Koejakson ensifiilikset

Aloitin helmikuun alussa koejakson, joka kuuluu nykyään erikoistumiseen pakollisena ennen lopullisen opinto-oikeuden saamista. Erikoistumispaikan vastaanottamisesta on kaksi vuotta aikaa suorittaa koejakso, ja itse aloitin sen reilun vuoden päästä erikoistumispaikan saatuani. Koejakso on käytännössä "ihan tavallista työtä", mutta kuten erikoistumiseen yleensäkin, myös koejaksoon kuuluu tiettyjä piirteitä ja vaatimuksia, joiden tulee sen aikana täyttyä. Kirjoitan Erikoistuminen-postaussarjaani siitä aivan oman postauksen jälkikäteen, kunhan kaikki asiaan liittyvät kommervenkit on selvitetty ja koejaksosta toivottavasti selvitty kunnialla.

 

 

Toistaiseksi kaikki on sujunut paremmin kuin uskalsin odottaakaan: perehdytys kesti oikeasti sen luvatun pari päivää, ja sain rauhassa perehtyä niin yleisiin käytäntöihin kuin potilastyöhönkin. Totta kai perehdytys jatkuu työn lomassa vielä hyvin pitkään, varmaan koko koejakson ajan. Vastaanotto jäi silti mieleen positiivisessa mielessä, sillä tämä oli ensimmäinen kerta lääkärin työssä, kun suunnilleen heti ovesta astuttuaan ei tarvinnut olla kädet savessa ja (teeskennellä olevansa) kartalla kaikesta.

 

Ensimmäisellä kokonaisella työviikolla pääsin jo itse asiaan, hoitamaan itse huonekiertoja ja tekemään enenevissä määrin paperitöitä. Viimeksi olen ollut osastonlääkärinä eri yksikössä ja hyvin erilaisessa työssä vajaat kolme vuotta sitten, mutta näköjään tk-työ on lisännyt valmiuksia osastotyöhönkin, sillä fiilis on alusta asti ollut aivan eri kuin tuolloin. Koen jopa joissain asioissa olevani kohtuullisen hyvinkin selvillä perusasioista, mikä on yllättänyt positiivisesti. Tietysti tutkimustyökin on teoriaosaamista kasvattanut, sillä väitöskirjani valmistuu omalle erikoisalalleni.

 

Työmäärä osastolla on toistaiseksi ollut erittäin maltillinen, mistä olen hyvin onnellinen. Aikaa ja energiaa on siis ilahduttavasti jäänyt perehtyä myös itsenäisesti hoito- ja tutkimusohjeisiin, käytäntöihin ja niin edelleen. Muu henkilökunta on ollut avuliasta, vaikken tietenkään moniakaan vielä tunne. Huonosti nukutut yöt ovat välillä tehneet päivistä tosi takkuisia, mutta kuten sanottua, onneksi työmäärä on ollut hyvinkin hallittavissa. Olen onnekseni myös onnistunut aika hyvin unohtamaan sen, että olen jatkuvan arvioinnin kohteena, vaikka itseni tuntien todelliset arviointitilanteet varmasti jännittävät ihan hirveästi.

Pari viikkoa töissä oltuani jatkan hyvillä mielin eteenpäin. Pian koittaa ensimmäinen päivystykseni (apua), jota ennen on tietenkin perehdyttävä päivystäjän työn eri osa-alueisiin. Luulenpa, että siinä vaiheessa, kun alan vähitellen rutinoitua osastotyössä, onkin aika taas ottaa haltuun muita työnkuvia. Enpähän pääse ainakaan kyllästymään ihan heti, kun uutta opeteltavaa riittää!

 

 

Ensivaikutelma tekee paljon, vaikka tietenkin se voi muuttua ajan myötä. Kotimatkalla ensimmäisen työpäivän jälkeen mieleeni putkahti spontaani ajatus: 

 

 

"Vielä jonakin päivänä mietin, miksi ryhdyin tähän, mutta se päivä ei ole nyt." 

 

 

Se on jo aika paljon se. :) Iloista viikonloppua!