän aikaa.

6. Matkat ja retket perheen kanssa ja yksin lähelle ja kauemmas jäivät myös mukavina muistoina mieleen. Irtautuminen kotiympäristöstä on ajoittain vähintäänkin virkistävää ja ajoittain välttämätöntä, jotta pystyn ravistelemaan urautuneita arkirutiineja ja saamaan uutta näkökulmaa uusia kokemuksia unohtamatta.

7. Terveysmurheita on riittänyt koko vuodelle. Milloin olen ravannut tutkimuksissa, milloin hoidossa. Vuosien vaivojen jälkeen sain tänä vuonna jälleen yhden pitkäaikaissairauden diagnoosin monien muiden jatkoksi. Onneksi kyse ei ole mistään vakavasta, vaikka elämänlaatua kyseinen sairaus kieltämättä heikentääkin.

 

 

8. Suurimpina oivalluksinani koko vuodelta on jäänyt mieleen etenkin esiintymiseen liittyvien kurssien palautteet, joiden avulla viimein ymmärsin olevani juuri hyvä tällaisena kuin olen. Vaikka kurssit käsittelivätkin esiintymistä, sain paljon positiivisia huomioita läsnäolostani ja persoonallisuudestani. Nuo kommentit kantavat minua vielä pitkään samoin kuin vuoden varrella potilailtani saamat kiitokset.

9. Saavutuksista yhtenä mainittakoon, että tänä vuonna juoksin (siis lenkkejä) ensimmäistä kertaa yli 10 vuoteen. Aloitin syksyllä tavoitteenani 5 kilometrin lenkki, ja tämä tavoite täyttyi eräänä syystalven päivänä. Tuli tosi hyvä mieli, sillä minulle juokseminen ei todellakaan ole itsestäänselvyys.

10. Merkityksellisimpiä hetkiä tänä vuonna ovat ehkä kuitenkin olleet ne pienet, arjen lomassa vastaan tulevat ohikiitävät onnen muruset: kasvun ihmeen seuraaminen, puhdas ilo, uuden oppimisen riemu, pakahduttava onnen tunne, yhteinen nauru. Näitä hetkiä toivon lisää ensi vuodelle!

 

  

Vuoden 2023 alussa olin huolissani monista asioista: siitä, miten vuosi menee, miten työssä sujuu, miten jaksan, sopeutuvatko lapset muutoksiin. Jälleen kerran olen saanut todeta, että asiat ovat menneet paljon paremmin kuin ikinä uskalsin toivoakaan. Ensi vuonna odottavat uudet jännittävät kuviot, joita en melkein edes uskalla ajatella. Yritän silti muistaa, että harvoin tilanteet ovat niin kamalia kuin etukäteen kuvittelee. Ja vaikka olisivatkin, minä selviän siitäkin tavalla tai toisella.

 

 

 

Oikein hyvää vuodenvaihdetta! Mitä sinulle jäi tästä vuodesta mieleen?

 

Tervetuloa, syksy!

Tänäkin vuonna syksy on ollut minun puolestani kovin tervetullut. Siinä missä moni muu hyvästelee haikeana kuumat, aurinkoiset kesäpäivät, minä nautin viileämmistä ilmoista ja etenkin syksyn mukanaan tuomasta uuden alun fiiliksestä. Vaikken enää pariin vuoteen ole syksyisin aloittanut uutta lukuvuotta päätoimisten opintojen parissa, olen järjestellyt asiani niin, että syksyt on pyhitetty tutkimustyölleni. Niinpä tänäkin vuonna syksy tarkoittaa pientä taukoa kliinisestä työstä. Apurahoja olen hakenut ahkerasti vuoden kuluessa, ja vaikkei myöntöprosentti olekaan niin hyvä kuin viime vuoden aikana, pari apurahaa olen saanut kattamaan tulevan tutkimusjaksoni. 

 

Kuten ehkä voi päätellä, ajatukseni ovat jo vahvasti alkavassa tutkimusjaksossani, vaikka tk-työtä on vielä jokunen päivä jäljellä. Viimeisiä on ollut viime aikojen teema: takana ovat jo viimeiset sektorityöni neuvolassa (koululääkärinä en ehtinyt tälle syksyä toimia lainkaan), viimeinen toimenpidepäiväni, viimeinen päivystys. Monien, monien pidempään hoitamieni potilaiden kohdalla viimeiset kontaktini, puhelut, vastaanotot. Edessä ovat vielä viimeiset koulutuspäivät, viimeinen kandin ohjaus, viimeiset akuutti- ja vastaanottopäivät, viimeiset reseptit ja lausunnot tälle työjaksolle. Viimeiset päivät tuossa työympäristössä ja -porukassa ja - vaikken uskalla tätä loppuun asti ajatellakaan - kenties viimeiset hetket perusterveydenhuollossa ja yleislääketieteen alalla. Aika hurjaa.

Alkanut syksy on myös ensimmäinen uudessa kodissamme, ja pitkin kesää olemme päässeet nauttimaan oman pihan antimista. Heti muuton jälkeen kylvimme porkkanaa ja istutimme siemenperunaa, jotka iloksemme ovat tuottaneet kohtuullisen hyvää satoa. Oma pihamme on osoittautunut varsin tuotteliaaksi jo itsessään; ahomansikat, vadelmat, viinimarjat ja kantarellit ovat ilahduttaneet meitä tänä kesänä. Olen tainnut kesän ja syksyn aikana leipoa useammin kuin entisessä kodissa puolessa vuodessa... Odotan myöskin pimeitä syysiltoja, jossa (unelmissani) istuskelemme takkatulen lämmössä. :)

 

Harrastusten osalta tänä syksynä jatkan kuorossa, jossa nautin ihanan yhteisöllisestä tekemisestä. Lisäksi olen alkanut treenata juoksua, mikä on yli 10 vuoden ajan ollut erinäisten terveysvaivojen vuoksi mahdotonta. Alusta aloittaminen on aika tympeää, mutta toisaalta on ollut mukavaa saada tästä lasten kanssa yhteinen juttu. He lähtevät mielellään kanssani lenkille joko kävellen tai pyörällä. Pitkästä aikaa hankin myös ryhmäliikuntakortin, joskin toistaiseksi olen vain kerran ehtinyt tunnille sairastelun ja aikataulusäädön vuoksi. Toivottavasti saan liikuntaharrastuksenikin taas elvytettyä, sillä se tuo niin paljon virtaa pimeämpänä vuodenaikana.

 

Työjaksoni päättyy viikon mittaiseen lomaan, joka tosin on jo nyt aika täynnä kaikenlaista omaa menoa, joihin en ole töiden ohessa ehtinyt. Joka tapauksessa pieni hengähdystauko tulee tarpeeseen ennen kuin aloitan toden teolla tutkimukseni parissa. Kukaan muu kuin minä ei tokikaan mitään aikatauluja aseta, mutta olenkin itseni pahin ja paras johtaja. :D Aineistosta ei vielä tietoakaan, mutta asiat selvinnevät ajallaan tavalla tai toisella.  Siihen asti yritän hoitaa työni siten, ettei jäisi mitään keskeneräisiä asioita roikkumaan, ja itse saisin mahdollisimman rennoin mielin jättää nykyisen työni ja siirtyä eteenpäin.

 

Yleisesti terveyskeskusjaksosta kirjoitan sen päätyttyä Erikoistuminen-sarjaani kuuluvan yleispostauksen, mutta jos toivot koostetta (esim. tk-työni lukuina) ja/tai omia pohdintojani tk-työstä, kommentoi toki alle!

 

Matalapainetta

Viime viikot ovat sujuneet varsin matalapaineisissa merkeissä muutenkin kuin sään osalta. Lomaltapaluu oli odotuksiinkin nähden yllättävän raskas, eikä arki lähtenyt mitenkään keveästi käyntiin. Heti ensimmäisenähän minulla oli 6-päiväinen työviikko, kun viikonloppuna oli päivystys. Sen lisäksi tuli viikolle vielä varallaolo iltapäivystykseen, mutta onneksi se jäi varallaoloksi eikä päivystämään tarvinnut lähteä. Tällä viikolla on jälleen vain yksi vapaapäivä, mikä on kyllä valitettavan vähän eikä oikein riitä palauttamaan tarpeeksi. Silti mieluummin valitsen viikonloppupäivystyksen kuin arki-illan, sillä päivystyksen venyessä on pienempi paha, kun ei tarvitse aamulla herätä aikaisin töihin.

 

 

Elämässä kaikki on tällä hetkellä varsin hienosti mallillaan, mutta paljon on tapahtunut viimeisten kuukausien aikana. Muutosten mylläkässä tulee vain toimittua ja tehtyä asioita toisensa perään, kun pohtimiselle ei liiemmin aikaa jää. Useinhan tahdin hiljentämisen tarpeen huomaa vasta jälkikäteen. Uudesta kodista ja elämäntilanteesta olen ollut suorastaan naurettavan onnellinen. Tämäkään ei tietenkään täydellistä ole, ei lähelläkään, mutta kaikin puolin paljon parempaa kuin etukäteen osasin kuvitella. En tiennytkään, kuinka paljon olen kaivannut tilaa, vehreyttä ja rauhaa ympärilleni - ja parempi niin, sillä edeltävät vuodet olisivat olleet paljon raskaampia, jos olisin koko ajan haikaillut jonnekin muualle. Sitten kun -asenteesta olen pyrkinyt eroon jo kauan sitten, vaikka haaveita pitääkin aina olla.

 

Tällaisiakin viikkoja mahtuu elämään, eikä siinä mitään. Välillä on matalapainetta, sitten taas jotain muuta. Vähän ovat kirkastuneet jo omatkin ajatukset raskaan lomaltapaluun jälkeen, työrutiineista saatu kiinni ja arki paremmin käynnistynyt. Töissä on nyt kaikkinensa ollut kevyempää kuin alkukesästä, vaikka porukkaa paljon lomilla onkin. Yhtenä suurena tekijänä on tietysti ollut se, etten ole ollut sairaana kuukausiin eikä siten ole kertynyt reseptisumia tai muita rästejä. Iloista on kuitenkin ollut huomata, että vaikkei aina ihan huippufiilis olisikaan, työt sujuvat silti ihan hyvin ja elämä myöskin. On sadepäivissä oma kauneutensa myöskin - katsokaa vaikka näitä suloisia kastehelmiä ♥

 

 

Parin päivän päästä on jo elokuu, joka on toiseksi viimeinen työkuukauteni. Näinpä alkaa tk-jaksonikin kääntyä loppusuoralle, vaikka jossain vaiheessa tuntui, että aika junnaa paikallaan. Ja jälkeenpäin on helppo todeta, että nopeastihan se meni. :D Edessä olevat päivystyksetkin voi kohta laskea jo yhden käden sormin. Nyt on taas vähän enemmän puuhaa työn ulkopuolellakin, kun ensimmäinen kongressini posteriesityksineen on ihan nurkan takana. Kaikenlaista sitä pääseekin tekemään! Taitavatpa siis muutamat arki-illat vierähtää posteriani laatiessa, mikä nyt ei varsinaisesti kevennä arkea... Mutta vaihtelua kuitenkin. 

Leppoisaa sunnuntaita ja tsemppiä alkavaan viikkoon! Sehän on jo koululaisten viimeinen kokonainen lomaviikko - menipä vauhdilla tämäkin kesäloma :)

Jännittäviä aikoja

Tiedättekö sellaisen kihelmöivän jännityksen, johon yhdistyy pieni kauhistus? Sen tunteen, kun jotakin odottaa oikein kovasti, mutta samaan aikaan ei tavallaan uskalla edes ajatella kyseistä asiaa, kun pohdituttaa, jos se ei sitten lopulta toteutuessaan täytäkään toiveita ja odotuksia? Tuollaisen tunteen vallassa tällä hetkellä pakkailen tavaroita muuttoa varten. Tuntuu aivan käsittämättömältä, että vielä tämän kuun aikana asumme kerrassaan tilavasti ja ehkä mikä tärkeintä, meillä on oma piha eikä yhtään seinänaapuria!

 

Meillä ei siis vielä koskaan ole ollut omakotitaloa enkä ole sellaisessa asunut sitten lapsuuden. Edellisen omistusasumisen jäljiltä olin aivan kypsä koko touhuun ja muutin varsin mielelläni vuokralle. Rivari vaihtui kerrostaloon, ja sydämestäni sanon, etten ole näinä vuosina kärsinyt kerrostaloasumisesta juurikaan. (Naapurit sen sijaan voivat ollakin, sorisori, muutamme ihan kohta!) Silti uskon vahvasti, että kotiuduttuamme uuteen kotiin en voisi enää kuvitellakaan asuvamme missään muussa asumismuodossa. Niin sen kai kuuluu mennäkin.

Puolisolle omakotitalo on ollut asumismuotona pitkäaikainen haave, mutta minä en ollut asiasta yhtä varma. Omakotitalo tarkoittaa paljon työtä niin talon seinien sisä- kuin ulkopuolellakin, ja ajatus omasta isommasta pihasta on ennemmin kauhistuttanut kuin innostanut (en varsinaisesti koe olevani mikään viherpeukalo). Samalla kuitenkin ajatus omasta rauhasta on houkutellut etenkin, kun lapset kasvavat eikä tietenkään hyvänkokoisessakaan kerrostaloasunnossa ole sellaista rauhaa ja yksityisyyttä kuin omakotitalossa voisi olla. Käytännöllisyys ajoi lopulta mukavuudenhaluni (tai realismin) ohi, ja tässä ollaan. Koko asuntoasiahan tapahtui meille tyypilliseen tapaan varsin rytinällä, kokonaisuudessaan siis alusta (= lainan hakemisesta ja kilpailutuksesta, asuntojen etsimisestä, näytöillä juoksemisesta) loppuun (= ostopäätökseen, kauppoihin ja muuttoon) kuluneiden reilun neljän kuukauden aikana. 

 

Nyt elämme niitä kauhistuttavan kutkuttavia hetkiä juuri ennen suurta muutosta, vaikka fiilistelyyn ei liiemmin aikaa liikenisikään, kun tehtävälistat pitenevät samaa tahtia kun aika hupenee. Mielessäni olin kuvitellut monet loppukuun tapahtumat, työt ja muut, joihin kipaisen nykyisestä kodistamme, ja vasta tänään tajusin, että ehei, siinä vaiheessahan olemme jo toisaalla. Tutkimustyöhön pitää luoda taas uudenlaiset fasiliteetit, etäseminaareista puhumattakaan!

 

Vuosi 2023 on jo tähän mennessä yllättänyt, rohkaissut, kannatellut ja haastanut enemmän kuin ikinä osasin vuodenvaihteessa ajatella. Toivotaan, että vuosi jatkuu yhtä positiivisissa merkeissä, sillä tähän asti vuosi on ollut täyttä elämää (pun intended). Olimmepa valmiita tai emme, muutto lähenee päivä päivältä, ja reilun viikon päästä elämämme on jo varsin erilaista. Ja saattaahan minustakin vielä kuoriutua jokin puutarhaihminen. Ajattelin nimittäin alkaa noudattaa kiinalaista sananlaskua: "Elämässä mikään ei ole niin tärkeää kuin puutarhanhoito, eikä sekään ole kovin tärkeää." Sitä kohti! 

 

Muuttopuuhissa

Huh, miten tätä tavaraa riittääkään! Muutto lähenee, ja olemme alkaneet käydä kaappeja ja tavaroita läpi muuttoa ajatellen. Olen aina pitänyt muuttoja mainioina tilaisuuksina käydä läpi omaisuutta ja päästä eroon ylimääräisestä painolastista, ja sen vuoksi olen ollutkin tyytyväinen melko tiiviiseen muuttotahtiimme. 13-vuotisen yhteiselomme aikana olemme asuneet kahdella eri paikkakunnalla ja seitsemässä eri asunnossa. Lyhimmillään asumisaika yhdessä asunnossa on ollut 11 kuukautta ja pisimmillään 3 vuotta, joten pakkaaminen ja purkaminen on kieltämättä tullut tutuksi. Tavaramäärä on perheen kasvaessa lisääntynyt muutto muutolta, mutta vielä kaiketi ollaan jonkinlaisessa tasapainossa sen suhteen.

 

 

Tässä muutossa ensimmäistä kertaa asuinneliöt kasvavat huimasti, mikä on ihanaa, vaikka samalla epäilenkin, että äkkiäkös suuretkin säilytystilat ja avarat huoneet saadaan täytettyä... Joka tapauksessa nyt on jälleen loistava tilaisuus päästä eroon monenlaisesta vuosien saatossa kertyneestä sälästä, jota emme enää tarvitse. Ainoana hidasteena tässä kierrätyksessä ja karsimisessa on aika, jota on aina liian vähän. Mutta sain kuin sainkin käytyä läpi myös vauvanvaatteet, joita olen säilyttänyt esikoisen syntymästä saakka eli yli 10 vuotta enkä vain raaskinut aiemmin edes pohtia, että luopuisin niistä joistakin.

Muuttopäivä on sovittuna muutaman viikon päähän, muuttofirma tilattuna ja käytännön asiat suurin piirtein setvittynä. (Viimeksi mainituista tosin on vastannut suurimmaksi osaksi puoliso, kiitos siis hänelle!) Huonejärjestystä ja huonekalujen sijoittelua on pohdittu myöskin, jotta itse muuttotapahtuma etenisi mahdollisimman sutjakasti ja tavarat löytäisivät nopeasti paikkansa. Vaikka kovasti toivoisinkin, ettei mukanamme muuttaisi mitään ylimääräistä, ajan puitteissa luulen, että vielä jää selviteltävää uuteen kotiinkin. Ehkä ihan hyväkin niin.

 

  

Muutoissa on aina tiettyä haikeutta, luopumista, sillä kertoohan muutto tietyn aikakauden lopusta. Hyvästi, huoleton opiskeluelämä! Viimeiset kaksi muuttoa ovat tapahtuneet maantieteellisesti hyvin lähekkäin - onneksi - eikä arkemme ole liiemmin muuttunut muuttojen myötä. Tämä muutto sen sijaan tuo tullessaan täydellisen asuinympäristön muutoksen, lapsille koulunvaihdon ja meille kaikille paljon uutta opeteltavaa, tehtävää ja ihmeteltävää. Omakotiasuminen on tuttua sekä minulle että miehelleni ja tietyllä tapaa ollut aina toiveena ja tavoitteena. Silti olen nauttinut suuresti kerrostaloelämän huolettomuudesta. Aika aikaa kutakin, ja mielelläni siirryn omaan kotiin monen vuoden jälkeen. 

 

Vappuvapaat kuluivat kotosalla kaksin yhden (lievästi sairastelevan) lapsen kanssa, muut olivat mummolassa. Samalla sain edistettyä muuttoa, järjesteltyä, siivottua ja karsittua loputtomalta tuntuvaa tavaramäärää. Ehdittiinpä myös tarttua hetkeen, viettää kaksin laatuaikaa ja nauttia vappubrunssista parvekkeella. Ihan pian voidaan vastaava laittaa omalle terassille, voi miten odotankaan!

  

 

Arki alkaa taas ihan liian pian eli huomenna. Lisää tunteja vuorokauteen ja tietenkin rutkasti energiaa saa lähettää tännepäin, jos jollain sattuu liikenemään! Toukokuu on muutenkin hektinen kuukausi (mikäpä ei elämässäni olisi?), sillä siihen sattuu useampi päivystys, YEK-verkkokurssia ja seminaareja sekä konferenssiin valmistautumista abstraktin muodossa luonnollisesti perustyön lisäksi. Onneksi aina on pieniä kevennyksiä, kuten nyt vappu ja parin viikon päästä helatorstai, joten ehkäpä tästäkin kuukaudesta selvitään.

Iloista toukokuuta sinnekin!

Unelmaduunissa

Aina välillä töissä tulee sellainen olo, että pitää oikein pysähtyä miettimään, kuinka mukavaa työni onkaan. Rehellisyyden nimissä niitä hetkiä ja oloja on aika harvakseltaan, mutta kerronpa nyt niistä, jotta tänne tulisi myös positiivisia kokemuksia, eikä pelkästään ainaista riittämättömyyden tunnetta. Viikonlopun alkajaisiksi tässä siis ilonaiheita kuluneiden kuukausien ajalta. "Työ" tarkoittaa omalla kohdallani montaa eri asiaa ja sisältää mm. tutkimuksen (joka on tällä hetkellä enemmän harrastus) ja kliinisen työn, joista jälkimmäistä tässä käsittelen. Kuvituksena tietenkin aurinkoa ja valoa tammikuiselta lomamatkaltamme, sillä vaikka arki on ihanaa, loma on jotain vielä parempaa.

 

 

Ihan parasta työssäni niin sairaanhoitajana kuin lääkärinäkin toimiessani ovat aina olleet kohtaamiset. Nautin siitä, kun kohtaan päivittäin eri elämäntilanteissa olevia ja erilaisista lähtökohdista tulevia ihmisiä. Saan haastaa itseäni vuorovaikutuksellisesti ja vaihdella vuorovaikutustyylejä laidasta laitaan käynnin aiheesta ja ihmisestä riippuen.

Monipuolisuus on asia, joka toteutuu varmaankin parhaiten terveyskeskustyötä tehdessä. Perustyö, päivystykset ja sektorit, kuten neuvolatyö, ovat jokainen omanlaisiaan, ja vaihtelu näiden välillä tuo mukavaa piristystä työarkeen. Tietyt työtehtävät koen raskaammiksi kuin toiset, joten myös kuormitus tasoittuu, kun välillä saa vaihtaa työpistettä ja -tehtävää.

 

Työympäristö on omassa työssäni ihanan rauhallinen, jos vertaa vuosiin, joita vietin hälyisissä kanslioissa yrittäen pitää ajatuksia kasassa esimerkiksi kirjallisia töitä tehdessä. Oman työhuoneen rauha tulee tarpeeseen, kun pitää keskittyä vaikkapa lausuntoihin tai konsultoida erikoissairaanhoitoa.

 

Edellisestä aasinsiltana kirjalliset työt ovat aivan mukavia myöskin. Välillä tuntuu tosin, että kirjaamista, lausuntoja ja lähetteitä on niin paljon, että niihin hukkuu, mutta useimmiten teen niitä varsin mielelläni. (Reseptien uusinta, loputon suo, ei kuulu lempihommiini, mutta tämä vain sivulauseena, sillä tässä listaan kivoja juttuja! :D)

 

Työyhteisö tekee varsin paljon työssä viihtymisen kannalta. Matala kynnys avun pyytämiseen ja tieto siitä, että apua saa tarvittaessa vähentävät huomattavasti työstressiä etenkin vasta-alkajana, kun kaikki käytännöistä lähtien on ihan uutta. Yhteistyö eri ammattiryhmien, lähinnä terveyden- ja sairaanhoitajien kanssa on etenkin sektoreilla toimiessa työn suola.

 

Uuden oppiminen, kouluttautuminen ja kehittyminen ovat tässä työssä yksi innostavimmista asioista. Tykkään välillä ajatuksissani palata niihin hetkiin, kun en vielä tiennyt "mistään mitään" ja verrata siihen, missä olen nyt. Vaikka toisinaan tuntuukin, että junnaan paikallani enkä kehity ollenkaan, paljonkin oppia on kertynyt jo näiden muutamien hassujen kuukausien aikana, jotka olen nykyistä työtäni tehnyt.

 

Viime aikoina on paistanut aurinko, on kevät ja keveä mieli. Työviikon kruunasi tämänpäiväinen konsertti, jossa esiinnyin yhtenä kuorolaisena. Ja viikonloppuna käydään taas katsomassa uutta kotiamme, jonne muutto lähenee hetki hetkeltä - kaikesta työstä ja vaivasta huolimatta ihanaa! Vaikkei elämä missään tapauksessa pelkkää unelmaa olekaan, välillä on kiva, kun saavuttaa edes hetkellisesti sen kuuluisan elämisen sietämättömän keveyden.

 

Kevyitä pilvenhattaroita ja auringonpaistetta sinnekin!

 

Alku aina hankalaa

Vaikka pidänkin uusista aluista, kuvioista ja suunnitelmista, uusien asioiden aloittamiseen kuuluu yksi, josta en niin välitä, ja se on uuden työn alku. Tämä tuskin tulee yllätyksenä vähänkään aiempaa blogiani seuranneille. Uuden(laisen) työn aloittaminen on melkein kauheinta mitä tiedän. Periaatteessa olen erittäin nopea sopeutumaan ja solahtamaan melkein paikkaan kuin paikkaan, mutta tosiasiassa työn sisältöjen, käytäntöjen ja kaiken "hiljaisen tiedon" omaksuminen vie paljon aikaa ja energiaa, ja alku menee väkisinkin vähän sumussa. 

Osittain tästä syystä en ole keikkatyön ylin ystävä, vaan olen aina pyrkinyt löytämään työpaikkoja, joissa viihdyn ja jonne voin hyvillä mielin jäädä pidemmäksikin aikaa. Erikoistumiseen kuitenkin kuuluu väistämättä monta eri työpaikkaa ja toimipistettä, sillä terveyskeskusjakson (9 kk) lisäksi on tehtävä "runkokoulutusta" omalla alallaan ja "reunapalveluita" omaan alaan liittyvillä, itseä kiinnostavilla aloilla.

Alkukankeus on vaivannut myös tätä työjaksoani, joskin selittäviä tekijöitä ovat työn sijasta pääosin aivan muut elämän osa-alueet. Olen ollut nyt tutussa tk:ssa töissä kaksi kuukautta, joista ihan yksittäisiä viikkoja siten, ettei kukaan perheestä ole sairaana. Onneksi puoliso hoitaa (ja pakkokin) suurimman osan lasten sairasteluista, sillä olen itsekin saanut kärvistellä milloin minkäkin taudin kourissa - miten niitä riittääkään!

Sairasteluiden lisäksi elämää on ollut täydentämässä väitöskirjani toisen artikkelin julkaisuprosessi, joka päättyi onnekseni yllättävän nopeasti (vajaan 3 kk aikana) hyväksyntään. Kävi siis nytkin juuri niin kuin oletin, sillä vain muutama päivä ennen töiden alkua artikkeli palautui minulle korjauspyyntöineen, jotka - jälleen onneksi! - olivat melko pieniä. Silti piti monta iltaa ja pari viikonloppua uhrata tälle prosessille ennen hyviä uutisia.

 

 

Kolmantena asiana ovat olleet opinnot, sillä olin tammikuussa aloittanut tilastotieteen peruskurssin, jonka järkevästi olin kuitenkin valinnut vain 3 op:n laajuisena. Viikko sitten oli tentti, joten siitäkin päästiin, vaikka välillä meinasi vallan uuvuttaa iltaisin kaiken muun ohessa pyöritellä tilastointiohjelmaa ja tuskailla koodien kanssa, jotka eivät millään meinanneet toimia niin kuin piti. Tuloksia odotellessa!

Kolmas artikkelini on myös aiheuttanut harmaita hiuksia, vaikkei se ole edes alkutekijöissään. Rekisteritutkimusta ohjaa nykyään toisiolaki, jonka aiheuttamat muutokset eivät ole aina selviä edes heille, jotka näiden asioiden kanssa toimivat päivittäin. Kovasti peukkuja pidän sille, että syksyllä pääsisin aineistoni kimppuun, mutten tiedä ollenkaan, toteutuuko se (todennäköisesti ei, sanoo pessimisti minussa) vai jäänkö jälleen aikataulustani.

Ja sitten ehkä suurin, tulevaa elämäämme ja etenkin sen laatua toivottavasti suuresti parempaan muuttava tekijä: oman kodin etsintä ja lopulta sen löytäminen! Vuosia elin aivan tyytyväisenä kulloisissakin puitteissa, mutta kun talokuume iskee, se on menoa. Ei ollut suunniteltua ei, mutta vielä tänä keväänä muutamme jälleen, tällä kertaa omakotitaloon.

 

Paljon on ollut monenlaista tässä alkuvuodessa, ihan hengästyttää ajatellakin. Siispä toivon, että elämä tästä rauhoittuisi omiin uomiinsa, vaikken todellakaan usko, että niin käy! Joka tapauksessa tämä blogi toimikoon henkireikänäni nykyelämäni pyörteissä. (Ruuhkavuodet ovat kohdallani mitä totisinta totta.) Myös tasapainoa olen edelleen hakemassa omien vaatimusten, vastuiden ja kaikkien elämäni osa-alueiden välillä.

Mukavaa huhtikuun alkua!