Pitkä tieni tähän

Tasapainoilua-blogin alkuvaiheilla eli oikeastaan jo ennen sitä kirjoittelin omasta pääsykoematkastani postausarjassa Tieni tähän. Vaan olenkohan koskaan kaikkien näiden vuosien aikana tehnyt tällaista postausta, jossa teillekin asti avaisin syvemmin, miksi ihmeessä alunperin halusin lääkikseen - tai oikeammin, miksi en halunnut? No, nyt on sen aika.

 

En haaveillut lääkärin (tai sairaanhoitajankaan) ammatista lapsena tai nuorena. Sairaalat olivat minulle tuttuja ympäristöjä jo ennen kuin pysyviä muistikuvia alkoi muodostua. Elämääni kuului jatkuvia lääkärissä käyntejä terveyskeskuksessa ja sairaalan poliklinikoilla, ikäviä tutkimuksia, hoitoja ja selvittelyjä. Toimenpiteitä ihan vauvasta lähtien, jatkuvia lääkityksiä, ruoka- ja muita rajoitteita, valvottuja öitä. Tunnetta siitä, että olen erilainen kuin muut ja täyttymätöntä toivetta siitä, että saisin olla yhtä huoleton ja vapaa kuin sisarukseni ja kaverini. Sairaana minut saatettiin keskellä yötä kiikuttaa sairaalapäivystykseen keuhkokuvaan. Koin kivuliaita toimenpiteitä, jotka kestin hammasta purren ilman kipulääkitystä, eikä kenelläkään kai käynyt mielessä, että sellainenkin lapsi, joka ei itke ääneen tai vastustele, saattaa kokea ihan sietämätöntä kipua. Sairaala oli kaikkea muuta kuin siisti paikka, ja vasta aika hiljattain olen ymmärtänyt, kuinka paljon ja pitkään nämä lapsuuden kokemukset ovat vaikuttaneet suhtautumiseeni koko terveydenhuoltoon ja etenkin, miten paljon ne ovat omaa ammatti-identiteettiäni muovanneet.

Ihmisistä olen ollut kiinnostunut aina, ja jokainen tekemistäni työtehtävistä on ollut vahvasti sidoksissa ihmiseen. Ainoa ylioppilaskirjoitusten oppiaine, jota opiskelin ennen kirjoituksia, oli psykologia. (Muut vedin lukematta läpi, ja siihen nähden M:n paperit ovat melkoisen hyvä saavutus.) Pienin askelin olen edennyt lukioikäisestä tähän saakka kohti vaativampia ja vastuullisempia työtehtäviä. Jostain takavasemmalta lukioaikana tuli ajatus sairaanhoitajan ammatista, ja olen edelleen sitä mieltä, että minulle ainoa oikea polku lääkäriksi oli sairaanhoitajan tutkinnon kautta. 3,5 vuotta sairaanhoitajaopintoja harjoitteluineen ja oppeineen sekä pari vuotta työelämää olivat minulle ehdottomasti tarpeen ja hyödyksi. Meni kauan ennen kuin uskalsin edes itselleni tunnustaa, että ehkä minusta olisi lääkäriksikin. Olen monesti kirjoittanutkin siitä, miten ajattelin, että olen kokonaan vääränlainen tähän työhön, ja vasta myöhemmin ymmärtänyt, että se, millainen olen, on supervoima, ei puute.

 

Nyt, kun lääkikseen haun päätöksestäni on kulunut pian 10 vuotta ja valmistumisestani kohta kaksi, myös tämä urapolku on asettunut kontekstiinsa. Omat kokemukseni potilaana lapsuudesta aina tähän päivään saakka ovat tehneet minusta ammattilaisen, joka ei koskaan väheksy potilaan kokemaa kipua, kokemuksia, vaivaa, henkistä tai fyysistä tuskaa. Ne ovat muistutuksena siitä, kuinka tärkeää on kysyä ja olla kiinnostunut sen sijaan, että odottaisi tai olettaisi toisen kertovan oma-aloitteisesti.

 

Sairaanhoitajan kokemukseni ovat opettaneet pysähtymistä, aitoa kohtaamista, sitä, millaista on kulkea rinnalla niinäkin hetkinä, kun mitään ei ole tehtävissä. Sairaanhoitajana työskenneltyäni en koskaan erehdy luulemaan, että hiljaisuus olisi myöntymisen tai ymmärtämisen merkki. (Usein se kertoo vain sen, että nyt meni yli hilseen.) Pyrin aina selittämään asiat mahdollisimman yleistajuisesti, sillä niin helppoa kuin lääketieteen termistöön onkin turvautua, aika harva tätä kieltä sataprosenttisesti ymmärtää. Sairaanhoitajakollegoiden työtä ja osaamista on myös hyvin helppo arvostaa, kun sitä on itsekin tehnyt. Nykyisessä työssäni ei myöskään tee mieli valittaa "multitaskauksesta" tai oikeastaan kiireestäkään, sillä nämä olivat moninkertaisia sairaanhoitajan työssäni.

 

Lääkis on antanut hurjan määrän tietoa ja taitoa, syvällisempää ymmärrystä erilaisista asioista ja aloista. Se, että sinä tiettynä marraskuun päivänä päätin hakea lääkikseen, on osoittautunut yhdeksi elämäni parhaista päätöksistä. Olen saanut paitsi ihan huippuja tyyppejä elämääni, myös uuden intohimon (tutkimus ❤) sekä tietysti mahdollisuuden omalta osaltani olla luomassa parempaa, tasapuolisempaa ja -arvoisempaa terveydenhuollon työelämää. Pohdintani lääke- ja hoitotieteen välillä päätyi lopulta lääketieteen eduksi, ja olen ollut päätökseeni tyytyväinen, koska koen, että nykyisessä roolissani pystyn paremmin edistämään myös hoitajien arvostusta ja muita minulle - ja terveydenhuollon toimivuuden kannalta - tärkeitä arvoja.

 

Ensimmäisen työskentelyvuoteni aikana olen saanut häkellyttävän paljon positiivista palautetta ja kiitoksia, tosin lähinnä potilailta, sillä positiivisen palautteen anto ei ole terveydenhuollon työyksiköiden varsinainen tunnusmerkki. Olen pitänyt mielessä sen, että minulle arkipäiväinenkin kohtaaminen voi olla toisen ihmisen elämässä varsin merkittävä hetki, mikä on lisännyt suuresti myös oman työni mielekkyyttä. Kaikin voimin olen pyrkinyt pitämään vastaanottohuoneesta poissa kiireen tunnun (mikä ei ole helppoa, kun seuraava potilas saattaa olla jo oven takana), sillä se jos mikä estää aidon kohtaamisen, kuten hyvin potilaan roolissa ollessani olen tuntenut. Uusi ammattini ei ole koskaan ollut unelma-ammattini sanan varsinaisessa merkityksessä, mutta se on ollut pelkästään hyvä asia. Ainakaan en ole asettanut liian korkeita odotuksia, joihin voi työelämässä kompastua ;) Sen sijaan olen saanut yllättyä positiivisesti monista asioista, mutta mikä tärkeintä, saanut urapolulleni monia uusia suuntia, joihin jatkossa astella.

 

 

Vuosina tieni tähän ei ollut kovin pitkä, mutta henkisesti, ajatuksen tasolla sitäkin pidempi. Reilut 10 vuotta sitten valmistuin sairaanhoitajaksi, enkä villeimmissä kuvitelmissanikaan olisi uskonut, että elämäntilanteeni on 10 vuoden kuluttua tällainen. Kiinnostavaa onkin nähdä, mihin seuraavat 10 vuotta minut kuljettavatkaan!

 

Millainen oli sinun tiesi siihen, missä olet nyt? ❤

 

Sairaanhoitajasta lääkäriksi

Vuosien varrella ainakin jokunen Tasapainoilua-blogin lukija ilmoittautui sairaan-/terveyden-/ensihoitajaksi, joka oli aikeissa pyrkiä tai jo päässyt lääkikseen. Aihe on kiinnostanut monia, ja edelleen aiemman blogini Sairaanhoitajaksi vai lääkäriksi -postaussarjaa aina toisinaan luetaan. Jos kiinnostaa, ensimmäinen osa: opinnot, toinen osa: työ ja kolmas osa: oma taustani löytyvät linkkien takaa. Pakko muuten sanoa, että kohtuu hyvin olin perillä lääkärin työn sisällöstä jo tuolloin, ensimmäisenä lääkisvuonna - ihan yllätyin, kun luin uudestaan tuon sarjan läpi.

 

Vuosi sitten tässä postauksessa käsittelin sitä, millaista on, kun on molemmat tutkinnot eli lääkäriyden taustalla sairaanhoitajan tutkinto ja identiteetti. Moni on sairaanhoitajataustastani kuullessaan spontaanisti todennut, että "siitä on varmasti hyötyä!" enkä voi sitä kiistää. En tiedä, millainen ihminen ja ammattilainen olisin ilman niitä seitsemää vuotta, jotka käytin sairaanhoitajaksi opiskellessani ja työelämässä ennen lääkikseen pääsyä.

Siihen, miksi hakeuduin alunperin nimenomaan sairaanhoitajaksi, oli jälkikäteen ajatellen monta syytä: 

1) Halusin tehdä työtä ihmisläheisesti.

2) En ollut koskaan ajatellut, että voisin olla lääkäri tai ikinä edes päästä lääkikseen.

3) Ammatin vastuu huoletti - siis hoitajankin vastuu, lääkärin vastuusta puhumattakaan.

4) Kuva lääkärin työstä oli aika yksipuolinen ja ajattelin, etten sopisi siihen työhön.

 

Hauskana sivuhuomiona mainittakoon, että lukiossa keskustelin ystäväni kanssa opon tunnilla ammatinvalinnasta. Hän halusi jo silloin lääkäriksi ja minä sairaanhoitajaksi, ja niinpä keskustelimme näistä ammateista ja niihin pyrkimisestä, eikä tosiaan mielen vieressäkään käynyt, että meistä tulisi joskus kollegoita. :D Vuosia myöhemmin työelämässä tajusin, että lääkis voisi sittenkin olla myös minua varten.

Hakuvaiheessa harmittelin kovasti, ettei enää ollut sairaanhoitajille omaa kiintiötä lääkikseen. Aika vähäisiksi jäivät hyväksiluvut myös opintojen aikana - muutamia opetuksia ja  suunnilleen 5 opintopistettä. Toisaalta kuusi vuotta lääkistä on lyhyt aika, eikä siinäkään ehdi käydä kaikkea niin kattavasti, etteikö työelämässä tulisi vielä hyvin paljon uutta opittavaa. Hakuvaiheessa harmitti myös se, että pääsykokeen painotus oli siirtynyt lukioasioihin, eikä käytännön kokemuksesta vaikuttanut olevan enää niin suurta hyötyä kuin aikanaan Galenoksen kanssa. Lääkikseen päästäkseen pitikin palata takaisin lukioasioiden pariin etenkin, kun en ollut fysiikkaa, kemiaa enkä biologiaa opiskellut pakollisia kursseja enempää. Vaan oli miten oli, sisään päästiin ja vieläpä valmistuinkin.

 

 

Nykyhakijat vuorostaan joutuvat kamppailemaan sellaisten asioiden kanssa, joista en itse ollut kuullutkaan, kun paperisen kokeen on korvannut sähköinen pääsykoe kaavaeditoreineen sekä tietenkin uutena ovat tulleet todistuskiintiöt, joihin ei ole ei-ensikertalaisena asiaa. Pääsykoehan on ihan pian, ja jokaiselle lääkikseen pyrkivälle toivotankin paljon voimia loppurutistukseen ja tsemppiä pääsykokeeseen: Te pärjäätte ja osaatte kyllä! (Tietysti myös onnea todistusvalinnalla sisään päässeille!)

 

Lopuksi sanon teille, lääkikseen pyrkivät sairaanhoitajakollegat ja muut läheisiin ammattiryhmiin kuuluvat, ne asiat, jotka olisin itse hakuvaiheessa halunnut kuulla:

Ehdit vielä vaikka mitä, nyt ei todellakaan ole myöhäistä. Vaikka ammatti muuttuu, aiemmat tiedot ja taidot pysyvät taustalla. Ja viimeisenä: Sinä pystyt siihen.

 

Tsemppiä jatkoon, tulevat kollegat!

Väitöskirjaprosessini tähän asti

Ympyrä sulkeutui, kun toinen väitöskirjaani tuleva artikkeli hyväksyttiin erittäin pienin korjauksin samaan lehteen, joka hylkäsi ensimmäiseni kaksi vuotta sitten. Molempia siis yritin saada juuri tuohon julkaisuun, mutta kuten sanottua, ensimmäinen artikkelini ei seulaa läpäissyt, toinen kyllä. Ymmärrän etenkin jälkikäteen hyvin, miksi näin. Mutta aloitetaan alusta ja siitä, miten päädyin edes väitöskirjaa alunperin tekemään:

 

 

Lienen joskus aiemminkin tarinani kertonut, mutta hyvä kai on kertaalleen käydä se täälläkin läpi, kun on tarkoitus enemmänkin näistä asioista kirjoitella. Lääkiksessä pakollinen opinnäytetyö on syventävien opintojen opinnäyte, "syvärit", jotka jotkut tekevät heti alta pois, toiset rauhakseltaan opintojen edetessä ja jotka melko usein ovat myös syynä siihen, että jollakulla valmistuminen viivästyy. Itse kuuluin heihin, jotka halusivat aiheen "just nyt heti" lääkiksen aloitettuani, sillä jo yhden opinnäytetyön aikanaan amk:ssa tehneenä ja elämäni realiteetit varsin (liiankin) hyvin tiedostavana ajattelin, että kiirehän sen kanssa kuitenkin tulee. Eikä se - tietenkään - edennyt yhtään niin sujuvasti kuin olisin toivonut, mutta joka tapauksessa valmista tuli hyvissä ajoin, 4. lääkisvuoden alussa.

 

Väitöskirjani on suoraa jatkumoa tuolloin aloittamalleni tutkimukselle. Epävirallisesti aloitin väitöskirjani marraskuussa 2019 eli 3,5 vuotta sitten, jolloin aloin muokata omasta aineistostani ensimmäistä artikkelia. Lääkisopinnot olivat kesken, oli pieni vauva, isommat lapset, puolison opinnot - ja kevättalvesta 2020 lähtien korona kotikouluineen ja karanteeneineen. Artikkeli eteni hitaanlaisesti pääasiassa ajan- ja itseluottamuksen puutteen vuoksi. Analyyseja piti tehdä uudestaan, etsiä tiettyä dataa vielä tarkemmin, tutustua tausta-aineistoon ja tietysti kirjoittaa, kirjoittaa ja kirjoittaa. Vaikken ihan onneton ole englanniksi kirjoittamaan, oli suuri kynnys siihen ryhtyä, ja epävarmuus ja osaamattomuuden kokemus olivat tuossa vaiheessa jokapäiväisiä seuralaisia.

 

 

Koronavuoden 2020 aikana sain kuitenkin ensimmäisen artikkelini tehtyä samalla kun opinnot etenivät suunnitellusti ja erittäin hyvällä menestyksellä. Alkuvuodesta 2021 pääsin jännittävään vaiheeseen, kun laatimani artikkeli piti lähettää Ihan Oikeaan Lehteen. Voi niitä pitkiä viikkoja, kun odottelin vertaisarvioijien kommentteja ja lopullista tuomiota. Hylättyhän se oli. Vaadittiin taas melkoisia korjaustoimenpiteitä, lisää lähdeaineiston koluamista, uusia analyyseja ja paljon kirjoittamista. Uusi yritys toiseen lehteen, josta tulivat jälleen vertaisarvioijien kommentit - ja hylkäävä päätös. Tässä vaiheessa olin jo heittää hanskat tiskiin (no en oikeasti). Oli tammikuu 2022, ja kulunut liki vuosi edellisestä lehteen lähetyksestä. Vaikka isoja korjauksia teinkin ja kaiken elämäni (opiskelu, perhe, työ, kaikki) keskellä edistin työtä niin usein ja hyvin kuin suinkin pystyin, tulos oli silti tämä.

 

Kolmas kerta sanoikin sitten toden, niin lehden kuin korjauskierrosten osalta. Viime kesän työjakson päälle sattuneet korjauskierrokset ensin valtavine, sitten pienempine korjauksineen tuntuivat suorastaan ylitsepääsemättömiltä, mutta kun niistä päästiin, lopputulos oli paras mahdollinen. Vieläkin lämmittää se tunne, mikä syntyi, kun pitkällisen prosessin seurauksena tuli valmista. Oman nimen näkeminen ensimmäisenä kirjoittajana Ihan Oikeassa Lehdessä tuntuu aika huikealta.

 

 

 

Tuohon kärsivällisyyttä koetelleeseen taipaleeseen, kestoltaan yli 2,5 vuotta, verrattuna toinen osatyö valmistui varsin näppärästi ja nopeasti. Aineisto oli silläkin kertaa valmiina, joskaan ei itse keräämäni. Kirjoitusprosessi alkoi syksyllä 2022, jokunen lisäanalyysi sekä omatoimista tilasto-ohjelman kanssa askartelua vaadittiin, ja lehteen arvioitavaksi artikkeli lähti tammikuun alussa. Juuri ennen töiden alkua tammikuun lopussa se palautui suurten korjauspyyntöjen (major revisions) saattelemana, joskin kyse oli hyvin pienistä, helpohkosti toteutettavista muutoksista. 1,5 kk työn ohessa korjaamista, uusi yritys - ja hyväksyntä! Aikaa, joskin pääasiassa päätoimisesti tutkimukseen käytettyä, toisen artikkelin kanssa kului vain puoli vuotta. Kolmas ja viimeinen työni taas vienee aikaa paljon enemmän, mutta sen murehtimisen aika on myöhemmin.

 

Tässäpä siis ollaan väitöskirjani suhteen: 2/3 osatöistä on hyväksytty julkaistaviksi, ja nyt ollaan suvantovaiheessa, sillä ensin odotellaan lupia ja sitten aineistoa, jota pääsen jatkossa pyörittelemään. Aika näyttää, tuleeko tästä 1. artikkelin kaltainen kärsivällisyyskoulu vai pääsenkö 2. jutun tavoin paljon odotettua helpommalla. Mutta nyt viikonlopun viettoon ja pakkauspuuhiin, sillä muutto lähestyy päivä päivältä. Mukavaa viikonloppua sinnekin!