Ensimmäiset päivystykset

Moikka taas! Jokainen tätä tai edeltävää blogiani lukenut varmasti tietää, kuinka paljon olen jännittänyt, jopa pelännyt päivystämistä. Ennen koejakson alkua en ollut erikoissairaanhoidossa valmiina lääkärinä työskennellyt vielä lainkaan, joskin opiskeluaikoina tein ns. apupäivystäjän töitä niin paljon kuin vain opinnoilta ja muulta elämältä ehdin. Muistan silloin ajatelleeni etupäivystäjän työntekoa seuratessani, etten i-ki-nä pystyisi tuohon. Ja hups vaan, paria vuotta myöhemmin yhtäkkiä olen itse siinä, vastuu painavana taakkana harteilla.

 

Päivystystyöstä minulla oli siis aiempaa kokemusta vain päivä- ja ilta-aikaan tehtynä, ei vielä koskaan öisin. Perusterveydenhuollon päivystystyö muutenkin tuntui enemmän jonon purulta kuin varsinaiselta päivystykseltä, sillä vuorot olivat kiireisiä eikä juuri koskaan ollut tilannetta, jossa jono olisi ollut tyhjä. Itseäni haastoivat nimenomaan rajalliset tutkimusmahdollisuudet sekä se, että aikataulupaineen vuoksi piti nopeasti osata arvioida, onko kyse vakavasta oireesta vai ei. Tulosyyt vaihtelivat banaaleista vaivoista akuutteihin tilanteisiin ja ikäjakauma vauvasta vanhukseen, mitkä nekin tarjosivat omat haasteensa.

 

Oman erikoisalan päivystämisessä mukavaa on se, että potilaiden tulosyyt, etenkin ne kriittisimmät, oppii melko nopeasti skannaamaan. Rajatumpi potilasmateriaali niin iän kuin tulosyidenkin osalta sopii itselleni paremmin, mutta tietysti kolikon kääntöpuolena on se, että päivystyspotilaat ovat keskimäärin kriittisemmin sairaita kuin perusterveydenhuollossa. Tämä tietenkin tarkoittaa, että näiden potilaiden hoidolla on oikeasti kiire. Kuvantamismahdollisuudet luonnollisesti erikoissairaanhoidossa ovat aivan eri luokkaa myös päivystystilanteessa. Toisin kuin perusterveydenhuollon päivystyksessä, tukena on myös ainakin omalla alallani takapäivystäjä, johon nuorena erikoistuvana tulee kyllä herkästi ainakin alkuvaiheessa turvauduttua.

 

Sain tietooni ensimmäiset päivystysvuoroni noin kuukautta ennen töiden alkua. Siinä vaiheessa teki mieli perua koko homma ja sanoa, etten todellakaan ole tulossa töihin. :D No, ei sentään. Jännitys oli kyllä aivan älytöntä heti silloin enkä voinut kuvitellakaan selviytyväni päivystäjän vaativasta tehtävästä vain jokusen viikon työskenneltyäni. Onneksi sain ennen omia päivystysvuorojani olla sijoitettuna päivystykseen parin viikon ajan, mikä lisäsi kyllä huomattavasti hallinnan tunnetta. Ihanat uudet työkaverit ja kollegat tsemppasivat tosi mukavasti myöskin.

 

Omien päivystysteni lähestyessä nousi jännityksen rinnalle innostus. En tiedä, olinko vain yksinkertaisesti jännittänyt niin paljon etukäteen, ettei sitä enää riittänyt tositilanteeseen, mutta ensimmäisen vuoroni alkaessa olin odotuksiini nähden jopa yllättävän rauhallinen. Päivällä päivystys oli todella kiireinen, enkä saanut yhtään asiaa hoidettua kerralla loppuun. Puhelin soi jatkuvasti, mikä keskeytti milloin sanelun, milloin potilaan tutkimisen. (Ja ei, en osannut vastata varmaan yhteenkään konsultaatioon suorilta.) Yöaikaan oli ainakin puhelimen kanssa luonnollisesti rauhallisempaa. Yöksi yksin jääminen tuntui etukäteen kauhealta ajatukselta, mutta kun tilanne koitti, se olikin oikeastaan aika mukavaa. Tämän ei kaiketi pitäisi yllättää ennenkin yötyötä sairaalassa tehneenä ja siitä jopa nauttineena, mutta yllättipä silti.

 

Ensimmäisistä päivystyksistäni selvisin ilokseni paremmin kuin olisin koskaan osannut toivoa. Seuraavat vuorot kolkuttelevat jo kohta ovella, ja jännitys nousee taas. Alleviivaan vielä, kuinka mukavaa on ollut, kun olen saanut riittävästi tukea myös tähän, omasta mielestäni ehdottomasti työn jännittävimpään osa-alueeseen. Niinsanotusti kuivin jaloin selvisin, ja olen todella ylpeä itsestäni. Toisenlaisiakin vuoroja ja hankalia hetkiä ihan varmasti tulee eteen, mutta tämän kokemuksen voimalla olen niihinkin taas pikkiriikkisen valmiimpi.

Askel kerrallaan eteenpäin. Kohta on jo 1/3 koejaksosta takana, uskomatonta!