Moi taas pitkästä aikaa! Lopetin työt tk:ssa kuukausi sitten ja ilokseni sain terveyskeskusjakson jo hyväksytettyä. Nyt on virallisesti ainakin 9 kk erikoistumisesta takana. Terveyskeskusjakso ansaitsee kuitenkin
perustietojen lisäksi vähän tilastoja ja vielä lopullisen tilinpäätöksen, jotta voin jättää tämän aiheen taakseni myös blogin puolella. Tässä siis tk-jakson viimeisiä pohdintoja, olkaa hyvät:
Lienen
monia, monia kertoja maininneeni, etten erityisemmin odottanut
terveyskeskustyötä. Aikanaan sairaanhoitajanakin pysyin kaukana
terveyskeskuksista, eikä minulla siis ollut mitään kokemusta
vastaanottotyöstä ennen viime toukokuuta, jolloin vs.
terveyskeskuslääkärinä aloitin. Olin aina pitänyt itseäni enemmän
osastotyön ystävänä, sillä ajattelin, ettei vastaanottotyö kaikessa
yksinäisyydessään mitenkään voisi sopia minulle. Vaan kuinka kävi - muuttuiko mielipide?
Etukäteisodotukseni
vastaanottotyöstä eivät olleet kovin ruusuisia. Vaikka tavallaan odotinkin sitä, että saan ihan itse ja vapaasti tehdä
työtä haluamallani tavalla, tk-työn yksinäisyys huoletti. Jo etukäteen
tiesin, ettei kollegan konsultoiminen voi tapahtua siinä sivussa,
kuten osastotyössä samassa kansliassa työskennellessä, vaan vaatii aina kollegan omaan kuplaan tunkeutumisen eli proosallisemmin useimmiten
tämän työnteon häiritsemisen. Ainakin itselläni tämä nosti konsultaatiokynnystä, mikä toisaalta on hyvä asia, mutta toisaalta ei.
Etukäteen
ajattelin tai oikeastaan huolehdin, kuinka paljon asioita tuleekaan
tk-työssä ensimmäistä kertaa vastaan. (Paljon ja vielä enemmän, kuuluu
vastaus.) Se, että itselleni uusia toimenpiteitä, oireita ja vaivoja on
aivan laidasta laitaan, ei kuulostanut kovin mukavalta. Vaikkei
perusoletuksena olekaan, että tietäisin kaikesta kaiken, tk-maailman
hahmottaminen on alkuun vaikeaa kenelle tahansa. Kliininen työkin
on alkuun luonnollisesti hakusessa, ja lisähaastetta tuovat alati
muuttuvat käytännöt ja ohjeet. Toki hyvällä perehdytyksellä tätä
vaatimusten ja osaamisen välistä kuilua pystyy edes hieman kaventamaan.
Sitten omaan todellisuuteeni ja tilastoja tähän väliin. Tk-jaksoni sisälsi monenlaista:
- 12 kuukautta samassa toimipisteessä kahdessa jaksossa
- 22 päivää lastenneuvolassa
- 21 päivää kouluterveydenhuollossa
- 17 ilta- tai viikonloppupäivystystä
- 10 koulutuspäivää
- 2 toimenpidepäivää
- lukematon määrä ajanvaraus- ja akuuttivastaanottoja
- 20+ sairauspoissaoloa joko oman tai lapsen sairauden vuoksi
- xxx määrä hoidettuja potilaita, soittoja, konsultaatioita
- aikamoisen monta päivystys- ja muuta lähetettä jatkotutkimuksiin, lausunnoista puhumattakaan
- paljon innostusta, uutta oppia, rutinoitumista, "hei minähän tiedän tämän"-fiiliksiä
- runsaasti epävarmuuden, riittämättömyyden ja ahdistuneisuudenkin kokemuksia, tosin onneksi lähinnä pieninä hetkinä
Oliko terveyskeskustyö lopulta yhtä vaikeaa kuin
ajattelin? Vastaus on kyllä ja ei. Välillä huvitti ajatus siitä,
että taisin jännittää vastaanottoja vähintään yhtä paljon kuin potilaat stressaavat
lääkärikäyntiä. Alkuun yksinkertaisetkin asiat ja päätökset olivat
vaikeita, ja niitä piti pohtia juurta jaksaen. Sittemmin tietyistä
asioista tuli rutiinia, eikä suurta osaa päätöksistä enää tarvinnut
yhtä antaumuksella mietiskellä. Toki kokemuksen edetessä myös vastaan
tulevat asiat vaikeutuvat, sillä kokemattomammille lääkäreille
luonnollisesti pyritään ohjaamaan selkeämpiä tapauksia.
|
|
Konsultaatiokynnykseni pyrin tietoisesti pitämään hyvin matalana, vaikka totta kai
yritin itse ensin selvittää kysymykseeni vastauksen. Onneksi konsultaatiopuhelut paria yksittäistapausta lukuunottamatta sujuivat hyvin ja sain
ystävällisen vastauksen kysymykseeni. Kiireisessä tk-työssä tulee
herkästi olo, että asioiden pitäisi sujua ensisijaisesti nopeasti, ei
välttämättä niinkään täydellisen huolellisesti. Itselleni tämä on ollut
vaikeaa, mutta työnteon nopeutuessa pystyin löytämään edes
jonkinlaisen tasapainon sen suhteen, että lopulta koin tekeväni hyvää työtä
kohtuullisessa ajassa. Opin nauttimaan myös työn itsenäisyydestä ainakin jollain tasolla.
Suurimpana
yllätyksenä terveyskeskusjaksolla oli lopulta se, miten vähän koin suoranaista "kädettömyyttä" tai tilanteita, joissa en yhtään tietäisi,
mitä sanoa tai miten edetä. Ajan myötä tämä on toki kehittynyt, sillä
alku aina hankalaa joka suhteessa. Aiemmin erikoissairaanhoidossa
työskennelleenä oli etenkin alussa vaikeaa hyväksyä, etten käytössä olevien tutkimusmenetelmien puitteissa voinut aina tietää, mikä oikeasti on vaivana missäkin tilanteessa. Seuranta onkin yksi parhaista tk-lääkärin työkaluista.
Erikoistuminen tarkoittaa myös tietyistä asioista luopumista. Nämä työn osa-alueet jäävät tk-jakson päätyttyä ainakin hetkellisesti taakse:
- muiden kuin oman alani tai siihen läheisesti liittyvien alojen potilaiden tutkiminen ja hoito (näitä ovat etenkin kirurgiset, gynekologiset, KNK- ja lapsipotilaat)
- rutiiniluonteiset ajokorttitarkastukset
- pienet toimenpiteet, kuten luomenpoistot, nivelinjektiot ja monet muut
- tietyt lausunnot ja työkykyarviot (muuhun kuin omaan alaani liittyvissä asioissa)
- 15 minuutin vastaanottoajat (ja etenkin se, että näihin aikoihin on ahdettu aika monta asiaa)
- tk-päivystys eli päivystyspotilaat erittäin laajalla skaalalla kaikilta mahdollisilta aloilta ja usein ilman kummoisia esitietoja
- oma työhuone
Esimerkiksi kouluterveydenhuollossa tai neuvolassa toimiminen ovat
asioita, joita hyvinkin saatan myöhemmin urallani kaivata, vaikka nyt tuntuukin hyvältä oman alavalintani suhteen. Olen aina tullut hyvin
juttuun lasten kanssa ja aikanaan työnteon aloittanut lastenhoidosta,
joten se osa-alue työstä oli minulle varsin luontevaa ja vaivatontakin.
Lisäksi oman erityispiirteensä työhön tuo ennaltaehkäisyn näkökulma,
minkä soisi useamminkin olevan esillä myös muualla terveydenhuollossa. Päivystämistä en enää kauhistele ihan niin paljoa kuin aiemmin, vaikkei se edelleenkään lempityönkuvaani kuulu. Tk-tason päivystys tietenkin on aivan eri asia kuin esh-puolella, joten uuden oppimista on luvassa jatkossakin!
Viimeisestä työpäivästäni on nyt kuukausi aikaa, enkä rehellisyyden nimissä ole kaivannut entistä työnkuvaani lainkaan. Kaikessa vaihtelevuudessaan tk-työ oli itselleni hyvin opettavainen kokemus, ja onkin hyvä, että se on
pakollinen osa erikoistumista. Saattaa hyvinkin olla, että olisin
kyseisen työnkuvan skipannut kokonaan, ellei siellä olisi "pakko" olla. Ajan kuluessa ja etenkin eri tehtäviin siirtyessä saatan muistella
joitakin taakse jääneitä asioita lämmöllä, mutta tällä
hetkellä päällimmäisenä on ilo tutkimustyöstä ja mahdollisuudesta
siihen. Omien kokemusteni
pohjalta sanoisin kuitenkin, ettei tk-työtä tarvitse pelätä, sillä
siihen kasvaa, kuten kaikkeen muuhunkin työhön.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti