Elämäni eka kongressi ja muita kuulumisia

Onpas aika vierähtänyt sitten viime postauksen! Elokuussa pääsin vihdoin elämäni ensimmäiseen kongressiin, joka oli ihan mahtava kokemus. Oman alani tutkimustieto, kollegat ja kohtaamiset herättivät innostuksen, jollaista olen harvoin viime kuukausien aikana kokenut. Kongressiin tein myös elämäni ensimmäisen posterin, jossa siis esittelin ensimmäisen julkaisuni tuloksia. Työn ohessa puurtaessa tuntui työläältä laatia ensin englanninkielinen abstrakti ja sen jälkeen vielä posteri. Yllätyin kuitenkin, miten vähätöinen prosessi oli, kun oman aiheensa tuntee jo etu- ja takaperin. Toki omassa jaksamisessa huomaa tiiviimpinä ajanjaksoina selkeästi eron siihen, kun illat ovat oikeasti vapaa-aikaa. Posterin "esittelykin" oli loppujen lopuksi aivan positiivinen kokemus, eikä vähiten siksi, että posterisessio oli varsin vapaamuotoinen tilaisuus. Ei onneksi tarvinnut kokea juurikaan painetta olla esillä, vaikka muutamien kanssa aiheestani keskustelinkin. 

 

 

Erityisen mukavaa oli tavata oman alani kollegoita niin Suomesta kuin ulkomailtakin ja keskustella mm. erikoistumisen erityispiirteistä muissa maissa. Esimerkiksi tanskalaisen kollegan mukaan ennen erikoistumista tulee tehdä vuoden mittainen pakollinen työjakso, puoli vuotta GP:nä (general practitioner, vastannee lähinnä tk-työtä) ja puoli vuotta päivystyksessä. Suomessahan ei ole välttämätöntä työskennellä päivystyksessä ennen erikoistumista, vaikka toki monessa terveyskeskuksessa myös päivystystyötä tulee jokin verran.

Tärkeinä teemoina kongressissa olivat paitsi uusi tutkimustieto hoidosta ja sen tuloksista, myös yleisemmin tutkimuksen merkitys koko sosiaali- ja terveysalalle. Tutkimusrahoituksen väheneminen ja lakimuutokset, kuten toisiolaki, ovat hankaloittaneet tutkimustyötä, mikä ei todellakaan pitkällä tähtäimellä ole kestävä ratkaisu. Tulipa esiin myös näkökulma siitä, että hoitajien ja lääkärien puute on vain oire juurisyystä, johon tutkimustyön arvostus - tai arvostuksen puute - ja resurssit vahvasti liittyvät. 

 

Kongressin kaikkien mukavien kohtaamisten, uuden oppimisen ja etenkin oman alan asioihin syventymisen jälkeen tuntui aika raskaalta palata terveyskeskukseen. Loppusuoralla ollaan, ja sen kyllä huomaa. Olen jo pidemmän aikaa tyytyväisenä ohjelmoinut labroja monen kuukauden päähän tietäen varsin hyvin, etten ole niitä enää itse katsomassa. Pidempään hoitamilleni potilaille olen kertonut, että olen pian lähdössä pois, jotteivät turhaan odota minun olevan seuraavalla kerralla vastassa.

Kouluarki on myös alkanut rytinällä, eikä kukaan enää taida muistaa kesälomaa. Tästäkin kesästä selvittiin, kiitos erilaisten kerhojen, puolison etätyömahdollisuuden ja sukulaisten avun. Toistaiseksi jälkikasvu on viihtynyt uudessa koulussaan ja päiväkodissaan hyvin, vaikka aina kai uusiin asioihin liittyy tietty määrä jännitystä ja stressiäkin. Uusia harrastuksia on aloitettu, ja arki hakee vielä uomiaan. Vuorokauden tunnit eivät meinaa riittää millään kaikkeen, mihin haluaisi. Positiivisin mielin mennään kuitenkin.

 

Syksy lähestyy, ja odotan jo nyt oman aikatauluni mukaisia työpäiviä tutkimuksen parissa. Tietysti jännittää, ehdinkö saada aineistoani lainkaan ajoissa, mutta jos ihan totta puhutaan, aivan mielelläni kotona kirjoittelisin yhteenvetoa sen sijaan, että yritän saada kolmannesta aineistostani jotakin tolkkua. Jossain vaiheessa sekin on tietenkin tehtävä, ja mukavampi sitä lienee tehdä vapaina aikatauluina kuin kokopäivätyön lomassa. Mutta vielä on jokunen viikko terveyskeskustyötä jäljellä, josta - niin raskaalta kuin se välillä tuntuukin - haluan ottaa kaiken opin irti ihan loppuun saakka!