Väitöskirjaa viimeistelemässä

Moikka! Vähän varkain olen päätynyt tilanteeseen, jossa väitöskirjan valmistuminen häämöttää jo horisontissa. Matka on sisältänyt niin paljon odottelua ja epätoivoakin, etten jossain kohtaa uskonut, että tämäkään hetki koskaan koittaisi.

  

Tällä hetkellä minulla on tiedossa vastaväittäjä (jee!) ja toinen esitarkastajista (puolikas jee!). Väitöspäivä on vielä epäselvä, sillä moni asia vaikuttaa siihen. Nyt alkaa yliopistolla myös heinäkuun kesäsulku, joka laittaa kaikkien asioiden etenemisen jäihin kuukaudeksi.

 

Yhteenveto on palautui juuri käsiini ohjaajien viimeisten kommenttien kanssa. Kolmas artikkelinikin on viittä vaille valmis, ja väitöskirjan valmistuessa sen tulee olla lähetettynä lehteen. Omaa työtä tarvitaan vielä sekä artikkelin että yhteenvedon viimeistelyyn, mutta kunhan ne on tehty, on jäljellä "enää" kielentarkastus, plagiaatintunnistus ja esitarkastus. Ja korjaukset ja kaikki väitökseen liittyvä. Vielä ei siis hurrata, koska tekemistä on edelleen valtavasti, vaikka leijonanosa tästä urakasta onkin jo takana.

  

Fiilis on odottava ja jännittynytkin. Kaiken muun (työt, leikkaus ja toipuminen, peruselämästä puhumattakaan) keskellä mietityttää, miten saan lopulta käytännön järjestelyt onnistumaan ja ehdinkö väitellä vielä tämän vuoden puolella, mikä oli suurin haaveeni ja toiveeni.

Aika näyttää. Saa pitää peukkuja tavoitteeni puolesta! 

Uutta ja vanhaa

Moikka! Huhtikuun alussa aloitin vaihteeksi uudessa työpisteessä. Erikoistumisen aikana saa kyllä tottua uusiin alkuihin, erilaisiin työnkuviin ja työympäristöihin. Tämä paikka sinänsä oli minulle tuttu, sillä olen aiemminkin kyseisessä työpaikassa työskennellyt. Se oli työtä aloittaessa sekä etu että haitta: etu siksi, että suurin piirtein tiesin käytännöt, työtilat ym, mutta haitta siksi, että ilmeisesti ajateltiin, etten tarvitse minkäänlaista perehdytystä. Kuitenkin muutamassa vuodessa oli tapahtunut paljon, potilastietojärjestelmän muutos oli edennyt eikä tiettyjä palveluita ollut enää saatavilla.

  

 

Niinpä työtä aloittaessani pölähdin saman tien keskelle moniammatillista palaveria koskien potilaita, joista yhtäkään en ollut tavannut, oletuksena se, että osastonlääkärinä otan tilanteen haltuun. Otinhan minä, koska mitä muutakaan olisin voinut tehdä. Parin viikon jälkeen tilanne alkoi olla oikeasti hallinnassa ja perustyöni keveni mukavasti. Päivystyksiä on paljon, vähintään 5/kk, mutta onneksi ne ovat lyhyitä, arki-iltaisin muutaman tunnin ja viikonloppuisin kuusituntisia. 

 

Vaikka alku olikin melkoinen hyppy suoraan syvään päätyyn, olen suoriutunut hienosti. Pidän osastotyön luonteesta kovasti ja poliklinikkatyöskentelyn jälkeen toimin varsin mielelläni osastonlääkärinä. Vaikka nykyisessäkin työssäni kuntoutus on keskeinen osa-alue, useinkaan ei ole kiire mihinkään, vaan asioita voidaan pohtia ja selvitellä rauhassa. Elämän loppuvaiheet ja niistä keskusteleminen ovat jälleen työni ydintä. Pyrin siihen, että jokaisella hoitosuunnitelmat olisivat selvillä, jotta yllättäviltä tilanteilta vältyttäisiin.

  

  

Työyhteisö on ottanut minut tosi kivasti vastaan, ja koen jo nyt olevani osa porukkaa. Työssä jaksamisen ja viihtymisen kannalta työyhteisöllä on valtava merkitys. On ollut upeaa huomata myös oma kehityskaareni suhteessa siihen kandiminään, joka tuolla aikanaan työskenteli. Silloin en oikeastaan uskonut, että lääkärin työ voisi koskaan olla minulle "helppoa ja kevyttä", mitä se nyt ainakin ajoittain on. Tietenkin epävarmuus on usein läsnä edelleenkin, mutta erittäin erittäin paljon harvemmin kuin aiemmin. Toisaalta olen aina tiennyt olevani sitä lajia, jonka pitää oppia asiat pohjia myöten, mutta kun urakka on tehty, jatkossa on todellakin paljon helpompaa.

 

Kaikenlaista huolenaihetta on tälläkin hetkellä tummina pilvinä taivaalla, mutta kovin toivon, että ne väistyvät ajallaan ilman suurempia myrskyjä. Työ on antanut muuta ajateltavaa, ja väitöskirjan yhteenvetokin on edennyt omalla painollaan. Kohta on liki puolet tätä vuotta jo takana, joten taitaa jäädä haaveeksi väitteleminen vielä tämän vuoden puolella. Isompien murheiden rinnalla se on pientä, vaikka jatkuvat viivästykset milloin mistäkin syystä harmittavat kovin.

  

 

Eteenpäin mennään, ja se on tärkeintä. Välillä on tietysti hyvä pysähtyä ja katsoa, mihin saakka on jo päässyt. Kaikesta huolimatta juuri nyt, juuri tässä on hyvä olla. ❤

 

Väitöskirjatutkijana I: Työ

Heipä hei! Pitkästä aikaa pääsin taas kokopäiväisesti tutkimukseni pariin, mikä on ilahduttanut minua suunnattomasti. Aikataulutusta haastamassa ovat kaikenlaiset muut kuviot, esimerkiksi luennointi paikallisessa ammattikorkeakoulussa. Tämä on mahdollisesti viimeinen pidempi tutkimusjaksoni, josta aion nauttia täysin siemauksin. 

 

Kyselin aiemmin Instagramin puolella, mikä väitöskirjatutkijan työssä kiinnostaa. Vastausvaihtoehtoina olivat työn sisältö, rahoituskuviot ja julkaisuprosessit. Suurinta osaa vastanneista kiinnostivat kaikki edellä mainitut vaihtoehdot. Tässä postauksessa käsittelen työn sisältöä, joka vaihtelee paljonkin alasta riippuen sekä sen mukaan, onko työsuhteessa yliopistoon vai apurahatutkijana. Itse olen jälkimmäistä, joten työnkuvani on hyvin erilainen kuin "palkkapaikalla" väitöskirjaa tekevällä.

Väitöskirjatutkijan tärkein työ on tietysti itse väitöskirja. Kriteerit väitöskirjalle vaihtelevat eri tohtoriohjelmissa ja yliopistoissa, ja tuore tohtoripilotti tuo oman lisänsä soppaan. UEF:n (Itä-Suomen yliopiston) terveystieteiden tiedekunnan väitöskirjan kriteerit löytyvät yliopiston nettisivuilta. Kliinisessä tohtoriohjelmassa useimmin tehdään artikkeliväitöskirja, joka vähintään sisältää kaksi vertaisarvioitua, jo julkaistua artikkelia sekä yhden artikkelin, joka on lähetetty alan julkaisuun. Lisäksi väitöskirjaan kuuluu yhteenveto-osa, jossa kootaan yksiin kansiin väitöskirjan aihetta koskeva aiempi kirjallisuus, koko tutkimuksen menetelmät ja toteutus sekä tietysti pohdinta ja johtopäätökset.

Teen väitöskirjaa hyvin itsenäisesti, sillä en kuulu mihinkään tutkimusryhmään. Työ vaatii rutkasti itsekuria, aikataulutus- ja organisointitaitoja sekä tietenkin motivaatiota. Olen halunnut pitää langat käsissäni myös väitöskirjaprojektissa. Osin siksi olen kerännyt itse suurimman osan aineistostani ja tehnyt analyysit pääosin itse, samoin kirjoittanut artikkeliluonnokset ja tehnyt vertaisarvioijien ehdottamat korjaukset. Kolmannessa ja viimeisessä artikkelissa joudun turvautumaan tilastotieteilijän apuun, mutta silti teen (haluan tehdä) analyyseissä kaikki ne asiat, jotka osaan.

 

Väitöskirjan lisäksi UEF:n kliinisessä tohtoriohjelmassa tarvitaan 30 opintopistettä. Aikataulutus on hyvin vapaata, ja väitöskirjatutkija voi itse päättää, milloin suorittaa opintoja. Kurssit ovat auki toki vain rajatun ajan, ja usein niissä on suosituksia siitä, missä vaiheessa tohtorikoulutusta niitä suositellaan käytäväksi. Moni kurssi toteutuu syksyllä, mikä on osittain ollut syynä siihen, että jokainen pidempi tutkimusjaksoni on ajoittunut syksylle. Toisaalta moni mielenkiintoinen kurssi jää käymättä siksi, etteivät aikataulut sovi yhteen. Eri tohtoriohjelmissa on erilaiset kurssivalikoimat, ja olen toisinaan harmitellut kliinisen tohtoriohjelman suppeaa valikoimaa. Olen pyrkinyt kuitenkin opinto-opasta hyödyntäen löytämään itselleni sopivan kokonaisuuden, joka tukisi tutkijaksi kasvamistani parhaiten.

Olen suorittanut seuraavanlaiset opinnot:

Kuten näkyy, suuri osa on tutkijan työhön liittyvää yleisosaamista, ei niinkään spesifisti omaan alaani liittyvää koulutusta. Haluaisin vielä opetella tilastotiedettä (R-ohjelman käyttöä) paremmin, joten mahdollisesti käyn vielä R-kurssin tänä syksynä. Kaikenkattavasti en ole kursseja käynyt ensinnäkin aikataulu- mutta myös priorisointisyistä. Olen siis keskittynyt niihin asioihin, joita väitöstutkimuksessani ensisijaisesti tarvitsen, vaikka osa minusta haluaisikin syventyä ihan kaikkeen mahdolliseen.

Väitöskirjatutkijan työni on siis hyvin vapaamuotoista, itsenäistä ja yksinäistäkin. Saan kuitenkin niin laatia itse aikatauluni kuin keskittyä täysin itseäni ja omaa tutkimustani palveleviin asioihin. Työsuhteessa etuina olisi työyhteisö sekä työsuhde-edut, kuten työhuone. Toisaalta siinä roolissa voisi olla opetus- ja muuta vastuuta, mikä taas vie aikaa väitöstutkimukselta. Kaiken kaikkiaan olen tyytyväinen omaan tutkijan työnkuvaani tällä hetkellä. Tulevaisuudessa, mikäli tutkijan uralla jatkan, toivon tietenkin saavani myös ohjaus- opetuskokemusta sekä oppia kaikesta siitä, mihin en vielä tässä vaiheessa tutkijan uraa ole ehtinyt omasta mielestäni riittävästi perehtyä.

 

Parasta väitöskirjatutkijana minusta kuitenkin on se, että se tarjoaa mahdollisuuden täysin toisenlaiseen työnkuvaan kuin kliinisessä työssä. En tässä vaiheessa haluaisi enkä varmaan osaisikaan olla "pelkästään" tutkija, mutta pidätän oikeuden muuttaa mieltäni. :) Aika näyttää, kuinka käy.

Tutkimusvuosi 2023

Tutkimuksen tekeminen vaatii järjestelyjä ja resursseja. Olen todennut, ettei tutkimustyö täysin oman työn ohessa muun elämän sirkuksen ympäröimänä todellakaan sovi minulle. Olenkin halunnut rauhoittaa tutkimukselle tietyt ajanjaksot, jolloin en tee kliinistä työtä lainkaan tai teen hyvin vähän. (Väitöskirjatyöskentely on aloista riippuen erilaista, ja harvempi oman alani tutkija tekee väitöskirjaansa täysipäiväisesti 4 vuoden ajan, kuten tohtorintutkinnon ohjemitta on.) Onnekseni rahoitusta on järjestynyt sen verran, että vuonna 2023 pystyin tekemään väitöskirjaani yhteensä 4 kk ajan, tammikuun sekä loka-joulukuun.

 

 

Tammikuun aikana juuri ennen tk-työn aloitusta lähetin toisen osatyöni käsikirjoituksen lehteen. Sieltä tuli nopea vastaus, "major revisions", aivan tammikuun viimeisinä päivinä. Helmikuun alussa alkoi työni tk:ssa, joten korjaukset tulivat pahimmoilteen työn alkukankeuden päälle. Onneksi korjaukset olivat major-etuliitteestä huolimatta hyvin pieniä, joten sain ne kohtuullisen hyvin tehtyä 2 kuukauden aikana. Näiden korjausten jälkeen artikkeli hyväksyttiin julkaistavaksi, mutta vielä piti työn ohessa tehdä lopulliset tarkastukset, jotta artikkeli on varmasti sellainen kuin oli tarkoituskin. Toukokuussa toinen artikkelini julkaistiin online ja lokakuussa lehdessä.

 

Helmikuun aikana työn ohessa jouduin työstämään myös kolmannen osatyöni datahakua varten hakusanoja eli omalla kohdallani lähinnä diagnooseja. Samoin piti käydä läpi aiemmin kerätty aineisto ja järjestellä se muotoon, johon haluan uuden datan liitettävän. Näihin taisin käyttää pari helmikuista lauantaita. Samalla kävin tilastotieteen kurssia, jossa oli viikoittaisia tehtäviä ja lopulta tentti maaliskuun lopulla. Onneksi suurin osa työstä oli tehty jo ennen helmikuuta, mutta olihan se puristus saada kurssi purkkiin kaiken muun ohella.

 

 

Kevään mittaan tutkimukseen liittyvä työmäärä rauhoittui, mutta kesällä pääsin taas "lisätyön" pariin. Elokuiseen kongressiin vaadittiin abstrakti, jota viimeisinä mahdollisina päivinä kirjoitin, pohdiskelin ja kirjoitin taas. Muutaman viikon päästä tuli abstraktin hyväksyntä ja piti siis alkaa tehdä posteria. Siinäkin oli oma työnsä, ja jännitysmomenttia lisäsi se, saanko posterista varmasti oikean kokoisen. Posterin hakeminen postista oli varsin jännittävä hetki!

Elokuussa selvisi myös, että uuden datan saamisessa on ongelmia, ja vaikka osasin sitä odottaa, olihan se pettymys. Päätin, etten vaivaa päätäni enää työn ohessa tällä asialla, joten jätin koko tutkimushomman taka-alalle lopputyöjaksoni ajaksi. Elokuulla oli myös ensimmäinen kongressini, minkä olen jo useaan otteeseen maininnut mukavaksi kokemukseksi. Syyskuun lopulla päätin terveyskeskustyöni ja pääsin jälleen kokopäiväisesti tutkimukseni pariin.

Rehellisyyden nimissä on sanottava, että tutkimustyö tuntui suorastaan lepolomalta raskaan tk-työn jälkeen. Osin tämän jakson "keveys" (lainausmerkeissä siksi, koska tutkimustyökin on täyttä työtä) johtui siitä, etten valitettavasti päässyt aineiston pariin vielä siihen liittyvien moninaisten ongelmien vuoksi. Loppuvuoden keskityinkin väitöskirjan yhteenvedon kokoamiseen, kolmannen artikkelini suunnitteluun/valmisteluun sekä viimeisten tohtorintutkintoon kuuluvien opintojen suorittamiseen. Apurahoja hain tänäkin vuonna monia, yhteensä varmaan viittätoista, joista 4 tarjosi myöntävän vastauksen.

 

Tutkimusvuosi 2023 sai minut rakastamaan tutkimustyötä vielä enemmän kuin aiemmin, mikä johtunee suurilta osin kontrastista perustyöhöni: Sen sijaan, että vain suorittaisin minulle etukäteen laadittua listaa, saan itse organisoida ja suunnitella, mitä milloinkin teen. Ajattelulle on myös järjestettävä aikaa ja tilaa, sillä tutkimus ei etene ilman asioiden perusteellista pohdintaa. Viime vuoden aikana kasvoin tutkijana huimasti, minkä huomaa, kun vertaa alkuvuoden minää loppuvuoden minään. Täysikasvuista tutkijaa minusta ei tietenkään ole tullut, mutta itseluottamusta ja uskoa omaan tekemiseeni olen vuoden mittaan saanut. Etenkin esiintymisen osalta otin suuria harppauksia esiintymällä milloin milläkin kurssilla ja - jännittävimpänä kokemuksena - kokeneille oman alani kollegoille.

 

Vastoin toiveitani vuosi 2024 ei vielä tarjoa väitöskirjaprojektini päätöstä, mutta toiveissa on, että vaikka väitös menisikin vuoden 2025 puolelle, saisin väitöskirjani tänä vuonna esitarkastukseen. Tämän vuoden tutkimusjakso on sovittu loppuvuodelle, ja ainakin yksi tutkimukseen liittyvä esitys on suunnitteilla! Aineistokin saapui pitkän odotuksen jälkeen, joskin sen parissa vierähtää tunti (tai päivä tai viikko) jos toinenkin, ennen kuin saan toivomani tulokset esiin. Joka tapauksessa vielä on muutama tällä tutkimusjaksolla tätäkin asiaa edistää. Ensi viikolla koittaakin yhdessä helmikuun kanssa uuden työn aloitus, ja tutkimus saa jälleen jäädä taustalle - seuraavaa tutkimusjaksoa jo innolla odottaen!

 

Vuoden viimeisiä

En ymmärrä, mihin joulukuukin hurahti, mutta tässä sitä ollaan taas, aivan uuden vuoden kynnyksellä. Tänäkin jouluna olen ottanut kaiken ilon irti ja viettänyt joulua antaumuksella tähän saakka. 

 

 

 

Mutta asiaan, nimittäin vuoden 2023 kertaukseen. Aina tuntuu, että vuosi on mennyt "tekemättä mitään", joten muistin virkistykseksi sekä omien ponnisteluideni kunnioittamiseksi listaan vuoden olennaisimmat uutiset. (Rakastan kaikenlaisia koosteita, mikäli ette huomanneet jo edellisen blogini aikaan.)

 

Vuosi 2023 alkoi vähän hankalasti, kun koko perhe sairasteli kilpaa. Kevään ja kesän myötä sairastelut onneksi vähenivät ja työkin osin helpottui. Loppuvuosi toi taas toivottua vaihtelua perustyöhöni, kun sain rauhassa keskittyä oppimaan, kirjoittamaan, jäsentelemään asioita, löytämään omaa ääntäni niin tutkijana kuin ammattilaisenakin. Myös rauhallisesta joulun(alus)ajasta olen nauttinut tänä vuonna, sillä todennäköisesti tämä on ainakin hetkeen viimeinen tutkimusjaksoni, joka ajoittuu juuri vuoden viimeisiin kuukausiin.

 

 

Tässäpä siis vuoden 2023 suurimpia muutoksia, merkityksellisimpiä hetkiä ja muuten vain mieleen jääneitä juttuja:

1. Uusi blogi eli tämä. Olin unohtanut, miten ihanaa on kirjoittaa, vaikka olen kyllä blogitauon aikanakin kirjoitellut omia muistiinpanoja ja muita tekstejä. Blogin kirjoittaminen on kuitenkin vähän erilaista juuri siksi, kun sillä on yleisöä - ainakin jokunen on löytänyt myös tämän uuden blogini pariin, tervetuloa!

2. Terveyskeskusjakson suorittaminen, joka oli ajoittain melkoista tuskien taivalta, osittain tosi mukavaa ja enimmäkseen varsin opettavaista. Jakson päätyttyä päällimmäinen tunne oli helpotus, vaikken todellakaan usko, että jatkossakaan työelämässä tällä alalla pääsen ainakaan helpommalla.

3. Uusi koti, joka ostettiin muutaman kuukauden aktiivisen etsinnän jälkeen. Muutto sattui kevään pahimpaan päivystyssumaan, ja muuton jälkeisenä päivänä päivystäessäni olin aivan poikki. Siitäkin selvittiin, eikä reilun puolen vuoden asumisen perusteella ole vielä kertaakaan tätä valintaa tarvinnut katua.

 

 

4. Toinen osatyöni julkaistiin keväällä eikä tarvinnut edes lähettää kuin yhteen ainoaan lehteen. Tohtoriopintoihin kuuluvat kurssit valmistuivat myös tämän vuoden aikana, joten tohtorintutkinto on "enää" väitöskirjasta kiinni. Elämäni ensimmäinen kongressi, jossa esittelin tutkimustani, kävin keskusteluja ja seurasin monta päivää luentoja englanniksi oli hieno kokemus, joita toivon jatkossa lisää!

5. Tutkimustyöhön saadut apurahat (joiden turvin tälläkin hetkellä työskentelen) antavat joka kerta motivaatiota ja uskoa omaan työhön. Toki kielteiset päätökset kirveltävät, mutta kerta kerralta lyhyemmän aikaa.

6. Matkat ja retket perheen kanssa ja yksin lähelle ja kauemmas jäivät myös mukavina muistoina mieleen. Irtautuminen kotiympäristöstä on ajoittain vähintäänkin virkistävää ja ajoittain välttämätöntä, jotta pystyn ravistelemaan urautuneita arkirutiineja ja saamaan uutta näkökulmaa uusia kokemuksia unohtamatta.

7. Terveysmurheita on riittänyt koko vuodelle. Milloin olen ravannut tutkimuksissa, milloin hoidossa. Vuosien vaivojen jälkeen sain tänä vuonna jälleen yhden pitkäaikaissairauden diagnoosin monien muiden jatkoksi. Onneksi kyse ei ole mistään vakavasta, vaikka elämänlaatua kyseinen sairaus kieltämättä heikentääkin.

 

 

8. Suurimpina oivalluksinani koko vuodelta on jäänyt mieleen etenkin esiintymiseen liittyvien kurssien palautteet, joiden avulla viimein ymmärsin olevani juuri hyvä tällaisena kuin olen. Vaikka kurssit käsittelivätkin esiintymistä, sain paljon positiivisia huomioita läsnäolostani ja persoonallisuudestani. Nuo kommentit kantavat minua vielä pitkään samoin kuin vuoden varrella potilailtani saamat kiitokset.

9. Saavutuksista yhtenä mainittakoon, että tänä vuonna juoksin (siis lenkkejä) ensimmäistä kertaa yli 10 vuoteen. Aloitin syksyllä tavoitteenani 5 kilometrin lenkki, ja tämä tavoite täyttyi eräänä syystalven päivänä. Tuli tosi hyvä mieli, sillä minulle juokseminen ei todellakaan ole itsestäänselvyys.

10. Merkityksellisimpiä hetkiä tänä vuonna ovat ehkä kuitenkin olleet ne pienet, arjen lomassa vastaan tulevat ohikiitävät onnen muruset: kasvun ihmeen seuraaminen, puhdas ilo, uuden oppimisen riemu, pakahduttava onnen tunne, yhteinen nauru. Näitä hetkiä toivon lisää ensi vuodelle!

 

  

Vuoden 2023 alussa olin huolissani monista asioista: siitä, miten vuosi menee, miten työssä sujuu, miten jaksan, sopeutuvatko lapset muutoksiin. Jälleen kerran olen saanut todeta, että asiat ovat menneet paljon paremmin kuin ikinä uskalsin toivoakaan. Ensi vuonna odottavat uudet jännittävät kuviot, joita en melkein edes uskalla ajatella. Yritän silti muistaa, että harvoin tilanteet ovat niin kamalia kuin etukäteen kuvittelee. Ja vaikka olisivatkin, minä selviän siitäkin tavalla tai toisella.

 

 

 

Oikein hyvää vuodenvaihdetta! Mitä sinulle jäi tästä vuodesta mieleen?

 

Marraskuun parhaat ja pahimmat

Marraskuu on ihan kohta ohi. Sadetta, harmautta ja loskaa on ollut aivan riittämiin, mutta loppukuusta on saatu nauttia maisemaa kaunistavasta lumipeitteestä. Syysflunssa ja toinenkin käväisi tässä kuussa kiertäen koko porukan. Tutkimustyö on takunnut niin itsestäni kuin monesta muusta riippuvista syistä. Jotta blogiin tulisi kirjattua autenttista materiaalia tästäkin elämänvaiheesta, tässäpä teille marraskuunharmaita tunnelmia kaikkine sävyineen. Kuvat tosin ovat lokakuun syyslomamatkalta, mutta kuvaavat hyvin juuri marraskuuta. Vähän turhan tuttu on ollut tässä kuussa tunne siitä, että tulevaisuus on jossain sumun peitossa ja päivät yksi kerrallaan haipuvat olemattomiin.

 

Vuoron perään parhaita ja pahimpia (jotta tasapaino säilyy)!

+ Tässä kuussa aloitin uuden kurssin nimeltään Conference English, jonka tavoitteena on oppia esiintymään konferensseissa, mutta pohjimmiltaan tavoitteet ovat aika paljon syvemmällä. Tähän mennessä kurssilla on mm. pohdittu omia tutkimukseen liittyviä arvoja ja omaa persoonallisuutta sekä pidetty pari lyhyttä puheenvuoroa omasta tutkimuksesta. Kurssi jatkuu aina joulukuulle saakka ja loppuhuipennuksena on 20 minuutin esitys - itselläni jo ensi viikolla, hui! Hyppäsin tälle(kin) kurssille vähän myöhässä mukaan, koska erinäisistä syistä johtuen syksyn ilmoittautumisajat menivät ohi kokonaan ja jouduin jälkijunassa kyselemään, vieläkö mahtuisin mukaan. Asiat ovat kuitenkin järjestyneet mallikkaasti, joten tämä menee parhaisiin.

- Nyt on meneillään aika monta kurssia, joten (oma syyni, että) aikaa tai energiaa ei ole jäänyt yhteenvedolle niin paljon kuin olisi pitänyt. Paljon olen kirjallisuutta haalinut, viitteidenhallintajärjestelmä Zoterossa on nimikkeitä lähemmäs 900, mutta todennäköisesti vain murto-osaa lopulta hyödynnän. Puolensa tietysti tässäkin, sillä tauko lisää kummasti motivaatiota, ja toisinaan tauon aikana jokin ajatus saattaa loksahtaa kohdalleen.

 

 

+ Oma tutkija-/asiantuntijaidentiteettini on pikku hiljaa eri harjoitteiden, kurssien ja tutkimustyön myötä vahvistumassa, mikä on mukava huomata. Edelleen on ihan kauhean vaikeaa olla esillä, mutta oma innostus aiheestani voittaa esiintymispelon. Englanniksi esiintyminen on ollut pahin pelkoni väitöskirjatutkijuuteen liittyen, joten ensimmäisenä mainittu kurssi tulee todella tarpeeseen. Olikin hienoa, ettei oman esitykseni jälkeen kukaan tarttunut siihen, että olisin näyttänyt kovin jännittyneeltä. (En ole koskaan oikein ymmärtänyt, mikä on sen pointti, että oikein osoitetaan, jos joku jännittää. Ikään kuin sen tiedostaminen, että oma jännitys näkyy selkeästi myös ulospäin, helpottaisi jotenkin tulevia esiintymistilanteita.)

 

- Ylimääräisiä juoksevia asioita, neuvolakäyntejä, kaikkea sälää on mahtunut myös tähän marraskuuhun. Tutkimuskäyntejä ja muuta terveyteen liittyvää on myös pitänyt ahtaa kalenteriin. Päiväsaikaan tapahtuvat käynnit rikkovat päivärytmin ja tuntuu, ettei saa mitään aikaiseksi ennen käyntiä eikä sen jälkeen. Onneksi näyttäisi nyt pahin suma rauhoittuneen!

 

 

+  Marraskuun onnistumisena mainittakoon, että sain puolison neulepaidan viimein valmiiksi. Hän on vuosikausia odottanut, että saisin sellaisen aikaiseksi, joten vihdoin ja viimein, ja sopivasti isänpäiväksi se valmistui! Pahinta minulle ei suinkaan ole itse työ, vaan viimeistely ja langanpätkien päättely, joita olen inhonnut alusta asti. Taustoituksena käsitöihin liittyen koululaisen tuskaillessa oman virkkuutyönsä kanssa pystyin täysin samaistumaan hänen tunnelmiinsa. Kerroin omista kouluaikaisista kokemuksistani siitä, etten "vain osaa" tehdä käsitöitä ja kysyin edellämainittua neuletta näyttäen, uskoisiko hän, että joskus ajattelin noin. Rennommalla otteella alkoi virkkaaminen sujua ja pieni hymykin hiipi vaivihkaa suupieleen.

 

- Väsymys, ihan tolkuton sellainen, on leimannut viime viikkoja. Välillä on ollut työn ja tuskan takana päästä aamuisin ulos sängystä ja hoitaa edes pakolliset asiat. Pari tutkimuskäyntiä on ollut ohjelmassa erilaisten vaivojen tiimoilta, mikä sekin tuntuu todella väsyttävältä, vaikka hyvä onkin, että tutkitaan. 

 

 

 

+ Pikku hiljaa olen lisäillyt kausivaloja sisälle ja ulos, ja ai että ne ovat kauniita! (Naapurit saattavat olla toista mieltä, mutta ei se mitään.) Aamuisin kirkasvalolamppu pelastaa pahimmalta, ja on suorastaan etuoikeutettua pystyä ulkoilemaan arkisinkin edes pienesti päivänvalossa.

+ Marraskuuta ja vähän takkuista elämän jaksoa on piristänyt ajatus lähestyvästä joulusta - miten se onkin taas niin lähellä! Lisäksi ensi vuoden tutkimusjaksolle sain kuin sainkin rahoituksen, joten nyt on yksi stressinaihe vähemmän ainakin hetkellisesti. Nyt keskityn (kuinka monta kertaa olenkaan tämän kirjoittanut, varmaan aika monta) nauttimaan tästä eri tavalla kuormittavasta mutta selkeästi perustyötäni rennommasta ajanjaksosta ja lataamaan akkujani. Ensi vuodesta tulee rankka, tiedän sen jo etukäteen.

Hiljaiselosta huolimatta täällä siis kaikki hyvin ja näillä tunnelmin eteenpäin. Tsemppiä arkeen teillekin!

Matalapainetta

Viime viikot ovat sujuneet varsin matalapaineisissa merkeissä muutenkin kuin sään osalta. Lomaltapaluu oli odotuksiinkin nähden yllättävän raskas, eikä arki lähtenyt mitenkään keveästi käyntiin. Heti ensimmäisenähän minulla oli 6-päiväinen työviikko, kun viikonloppuna oli päivystys. Sen lisäksi tuli viikolle vielä varallaolo iltapäivystykseen, mutta onneksi se jäi varallaoloksi eikä päivystämään tarvinnut lähteä. Tällä viikolla on jälleen vain yksi vapaapäivä, mikä on kyllä valitettavan vähän eikä oikein riitä palauttamaan tarpeeksi. Silti mieluummin valitsen viikonloppupäivystyksen kuin arki-illan, sillä päivystyksen venyessä on pienempi paha, kun ei tarvitse aamulla herätä aikaisin töihin.

 

 

Elämässä kaikki on tällä hetkellä varsin hienosti mallillaan, mutta paljon on tapahtunut viimeisten kuukausien aikana. Muutosten mylläkässä tulee vain toimittua ja tehtyä asioita toisensa perään, kun pohtimiselle ei liiemmin aikaa jää. Useinhan tahdin hiljentämisen tarpeen huomaa vasta jälkikäteen. Uudesta kodista ja elämäntilanteesta olen ollut suorastaan naurettavan onnellinen. Tämäkään ei tietenkään täydellistä ole, ei lähelläkään, mutta kaikin puolin paljon parempaa kuin etukäteen osasin kuvitella. En tiennytkään, kuinka paljon olen kaivannut tilaa, vehreyttä ja rauhaa ympärilleni - ja parempi niin, sillä edeltävät vuodet olisivat olleet paljon raskaampia, jos olisin koko ajan haikaillut jonnekin muualle. Sitten kun -asenteesta olen pyrkinyt eroon jo kauan sitten, vaikka haaveita pitääkin aina olla.

 

Tällaisiakin viikkoja mahtuu elämään, eikä siinä mitään. Välillä on matalapainetta, sitten taas jotain muuta. Vähän ovat kirkastuneet jo omatkin ajatukset raskaan lomaltapaluun jälkeen, työrutiineista saatu kiinni ja arki paremmin käynnistynyt. Töissä on nyt kaikkinensa ollut kevyempää kuin alkukesästä, vaikka porukkaa paljon lomilla onkin. Yhtenä suurena tekijänä on tietysti ollut se, etten ole ollut sairaana kuukausiin eikä siten ole kertynyt reseptisumia tai muita rästejä. Iloista on kuitenkin ollut huomata, että vaikkei aina ihan huippufiilis olisikaan, työt sujuvat silti ihan hyvin ja elämä myöskin. On sadepäivissä oma kauneutensa myöskin - katsokaa vaikka näitä suloisia kastehelmiä ♥

 

 

Parin päivän päästä on jo elokuu, joka on toiseksi viimeinen työkuukauteni. Näinpä alkaa tk-jaksonikin kääntyä loppusuoralle, vaikka jossain vaiheessa tuntui, että aika junnaa paikallaan. Ja jälkeenpäin on helppo todeta, että nopeastihan se meni. :D Edessä olevat päivystyksetkin voi kohta laskea jo yhden käden sormin. Nyt on taas vähän enemmän puuhaa työn ulkopuolellakin, kun ensimmäinen kongressini posteriesityksineen on ihan nurkan takana. Kaikenlaista sitä pääseekin tekemään! Taitavatpa siis muutamat arki-illat vierähtää posteriani laatiessa, mikä nyt ei varsinaisesti kevennä arkea... Mutta vaihtelua kuitenkin. 

Leppoisaa sunnuntaita ja tsemppiä alkavaan viikkoon! Sehän on jo koululaisten viimeinen kokonainen lomaviikko - menipä vauhdilla tämäkin kesäloma :)

Tohtoriopintoja ja apurahahakuja

Alkukevät on ollut melkoisen hektistä, kuten jo aiemmin täällä avauduin. Sairastelut sentään ovat nyt vähentyneet, ja lapset pysyneet terveinä suorastaan yllättävän pitkään. Keveämpää, sujuvampaa arkea tässä on kieltämättä kaivattukin! Töiden lisäksi - joissa jo niissäkin olisi ihan tarpeeksi tekemistä - olen muutaman viime kuukauden aikana paitsi saanut toisen artikkelini julkaistua, myös edistänyt tohtoriopintoja ja hakenut apurahoja seuraavia tutkimusjaksoja varten.

 

 

Tilastotieteen kurssi päättyi tenttiin reilu kuukausi sitten varsin onnistuneesti. Olipas muuten hauskaa istua tekemässä tenttiä pitkästä aikaa kuuden lääkisvuoden ajalta hyvin tutussa auditoriossa. Kaikista vastoinkäymisistä huolimatta sain kuin sainkin opiskeltua riittävästi ja tentistä pääsin kirkkaasti läpi. Heti tästä kurssista suoriutumisen jälkeen tosin alkoi Yleislääketieteen erityiskoulutukseen (YEK) liittyvä verkkokurssi, jossa tehtäviä tulee suorittaa viikoittain. Voitte ehkä kuvitella, mikä fiilis oli kuumeisena yrittää saada selkoa esimerkiksi kuntoutukseen liittyvistä kiemuroista. Onneksi toivuin kohtalaisen nopeasti, ja nyt ovat paremmin sujuneet myös ylimääräiset tehtävät. Enää yksi tehtävä jäljellä ja sen jälkeen seminaarit, mutta tarinoin YEK-asioista joskus toiste lisää.

 

Tohtoriopinnoista olen suorittanut nyt valtaosan, ja pakollisina jäljellä taitaa olla enää 6 opintopistettä. Kliinisessä tohtoriohjelmassa teoriaopintoja tarvitaan vain 30 opintopistettä eli noin puolen vuoden opinnot, mikä on minusta aika vähän. Yleisiä valmiustaito-opintoja eli nimensä mukaisesti yleispäteviä kursseja mm. tieteelliseen kirjoittamiseen, tutkimusmenetelmiin ja etiikkaan liittyen tarvitaan 5-15 op, tieteen- ja tutkimusalan opintoja (syvällisemmin omaan alaan liittyviä opintoja)15-25 op. Loput opintopisteet aion kerätä paitsi rahoitushakemuskurssista (josta toivottavasti saan hyviä vinkkejä!) myös konferenss(e)ista ja taisipa opintosuunnitelmassani olla vielä kurssi mediaviestinnästäkin. Alkusyksystä osallistun erääseen konferenssiin, jossa esittelen todennäköisesti posterin avulla omaa tutkimustani. Hyvä saada kokemusta myös esiintymisestä, sillä se on itselleni koko väitöskirjaprojektin hankalin osa-alue - onnea vain itselleni väitöstilaisuuteen!

 

 

  

Apurahat ovat itselleni - ainakin tällä hetkellä - ainoina rahoituslähteinäni tärkeitä. En ole kokenut apurahojen hakemista kovinkaan kuormittavana, sillä pidän kirjoittamisesta ja hakemusten täyttämisestä. Usein hakemuksiin tarvitaan samankaltaisia osioita, joihin on helppo muokata olemassa olevaa tutkimussuunnitelmaa. Tietysti työn ohessa myös apurahojen haku tuo oman lisänsä ja kuormituksensa, kun pitää pitää huoli deadlineista ja siitä, että saa kaikki liitteet toimitettua ajallaan. Juuri nyt haussa ovat myös yliopiston "palkkapaikat", mutta todennäköisesti en niitä hae, sillä pyrkimys on kuitenkin ensisijaisesti tehdä kliinistä työtä ja sitä kautta edistää erikoistumista. Toki lyhyiden tutkimusjaksojen osalta palkkapaikka houkuttelisi, sillä ovathan työsuhde-edut kiistattomat suhteessa apurahatutkijuuteen. Onneksi hakuaikaa on vielä jäljellä ja ehdin punnita hyötyjä ja haittoja.

 

Itse olen keskittynyt lähinnä pienempien apurahojen ja lyhyiden apurahakausien hakemiseen, sillä teen päätoimista tutkimusta vain muutamia kuukausia kerrallaan. Verottomana apurahoja saa vuositasolla vastaanottaa n. 25 000 e/v, minkä jälkeen apurahoistakin peritään veroa. Olen pyrkinyt siihen, että tuo raja ei ylittyisi, ja viime vuonna taisin nostaa apurahoja juuri tuon rajan alle, mikä oli odotuksiin nähden varsin hyvin. Tälle vuodelle on nostamatta yksi kannustusapuraha, jonka lisäksi olen hiljattain saanut yhden pienen apurahan ja toisen hieman suuremman. Näiden turvin on tarkoitus työskennellä loppuvuodesta muutaman kuukauden ajan. Tähänastinen apurahahakujeni onnistumisprosentti (saadut/haetut apurahat) on suunnilleen 50 %. Summien osuuksista en ole enää perillä, vaikka tarkkaa kirjaa pidänkin haetuista ja saaduista apurahoista.

 

 

Apurahakausilla kuukausi"palkka" on luonnollisesti huomattavasti pienempi kuin kliinistä työtä tehdessä, minkä vuoksi mielelläni haen työskentelyapurahojen lisäksi myös kannustusapurahoja, jotka voi käyttää haluamallaan tavalla tutkimusta edistämään. Apurahatyypistä riippuen on myös mahdollista tehdä keikkatyötä, ja olenkin jättänyt hakematta sellaisia apurahoja, jotka yksiselitteisesti kieltävät täysin muiden töiden tekemisen apurahakauden aikana. Tietysti paras tilanne olisi se, jos apurahojen turvin pystyisi tutkimusta tekemään ilman taloudellisia huolia, mutta se ei perheellisenä (ja nykyään myös asuntovelallisena) ole suinkaan itsestäänselvyys. Toki opiskeluaikojen niukkuus on opettanut pärjäämään ajoittain hyvinkin vähällä, mutta pidemmän päälle se ei ole hyvä ratkaisu.

 

Joka tapauksessa asiat näyttäisivät jälleen kerran lutviutuvan, vaikka välillä näyttää ja tuntuu pahalta eri suunnista tulevien odotusten ristipaineessa. Muutamia apurahapäätöksiä vielä tälle keväälle odottelen, enkä pistäisi pahakseni, jos saisin jokusen vielä odottamaan tulevia tutkimusjaksojani. Toistaiseksi viime aikoina on tullut pari hylsyä ja pari myönnettyä, mutta peukut pystyssä vielä käsittelyssä olevien osalta! Alustavasti olen ajatellut, että saattaisin saada väittelyluvan jo ensi vuonna (hui), joten yhteenvedon kirjoittamiseen lienee syytä varata aikaa ja rahoitusta luonnollisesti myös. Mutta nyt pitää keskittyä töihin sekä tietenkin muuttopuuhiin, sillä omakotiasuminen, täältä tullaan!

 

Tsemppiä alkavaan viikkoon ja kauniita kevätpäiviä!

 

Väitöskirjaprosessini tähän asti

Ympyrä sulkeutui, kun toinen väitöskirjaani tuleva artikkeli hyväksyttiin erittäin pienin korjauksin samaan lehteen, joka hylkäsi ensimmäiseni kaksi vuotta sitten. Molempia siis yritin saada juuri tuohon julkaisuun, mutta kuten sanottua, ensimmäinen artikkelini ei seulaa läpäissyt, toinen kyllä. Ymmärrän etenkin jälkikäteen hyvin, miksi näin. Mutta aloitetaan alusta ja siitä, miten päädyin edes väitöskirjaa alunperin tekemään:

 

 

Lienen joskus aiemminkin tarinani kertonut, mutta hyvä kai on kertaalleen käydä se täälläkin läpi, kun on tarkoitus enemmänkin näistä asioista kirjoitella. Lääkiksessä pakollinen opinnäytetyö on syventävien opintojen opinnäyte, "syvärit", jotka jotkut tekevät heti alta pois, toiset rauhakseltaan opintojen edetessä ja jotka melko usein ovat myös syynä siihen, että jollakulla valmistuminen viivästyy. Itse kuuluin heihin, jotka halusivat aiheen "just nyt heti" lääkiksen aloitettuani, sillä jo yhden opinnäytetyön aikanaan amk:ssa tehneenä ja elämäni realiteetit varsin (liiankin) hyvin tiedostavana ajattelin, että kiirehän sen kanssa kuitenkin tulee. Eikä se - tietenkään - edennyt yhtään niin sujuvasti kuin olisin toivonut, mutta joka tapauksessa valmista tuli hyvissä ajoin, 4. lääkisvuoden alussa.

 

Väitöskirjani on suoraa jatkumoa tuolloin aloittamalleni tutkimukselle. Epävirallisesti aloitin väitöskirjani marraskuussa 2019 eli 3,5 vuotta sitten, jolloin aloin muokata omasta aineistostani ensimmäistä artikkelia. Lääkisopinnot olivat kesken, oli pieni vauva, isommat lapset, puolison opinnot - ja kevättalvesta 2020 lähtien korona kotikouluineen ja karanteeneineen. Artikkeli eteni hitaanlaisesti pääasiassa ajan- ja itseluottamuksen puutteen vuoksi. Analyyseja piti tehdä uudestaan, etsiä tiettyä dataa vielä tarkemmin, tutustua tausta-aineistoon ja tietysti kirjoittaa, kirjoittaa ja kirjoittaa. Vaikken ihan onneton ole englanniksi kirjoittamaan, oli suuri kynnys siihen ryhtyä, ja epävarmuus ja osaamattomuuden kokemus olivat tuossa vaiheessa jokapäiväisiä seuralaisia.

 

 

Koronavuoden 2020 aikana sain kuitenkin ensimmäisen artikkelini tehtyä samalla kun opinnot etenivät suunnitellusti ja erittäin hyvällä menestyksellä. Alkuvuodesta 2021 pääsin jännittävään vaiheeseen, kun laatimani artikkeli piti lähettää Ihan Oikeaan Lehteen. Voi niitä pitkiä viikkoja, kun odottelin vertaisarvioijien kommentteja ja lopullista tuomiota. Hylättyhän se oli. Vaadittiin taas melkoisia korjaustoimenpiteitä, lisää lähdeaineiston koluamista, uusia analyyseja ja paljon kirjoittamista. Uusi yritys toiseen lehteen, josta tulivat jälleen vertaisarvioijien kommentit - ja hylkäävä päätös. Tässä vaiheessa olin jo heittää hanskat tiskiin (no en oikeasti). Oli tammikuu 2022, ja kulunut liki vuosi edellisestä lehteen lähetyksestä. Vaikka isoja korjauksia teinkin ja kaiken elämäni (opiskelu, perhe, työ, kaikki) keskellä edistin työtä niin usein ja hyvin kuin suinkin pystyin, tulos oli silti tämä.

 

Kolmas kerta sanoikin sitten toden, niin lehden kuin korjauskierrosten osalta. Viime kesän työjakson päälle sattuneet korjauskierrokset ensin valtavine, sitten pienempine korjauksineen tuntuivat suorastaan ylitsepääsemättömiltä, mutta kun niistä päästiin, lopputulos oli paras mahdollinen. Vieläkin lämmittää se tunne, mikä syntyi, kun pitkällisen prosessin seurauksena tuli valmista. Oman nimen näkeminen ensimmäisenä kirjoittajana Ihan Oikeassa Lehdessä tuntuu aika huikealta.

 

 

 

Tuohon kärsivällisyyttä koetelleeseen taipaleeseen, kestoltaan yli 2,5 vuotta, verrattuna toinen osatyö valmistui varsin näppärästi ja nopeasti. Aineisto oli silläkin kertaa valmiina, joskaan ei itse keräämäni. Kirjoitusprosessi alkoi syksyllä 2022, jokunen lisäanalyysi sekä omatoimista tilasto-ohjelman kanssa askartelua vaadittiin, ja lehteen arvioitavaksi artikkeli lähti tammikuun alussa. Juuri ennen töiden alkua tammikuun lopussa se palautui suurten korjauspyyntöjen (major revisions) saattelemana, joskin kyse oli hyvin pienistä, helpohkosti toteutettavista muutoksista. 1,5 kk työn ohessa korjaamista, uusi yritys - ja hyväksyntä! Aikaa, joskin pääasiassa päätoimisesti tutkimukseen käytettyä, toisen artikkelin kanssa kului vain puoli vuotta. Kolmas ja viimeinen työni taas vienee aikaa paljon enemmän, mutta sen murehtimisen aika on myöhemmin.

 

Tässäpä siis ollaan väitöskirjani suhteen: 2/3 osatöistä on hyväksytty julkaistaviksi, ja nyt ollaan suvantovaiheessa, sillä ensin odotellaan lupia ja sitten aineistoa, jota pääsen jatkossa pyörittelemään. Aika näyttää, tuleeko tästä 1. artikkelin kaltainen kärsivällisyyskoulu vai pääsenkö 2. jutun tavoin paljon odotettua helpommalla. Mutta nyt viikonlopun viettoon ja pakkauspuuhiin, sillä muutto lähestyy päivä päivältä. Mukavaa viikonloppua sinnekin!

 

Alku aina hankalaa

Vaikka pidänkin uusista aluista, kuvioista ja suunnitelmista, uusien asioiden aloittamiseen kuuluu yksi, josta en niin välitä, ja se on uuden työn alku. Tämä tuskin tulee yllätyksenä vähänkään aiempaa blogiani seuranneille. Uuden(laisen) työn aloittaminen on melkein kauheinta mitä tiedän. Periaatteessa olen erittäin nopea sopeutumaan ja solahtamaan melkein paikkaan kuin paikkaan, mutta tosiasiassa työn sisältöjen, käytäntöjen ja kaiken "hiljaisen tiedon" omaksuminen vie paljon aikaa ja energiaa, ja alku menee väkisinkin vähän sumussa. 

Osittain tästä syystä en ole keikkatyön ylin ystävä, vaan olen aina pyrkinyt löytämään työpaikkoja, joissa viihdyn ja jonne voin hyvillä mielin jäädä pidemmäksikin aikaa. Erikoistumiseen kuitenkin kuuluu väistämättä monta eri työpaikkaa ja toimipistettä, sillä terveyskeskusjakson (9 kk) lisäksi on tehtävä "runkokoulutusta" omalla alallaan ja "reunapalveluita" omaan alaan liittyvillä, itseä kiinnostavilla aloilla.

Alkukankeus on vaivannut myös tätä työjaksoani, joskin selittäviä tekijöitä ovat työn sijasta pääosin aivan muut elämän osa-alueet. Olen ollut nyt tutussa tk:ssa töissä kaksi kuukautta, joista ihan yksittäisiä viikkoja siten, ettei kukaan perheestä ole sairaana. Onneksi puoliso hoitaa (ja pakkokin) suurimman osan lasten sairasteluista, sillä olen itsekin saanut kärvistellä milloin minkäkin taudin kourissa - miten niitä riittääkään!

Sairasteluiden lisäksi elämää on ollut täydentämässä väitöskirjani toisen artikkelin julkaisuprosessi, joka päättyi onnekseni yllättävän nopeasti (vajaan 3 kk aikana) hyväksyntään. Kävi siis nytkin juuri niin kuin oletin, sillä vain muutama päivä ennen töiden alkua artikkeli palautui minulle korjauspyyntöineen, jotka - jälleen onneksi! - olivat melko pieniä. Silti piti monta iltaa ja pari viikonloppua uhrata tälle prosessille ennen hyviä uutisia.

 

 

Kolmantena asiana ovat olleet opinnot, sillä olin tammikuussa aloittanut tilastotieteen peruskurssin, jonka järkevästi olin kuitenkin valinnut vain 3 op:n laajuisena. Viikko sitten oli tentti, joten siitäkin päästiin, vaikka välillä meinasi vallan uuvuttaa iltaisin kaiken muun ohessa pyöritellä tilastointiohjelmaa ja tuskailla koodien kanssa, jotka eivät millään meinanneet toimia niin kuin piti. Tuloksia odotellessa!

Kolmas artikkelini on myös aiheuttanut harmaita hiuksia, vaikkei se ole edes alkutekijöissään. Rekisteritutkimusta ohjaa nykyään toisiolaki, jonka aiheuttamat muutokset eivät ole aina selviä edes heille, jotka näiden asioiden kanssa toimivat päivittäin. Kovasti peukkuja pidän sille, että syksyllä pääsisin aineistoni kimppuun, mutten tiedä ollenkaan, toteutuuko se (todennäköisesti ei, sanoo pessimisti minussa) vai jäänkö jälleen aikataulustani.

Ja sitten ehkä suurin, tulevaa elämäämme ja etenkin sen laatua toivottavasti suuresti parempaan muuttava tekijä: oman kodin etsintä ja lopulta sen löytäminen! Vuosia elin aivan tyytyväisenä kulloisissakin puitteissa, mutta kun talokuume iskee, se on menoa. Ei ollut suunniteltua ei, mutta vielä tänä keväänä muutamme jälleen, tällä kertaa omakotitaloon.

 

Paljon on ollut monenlaista tässä alkuvuodessa, ihan hengästyttää ajatellakin. Siispä toivon, että elämä tästä rauhoittuisi omiin uomiinsa, vaikken todellakaan usko, että niin käy! Joka tapauksessa tämä blogi toimikoon henkireikänäni nykyelämäni pyörteissä. (Ruuhkavuodet ovat kohdallani mitä totisinta totta.) Myös tasapainoa olen edelleen hakemassa omien vaatimusten, vastuiden ja kaikkien elämäni osa-alueiden välillä.

Mukavaa huhtikuun alkua!