Toiveita vuodelle 2024

Hyvää alkanutta vuotta 2024! ❤ Uudenvuodenlupauksia en harrasta enkä edelleenkään aio muuttua muuksi kuin olen, mutta syksyn ohella vuodenvaihde on minulle tärkeä ajankohta omien tavoitteideni ja toiveideni määrittelyyn sekä tarvittaessa kurssin oikaisuun. Osan toiveistani julkistan nyt täälläkin, mutta tietysti henkilökohtaisimmat toiveeni jätän ainoastaan omaan tietooni. Koska blogi kertoo suurimmalta osin opiskelusta ja työstä, toiveeni luonnollisesti keskittyvät niihin, mutta mukaan mahtuu toiveita elämän muiltakin osa-alueilta.

 

      Täten toivon, että vuonna 2024

 

• saisin väitöskirjani esitarkastukseen saakka
• suoriutuisin erikoistumisen koejaksosta kunnialla
• kasvaisin ammatillisesti yhä enemmän, mutta kohtuullisella hinnalla
• oma alani osoittautuisi minulle oikeasti omaksi
• terveysmurheeni pysyisivät kurissa
• ehtisin enemmän päivittää tätä blogia
• saisin ja saisimme elää mahdollisimman hyvää, tasaista ja tylsääkin arkea
• pääsisin taas paremmin kiinni säännöllisen liikunnan rytmiin
• syksyllä istuttamani kukkaset kukkisivat
• olisi paljon mukavia hetkiä yksin, perheen ja ystävien kanssa
• elämä kohtelisi meitä kaikkia hyvin 

 

 

En pistäisi pahakseni, vaikka alkanut vuosi olisi muutosten ja vaiheiden osalta hiukan maltillisempi kuin edellinen. Lienen monia kertoja aiemminkin toivonut vastaavaa, vaikka luonteenlaatuuni taitaa kuulua se, että jos elämä ei järjestä menoa ja meininkiä tarpeeksi, teen sen itse. Mutta toivotaan vaikka sopivasti työn- ja elämäntäyteistä vuotta, jotten aivan pääse tylsistymään! Haasteita ihan varmasti riittää niin työn kuin muunkin elämän saralla, mutta todella toivon, että ne pysyvät kohtuullisina tai edes siedettävinä.

 

Uusi blogini on vielä vauvaiässä, mutta pohdinnassa on ollut, miten haluaisin tätä tänä vuonna jatkaa. Saatan keksin uusia postaussarjoja tai loistokkaita ideoita tai voi (melko lailla todennäköisemmin) olla, että blogi jatkuu samanlaisena sillisalaattina kuin tähän asti. Jaan täällä siis jatkossakin aavistuksen siloiteltua ja tiukasti rajattua arkeani, mutta mikä itselleni vielä tärkeämpää, aitoja ja rehellisiä tuntemuksia liikaan paatokseen uppoamatta. 

 

 

Sinulta, lukijani, kysyn: mistä Sinä haluaisit tänä vuonna lukea? ❤

 

Vuoden viimeisiä

En ymmärrä, mihin joulukuukin hurahti, mutta tässä sitä ollaan taas, aivan uuden vuoden kynnyksellä. Tänäkin jouluna olen ottanut kaiken ilon irti ja viettänyt joulua antaumuksella tähän saakka. 

 

 

 

Mutta asiaan, nimittäin vuoden 2023 kertaukseen. Aina tuntuu, että vuosi on mennyt "tekemättä mitään", joten muistin virkistykseksi sekä omien ponnisteluideni kunnioittamiseksi listaan vuoden olennaisimmat uutiset. (Rakastan kaikenlaisia koosteita, mikäli ette huomanneet jo edellisen blogini aikaan.)

 

Vuosi 2023 alkoi vähän hankalasti, kun koko perhe sairasteli kilpaa. Kevään ja kesän myötä sairastelut onneksi vähenivät ja työkin osin helpottui. Loppuvuosi toi taas toivottua vaihtelua perustyöhöni, kun sain rauhassa keskittyä oppimaan, kirjoittamaan, jäsentelemään asioita, löytämään omaa ääntäni niin tutkijana kuin ammattilaisenakin. Myös rauhallisesta joulun(alus)ajasta olen nauttinut tänä vuonna, sillä todennäköisesti tämä on ainakin hetkeen viimeinen tutkimusjaksoni, joka ajoittuu juuri vuoden viimeisiin kuukausiin.

 

 

Tässäpä siis vuoden 2023 suurimpia muutoksia, merkityksellisimpiä hetkiä ja muuten vain mieleen jääneitä juttuja:

1. Uusi blogi eli tämä. Olin unohtanut, miten ihanaa on kirjoittaa, vaikka olen kyllä blogitauon aikanakin kirjoitellut omia muistiinpanoja ja muita tekstejä. Blogin kirjoittaminen on kuitenkin vähän erilaista juuri siksi, kun sillä on yleisöä - ainakin jokunen on löytänyt myös tämän uuden blogini pariin, tervetuloa!

2. Terveyskeskusjakson suorittaminen, joka oli ajoittain melkoista tuskien taivalta, osittain tosi mukavaa ja enimmäkseen varsin opettavaista. Jakson päätyttyä päällimmäinen tunne oli helpotus, vaikken todellakaan usko, että jatkossakaan työelämässä tällä alalla pääsen ainakaan helpommalla.

3. Uusi koti, joka ostettiin muutaman kuukauden aktiivisen etsinnän jälkeen. Muutto sattui kevään pahimpaan päivystyssumaan, ja muuton jälkeisenä päivänä päivystäessäni olin aivan poikki. Siitäkin selvittiin, eikä reilun puolen vuoden asumisen perusteella ole vielä kertaakaan tätä valintaa tarvinnut katua.

 

 

4. Toinen osatyöni julkaistiin keväällä eikä tarvinnut edes lähettää kuin yhteen ainoaan lehteen. Tohtoriopintoihin kuuluvat kurssit valmistuivat myös tämän vuoden aikana, joten tohtorintutkinto on "enää" väitöskirjasta kiinni. Elämäni ensimmäinen kongressi, jossa esittelin tutkimustani, kävin keskusteluja ja seurasin monta päivää luentoja englanniksi oli hieno kokemus, joita toivon jatkossa lisää!

5. Tutkimustyöhön saadut apurahat (joiden turvin tälläkin hetkellä työskentelen) antavat joka kerta motivaatiota ja uskoa omaan työhön. Toki kielteiset päätökset kirveltävät, mutta kerta kerralta lyhyemmän aikaa.

6. Matkat ja retket perheen kanssa ja yksin lähelle ja kauemmas jäivät myös mukavina muistoina mieleen. Irtautuminen kotiympäristöstä on ajoittain vähintäänkin virkistävää ja ajoittain välttämätöntä, jotta pystyn ravistelemaan urautuneita arkirutiineja ja saamaan uutta näkökulmaa uusia kokemuksia unohtamatta.

7. Terveysmurheita on riittänyt koko vuodelle. Milloin olen ravannut tutkimuksissa, milloin hoidossa. Vuosien vaivojen jälkeen sain tänä vuonna jälleen yhden pitkäaikaissairauden diagnoosin monien muiden jatkoksi. Onneksi kyse ei ole mistään vakavasta, vaikka elämänlaatua kyseinen sairaus kieltämättä heikentääkin.

 

 

8. Suurimpina oivalluksinani koko vuodelta on jäänyt mieleen etenkin esiintymiseen liittyvien kurssien palautteet, joiden avulla viimein ymmärsin olevani juuri hyvä tällaisena kuin olen. Vaikka kurssit käsittelivätkin esiintymistä, sain paljon positiivisia huomioita läsnäolostani ja persoonallisuudestani. Nuo kommentit kantavat minua vielä pitkään samoin kuin vuoden varrella potilailtani saamat kiitokset.

9. Saavutuksista yhtenä mainittakoon, että tänä vuonna juoksin (siis lenkkejä) ensimmäistä kertaa yli 10 vuoteen. Aloitin syksyllä tavoitteenani 5 kilometrin lenkki, ja tämä tavoite täyttyi eräänä syystalven päivänä. Tuli tosi hyvä mieli, sillä minulle juokseminen ei todellakaan ole itsestäänselvyys.

10. Merkityksellisimpiä hetkiä tänä vuonna ovat ehkä kuitenkin olleet ne pienet, arjen lomassa vastaan tulevat ohikiitävät onnen muruset: kasvun ihmeen seuraaminen, puhdas ilo, uuden oppimisen riemu, pakahduttava onnen tunne, yhteinen nauru. Näitä hetkiä toivon lisää ensi vuodelle!

 

  

Vuoden 2023 alussa olin huolissani monista asioista: siitä, miten vuosi menee, miten työssä sujuu, miten jaksan, sopeutuvatko lapset muutoksiin. Jälleen kerran olen saanut todeta, että asiat ovat menneet paljon paremmin kuin ikinä uskalsin toivoakaan. Ensi vuonna odottavat uudet jännittävät kuviot, joita en melkein edes uskalla ajatella. Yritän silti muistaa, että harvoin tilanteet ovat niin kamalia kuin etukäteen kuvittelee. Ja vaikka olisivatkin, minä selviän siitäkin tavalla tai toisella.

 

 

 

Oikein hyvää vuodenvaihdetta! Mitä sinulle jäi tästä vuodesta mieleen?

 

Marraskuun parhaat ja pahimmat

Marraskuu on ihan kohta ohi. Sadetta, harmautta ja loskaa on ollut aivan riittämiin, mutta loppukuusta on saatu nauttia maisemaa kaunistavasta lumipeitteestä. Syysflunssa ja toinenkin käväisi tässä kuussa kiertäen koko porukan. Tutkimustyö on takunnut niin itsestäni kuin monesta muusta riippuvista syistä. Jotta blogiin tulisi kirjattua autenttista materiaalia tästäkin elämänvaiheesta, tässäpä teille marraskuunharmaita tunnelmia kaikkine sävyineen. Kuvat tosin ovat lokakuun syyslomamatkalta, mutta kuvaavat hyvin juuri marraskuuta. Vähän turhan tuttu on ollut tässä kuussa tunne siitä, että tulevaisuus on jossain sumun peitossa ja päivät yksi kerrallaan haipuvat olemattomiin.

 

Vuoron perään parhaita ja pahimpia (jotta tasapaino säilyy)!

+ Tässä kuussa aloitin uuden kurssin nimeltään Conference English, jonka tavoitteena on oppia esiintymään konferensseissa, mutta pohjimmiltaan tavoitteet ovat aika paljon syvemmällä. Tähän mennessä kurssilla on mm. pohdittu omia tutkimukseen liittyviä arvoja ja omaa persoonallisuutta sekä pidetty pari lyhyttä puheenvuoroa omasta tutkimuksesta. Kurssi jatkuu aina joulukuulle saakka ja loppuhuipennuksena on 20 minuutin esitys - itselläni jo ensi viikolla, hui! Hyppäsin tälle(kin) kurssille vähän myöhässä mukaan, koska erinäisistä syistä johtuen syksyn ilmoittautumisajat menivät ohi kokonaan ja jouduin jälkijunassa kyselemään, vieläkö mahtuisin mukaan. Asiat ovat kuitenkin järjestyneet mallikkaasti, joten tämä menee parhaisiin.

- Nyt on meneillään aika monta kurssia, joten (oma syyni, että) aikaa tai energiaa ei ole jäänyt yhteenvedolle niin paljon kuin olisi pitänyt. Paljon olen kirjallisuutta haalinut, viitteidenhallintajärjestelmä Zoterossa on nimikkeitä lähemmäs 900, mutta todennäköisesti vain murto-osaa lopulta hyödynnän. Puolensa tietysti tässäkin, sillä tauko lisää kummasti motivaatiota, ja toisinaan tauon aikana jokin ajatus saattaa loksahtaa kohdalleen.

 

 

+ Oma tutkija-/asiantuntijaidentiteettini on pikku hiljaa eri harjoitteiden, kurssien ja tutkimustyön myötä vahvistumassa, mikä on mukava huomata. Edelleen on ihan kauhean vaikeaa olla esillä, mutta oma innostus aiheestani voittaa esiintymispelon. Englanniksi esiintyminen on ollut pahin pelkoni väitöskirjatutkijuuteen liittyen, joten ensimmäisenä mainittu kurssi tulee todella tarpeeseen. Olikin hienoa, ettei oman esitykseni jälkeen kukaan tarttunut siihen, että olisin näyttänyt kovin jännittyneeltä. (En ole koskaan oikein ymmärtänyt, mikä on sen pointti, että oikein osoitetaan, jos joku jännittää. Ikään kuin sen tiedostaminen, että oma jännitys näkyy selkeästi myös ulospäin, helpottaisi jotenkin tulevia esiintymistilanteita.)

 

- Ylimääräisiä juoksevia asioita, neuvolakäyntejä, kaikkea sälää on mahtunut myös tähän marraskuuhun. Tutkimuskäyntejä ja muuta terveyteen liittyvää on myös pitänyt ahtaa kalenteriin. Päiväsaikaan tapahtuvat käynnit rikkovat päivärytmin ja tuntuu, ettei saa mitään aikaiseksi ennen käyntiä eikä sen jälkeen. Onneksi näyttäisi nyt pahin suma rauhoittuneen!

 

 

+  Marraskuun onnistumisena mainittakoon, että sain puolison neulepaidan viimein valmiiksi. Hän on vuosikausia odottanut, että saisin sellaisen aikaiseksi, joten vihdoin ja viimein, ja sopivasti isänpäiväksi se valmistui! Pahinta minulle ei suinkaan ole itse työ, vaan viimeistely ja langanpätkien päättely, joita olen inhonnut alusta asti. Taustoituksena käsitöihin liittyen koululaisen tuskaillessa oman virkkuutyönsä kanssa pystyin täysin samaistumaan hänen tunnelmiinsa. Kerroin omista kouluaikaisista kokemuksistani siitä, etten "vain osaa" tehdä käsitöitä ja kysyin edellämainittua neuletta näyttäen, uskoisiko hän, että joskus ajattelin noin. Rennommalla otteella alkoi virkkaaminen sujua ja pieni hymykin hiipi vaivihkaa suupieleen.

 

- Väsymys, ihan tolkuton sellainen, on leimannut viime viikkoja. Välillä on ollut työn ja tuskan takana päästä aamuisin ulos sängystä ja hoitaa edes pakolliset asiat. Pari tutkimuskäyntiä on ollut ohjelmassa erilaisten vaivojen tiimoilta, mikä sekin tuntuu todella väsyttävältä, vaikka hyvä onkin, että tutkitaan. 

 

 

 

+ Pikku hiljaa olen lisäillyt kausivaloja sisälle ja ulos, ja ai että ne ovat kauniita! (Naapurit saattavat olla toista mieltä, mutta ei se mitään.) Aamuisin kirkasvalolamppu pelastaa pahimmalta, ja on suorastaan etuoikeutettua pystyä ulkoilemaan arkisinkin edes pienesti päivänvalossa.

+ Marraskuuta ja vähän takkuista elämän jaksoa on piristänyt ajatus lähestyvästä joulusta - miten se onkin taas niin lähellä! Lisäksi ensi vuoden tutkimusjaksolle sain kuin sainkin rahoituksen, joten nyt on yksi stressinaihe vähemmän ainakin hetkellisesti. Nyt keskityn (kuinka monta kertaa olenkaan tämän kirjoittanut, varmaan aika monta) nauttimaan tästä eri tavalla kuormittavasta mutta selkeästi perustyötäni rennommasta ajanjaksosta ja lataamaan akkujani. Ensi vuodesta tulee rankka, tiedän sen jo etukäteen.

Hiljaiselosta huolimatta täällä siis kaikki hyvin ja näillä tunnelmin eteenpäin. Tsemppiä arkeen teillekin!

Tk-jakson viimeiset

Moi taas pitkästä aikaa! Lopetin työt tk:ssa kuukausi sitten ja ilokseni sain terveyskeskusjakson jo hyväksytettyä. Nyt on virallisesti ainakin 9 kk erikoistumisesta takana. Terveyskeskusjakso ansaitsee kuitenkin perustietojen lisäksi vähän tilastoja ja vielä lopullisen tilinpäätöksen, jotta voin jättää tämän aiheen taakseni myös blogin puolella. Tässä siis tk-jakson viimeisiä pohdintoja, olkaa hyvät:

 

 

Lienen monia, monia kertoja maininneeni, etten erityisemmin odottanut terveyskeskustyötä. Aikanaan sairaanhoitajanakin pysyin kaukana terveyskeskuksista, eikä minulla siis ollut mitään kokemusta vastaanottotyöstä ennen viime toukokuuta, jolloin vs. terveyskeskuslääkärinä aloitin. Olin aina pitänyt itseäni enemmän osastotyön ystävänä, sillä ajattelin, ettei vastaanottotyö kaikessa yksinäisyydessään mitenkään voisi sopia minulle. Vaan kuinka kävi - muuttuiko mielipide?

Etukäteisodotukseni vastaanottotyöstä eivät olleet kovin ruusuisia. Vaikka tavallaan odotinkin sitä, että saan ihan itse ja vapaasti tehdä työtä haluamallani tavalla, tk-työn yksinäisyys huoletti. Jo etukäteen tiesin, ettei kollegan konsultoiminen voi tapahtua siinä sivussa, kuten osastotyössä samassa kansliassa työskennellessä, vaan vaatii aina kollegan omaan kuplaan tunkeutumisen eli proosallisemmin useimmiten tämän työnteon häiritsemisen. Ainakin itselläni tämä nosti konsultaatiokynnystä, mikä toisaalta on hyvä asia, mutta toisaalta ei. 

Etukäteen ajattelin tai oikeastaan huolehdin, kuinka paljon asioita tuleekaan tk-työssä ensimmäistä kertaa vastaan. (Paljon ja vielä enemmän, kuuluu vastaus.) Se, että itselleni uusia toimenpiteitä, oireita ja vaivoja on aivan laidasta laitaan, ei kuulostanut kovin mukavalta. Vaikkei perusoletuksena olekaan, että tietäisin kaikesta kaiken, tk-maailman hahmottaminen on alkuun vaikeaa kenelle tahansa. Kliininen työkin on alkuun luonnollisesti hakusessa, ja lisähaastetta tuovat alati muuttuvat käytännöt ja ohjeet. Toki hyvällä perehdytyksellä tätä vaatimusten ja osaamisen välistä kuilua pystyy edes hieman kaventamaan.

 

 

 

Sitten omaan todellisuuteeni ja tilastoja tähän väliin. Tk-jaksoni sisälsi monenlaista:

 

• 12 kuukautta samassa toimipisteessä kahdessa jaksossa
• 22 päivää lastenneuvolassa
• 21 päivää kouluterveydenhuollossa
• 17 ilta- tai viikonloppupäivystystä
• 10 koulutuspäivää
• 2 toimenpidepäivää
• lukematon määrä ajanvaraus- ja akuuttivastaanottoja
  
• 20+ sairauspoissaoloa joko oman tai lapsen sairauden vuoksi
• xxx määrä hoidettuja potilaita, soittoja, konsultaatioita
• aikamoisen monta päivystys- ja muuta lähetettä jatkotutkimuksiin, lausunnoista puhumattakaan
• paljon innostusta, uutta oppia, rutinoitumista, "hei minähän tiedän tämän"-fiiliksiä
• runsaasti epävarmuuden, riittämättömyyden ja ahdistuneisuudenkin kokemuksia, tosin onneksi lähinnä pieninä hetkinä

 

Oliko terveyskeskustyö lopulta yhtä vaikeaa kuin ajattelin? Vastaus on kyllä ja ei. Välillä huvitti ajatus siitä, että taisin jännittää vastaanottoja vähintään yhtä paljon kuin potilaat stressaavat lääkärikäyntiä. Alkuun yksinkertaisetkin asiat ja päätökset olivat vaikeita, ja niitä piti pohtia juurta jaksaen. Sittemmin tietyistä asioista tuli rutiinia, eikä suurta osaa päätöksistä enää tarvinnut yhtä antaumuksella mietiskellä. Toki kokemuksen edetessä myös vastaan tulevat asiat vaikeutuvat, sillä kokemattomammille lääkäreille luonnollisesti pyritään ohjaamaan selkeämpiä tapauksia. 

 

  

 

Konsultaatiokynnykseni pyrin tietoisesti pitämään hyvin matalana, vaikka totta kai yritin itse ensin selvittää kysymykseeni vastauksen. Onneksi konsultaatiopuhelut paria yksittäistapausta lukuunottamatta sujuivat hyvin ja sain ystävällisen vastauksen kysymykseeni. Kiireisessä tk-työssä tulee herkästi olo, että asioiden pitäisi sujua ensisijaisesti nopeasti, ei välttämättä niinkään täydellisen huolellisesti. Itselleni tämä on ollut vaikeaa, mutta työnteon nopeutuessa pystyin löytämään edes jonkinlaisen tasapainon sen suhteen, että lopulta koin tekeväni hyvää työtä kohtuullisessa ajassa. Opin nauttimaan myös työn itsenäisyydestä ainakin jollain tasolla.

 

Suurimpana yllätyksenä terveyskeskusjaksolla oli lopulta se, miten vähän koin suoranaista "kädettömyyttä" tai tilanteita, joissa en yhtään tietäisi, mitä sanoa tai miten edetä. Ajan myötä tämä on toki kehittynyt, sillä alku aina hankalaa joka suhteessa. Aiemmin erikoissairaanhoidossa työskennelleenä oli etenkin alussa vaikeaa hyväksyä, etten käytössä olevien tutkimusmenetelmien puitteissa voinut aina tietää, mikä oikeasti on vaivana missäkin tilanteessa. Seuranta onkin yksi parhaista tk-lääkärin työkaluista.

 

 

 

Erikoistuminen tarkoittaa myös tietyistä asioista luopumista. Nämä työn osa-alueet jäävät tk-jakson päätyttyä ainakin hetkellisesti taakse:

• muiden kuin oman alani tai siihen läheisesti liittyvien alojen potilaiden tutkiminen ja hoito (näitä ovat etenkin kirurgiset, gynekologiset, KNK- ja lapsipotilaat)
• rutiiniluonteiset ajokorttitarkastukset
  
• pienet toimenpiteet, kuten luomenpoistot, nivelinjektiot ja monet muut
• tietyt lausunnot ja työkykyarviot (muuhun kuin omaan alaani liittyvissä asioissa)
• 15 minuutin vastaanottoajat (ja etenkin se, että näihin aikoihin on ahdettu aika monta asiaa) 
• tk-päivystys eli päivystyspotilaat erittäin laajalla skaalalla kaikilta mahdollisilta aloilta ja usein ilman kummoisia esitietoja
  
• oma työhuone

 

Esimerkiksi kouluterveydenhuollossa tai neuvolassa toimiminen ovat asioita, joita hyvinkin saatan myöhemmin urallani kaivata, vaikka nyt tuntuukin hyvältä oman alavalintani suhteen. Olen aina tullut hyvin juttuun lasten kanssa ja aikanaan työnteon aloittanut lastenhoidosta, joten se osa-alue työstä oli minulle varsin luontevaa ja vaivatontakin. Lisäksi oman erityispiirteensä työhön tuo ennaltaehkäisyn näkökulma, minkä soisi useamminkin olevan esillä myös muualla terveydenhuollossa. Päivystämistä en enää kauhistele ihan niin paljoa kuin aiemmin, vaikkei se edelleenkään lempityönkuvaani kuulu. Tk-tason päivystys tietenkin on aivan eri asia kuin esh-puolella, joten uuden oppimista on luvassa jatkossakin!

 

Viimeisestä työpäivästäni on nyt kuukausi aikaa, enkä rehellisyyden nimissä ole kaivannut entistä työnkuvaani lainkaan. Kaikessa vaihtelevuudessaan tk-työ oli itselleni hyvin opettavainen kokemus, ja onkin hyvä, että se on pakollinen osa erikoistumista. Saattaa hyvinkin olla, että olisin kyseisen työnkuvan skipannut kokonaan, ellei siellä olisi "pakko" olla. Ajan kuluessa ja etenkin eri tehtäviin siirtyessä saatan muistella joitakin taakse jääneitä asioita lämmöllä, mutta tällä hetkellä päällimmäisenä on ilo tutkimustyöstä ja mahdollisuudesta siihen. Omien kokemusteni pohjalta sanoisin kuitenkin, ettei tk-työtä tarvitse pelätä, sillä siihen kasvaa, kuten kaikkeen muuhunkin työhön.

 

Erikoistuminen II: Terveyskeskusjakso

Monelle blogin lukijalle lienee ainakin pääpiirteittäin selvillä, millaisista palasista erikoistuminen koostuu, mutta asiaan vihkimättömämmille kertaan vielä perusasiat etenkin terveyskeskusjakson osalta. (Erikoistuminen-postaussarjan ensimmäisessä osassa käsiteltiin hakuprosessia.) Jokaisen erikoistuvan lääkärin alasta riippumatta on tehtävä vähintään 9 kk mittainen jakso terveyskeskuksessa, jonka tulee olla yliopiston hyväksymä koulutusterveyskeskus. Jaksolle on omat standardinsa: työn tulee olla riittävän monipuolista ja muutenkin tiettyjen kriteerien, esimerkiksi ohjauksen sekä teoriakoulutuksen tulee toteutua riittävässä laajuudessa. Vaikka sanotaankin, ettei lääkärien ole pakko työskennellä terveyskeskuksessa, se on erikoistumisen pakollinen osa.

 

  

Koejaksoni olen tosiaan suunnitellut vasta ensi vuodelle, sillä halusin tehdä terveyskeskusjakson ensin. Niin moni oman alani kollega on sanonut, että "tee tk ensin", että pakko siinä olla jotain perää! Tietysti olisi voinut olla helpompaa opetella ensin vaikkapa sairaalalääkärinä uutta ammattia ja kaikkea sitä, mitä ei lääkisaikana oppinut ja mennä vasta sitten terveyskeskusjaksolle laajojen kokonaisuuksien pariin, mutta moni kyllä jatkaa suoraan opinnoista terveyskeskustyöhön.

Itselleni tuli terveyskeskustyötä kokonaisuudessaan vuoden verran: aloitin kandina viime vuoden toukokuussa, ja neljän kuukauden aikana ehdin kaksi kuukautta työskennellä valmiina lääkärinä. Loppuvuoden pidin tutkimusvapaata, minkä aikana tein toisen osatyöni alusta loppuun. Tämän vuoden helmikuussa aloitin taas terveyskeskustyön tavoitteenani saada loput 9 kuukauden jaksosta suoritettua. Koska elämäni on välillä melkoista tuulimyllyjä vastaan taistelua eivätkä koulutusjaksojen kertymät salli kovin mittavia poissaoloja, otin varalta yhden lisäkuukauden joukon jatkoksi. Äskettäin päättynyt - ja erittäin todennäköisesti viimeinen - työjaksoni terveyskeskuksessa olikin nyt kahdeksan kuukauden mittainen.

 

Terveyskeskustyö on työnä vaihtelevaa päivästä ja tehtävästä riippuen. Oma alani on ihan jossain muualla kuin yleislääketieteessä, eikä tk-työ ole saanut mieltäni muuttumaan, mutta joitakin mukavia piirteitä tk-työhön liittyy. Yksi niistä on hoidon jatkuvuus: on kieltämättä mukavaa ja opettavaista seurata, miten "omille" potilaille teettämäni tutkimukset tai aloittamani hoidot etenevät ja vaikuttavat. Samojen potilaiden kanssa työskentely lisää sekä lääkärin että potilaan tyytyväisyyttä, kun kummankaan ei aina tarvitse aloittaa alusta, vaan voidaan yhdessä jatkaa siitä, mihin edellisellä kerralla jäätiin. Lähimainkaan aina tällainen jatkuvuus ei ikävä kyllä toteudu, vaan usein potilaat jaetaan eri lääkäreille sen mukaan, kenellä sattuu olemaan aikoja vapaana. Sydäntä toki lämmitti joka kerta, kun potilas kysyi, tuleeko soitto-/vastaanottoaika juuri minulle, ja usein pyrin asian näin järjestämään.

Ne, jotka lukivat aiempaa blogiani, muistanevat, miten vähän pidin naistentautien ja synnytysten kurssista. En muista, kuinka suoraan tästä kirjoitin silloin, mutta gynekologia oli silloin ja on edelleen minulle lääkiksen ikävin kurssi - tai ehkä joku preklinikan nippelitietokurssi on samalla viivalla, mutta jos kliinisistä opinnoista puhutaan. Siksipä olikin varsin kummallista huomata, miten mielelläni tk-työssä tutkin ja hoidin tämän alan potilaita. Se oli ehkä suurin yllätys itselleni. (Toisaalta sain kurssin opettajilta hyvää palautetta tekniikastani ja osaamisestani, joten se ehkä selittää osaltaan.) Toisena yllätyksenä tuli se, etten lainkaan mielelläni hoitanut oman (toivottavasti) tulevan alani potilaita tk:ssa, vaikka luulisi asian olevan päinvastoin.

 

Terveyskeskustyössä itseäni kuitenkin ehkä eniten haastoi se, että osaamiskenttä on niin laaja, ja vähintään viikoittain tuli vastaan asioita, joihin en ollut koskaan aiemmin törmännyt. Olisi kieltämättä ollut ihanaa oppia ja osata tuota työtä niin hyvin, ettei joka viikko tai päivä olisi tarvinnut pohdiskella, mistä ihmeestä mahtaa olla kyse ja mitä kautta potilasta voisi parhaiten auttaa. Tosin taidan olla kroonisesti ihminen, josta olisi kivaa ja ihanaa osata hienosti vaikka mitä, mutta sehän ei ikävä kyllä ole jokaisen asian kohdalla mahdollista.

Aikapaine on yksi asia, josta ei voi olla mainitsematta, kun tk-työstä puhutaan. Kun yhdelle potilaalle oli varattu vain pieni siivu aikaa, piti olla tarkkana, ettei käy niin, että työt kasaantuvat iltapäivälle ja päivät sitä myöten venyvät. Pahinta oli se, kun lyhyellä ajalla tuli - usein yllättäen - esiin monta asiaa, jotka oli pakko tutkia ja hoitaa. Se johti väistämättä myöhästymiseen ja riittämättömyyden ja hallinnan menetyksen tunteeseen, joiden kanssa ei ollut kovin mieltäylentävää työskennellä. Onneksi oli niitä toisenlaisiakin päiviä: kun asiat vain soljuivat, tuntui, että tiedän ja osaan edes jotakin ja työnteko oli kevyttä ja mukavaa. Aaltoliikettähän tämä jakso oli alusta loppuun saakka, mutta selvää on se, että joka päivä opin jotakin, suurta tai pientä - vähintäänkin luottamaan itseeni ja päätöksiini pieni askel kerrallaan.

Koulutukset toivat mukavaa vaihtelua perustyöhön. Toimipaikan ulkopuolisia koulutuksia suositellaan olevan YEK- tai erikoistumisvaiheessa 10 päivää vuodessa. Työnantajan kustantamia koulutuksia itselleni tuli vain kaksi, sillä kongressin osallistumismaksun sain muuta kautta järjestymään. Yhteen koulutukseen myös osallistuin omakustanteisesti, ja se olikin aivan mahtava koulutus (aiheena kipu), joten ei edes harmittanut. Teoriakoulutus on itselleni jo arvo sinänsä, ja mielelläni koulutuksiin osallistunkin.

 

 

 

Tk-jaksolla keskityin oppimaan kaikkea sitä, mitä on mahdollista perusterveydenhuollossa oppia sekä tietenkin nauttimaan etenkin niistä asioista, joita en enää oman alani töissä myöhemmin tee - olettaen siis, että koejakson jälkeenkin minut hyväksytään ko. alalle erikoistumaan. Paljon sain oppia, jota todella jatkossa tarvitsen, mutta vielä enemmän sellaista, jolla todellakaan en jatkossa työssäni tee oikeastaan mitään. Yhtä kaikki arvokasta oppia tämä vuosi on ollut täynnä. Menee hetki, ennen kuin ymmärrän, että tk-jakso ja vähän enemmänkin on oikeasti takana. Eniten jäänee ikävä sitä kokonaisvaltaista otetta, jolla työtä terveyskeskuksissa tehdään, vaikka käytäntö ei aina ideaalitilannetta vastaakaan. Joka tapauksessa nyt jatkan hyvillä mielin tutkimustyöni parissa ja sen jälkeen suuntaan erikoissairaanhoitoon.