Pitkä tieni tähän

Tasapainoilua-blogin alkuvaiheilla eli oikeastaan jo ennen sitä kirjoittelin omasta pääsykoematkastani postausarjassa Tieni tähän. Vaan olenkohan koskaan kaikkien näiden vuosien aikana tehnyt tällaista postausta, jossa teillekin asti avaisin syvemmin, miksi ihmeessä alunperin halusin lääkikseen - tai oikeammin, miksi en halunnut? No, nyt on sen aika.

 

En haaveillut lääkärin (tai sairaanhoitajankaan) ammatista lapsena tai nuorena. Sairaalat olivat minulle tuttuja ympäristöjä jo ennen kuin pysyviä muistikuvia alkoi muodostua. Elämääni kuului jatkuvia lääkärissä käyntejä terveyskeskuksessa ja sairaalan poliklinikoilla, ikäviä tutkimuksia, hoitoja ja selvittelyjä. Toimenpiteitä ihan vauvasta lähtien, jatkuvia lääkityksiä, ruoka- ja muita rajoitteita, valvottuja öitä. Tunnetta siitä, että olen erilainen kuin muut ja täyttymätöntä toivetta siitä, että saisin olla yhtä huoleton ja vapaa kuin sisarukseni ja kaverini. Sairaana minut saatettiin keskellä yötä kiikuttaa sairaalapäivystykseen keuhkokuvaan. Koin kivuliaita toimenpiteitä, jotka kestin hammasta purren ilman kipulääkitystä, eikä kenelläkään kai käynyt mielessä, että sellainenkin lapsi, joka ei itke ääneen tai vastustele, saattaa kokea ihan sietämätöntä kipua. Sairaala oli kaikkea muuta kuin siisti paikka, ja vasta aika hiljattain olen ymmärtänyt, kuinka paljon ja pitkään nämä lapsuuden kokemukset ovat vaikuttaneet suhtautumiseeni koko terveydenhuoltoon ja etenkin, miten paljon ne ovat omaa ammatti-identiteettiäni muovanneet.

Ihmisistä olen ollut kiinnostunut aina, ja jokainen tekemistäni työtehtävistä on ollut vahvasti sidoksissa ihmiseen. Ainoa ylioppilaskirjoitusten oppiaine, jota opiskelin ennen kirjoituksia, oli psykologia. (Muut vedin lukematta läpi, ja siihen nähden M:n paperit ovat melkoisen hyvä saavutus.) Pienin askelin olen edennyt lukioikäisestä tähän saakka kohti vaativampia ja vastuullisempia työtehtäviä. Jostain takavasemmalta lukioaikana tuli ajatus sairaanhoitajan ammatista, ja olen edelleen sitä mieltä, että minulle ainoa oikea polku lääkäriksi oli sairaanhoitajan tutkinnon kautta. 3,5 vuotta sairaanhoitajaopintoja harjoitteluineen ja oppeineen sekä pari vuotta työelämää olivat minulle ehdottomasti tarpeen ja hyödyksi. Meni kauan ennen kuin uskalsin edes itselleni tunnustaa, että ehkä minusta olisi lääkäriksikin. Olen monesti kirjoittanutkin siitä, miten ajattelin, että olen kokonaan vääränlainen tähän työhön, ja vasta myöhemmin ymmärtänyt, että se, millainen olen, on supervoima, ei puute.

 

Nyt, kun lääkikseen haun päätöksestäni on kulunut pian 10 vuotta ja valmistumisestani kohta kaksi, myös tämä urapolku on asettunut kontekstiinsa. Omat kokemukseni potilaana lapsuudesta aina tähän päivään saakka ovat tehneet minusta ammattilaisen, joka ei koskaan väheksy potilaan kokemaa kipua, kokemuksia, vaivaa, henkistä tai fyysistä tuskaa. Ne ovat muistutuksena siitä, kuinka tärkeää on kysyä ja olla kiinnostunut sen sijaan, että odottaisi tai olettaisi toisen kertovan oma-aloitteisesti.

 

Sairaanhoitajan kokemukseni ovat opettaneet pysähtymistä, aitoa kohtaamista, sitä, millaista on kulkea rinnalla niinäkin hetkinä, kun mitään ei ole tehtävissä. Sairaanhoitajana työskenneltyäni en koskaan erehdy luulemaan, että hiljaisuus olisi myöntymisen tai ymmärtämisen merkki. (Usein se kertoo vain sen, että nyt meni yli hilseen.) Pyrin aina selittämään asiat mahdollisimman yleistajuisesti, sillä niin helppoa kuin lääketieteen termistöön onkin turvautua, aika harva tätä kieltä sataprosenttisesti ymmärtää. Sairaanhoitajakollegoiden työtä ja osaamista on myös hyvin helppo arvostaa, kun sitä on itsekin tehnyt. Nykyisessä työssäni ei myöskään tee mieli valittaa "multitaskauksesta" tai oikeastaan kiireestäkään, sillä nämä olivat moninkertaisia sairaanhoitajan työssäni.

 

Lääkis on antanut hurjan määrän tietoa ja taitoa, syvällisempää ymmärrystä erilaisista asioista ja aloista. Se, että sinä tiettynä marraskuun päivänä päätin hakea lääkikseen, on osoittautunut yhdeksi elämäni parhaista päätöksistä. Olen saanut paitsi ihan huippuja tyyppejä elämääni, myös uuden intohimon (tutkimus ❤) sekä tietysti mahdollisuuden omalta osaltani olla luomassa parempaa, tasapuolisempaa ja -arvoisempaa terveydenhuollon työelämää. Pohdintani lääke- ja hoitotieteen välillä päätyi lopulta lääketieteen eduksi, ja olen ollut päätökseeni tyytyväinen, koska koen, että nykyisessä roolissani pystyn paremmin edistämään myös hoitajien arvostusta ja muita minulle - ja terveydenhuollon toimivuuden kannalta - tärkeitä arvoja.

 

Ensimmäisen työskentelyvuoteni aikana olen saanut häkellyttävän paljon positiivista palautetta ja kiitoksia, tosin lähinnä potilailta, sillä positiivisen palautteen anto ei ole terveydenhuollon työyksiköiden varsinainen tunnusmerkki. Olen pitänyt mielessä sen, että minulle arkipäiväinenkin kohtaaminen voi olla toisen ihmisen elämässä varsin merkittävä hetki, mikä on lisännyt suuresti myös oman työni mielekkyyttä. Kaikin voimin olen pyrkinyt pitämään vastaanottohuoneesta poissa kiireen tunnun (mikä ei ole helppoa, kun seuraava potilas saattaa olla jo oven takana), sillä se jos mikä estää aidon kohtaamisen, kuten hyvin potilaan roolissa ollessani olen tuntenut. Uusi ammattini ei ole koskaan ollut unelma-ammattini sanan varsinaisessa merkityksessä, mutta se on ollut pelkästään hyvä asia. Ainakaan en ole asettanut liian korkeita odotuksia, joihin voi työelämässä kompastua ;) Sen sijaan olen saanut yllättyä positiivisesti monista asioista, mutta mikä tärkeintä, saanut urapolulleni monia uusia suuntia, joihin jatkossa astella.

 

 

Vuosina tieni tähän ei ollut kovin pitkä, mutta henkisesti, ajatuksen tasolla sitäkin pidempi. Reilut 10 vuotta sitten valmistuin sairaanhoitajaksi, enkä villeimmissä kuvitelmissanikaan olisi uskonut, että elämäntilanteeni on 10 vuoden kuluttua tällainen. Kiinnostavaa onkin nähdä, mihin seuraavat 10 vuotta minut kuljettavatkaan!

 

Millainen oli sinun tiesi siihen, missä olet nyt? ❤