Väitöskirjaprosessini tähän asti

Ympyrä sulkeutui, kun toinen väitöskirjaani tuleva artikkeli hyväksyttiin erittäin pienin korjauksin samaan lehteen, joka hylkäsi ensimmäiseni kaksi vuotta sitten. Molempia siis yritin saada juuri tuohon julkaisuun, mutta kuten sanottua, ensimmäinen artikkelini ei seulaa läpäissyt, toinen kyllä. Ymmärrän etenkin jälkikäteen hyvin, miksi näin. Mutta aloitetaan alusta ja siitä, miten päädyin edes väitöskirjaa alunperin tekemään:

 

 

Lienen joskus aiemminkin tarinani kertonut, mutta hyvä kai on kertaalleen käydä se täälläkin läpi, kun on tarkoitus enemmänkin näistä asioista kirjoitella. Lääkiksessä pakollinen opinnäytetyö on syventävien opintojen opinnäyte, "syvärit", jotka jotkut tekevät heti alta pois, toiset rauhakseltaan opintojen edetessä ja jotka melko usein ovat myös syynä siihen, että jollakulla valmistuminen viivästyy. Itse kuuluin heihin, jotka halusivat aiheen "just nyt heti" lääkiksen aloitettuani, sillä jo yhden opinnäytetyön aikanaan amk:ssa tehneenä ja elämäni realiteetit varsin (liiankin) hyvin tiedostavana ajattelin, että kiirehän sen kanssa kuitenkin tulee. Eikä se - tietenkään - edennyt yhtään niin sujuvasti kuin olisin toivonut, mutta joka tapauksessa valmista tuli hyvissä ajoin, 4. lääkisvuoden alussa.

 

Väitöskirjani on suoraa jatkumoa tuolloin aloittamalleni tutkimukselle. Epävirallisesti aloitin väitöskirjani marraskuussa 2019 eli 3,5 vuotta sitten, jolloin aloin muokata omasta aineistostani ensimmäistä artikkelia. Lääkisopinnot olivat kesken, oli pieni vauva, isommat lapset, puolison opinnot - ja kevättalvesta 2020 lähtien korona kotikouluineen ja karanteeneineen. Artikkeli eteni hitaanlaisesti pääasiassa ajan- ja itseluottamuksen puutteen vuoksi. Analyyseja piti tehdä uudestaan, etsiä tiettyä dataa vielä tarkemmin, tutustua tausta-aineistoon ja tietysti kirjoittaa, kirjoittaa ja kirjoittaa. Vaikken ihan onneton ole englanniksi kirjoittamaan, oli suuri kynnys siihen ryhtyä, ja epävarmuus ja osaamattomuuden kokemus olivat tuossa vaiheessa jokapäiväisiä seuralaisia.

 

 

Koronavuoden 2020 aikana sain kuitenkin ensimmäisen artikkelini tehtyä samalla kun opinnot etenivät suunnitellusti ja erittäin hyvällä menestyksellä. Alkuvuodesta 2021 pääsin jännittävään vaiheeseen, kun laatimani artikkeli piti lähettää Ihan Oikeaan Lehteen. Voi niitä pitkiä viikkoja, kun odottelin vertaisarvioijien kommentteja ja lopullista tuomiota. Hylättyhän se oli. Vaadittiin taas melkoisia korjaustoimenpiteitä, lisää lähdeaineiston koluamista, uusia analyyseja ja paljon kirjoittamista. Uusi yritys toiseen lehteen, josta tulivat jälleen vertaisarvioijien kommentit - ja hylkäävä päätös. Tässä vaiheessa olin jo heittää hanskat tiskiin (no en oikeasti). Oli tammikuu 2022, ja kulunut liki vuosi edellisestä lehteen lähetyksestä. Vaikka isoja korjauksia teinkin ja kaiken elämäni (opiskelu, perhe, työ, kaikki) keskellä edistin työtä niin usein ja hyvin kuin suinkin pystyin, tulos oli silti tämä.

 

Kolmas kerta sanoikin sitten toden, niin lehden kuin korjauskierrosten osalta. Viime kesän työjakson päälle sattuneet korjauskierrokset ensin valtavine, sitten pienempine korjauksineen tuntuivat suorastaan ylitsepääsemättömiltä, mutta kun niistä päästiin, lopputulos oli paras mahdollinen. Vieläkin lämmittää se tunne, mikä syntyi, kun pitkällisen prosessin seurauksena tuli valmista. Oman nimen näkeminen ensimmäisenä kirjoittajana Ihan Oikeassa Lehdessä tuntuu aika huikealta.

 

 

 

Tuohon kärsivällisyyttä koetelleeseen taipaleeseen, kestoltaan yli 2,5 vuotta, verrattuna toinen osatyö valmistui varsin näppärästi ja nopeasti. Aineisto oli silläkin kertaa valmiina, joskaan ei itse keräämäni. Kirjoitusprosessi alkoi syksyllä 2022, jokunen lisäanalyysi sekä omatoimista tilasto-ohjelman kanssa askartelua vaadittiin, ja lehteen arvioitavaksi artikkeli lähti tammikuun alussa. Juuri ennen töiden alkua tammikuun lopussa se palautui suurten korjauspyyntöjen (major revisions) saattelemana, joskin kyse oli hyvin pienistä, helpohkosti toteutettavista muutoksista. 1,5 kk työn ohessa korjaamista, uusi yritys - ja hyväksyntä! Aikaa, joskin pääasiassa päätoimisesti tutkimukseen käytettyä, toisen artikkelin kanssa kului vain puoli vuotta. Kolmas ja viimeinen työni taas vienee aikaa paljon enemmän, mutta sen murehtimisen aika on myöhemmin.

 

Tässäpä siis ollaan väitöskirjani suhteen: 2/3 osatöistä on hyväksytty julkaistaviksi, ja nyt ollaan suvantovaiheessa, sillä ensin odotellaan lupia ja sitten aineistoa, jota pääsen jatkossa pyörittelemään. Aika näyttää, tuleeko tästä 1. artikkelin kaltainen kärsivällisyyskoulu vai pääsenkö 2. jutun tavoin paljon odotettua helpommalla. Mutta nyt viikonlopun viettoon ja pakkauspuuhiin, sillä muutto lähestyy päivä päivältä. Mukavaa viikonloppua sinnekin!

 

Unelmaduunissa

Aina välillä töissä tulee sellainen olo, että pitää oikein pysähtyä miettimään, kuinka mukavaa työni onkaan. Rehellisyyden nimissä niitä hetkiä ja oloja on aika harvakseltaan, mutta kerronpa nyt niistä, jotta tänne tulisi myös positiivisia kokemuksia, eikä pelkästään ainaista riittämättömyyden tunnetta. Viikonlopun alkajaisiksi tässä siis ilonaiheita kuluneiden kuukausien ajalta. "Työ" tarkoittaa omalla kohdallani montaa eri asiaa ja sisältää mm. tutkimuksen (joka on tällä hetkellä enemmän harrastus) ja kliinisen työn, joista jälkimmäistä tässä käsittelen. Kuvituksena tietenkin aurinkoa ja valoa tammikuiselta lomamatkaltamme, sillä vaikka arki on ihanaa, loma on jotain vielä parempaa.

 

 

Ihan parasta työssäni niin sairaanhoitajana kuin lääkärinäkin toimiessani ovat aina olleet kohtaamiset. Nautin siitä, kun kohtaan päivittäin eri elämäntilanteissa olevia ja erilaisista lähtökohdista tulevia ihmisiä. Saan haastaa itseäni vuorovaikutuksellisesti ja vaihdella vuorovaikutustyylejä laidasta laitaan käynnin aiheesta ja ihmisestä riippuen.

Monipuolisuus on asia, joka toteutuu varmaankin parhaiten terveyskeskustyötä tehdessä. Perustyö, päivystykset ja sektorit, kuten neuvolatyö, ovat jokainen omanlaisiaan, ja vaihtelu näiden välillä tuo mukavaa piristystä työarkeen. Tietyt työtehtävät koen raskaammiksi kuin toiset, joten myös kuormitus tasoittuu, kun välillä saa vaihtaa työpistettä ja -tehtävää.

 

Työympäristö on omassa työssäni ihanan rauhallinen, jos vertaa vuosiin, joita vietin hälyisissä kanslioissa yrittäen pitää ajatuksia kasassa esimerkiksi kirjallisia töitä tehdessä. Oman työhuoneen rauha tulee tarpeeseen, kun pitää keskittyä vaikkapa lausuntoihin tai konsultoida erikoissairaanhoitoa.

 

Edellisestä aasinsiltana kirjalliset työt ovat aivan mukavia myöskin. Välillä tuntuu tosin, että kirjaamista, lausuntoja ja lähetteitä on niin paljon, että niihin hukkuu, mutta useimmiten teen niitä varsin mielelläni. (Reseptien uusinta, loputon suo, ei kuulu lempihommiini, mutta tämä vain sivulauseena, sillä tässä listaan kivoja juttuja! :D)

 

Työyhteisö tekee varsin paljon työssä viihtymisen kannalta. Matala kynnys avun pyytämiseen ja tieto siitä, että apua saa tarvittaessa vähentävät huomattavasti työstressiä etenkin vasta-alkajana, kun kaikki käytännöistä lähtien on ihan uutta. Yhteistyö eri ammattiryhmien, lähinnä terveyden- ja sairaanhoitajien kanssa on etenkin sektoreilla toimiessa työn suola.

 

Uuden oppiminen, kouluttautuminen ja kehittyminen ovat tässä työssä yksi innostavimmista asioista. Tykkään välillä ajatuksissani palata niihin hetkiin, kun en vielä tiennyt "mistään mitään" ja verrata siihen, missä olen nyt. Vaikka toisinaan tuntuukin, että junnaan paikallani enkä kehity ollenkaan, paljonkin oppia on kertynyt jo näiden muutamien hassujen kuukausien aikana, jotka olen nykyistä työtäni tehnyt.

 

Viime aikoina on paistanut aurinko, on kevät ja keveä mieli. Työviikon kruunasi tämänpäiväinen konsertti, jossa esiinnyin yhtenä kuorolaisena. Ja viikonloppuna käydään taas katsomassa uutta kotiamme, jonne muutto lähenee hetki hetkeltä - kaikesta työstä ja vaivasta huolimatta ihanaa! Vaikkei elämä missään tapauksessa pelkkää unelmaa olekaan, välillä on kiva, kun saavuttaa edes hetkellisesti sen kuuluisan elämisen sietämättömän keveyden.

 

Kevyitä pilvenhattaroita ja auringonpaistetta sinnekin!

 

Pääsiäistä ja päivystystä

Moikka! Kevättä kohti mennään, lumet sulavat kohisten ja valoa riittää. Pääsiäinen ei tässä taloudessa ollut ihan niin mukava ja rento kuin olisi toivonut, sillä reilu viikko sitten meille tuli kutsumattomana vieraana itse iso K. Yksi kierros käytiin jo viime loppukesästä, joskin silloin sairastui vain pari perheenjäsentä. Nyt saimme me vanhemmatkin kokea, mitä se on, ja jos rehellistä mielipidettäni kysytään, olisi saanut jäädä kokematta. :D Osa porukasta on vielä toipilaina, mutta itselläni sairausloma päättyi torstaina.

 

Niinpä pääsiäistä vietettiin niin mukavasti, rennosti ja vähällä stressillä kuin suinkin mahdollista. Pääsiäiseemme on kuulunut (lasten kasvattamaa) rairuohoa, tulppaaneja, pääsiäismunia, hyvää ruokaa, kaunista musiikkia ja perheen kesken oleilua vailla kummempia suunnitelmia. Ah niin, ja omalla kohdallani päivystämistä, mutta onneksi vain yhden päivän verran.

 

 

Valehtelisin, jos väittäisin erityisesti nauttivani päivystämisestä. Luulenpa, että sellainen ihmistyyppi on aivan erikseen, enkä hyvällä tahdollakaan sovi siihen lokeroon ainakaan tässä vaiheessa uraa. Toki yleislääketieteen päivystys on - hyvässä ja pahassa - aivan erilaista kuin esimerkiksi oman alani päivystys, jonne ohjautuu kuitenkin melko lailla tarkemmin rajatuilla tulosyillä potilaita, mutta luonnollisesti erikoissairaanhoidossa on useammin kyse vakavista syistä kuin perusterveydenhuollon puolella. 

 

Oma päivystyspisteeni on useimmiten kiireinen eikä potilaita tarvitse odotella. Ehkä kerran tai kaksi olen pystynyt lopettamaan työt ajoissa ja taukojenkin kanssa on niin ja näin. (Haluaisin ottaa kuvituskuvia blogiin, mutta ikinä ei ehdi!) Vaikka päivystäessä pitääkin keskittyä siihen akuuteimpaan asiaan, tulee vastaan tilanteita, joissa aikaa vain kuluu enemmän taustatietoja tarkastaessa, aiheeseen perehtyessä ja potilasta tutkiessa. Tulosyitä on laidasta laitaan, ja monet asiat tulevat päivystäessä ensimmäistä kertaa vastaan. Vasta-alkajana joutuu paljon enemmän perehtymään kirjallisuuteen ja hoito-ohjeisiin sekä tietenkin konsultoimaan. Uskon ja toivonkin, että tässä tapahtuu ajan saatossa se suurin edistyminen, tiedon ja taidon karttuminen ja kliinisen silmän kehittyminen entisestään.

 

Opettavaista päivystäminen toki on, ja luonnollisesti itsekin olen aivan erilainen päivystäjä kuin olin aikanaan ekoja kertoja (ihan kauhuissani, myönnän) päivystäessäni. Sinänsä minua ei haittaa työskentely iltaisin, viikonloppuisin tai yleisinä vapaapäivinä, mutta kun nuo tunnit tulevat perustyön päälle, kyllähän se kuormittaa varsinkin pidemmän päälle. Onneksi nykyään mietitään enemmän myös tätä puolta päivystämisestä sen sijaan, että mennään "ainahan näin on tehty"-ajatuksella. Ja kyllä, näitä asioita mietin paljon ennen lääkikseen hakemista, kun olin jo tuolloin perheellinen ja tiesin, että päivystäminen jos jokin muodostuu työelämän akilleenkantapääkseni.

 

Jatkoa varten olen ottanut asenteen, etten mieti liikaa tulevaa, vaan keskityn siihen työhön ja toimenkuvaan, mikä milloinkin on. Jokaisessa työssä ja tehtävässä on hyvät ja huonot puolensa, ja aion pohtia ongelmakohtia sitten, jos ja kun ne vastaan tulevat. Tk-lääkärin työstä ja yleislääketieteen erityiskoulutuksesta (YEK) kirjoittanen omasta näkökulmastani  jossain kohtaa enemmänkin. :) Kysymyksiä otetaan mielellään vastaan!

 

 

Joka tapauksessa neljä vapaapäivää (omalla kohdallani kolme em. syystä) tulivat tarpeeseen. Vajaita työviikkoja on onnekseni luvassa jatkossakin, onhan kohta jo vappu ja helatorstai ja koulutuspäiviäkin jokunen keväälle tulossa. Toivottavasti kevättuuli puhaltaa mennessään tämän porukan sairastelut, sillä tässä loputtomassa sairastelukierteessä alkaa olla jo tragikoomisia piirteitä. Valoa kohti, kyllä tämä tästä taas!

Alku aina hankalaa

Vaikka pidänkin uusista aluista, kuvioista ja suunnitelmista, uusien asioiden aloittamiseen kuuluu yksi, josta en niin välitä, ja se on uuden työn alku. Tämä tuskin tulee yllätyksenä vähänkään aiempaa blogiani seuranneille. Uuden(laisen) työn aloittaminen on melkein kauheinta mitä tiedän. Periaatteessa olen erittäin nopea sopeutumaan ja solahtamaan melkein paikkaan kuin paikkaan, mutta tosiasiassa työn sisältöjen, käytäntöjen ja kaiken "hiljaisen tiedon" omaksuminen vie paljon aikaa ja energiaa, ja alku menee väkisinkin vähän sumussa. 

Osittain tästä syystä en ole keikkatyön ylin ystävä, vaan olen aina pyrkinyt löytämään työpaikkoja, joissa viihdyn ja jonne voin hyvillä mielin jäädä pidemmäksikin aikaa. Erikoistumiseen kuitenkin kuuluu väistämättä monta eri työpaikkaa ja toimipistettä, sillä terveyskeskusjakson (9 kk) lisäksi on tehtävä "runkokoulutusta" omalla alallaan ja "reunapalveluita" omaan alaan liittyvillä, itseä kiinnostavilla aloilla.

Alkukankeus on vaivannut myös tätä työjaksoani, joskin selittäviä tekijöitä ovat työn sijasta pääosin aivan muut elämän osa-alueet. Olen ollut nyt tutussa tk:ssa töissä kaksi kuukautta, joista ihan yksittäisiä viikkoja siten, ettei kukaan perheestä ole sairaana. Onneksi puoliso hoitaa (ja pakkokin) suurimman osan lasten sairasteluista, sillä olen itsekin saanut kärvistellä milloin minkäkin taudin kourissa - miten niitä riittääkään!

Sairasteluiden lisäksi elämää on ollut täydentämässä väitöskirjani toisen artikkelin julkaisuprosessi, joka päättyi onnekseni yllättävän nopeasti (vajaan 3 kk aikana) hyväksyntään. Kävi siis nytkin juuri niin kuin oletin, sillä vain muutama päivä ennen töiden alkua artikkeli palautui minulle korjauspyyntöineen, jotka - jälleen onneksi! - olivat melko pieniä. Silti piti monta iltaa ja pari viikonloppua uhrata tälle prosessille ennen hyviä uutisia.

 

 

Kolmantena asiana ovat olleet opinnot, sillä olin tammikuussa aloittanut tilastotieteen peruskurssin, jonka järkevästi olin kuitenkin valinnut vain 3 op:n laajuisena. Viikko sitten oli tentti, joten siitäkin päästiin, vaikka välillä meinasi vallan uuvuttaa iltaisin kaiken muun ohessa pyöritellä tilastointiohjelmaa ja tuskailla koodien kanssa, jotka eivät millään meinanneet toimia niin kuin piti. Tuloksia odotellessa!

Kolmas artikkelini on myös aiheuttanut harmaita hiuksia, vaikkei se ole edes alkutekijöissään. Rekisteritutkimusta ohjaa nykyään toisiolaki, jonka aiheuttamat muutokset eivät ole aina selviä edes heille, jotka näiden asioiden kanssa toimivat päivittäin. Kovasti peukkuja pidän sille, että syksyllä pääsisin aineistoni kimppuun, mutten tiedä ollenkaan, toteutuuko se (todennäköisesti ei, sanoo pessimisti minussa) vai jäänkö jälleen aikataulustani.

Ja sitten ehkä suurin, tulevaa elämäämme ja etenkin sen laatua toivottavasti suuresti parempaan muuttava tekijä: oman kodin etsintä ja lopulta sen löytäminen! Vuosia elin aivan tyytyväisenä kulloisissakin puitteissa, mutta kun talokuume iskee, se on menoa. Ei ollut suunniteltua ei, mutta vielä tänä keväänä muutamme jälleen, tällä kertaa omakotitaloon.

 

Paljon on ollut monenlaista tässä alkuvuodessa, ihan hengästyttää ajatellakin. Siispä toivon, että elämä tästä rauhoittuisi omiin uomiinsa, vaikken todellakaan usko, että niin käy! Joka tapauksessa tämä blogi toimikoon henkireikänäni nykyelämäni pyörteissä. (Ruuhkavuodet ovat kohdallani mitä totisinta totta.) Myös tasapainoa olen edelleen hakemassa omien vaatimusten, vastuiden ja kaikkien elämäni osa-alueiden välillä.

Mukavaa huhtikuun alkua!