Vuosi sitten valmistuin lääkäriksi melko ristiriitaisin fiiliksin. Oli yhtä aikaa helpottavaa, jännittävää ja ahdistavaa saada viimein täysi laillistus ja lupa tehdä töitä itsenäisesti. Valmistuessa tuntui, että opinnot ja etenkin oppiminen jäivät aivan kesken, enkä kokenut missään määrin olevani "valmis". Kyseinen tunne oli hyvin tuttu jo aiemmin sairaanhoitajaksi valmistuessani, eikä se tullut yllätyksenä. Valmistumisen olen molemmilla kerroilla kokenut luvaksi alkaa itsenäisesti harjoitella ja opetella uutta ammattia, enkä ole asettanut itselleni paineita siitä, mitä kaikkea "pitäisi jo osata" - sen sijaan etenkin tässä uudessa ammatissani on tuntunut, että ulkopuolelta paineita on tullut senkin edestä.
 |
Ensimmäinen vuoteni lääkärinä on sisältänyt seitsemän kuukautta terveyskeskustyötä ja siinä välissä viisi kuukautta päätoimista tutkimusta. Potilaan roolissa olen ollut enemmän kuin jaksan edes laskea ainakin neljällä eri erikoisalalla, ja onpa vuoteen mahtunut yksi keskisuuri leikkauskin toipumisineen. Olen vuoden aikana hakenut erikoistumaan ja saanut paikan sekä alkanut suorittaa YEK-jaksoa. Lisäksi olen väitöskirjaani saanut julkaistua kokonaista kaksi artikkelia ja suorittanut tohtoriopintoja. Muun elämän puolella vuosi on myös ollut varsin vauhdikas oman kodin etsintöineen ja lopulta muuttoineen. Elämäämme on myös ilmaantunut vuoden aikana kaksi ihanaa kummilasta ♥ (Tapasin hiljattain kummitätini, joka muistutti lempeästi, ettei ole kiire mihinkään... Totta sekin - tasapainoa edelleen etsimässä!)
Lempiajanjaksoni kuluneesta vuodesta on työn puolesta ehdottomasti ollut tutkimusjakso, jonka aikana sain itse organisoida tekemiseni ja sen teinkin varsin hyvin tuloksin. Itseohjautuvuus on yksi suurimmista vahvuuksistani, jota toivoisin voivani hyödyntää mahdollisimman paljon myös kliinisessä työssä. Ajoittain se onnistuu, ja asiat etenevät toivomallani tavalla, mutta välillä itsestäni riippumattomista syistä työpöytä täyttyy asioista, joihin en voi vaikuttaa mitenkään. Onneksi pääosin pystyn esimerkiksi aikatauluttamaan työpäiviäni itselleni sopiviksi, mikä sujuvoittaa työntekoa ja lisää työn hallinnan ja autonomian tunnetta. Molemmat ovat minulle hyvin tärkeitä työssä viihtymisen ja jaksamisen kannalta.
 |
Kliininen osaaminen on luonnollisesti kehittynyt ainakin jossain määrin, ja jokseenkin tutut asiat ovat muuttuneet rutiineiksi ja itselle vieraammat edes vähän tutummiksi. Oma ammatti-identiteetti on vahvistunut vähitellen, sanoisinko jopa varkain, eikä itseni kutsuminen lääkäriksi tuota enää ongelmia. (Alkuun oli vaikeaa muistaa esitellä itsensä lääkäriksi, kun oli tottunut sairaanhoitaja-titteliin.) Ilmeisen sinut olin lääkäriyteni kanssa silloinkin, kun ensin useita potilaspuheluita soitettuani piti soittaa lapseni iltapäiväkerhoon ja aloitin puhelun vahingossa sanomalla "lääkäri T täällä... oho siis ihan X:n äitinä soitan" :D Lääkärinä taidan olla aika lähellä sellaista kuin ajattelin etukäteen olevani ja mihin myös pyrin. Kohtaamiset ovat työni suola ja tärkeimpiä osa-alueita työssäni.
Päivystäminen on koko lääkiksen ajan ollut itselleni se pahin peikko, ja taitaa olla sitä edelleenkin, joskin paaaaljon pienempi kuin ihan alussa. Vaikka päiväsaikaan tulee tehtyä ihan samanlaista päivystystyötä, iltaisin ja viikonloppuisin se on minulle muka niin eri asia. Toki virka-ajan ulkopuolella päivystykseen tulevat potilaat ovat keskimäärin sairaampia kuin päiväsaikaan omaa vastaanottoaikaansa odottavat, ja päivystysaikaan tulee tästä syystä hoidettua erilaisia asioita kuin päivisin. En taida luontaisesti olla "päivystäjätyyppiä", sillä mieluummin seuraisin, miten tilanteet etenevät ja hoidot vaikuttavat kuin hoidan vain välttämättömän ja ohjaan eteenpäin. Vaikkei minua todellakaan haittaa työskennellä virka-ajan ulkopuolella, päivystys on ainakin tässä vaiheessa uraa välttämätön paha, joskin erittäin opettavainen sellainen. Luulen, että jossain vaiheessa - kenties silloin, kun olen oman alani päivystystä päässyt enemmän tekemään - opin todella pitämään päivystämisestä, mutta siihen on vielä matkaa.
 |
Kaikkinensa olen selvinnyt kuluneesta vuodesta paljon odotuksiani paremmin. On ollut raskaita ja vaikeita hetkiä elämän kokonaiskuorman vuoksi, mutta myös paljon onnistumisen ja edistymisen iloa, uuden oppimista ja vertaistukea. Kliinisessä potilastyössä ovat ehdottomat hyvät puolensa, joskin tutkimukseen kokopäiväisesti uppoutuminen on ollut myös varsin ihanaa. Jatkossakin näkisin, että tieteellisen ja kliinisen uran yhdistäminen olisi itselleni mieluisin vaihtoehto. Ensimmäiset, alkuun varovaiset, sittemmin hiljalleen varmistuvat askeleet uudella uralla on nyt otettu, ja ihan mielelläni jatkan tätä polkua eteenpäin. Aika näyttää, minne tieni vielä vie!
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti