Jännittäviä aikoja

Tiedättekö sellaisen kihelmöivän jännityksen, johon yhdistyy pieni kauhistus? Sen tunteen, kun jotakin odottaa oikein kovasti, mutta samaan aikaan ei tavallaan uskalla edes ajatella kyseistä asiaa, kun pohdituttaa, jos se ei sitten lopulta toteutuessaan täytäkään toiveita ja odotuksia? Tuollaisen tunteen vallassa tällä hetkellä pakkailen tavaroita muuttoa varten. Tuntuu aivan käsittämättömältä, että vielä tämän kuun aikana asumme kerrassaan tilavasti ja ehkä mikä tärkeintä, meillä on oma piha eikä yhtään seinänaapuria!

 

Meillä ei siis vielä koskaan ole ollut omakotitaloa enkä ole sellaisessa asunut sitten lapsuuden. Edellisen omistusasumisen jäljiltä olin aivan kypsä koko touhuun ja muutin varsin mielelläni vuokralle. Rivari vaihtui kerrostaloon, ja sydämestäni sanon, etten ole näinä vuosina kärsinyt kerrostaloasumisesta juurikaan. (Naapurit sen sijaan voivat ollakin, sorisori, muutamme ihan kohta!) Silti uskon vahvasti, että kotiuduttuamme uuteen kotiin en voisi enää kuvitellakaan asuvamme missään muussa asumismuodossa. Niin sen kai kuuluu mennäkin.

Puolisolle omakotitalo on ollut asumismuotona pitkäaikainen haave, mutta minä en ollut asiasta yhtä varma. Omakotitalo tarkoittaa paljon työtä niin talon seinien sisä- kuin ulkopuolellakin, ja ajatus omasta isommasta pihasta on ennemmin kauhistuttanut kuin innostanut (en varsinaisesti koe olevani mikään viherpeukalo). Samalla kuitenkin ajatus omasta rauhasta on houkutellut etenkin, kun lapset kasvavat eikä tietenkään hyvänkokoisessakaan kerrostaloasunnossa ole sellaista rauhaa ja yksityisyyttä kuin omakotitalossa voisi olla. Käytännöllisyys ajoi lopulta mukavuudenhaluni (tai realismin) ohi, ja tässä ollaan. Koko asuntoasiahan tapahtui meille tyypilliseen tapaan varsin rytinällä, kokonaisuudessaan siis alusta (= lainan hakemisesta ja kilpailutuksesta, asuntojen etsimisestä, näytöillä juoksemisesta) loppuun (= ostopäätökseen, kauppoihin ja muuttoon) kuluneiden reilun neljän kuukauden aikana. 

 

Nyt elämme niitä kauhistuttavan kutkuttavia hetkiä juuri ennen suurta muutosta, vaikka fiilistelyyn ei liiemmin aikaa liikenisikään, kun tehtävälistat pitenevät samaa tahtia kun aika hupenee. Mielessäni olin kuvitellut monet loppukuun tapahtumat, työt ja muut, joihin kipaisen nykyisestä kodistamme, ja vasta tänään tajusin, että ehei, siinä vaiheessahan olemme jo toisaalla. Tutkimustyöhön pitää luoda taas uudenlaiset fasiliteetit, etäseminaareista puhumattakaan!

 

Vuosi 2023 on jo tähän mennessä yllättänyt, rohkaissut, kannatellut ja haastanut enemmän kuin ikinä osasin vuodenvaihteessa ajatella. Toivotaan, että vuosi jatkuu yhtä positiivisissa merkeissä, sillä tähän asti vuosi on ollut täyttä elämää (pun intended). Olimmepa valmiita tai emme, muutto lähenee päivä päivältä, ja reilun viikon päästä elämämme on jo varsin erilaista. Ja saattaahan minustakin vielä kuoriutua jokin puutarhaihminen. Ajattelin nimittäin alkaa noudattaa kiinalaista sananlaskua: "Elämässä mikään ei ole niin tärkeää kuin puutarhanhoito, eikä sekään ole kovin tärkeää." Sitä kohti!