Tk-jakson viimeiset

Moi taas pitkästä aikaa! Lopetin työt tk:ssa kuukausi sitten ja ilokseni sain terveyskeskusjakson jo hyväksytettyä. Nyt on virallisesti ainakin 9 kk erikoistumisesta takana. Terveyskeskusjakso ansaitsee kuitenkin perustietojen lisäksi vähän tilastoja ja vielä lopullisen tilinpäätöksen, jotta voin jättää tämän aiheen taakseni myös blogin puolella. Tässä siis tk-jakson viimeisiä pohdintoja, olkaa hyvät:

 

 

Lienen monia, monia kertoja maininneeni, etten erityisemmin odottanut terveyskeskustyötä. Aikanaan sairaanhoitajanakin pysyin kaukana terveyskeskuksista, eikä minulla siis ollut mitään kokemusta vastaanottotyöstä ennen viime toukokuuta, jolloin vs. terveyskeskuslääkärinä aloitin. Olin aina pitänyt itseäni enemmän osastotyön ystävänä, sillä ajattelin, ettei vastaanottotyö kaikessa yksinäisyydessään mitenkään voisi sopia minulle. Vaan kuinka kävi - muuttuiko mielipide?

Etukäteisodotukseni vastaanottotyöstä eivät olleet kovin ruusuisia. Vaikka tavallaan odotinkin sitä, että saan ihan itse ja vapaasti tehdä työtä haluamallani tavalla, tk-työn yksinäisyys huoletti. Jo etukäteen tiesin, ettei kollegan konsultoiminen voi tapahtua siinä sivussa, kuten osastotyössä samassa kansliassa työskennellessä, vaan vaatii aina kollegan omaan kuplaan tunkeutumisen eli proosallisemmin useimmiten tämän työnteon häiritsemisen. Ainakin itselläni tämä nosti konsultaatiokynnystä, mikä toisaalta on hyvä asia, mutta toisaalta ei. 

Etukäteen ajattelin tai oikeastaan huolehdin, kuinka paljon asioita tuleekaan tk-työssä ensimmäistä kertaa vastaan. (Paljon ja vielä enemmän, kuuluu vastaus.) Se, että itselleni uusia toimenpiteitä, oireita ja vaivoja on aivan laidasta laitaan, ei kuulostanut kovin mukavalta. Vaikkei perusoletuksena olekaan, että tietäisin kaikesta kaiken, tk-maailman hahmottaminen on alkuun vaikeaa kenelle tahansa. Kliininen työkin on alkuun luonnollisesti hakusessa, ja lisähaastetta tuovat alati muuttuvat käytännöt ja ohjeet. Toki hyvällä perehdytyksellä tätä vaatimusten ja osaamisen välistä kuilua pystyy edes hieman kaventamaan.

 

 

 

Sitten omaan todellisuuteeni ja tilastoja tähän väliin. Tk-jaksoni sisälsi monenlaista:

 

• 12 kuukautta samassa toimipisteessä kahdessa jaksossa
• 22 päivää lastenneuvolassa
• 21 päivää kouluterveydenhuollossa
• 17 ilta- tai viikonloppupäivystystä
• 10 koulutuspäivää
• 2 toimenpidepäivää
• lukematon määrä ajanvaraus- ja akuuttivastaanottoja
  
• 20+ sairauspoissaoloa joko oman tai lapsen sairauden vuoksi
• xxx määrä hoidettuja potilaita, soittoja, konsultaatioita
• aikamoisen monta päivystys- ja muuta lähetettä jatkotutkimuksiin, lausunnoista puhumattakaan
• paljon innostusta, uutta oppia, rutinoitumista, "hei minähän tiedän tämän"-fiiliksiä
• runsaasti epävarmuuden, riittämättömyyden ja ahdistuneisuudenkin kokemuksia, tosin onneksi lähinnä pieninä hetkinä

 

Oliko terveyskeskustyö lopulta yhtä vaikeaa kuin ajattelin? Vastaus on kyllä ja ei. Välillä huvitti ajatus siitä, että taisin jännittää vastaanottoja vähintään yhtä paljon kuin potilaat stressaavat lääkärikäyntiä. Alkuun yksinkertaisetkin asiat ja päätökset olivat vaikeita, ja niitä piti pohtia juurta jaksaen. Sittemmin tietyistä asioista tuli rutiinia, eikä suurta osaa päätöksistä enää tarvinnut yhtä antaumuksella mietiskellä. Toki kokemuksen edetessä myös vastaan tulevat asiat vaikeutuvat, sillä kokemattomammille lääkäreille luonnollisesti pyritään ohjaamaan selkeämpiä tapauksia. 

 

  

 

Konsultaatiokynnykseni pyrin tietoisesti pitämään hyvin matalana, vaikka totta kai yritin itse ensin selvittää kysymykseeni vastauksen. Onneksi konsultaatiopuhelut paria yksittäistapausta lukuunottamatta sujuivat hyvin ja sain ystävällisen vastauksen kysymykseeni. Kiireisessä tk-työssä tulee herkästi olo, että asioiden pitäisi sujua ensisijaisesti nopeasti, ei välttämättä niinkään täydellisen huolellisesti. Itselleni tämä on ollut vaikeaa, mutta työnteon nopeutuessa pystyin löytämään edes jonkinlaisen tasapainon sen suhteen, että lopulta koin tekeväni hyvää työtä kohtuullisessa ajassa. Opin nauttimaan myös työn itsenäisyydestä ainakin jollain tasolla.

 

Suurimpana yllätyksenä terveyskeskusjaksolla oli lopulta se, miten vähän koin suoranaista "kädettömyyttä" tai tilanteita, joissa en yhtään tietäisi, mitä sanoa tai miten edetä. Ajan myötä tämä on toki kehittynyt, sillä alku aina hankalaa joka suhteessa. Aiemmin erikoissairaanhoidossa työskennelleenä oli etenkin alussa vaikeaa hyväksyä, etten käytössä olevien tutkimusmenetelmien puitteissa voinut aina tietää, mikä oikeasti on vaivana missäkin tilanteessa. Seuranta onkin yksi parhaista tk-lääkärin työkaluista.

 

 

 

Erikoistuminen tarkoittaa myös tietyistä asioista luopumista. Nämä työn osa-alueet jäävät tk-jakson päätyttyä ainakin hetkellisesti taakse:

• muiden kuin oman alani tai siihen läheisesti liittyvien alojen potilaiden tutkiminen ja hoito (näitä ovat etenkin kirurgiset, gynekologiset, KNK- ja lapsipotilaat)
• rutiiniluonteiset ajokorttitarkastukset
  
• pienet toimenpiteet, kuten luomenpoistot, nivelinjektiot ja monet muut
• tietyt lausunnot ja työkykyarviot (muuhun kuin omaan alaani liittyvissä asioissa)
• 15 minuutin vastaanottoajat (ja etenkin se, että näihin aikoihin on ahdettu aika monta asiaa) 
• tk-päivystys eli päivystyspotilaat erittäin laajalla skaalalla kaikilta mahdollisilta aloilta ja usein ilman kummoisia esitietoja
  
• oma työhuone

 

Esimerkiksi kouluterveydenhuollossa tai neuvolassa toimiminen ovat asioita, joita hyvinkin saatan myöhemmin urallani kaivata, vaikka nyt tuntuukin hyvältä oman alavalintani suhteen. Olen aina tullut hyvin juttuun lasten kanssa ja aikanaan työnteon aloittanut lastenhoidosta, joten se osa-alue työstä oli minulle varsin luontevaa ja vaivatontakin. Lisäksi oman erityispiirteensä työhön tuo ennaltaehkäisyn näkökulma, minkä soisi useamminkin olevan esillä myös muualla terveydenhuollossa. Päivystämistä en enää kauhistele ihan niin paljoa kuin aiemmin, vaikkei se edelleenkään lempityönkuvaani kuulu. Tk-tason päivystys tietenkin on aivan eri asia kuin esh-puolella, joten uuden oppimista on luvassa jatkossakin!

 

Viimeisestä työpäivästäni on nyt kuukausi aikaa, enkä rehellisyyden nimissä ole kaivannut entistä työnkuvaani lainkaan. Kaikessa vaihtelevuudessaan tk-työ oli itselleni hyvin opettavainen kokemus, ja onkin hyvä, että se on pakollinen osa erikoistumista. Saattaa hyvinkin olla, että olisin kyseisen työnkuvan skipannut kokonaan, ellei siellä olisi "pakko" olla. Ajan kuluessa ja etenkin eri tehtäviin siirtyessä saatan muistella joitakin taakse jääneitä asioita lämmöllä, mutta tällä hetkellä päällimmäisenä on ilo tutkimustyöstä ja mahdollisuudesta siihen. Omien kokemusteni pohjalta sanoisin kuitenkin, ettei tk-työtä tarvitse pelätä, sillä siihen kasvaa, kuten kaikkeen muuhunkin työhön.