Erikoistuminen II: Terveyskeskusjakso

Monelle blogin lukijalle lienee ainakin pääpiirteittäin selvillä, millaisista palasista erikoistuminen koostuu, mutta asiaan vihkimättömämmille kertaan vielä perusasiat etenkin terveyskeskusjakson osalta. (Erikoistuminen-postaussarjan ensimmäisessä osassa käsiteltiin hakuprosessia.) Jokaisen erikoistuvan lääkärin alasta riippumatta on tehtävä vähintään 9 kk mittainen jakso terveyskeskuksessa, jonka tulee olla yliopiston hyväksymä koulutusterveyskeskus. Jaksolle on omat standardinsa: työn tulee olla riittävän monipuolista ja muutenkin tiettyjen kriteerien, esimerkiksi ohjauksen sekä teoriakoulutuksen tulee toteutua riittävässä laajuudessa. Vaikka sanotaankin, ettei lääkärien ole pakko työskennellä terveyskeskuksessa, se on erikoistumisen pakollinen osa.

 

  

Koejaksoni olen tosiaan suunnitellut vasta ensi vuodelle, sillä halusin tehdä terveyskeskusjakson ensin. Niin moni oman alani kollega on sanonut, että "tee tk ensin", että pakko siinä olla jotain perää! Tietysti olisi voinut olla helpompaa opetella ensin vaikkapa sairaalalääkärinä uutta ammattia ja kaikkea sitä, mitä ei lääkisaikana oppinut ja mennä vasta sitten terveyskeskusjaksolle laajojen kokonaisuuksien pariin, mutta moni kyllä jatkaa suoraan opinnoista terveyskeskustyöhön.

Itselleni tuli terveyskeskustyötä kokonaisuudessaan vuoden verran: aloitin kandina viime vuoden toukokuussa, ja neljän kuukauden aikana ehdin kaksi kuukautta työskennellä valmiina lääkärinä. Loppuvuoden pidin tutkimusvapaata, minkä aikana tein toisen osatyöni alusta loppuun. Tämän vuoden helmikuussa aloitin taas terveyskeskustyön tavoitteenani saada loput 9 kuukauden jaksosta suoritettua. Koska elämäni on välillä melkoista tuulimyllyjä vastaan taistelua eivätkä koulutusjaksojen kertymät salli kovin mittavia poissaoloja, otin varalta yhden lisäkuukauden joukon jatkoksi. Äskettäin päättynyt - ja erittäin todennäköisesti viimeinen - työjaksoni terveyskeskuksessa olikin nyt kahdeksan kuukauden mittainen.

 

Terveyskeskustyö on työnä vaihtelevaa päivästä ja tehtävästä riippuen. Oma alani on ihan jossain muualla kuin yleislääketieteessä, eikä tk-työ ole saanut mieltäni muuttumaan, mutta joitakin mukavia piirteitä tk-työhön liittyy. Yksi niistä on hoidon jatkuvuus: on kieltämättä mukavaa ja opettavaista seurata, miten "omille" potilaille teettämäni tutkimukset tai aloittamani hoidot etenevät ja vaikuttavat. Samojen potilaiden kanssa työskentely lisää sekä lääkärin että potilaan tyytyväisyyttä, kun kummankaan ei aina tarvitse aloittaa alusta, vaan voidaan yhdessä jatkaa siitä, mihin edellisellä kerralla jäätiin. Lähimainkaan aina tällainen jatkuvuus ei ikävä kyllä toteudu, vaan usein potilaat jaetaan eri lääkäreille sen mukaan, kenellä sattuu olemaan aikoja vapaana. Sydäntä toki lämmitti joka kerta, kun potilas kysyi, tuleeko soitto-/vastaanottoaika juuri minulle, ja usein pyrin asian näin järjestämään.

Ne, jotka lukivat aiempaa blogiani, muistanevat, miten vähän pidin naistentautien ja synnytysten kurssista. En muista, kuinka suoraan tästä kirjoitin silloin, mutta gynekologia oli silloin ja on edelleen minulle lääkiksen ikävin kurssi - tai ehkä joku preklinikan nippelitietokurssi on samalla viivalla, mutta jos kliinisistä opinnoista puhutaan. Siksipä olikin varsin kummallista huomata, miten mielelläni tk-työssä tutkin ja hoidin tämän alan potilaita. Se oli ehkä suurin yllätys itselleni. (Toisaalta sain kurssin opettajilta hyvää palautetta tekniikastani ja osaamisestani, joten se ehkä selittää osaltaan.) Toisena yllätyksenä tuli se, etten lainkaan mielelläni hoitanut oman (toivottavasti) tulevan alani potilaita tk:ssa, vaikka luulisi asian olevan päinvastoin.

 

Terveyskeskustyössä itseäni kuitenkin ehkä eniten haastoi se, että osaamiskenttä on niin laaja, ja vähintään viikoittain tuli vastaan asioita, joihin en ollut koskaan aiemmin törmännyt. Olisi kieltämättä ollut ihanaa oppia ja osata tuota työtä niin hyvin, ettei joka viikko tai päivä olisi tarvinnut pohdiskella, mistä ihmeestä mahtaa olla kyse ja mitä kautta potilasta voisi parhaiten auttaa. Tosin taidan olla kroonisesti ihminen, josta olisi kivaa ja ihanaa osata hienosti vaikka mitä, mutta sehän ei ikävä kyllä ole jokaisen asian kohdalla mahdollista.

Aikapaine on yksi asia, josta ei voi olla mainitsematta, kun tk-työstä puhutaan. Kun yhdelle potilaalle oli varattu vain pieni siivu aikaa, piti olla tarkkana, ettei käy niin, että työt kasaantuvat iltapäivälle ja päivät sitä myöten venyvät. Pahinta oli se, kun lyhyellä ajalla tuli - usein yllättäen - esiin monta asiaa, jotka oli pakko tutkia ja hoitaa. Se johti väistämättä myöhästymiseen ja riittämättömyyden ja hallinnan menetyksen tunteeseen, joiden kanssa ei ollut kovin mieltäylentävää työskennellä. Onneksi oli niitä toisenlaisiakin päiviä: kun asiat vain soljuivat, tuntui, että tiedän ja osaan edes jotakin ja työnteko oli kevyttä ja mukavaa. Aaltoliikettähän tämä jakso oli alusta loppuun saakka, mutta selvää on se, että joka päivä opin jotakin, suurta tai pientä - vähintäänkin luottamaan itseeni ja päätöksiini pieni askel kerrallaan.

Koulutukset toivat mukavaa vaihtelua perustyöhön. Toimipaikan ulkopuolisia koulutuksia suositellaan olevan YEK- tai erikoistumisvaiheessa 10 päivää vuodessa. Työnantajan kustantamia koulutuksia itselleni tuli vain kaksi, sillä kongressin osallistumismaksun sain muuta kautta järjestymään. Yhteen koulutukseen myös osallistuin omakustanteisesti, ja se olikin aivan mahtava koulutus (aiheena kipu), joten ei edes harmittanut. Teoriakoulutus on itselleni jo arvo sinänsä, ja mielelläni koulutuksiin osallistunkin.

 

 

 

Tk-jaksolla keskityin oppimaan kaikkea sitä, mitä on mahdollista perusterveydenhuollossa oppia sekä tietenkin nauttimaan etenkin niistä asioista, joita en enää oman alani töissä myöhemmin tee - olettaen siis, että koejakson jälkeenkin minut hyväksytään ko. alalle erikoistumaan. Paljon sain oppia, jota todella jatkossa tarvitsen, mutta vielä enemmän sellaista, jolla todellakaan en jatkossa työssäni tee oikeastaan mitään. Yhtä kaikki arvokasta oppia tämä vuosi on ollut täynnä. Menee hetki, ennen kuin ymmärrän, että tk-jakso ja vähän enemmänkin on oikeasti takana. Eniten jäänee ikävä sitä kokonaisvaltaista otetta, jolla työtä terveyskeskuksissa tehdään, vaikka käytäntö ei aina ideaalitilannetta vastaakaan. Joka tapauksessa nyt jatkan hyvillä mielin tutkimustyöni parissa ja sen jälkeen suuntaan erikoissairaanhoitoon.

 

Tervetuloa, syksy!

Tänäkin vuonna syksy on ollut minun puolestani kovin tervetullut. Siinä missä moni muu hyvästelee haikeana kuumat, aurinkoiset kesäpäivät, minä nautin viileämmistä ilmoista ja etenkin syksyn mukanaan tuomasta uuden alun fiiliksestä. Vaikken enää pariin vuoteen ole syksyisin aloittanut uutta lukuvuotta päätoimisten opintojen parissa, olen järjestellyt asiani niin, että syksyt on pyhitetty tutkimustyölleni. Niinpä tänäkin vuonna syksy tarkoittaa pientä taukoa kliinisestä työstä. Apurahoja olen hakenut ahkerasti vuoden kuluessa, ja vaikkei myöntöprosentti olekaan niin hyvä kuin viime vuoden aikana, pari apurahaa olen saanut kattamaan tulevan tutkimusjaksoni. 

 

Kuten ehkä voi päätellä, ajatukseni ovat jo vahvasti alkavassa tutkimusjaksossani, vaikka tk-työtä on vielä jokunen päivä jäljellä. Viimeisiä on ollut viime aikojen teema: takana ovat jo viimeiset sektorityöni neuvolassa (koululääkärinä en ehtinyt tälle syksyä toimia lainkaan), viimeinen toimenpidepäiväni, viimeinen päivystys. Monien, monien pidempään hoitamieni potilaiden kohdalla viimeiset kontaktini, puhelut, vastaanotot. Edessä ovat vielä viimeiset koulutuspäivät, viimeinen kandin ohjaus, viimeiset akuutti- ja vastaanottopäivät, viimeiset reseptit ja lausunnot tälle työjaksolle. Viimeiset päivät tuossa työympäristössä ja -porukassa ja - vaikken uskalla tätä loppuun asti ajatellakaan - kenties viimeiset hetket perusterveydenhuollossa ja yleislääketieteen alalla. Aika hurjaa.

Alkanut syksy on myös ensimmäinen uudessa kodissamme, ja pitkin kesää olemme päässeet nauttimaan oman pihan antimista. Heti muuton jälkeen kylvimme porkkanaa ja istutimme siemenperunaa, jotka iloksemme ovat tuottaneet kohtuullisen hyvää satoa. Oma pihamme on osoittautunut varsin tuotteliaaksi jo itsessään; ahomansikat, vadelmat, viinimarjat ja kantarellit ovat ilahduttaneet meitä tänä kesänä. Olen tainnut kesän ja syksyn aikana leipoa useammin kuin entisessä kodissa puolessa vuodessa... Odotan myöskin pimeitä syysiltoja, jossa (unelmissani) istuskelemme takkatulen lämmössä. :)

 

Harrastusten osalta tänä syksynä jatkan kuorossa, jossa nautin ihanan yhteisöllisestä tekemisestä. Lisäksi olen alkanut treenata juoksua, mikä on yli 10 vuoden ajan ollut erinäisten terveysvaivojen vuoksi mahdotonta. Alusta aloittaminen on aika tympeää, mutta toisaalta on ollut mukavaa saada tästä lasten kanssa yhteinen juttu. He lähtevät mielellään kanssani lenkille joko kävellen tai pyörällä. Pitkästä aikaa hankin myös ryhmäliikuntakortin, joskin toistaiseksi olen vain kerran ehtinyt tunnille sairastelun ja aikataulusäädön vuoksi. Toivottavasti saan liikuntaharrastuksenikin taas elvytettyä, sillä se tuo niin paljon virtaa pimeämpänä vuodenaikana.

 

Työjaksoni päättyy viikon mittaiseen lomaan, joka tosin on jo nyt aika täynnä kaikenlaista omaa menoa, joihin en ole töiden ohessa ehtinyt. Joka tapauksessa pieni hengähdystauko tulee tarpeeseen ennen kuin aloitan toden teolla tutkimukseni parissa. Kukaan muu kuin minä ei tokikaan mitään aikatauluja aseta, mutta olenkin itseni pahin ja paras johtaja. :D Aineistosta ei vielä tietoakaan, mutta asiat selvinnevät ajallaan tavalla tai toisella.  Siihen asti yritän hoitaa työni siten, ettei jäisi mitään keskeneräisiä asioita roikkumaan, ja itse saisin mahdollisimman rennoin mielin jättää nykyisen työni ja siirtyä eteenpäin.

 

Yleisesti terveyskeskusjaksosta kirjoitan sen päätyttyä Erikoistuminen-sarjaani kuuluvan yleispostauksen, mutta jos toivot koostetta (esim. tk-työni lukuina) ja/tai omia pohdintojani tk-työstä, kommentoi toki alle!