21.5.23

Väsynyt mutta tyytyväinen

Huh, muutto takana! Olipa se taas kerran voimainponnistus, vaikka tälläkin kertaa meillä oli muuttofirma apuna. Tokihan helpottaa, kun ei itse tarvitse kantaa ja siirtää koko omaisuuttaan asunnosta toiseen, mutta hurjasti työtä on tämän porukan tavaroiden pakkaamisessa ja purkamisessakin. Vielä on suuri osa asioista puolitiessä. Taloksi olemme kuitenkin asettuneet, ja lapset ottaneet pihan ja lähiympäristötkin jo haltuunsa. Enää ei ole kiire muuta kuin omassa päässä.
 


Instan puolella vähän kerroinkin, mihin kaikkeen minun on kuluneina muutamana viikkona pitänyt venyä. Sattumalta kävi niin, että muuton ja sen valmistelun lisäksi kuluneisiin kolmeen viikkoon sisältyi kuhunkin yksi ylimääräinen työpäivä tai -ilta päivystyksen muodossa ja tavallisinakin työpäivinä meni säännönmukaisesti ylitöiksi. Onneksi muuttopäivän sain sentään pitää vapaana. Ei liene yllätys, että vallitseva tunnetila on väsymys, mikä näkyy tällä hetkellä monella tapaa niin töissä kuin kotonakin. Olen onneksi nyt uudessa kodissa nukkunut varsin hyvin, joten toivotaan, että toivun pian tästäkin rytäkästä.
 
Tällaiset tapahtumasumat ovat minulle jokseenkin tyypillisiä. Syy on osittain ihan omani - mitäs haalin kaikenlaista tehtävää! -, mutta elämä tietysti itsekin asettaa omia reunaehtojaan vaikkapa lasten sairastelun muodossa tai kuten nyt kävi, lahjana annetun ylimääräisen päivystyksen avulla. Ja tietenkin juuri samaan syssyyn kolahti sähköpostiin viesti, jonka mukaan minulla on neljä vuorokautta (nyt enää kolme) aikaa vahvistaa julkaistavan artikkelini sisältö. Toivotaan, että jossain kohtaa parin seuraavan päivän aikana aivotoimintani olisi sen verran sujuvaa, että saisin tuonkin homman hoidettua eikä lehteen asti päätyisi mitään mahdottomia lapsuksia.
 
 

 
Työtä ja puuhaa on piisannut siis vaikka muille jakaa. Päivät töitä, illat pakkaamista, purkamista ja järjestelyä, siivoiluakin, perhe tässä ohessa. Taas kerran olen huomannut, ettei minulle vaikeinta ole tehdä vaan pysähtyä - ja tehdä se vieläpä ajoissa. Liian monta kertaa olen vastaavanlaisissa tilanteissa vain puskenut ja puskenut, yrittänyt päästä eteenpäin vielä siinäkin kohtaa, kun vastassa on enää kiviseinä. Kun on vain "pakko jaksaa" ja "vielä tämä viikko". Mutta onko asia todella niin? Ei, eihän se ole.

Siispä vuosien varrella olen opetellut pysähtymään: Lepäämään silloinkin ja erityisesti silloin, kun päässä sinkoilee miljoona tehtävää asiaa ja keskeneräistä työtä. Ottamaan vaikka vain vartin aikaa sille, että saan rauhassa juoda kahvit ja tehdä ristikkoa. Istumaan terassilla katselemassa ja kuuntelemassa kevättä. Kävelemään metsässä, polulla tai tiellä nauttien tuulenviristä ja sinistä taivasta vasten värjyvistä hennoista hiirenkorvista. Ihastelemaan lenkkipolun varrella puhjenneita kukkia, joita vielä eilen en nähnyt.
 


On ollut tuskallisen suuri työ opetella täysin toisenlaista elämänasennetta, sitä, ettei määrä korvaa laatua tai ettei suorittaminen tai aikaansaaminen ole ihmisen mittari. Minua aina vähän kirpaisee, jos joku kutsuu minua "superihmiseksi" tai "tehokkaaksi" tai jollain muulla vastaavalla termillä, millä tarkoitetaan toki hyvää, mutta mikä vain lisää minun ja muiden paineita olla aina vain "parempi". Koen olevani ja etenkin haluaisin olla ihan vain tavallinen, tulla nähdyksi kokonaisena, inhimillisenä ihmisenä - kuten varmaan me kaikki. Tietysti somemaailmassa olen itse tähän(kin) osasyyllinen: helpommin tulee päivittäneeksi saavutuksia ja onnistumisiaan kuin niitä hetkiä, kun tuntuu, ettei mikään onnistu.

Mutta tänäänkin pyhitän hetken tai pari sille, että pysähdyn, istun alas ja vain olen omien ajatusteni kanssa, teen jotain tai olen tekemättä. Enkä tee tätä siksi, että sitten huomenna töissä jaksaisin paremmin, vaan siksi, että tarvitsen sitä voidakseni paremmin. Näiden pienten hetkien, minimaalistenkin hengähdystaukojen varassa lepää paljon.

Levollista sunnuntaipäivää sinnekin!


2 kommenttia:

  1. Hei,olipas mukava viikon aloitus kun huomasin sinun jatkaneen bloggaamista!
    En muista olenko joskus aiemminkin kommentoinut blogiasi,mutta ainakin ajatuksissa kovasti samaistunut moniin teksteihisi!itsekin olen sote alalta lähtenyt jatkamaan(en tosin lääkikseen enkä sairaanhoitaja taustalla,mutta sama yliopisto meillä hei on!) kesken elämäntäyteisten pikkulapsivuosien. Muutenkin tekstisi puskemisesta ovat monesti puhutelleet, ja täälläkin kovasti armollisuutta harjoitellaan.
    Tällä hekellä 4. pieni vatsassa ja väikkäri yhteenvetoa vailla valmis. Tsemppiä meille,kiva lukea blogiasi!

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Hei, olipas ilahduttavaa, kun kommentoit! Tosi kiva kuulla, että olet löytänyt samaistumispintaa näistä sekalaisista ajatuksistani, ja "kiva" myöskin, että joku muukin on samassa suossa (tai ainakin yliopistossa, hehe). Oikein paljon onnea perheenlisäyksestä! Ja tosiaankin tsemppiä meille :D Kivaa kevään jatkoa sinne!

      Poista