Kesäkuulumisia

Lyhykäinen kesälomani päättyi aivan liian aikaisin. Paljon oli tekemistä ennen lomaa, ja ihan tappiin asti piti tehdä töitä täysillä, mikä ei tokikaan helpottanut lomalle laskeutumista. Aiemmista vuosista poiketen pääsin kuitenkin varsin mainiosti irti työstressistä enkä oikeastaan yhtään miettinyt työjuttuja juhannusaaton päivystysvuoron jälkeen.

 

Loma vierähti ensin lasten kanssa keskenään ja toisen viikon koko perheellä. Ekalla lomaviikolla reissasimme pitkin Kuopiota, kun yhtenä päivänä piti käydä esikoisen kanssa kouluterkkarilla lasten entisellä koululla ja toisena kävimme kuopuksen kanssa tutustumassa uuteen päiväkotiin, jonne hän siirtyy tämän kuun lopussa. Koko porukalla olemme käyneet lyhyillä matkoilla, ja yhteisen lomaviikon aikana puuhastelimme kotosalla. Yhden lapsukaisen kanssa kävimme "palkintoreissulla" keskustassa kahvilassa nautiskelemassa kesäillasta.

Lomani bucket list oli lähinnä tyyliä 1) lue riippumatossa (check), 2) pidä työasiat poissa mielestä (check) ja 3) tee lasten kanssa asioita, joita he toivovat (check). Itselleni herkästi paineita asettavana pitää olla tarkkana, ettei lataa lomalle liikaa vaatimuksia tai toiveita, ettei mene sekin suorittamiseksi. Puuhaa kuitenkin on riittänyt lomallakin, eikä neljän lapsen kanssa lomaillessa varsinaisesti pääse laakereillaan lepäämään. Koti- ja pihatyöt ovat kuitenkin mukavaa vaihtelua normaaliin arkeen ja työhön. Kerkesimme myös telttailemaan koko porukalla sekä vastaanottamaan ja majoittamaankin vieraita. Parasta taisi kuitenkin olla aikatauluttomuus, kiireettömyys, ihan vain oleminen.

 

Töihin palasin 1,5 viikkoa sitten. Viime viikko oli ihan järkyttävän raskas - johtuneeko oikeasti palauttavasta lomasta vai siitä, että se oli liian lyhyt. Muu perhe kävi viime viikolla vielä mummolareissulla ja Tykkimäellä puolison loman jatkuessa. Kovin kevyt ei lomaltapaluuni ollut, sillä tänään oli 9. työpäivä 10 päivän sisään, ja tätä viikkoa vielä pari päivää jäljellä.

Nyt on edessä pari kuuden päivän työviikkoa päivystyksistä johtuen. Heinäkuun puoliväli on kuitenkin ylitetty, ja uskoinpa sitä tai en, tämäkin työjakso kaartaa hitaasti kohti päätöstään. Kohta suunnitellaan syyskuun listoja eli minulle viimeisiä työpäiviä, mikä on aika hurjaa. Myönnettävä on, että ajatukset alkavat vähitellen siirtyä jo syksyä ja uusia haasteita kohti, vaikka vielä kuukausia saankin nykyistä työtäni jatkaa. Onneksi kohta on viikonloppu, tällä kertaa ihan ilman päivystyksiä. :)

 

 

 Iloista loppuviikkoa!

Ensimmäinen vuosi lääkärinä

Vuosi sitten valmistuin lääkäriksi melko ristiriitaisin fiiliksin. Oli yhtä aikaa helpottavaa, jännittävää ja ahdistavaa saada viimein täysi laillistus ja lupa tehdä töitä itsenäisesti. Valmistuessa tuntui, että opinnot ja etenkin oppiminen jäivät aivan kesken, enkä kokenut missään määrin olevani "valmis". Kyseinen tunne oli hyvin tuttu jo aiemmin sairaanhoitajaksi valmistuessani, eikä se tullut yllätyksenä. Valmistumisen olen molemmilla kerroilla kokenut luvaksi alkaa itsenäisesti harjoitella ja opetella uutta ammattia, enkä ole asettanut itselleni paineita siitä, mitä kaikkea "pitäisi jo osata" - sen sijaan etenkin tässä uudessa ammatissani on tuntunut, että ulkopuolelta paineita on tullut senkin edestä.

 

 

Ensimmäinen vuoteni lääkärinä on sisältänyt seitsemän kuukautta terveyskeskustyötä ja siinä välissä viisi kuukautta päätoimista tutkimusta. Potilaan roolissa olen ollut enemmän kuin jaksan edes laskea ainakin neljällä eri erikoisalalla, ja onpa vuoteen mahtunut yksi keskisuuri leikkauskin toipumisineen. Olen vuoden aikana hakenut erikoistumaan ja saanut paikan sekä alkanut suorittaa YEK-jaksoa. Lisäksi olen väitöskirjaani saanut julkaistua kokonaista kaksi artikkelia ja suorittanut tohtoriopintoja. Muun elämän puolella vuosi on myös ollut varsin vauhdikas oman kodin etsintöineen ja lopulta muuttoineen. Elämäämme on myös ilmaantunut vuoden aikana kaksi ihanaa kummilasta ♥ (Tapasin hiljattain kummitätini, joka muistutti lempeästi, ettei ole kiire mihinkään... Totta sekin - tasapainoa edelleen etsimässä!)

Lempiajanjaksoni kuluneesta vuodesta on työn puolesta ehdottomasti ollut tutkimusjakso, jonka aikana sain itse organisoida tekemiseni ja sen teinkin varsin hyvin tuloksin. Itseohjautuvuus on yksi suurimmista vahvuuksistani, jota toivoisin voivani hyödyntää mahdollisimman paljon myös kliinisessä työssä. Ajoittain se onnistuu, ja asiat etenevät toivomallani tavalla, mutta välillä itsestäni riippumattomista syistä työpöytä täyttyy asioista, joihin en voi vaikuttaa mitenkään. Onneksi pääosin pystyn esimerkiksi aikatauluttamaan työpäiviäni itselleni sopiviksi, mikä sujuvoittaa työntekoa ja lisää työn hallinnan ja autonomian tunnetta. Molemmat ovat minulle hyvin tärkeitä työssä viihtymisen ja jaksamisen kannalta.

 

 

Kliininen osaaminen on luonnollisesti kehittynyt ainakin jossain määrin, ja jokseenkin tutut asiat ovat muuttuneet rutiineiksi ja itselle vieraammat edes vähän tutummiksi. Oma ammatti-identiteetti on vahvistunut vähitellen, sanoisinko jopa varkain, eikä itseni kutsuminen lääkäriksi tuota enää ongelmia. (Alkuun oli vaikeaa muistaa esitellä itsensä lääkäriksi, kun oli tottunut sairaanhoitaja-titteliin.) Ilmeisen sinut olin lääkäriyteni kanssa silloinkin, kun ensin useita potilaspuheluita soitettuani piti soittaa lapseni iltapäiväkerhoon ja aloitin puhelun vahingossa sanomalla "lääkäri T täällä... oho siis ihan X:n äitinä soitan" :D Lääkärinä taidan olla aika lähellä sellaista kuin ajattelin etukäteen olevani ja mihin myös pyrin. Kohtaamiset ovat työni suola ja tärkeimpiä osa-alueita työssäni.

Päivystäminen on koko lääkiksen ajan ollut itselleni se pahin peikko, ja taitaa olla sitä edelleenkin, joskin paaaaljon pienempi kuin ihan alussa. Vaikka päiväsaikaan tulee tehtyä ihan samanlaista päivystystyötä, iltaisin ja viikonloppuisin se on minulle muka niin eri asia. Toki virka-ajan ulkopuolella päivystykseen tulevat potilaat ovat keskimäärin sairaampia kuin päiväsaikaan omaa vastaanottoaikaansa odottavat, ja päivystysaikaan tulee tästä syystä hoidettua erilaisia asioita kuin päivisin. En taida luontaisesti olla "päivystäjätyyppiä", sillä mieluummin seuraisin, miten tilanteet etenevät ja hoidot vaikuttavat kuin hoidan vain välttämättömän ja ohjaan eteenpäin. Vaikkei minua todellakaan haittaa työskennellä virka-ajan ulkopuolella, päivystys on ainakin tässä vaiheessa uraa välttämätön paha, joskin erittäin opettavainen sellainen. Luulen, että jossain vaiheessa - kenties silloin, kun olen oman alani päivystystä päässyt enemmän tekemään - opin todella pitämään päivystämisestä, mutta siihen on vielä matkaa.

 

 

Kaikkinensa olen selvinnyt kuluneesta vuodesta paljon odotuksiani paremmin. On ollut raskaita ja vaikeita hetkiä elämän kokonaiskuorman vuoksi, mutta myös paljon onnistumisen ja edistymisen iloa, uuden oppimista ja vertaistukea. Kliinisessä potilastyössä ovat ehdottomat hyvät puolensa, joskin tutkimukseen kokopäiväisesti uppoutuminen on ollut myös varsin ihanaa. Jatkossakin näkisin, että tieteellisen ja kliinisen uran yhdistäminen olisi itselleni mieluisin vaihtoehto. Ensimmäiset, alkuun varovaiset, sittemmin hiljalleen varmistuvat askeleet uudella uralla on nyt otettu, ja ihan mielelläni jatkan tätä polkua eteenpäin. Aika näyttää, minne tieni vielä vie!

Kohta lomalla

Hieman tiivistä on ollut viime aikoina, enkä ole tännekään ehtinyt kirjoittelemaan. Työ- tai muun elämän rintamalta ei sinänsä mitään uutta, samaa arkista puurtamista kuin tähänkin saakka. Lomallejäänti aiheutti melko lailla lisää työtä ja päänvaivaa, kun kesken olevat asiat piti saada hoidettua ennen lomaa. (Sanonta "maailmaa ei tarvitse saada valmiiksi ennen juhannusta" ei pitänyt paikkaansa minulla.) Omalla kohdallani oli koko tämänkin viikon aivan normaalit työpäivät, joiden puitteissa (lisäksi) piti hoitaa kaikki rästiin jääneet asiat, palautuneet konsultaatiot, reseptit ja tutkimustulokset. Ai niin, ja lisätyönä oli tietysti tällä viikolla viimeistellä ja lähettää abstrakti tutkimuksestani erääseen konferenssiin, johon toivottavasti pääsen tutkimustani esittelemään.

 

Ilokseni sain yhden päivän pyörähtää itselleni uudessa paikassa tekemässä lastenneuvolaa, mikä on tätä nykyä vielä enemmän lempihommaani kuin aiemmin. Lapset ovat minulle varsin mukava potilasryhmä, vaikka mielelläni hoidankin kaikenikäisiä ihmisiä. Neuvolapäivä piristikin viikkoa kivasti.  Vielä pari päivää sitten tuntui, etten pääse ikinä lomalle, kun tehtävälista piteni sitä mukaa, kun sai edellisiä tehtyä. Onneksi työkaverien avulla sain loputkin työt maaliin ja jätettyä tk:n odottamaan heinäkuista paluutani.

Uudessa kodissa olemme nyt asuneet reilun kuukauden ajan. Olen nauttinut erityisesti aiempaa huomattavasti lyhyemmästä työmatkasta, jonka voin taittaa pyörällä tai välillä jopa kävellen, jos aikaa on. Omalla pihalla olevaa kukkaloistoa on saanut ihmetellä ja ihastella - aika jännittävää, kun ei yhtään tiedä, mitä kaikkea sieltä nousee! Itse kylvin auringonkukan ja muiden kesäkukkien siemeniä alapihalle, ja ilahduttavasti ainakin auringonkukkataimet ovat lähteneet hienosti kasvamaan. Vaikka joskus, vuosia vuosia sitten omalla pienellä pihallamme pyrin jos jonkinlaista kasvattamaan, en muistanutkaan, miten mukavaa on seurata tätä kasvua, luonnon muista ilmiöistä puhumattakaan. Ja hei, eipä tarvitse enää lähteä mökille hyttysparven syötäväksi - ihan oma piha riittää! :D

 

Tänään on vielä työpäivä, mutta sitten koittaa kauan odotettu loma. Seuraavien parin viikon voimalla jaksanen loppurutistuksen eli kolme kuukautta tk-työtä, ennen kuin pääsen taas paneutumaan kokopäiväisesti väitöskirjatyöhöni loppuvuodeksi. Kolmas työnikin etenee vaivihkaa taustalla, sillä pian (toivottavasti ihan tosi pian) saadaan aineistohakupyyntö tehtyä, ja sitten odotellaan lyhimmillään noin puoli vuotta ja pisimmillään en edes uskalla ajatella, kuinka pitkään. Toiveikkaana kuitenkin odottelen loppuvuotta, sillä vaikken ihan heti pääsekään kolmannen juttuni kimppuun, tarkoituksena on vähitellen alkaa kasata väitöskirjani yhteenvetoa nyt, kun suuntaviivat ja teoriapohja ovat jo suurimmilta osin selvillä.

Mutta ennen syksyä on vielä kesää ja tk-työtä jäljellä. Ja sitä ennen loma, josta en aio ottaa paineita. En todellakaan aio tehdä kaikkea rästiin jäänyttä muun elämän työtä, en suorittaa palautumista enkä kritisoida itseäni päivistä, jolloin "en saa mitään aikaan". Toivon, että loman aikana saan tavoitettua vaikka hetkellisestikin olemisen huolettomuuden ja ohi lipuvien hetkien kauneuden tämän järjettömän työn- ja elämäntäyteisen kevään jäljiltä. Mutta vaikken saisikaan, kaikki on ihan hyvin. Yksin, hiljaisuudessa, rauhassa (kunhan ensin töistä selviän) vietetystä juhannuksesta on hyvä aloittaa.

Leppoisaa juhannusta!

Erikoistuminen I: Hakuprosessi

Kouluttautumiseni ei suinkaan ole päättynyt siihen, että sain lisensiaatin paperit käteen, mikä tuskin yllättää ketään minut tuntevaa tai blogiani aiemmin lukenutta. Koskapa päädyin lopulta kirjoittelemaan myös erikoistumisestani (minkä loppuunsaattaminen ei ole suinkaan varmaa), se pitää tietenkin tehdä kunnolla postaussarjan muodossa. Todennäköisesti sarja venyy vuosien mittaiseksi, jos ja kun kirjoitan kustakin vaiheesta siinä vaiheessa, kun asia on itselleni ajankohtainen. Ja jos ja kun elämä tuo mutkia matkaan, lupaan raportoida niistäkin siinä laajuudessa kuin kulloinkin hyvältä tuntuu. Mutta lähdetään joka tapauksessa alusta: 

 

 

 

Hain erikoistumaan viime syksyn haussa eli heti kun se vain oli mahdollista, sillä erikoistumaan hakiessa pitää luonnollisesti olla valmistunut lääkäriksi. Erikoistumaan pyrkiminen, kuten myös toivottavasti tuleva erikoisalani on ollut itselleni selvä jo kauan. Ajatus lähti itämään jo yli 10 vuotta sitten sairaanhoitajaopiskelijana. Lääkisaikana pieni kiinnostus kasvoi vuosien varrella aina vain suuremmaksi, ja opiskeluaikoina tekemäni amanuenssuuri sekä työt kyseisellä alalla vahvistivat, että suunta on oikea. En ole tainnut täällä julkisesti mainita, miksi erikoislääkäriksi aionkaan, enkä tee sitä nytkään. Tuntuu mukavammalta kirjoittaa ainakin tässä vaiheessa yleisesti näistä asioista, mutta voi olla, että jossain vaiheessa se tulee väistämättä esiin alan erityispiirteiden myötä. Joku teistä lienee jo oman alani arvannutkin.

Erikoislääkärikoulutuksen hakuprosessi muuttui jokin aika sitten ja on nykyään paljon strukturoidumpi - ja varmaankin myös tasapuolisempi - kuin aiemmin. Hakuun kuului motivaatiokirjeen kirjoittaminen sekä hakemuslomakkeen täyttäminen Opintopolussa määräaikaan mennessä. Työ- ja tutkimuskokemuksesta sai hakuun alkupisteitä, joiden perusteella (jos oli kilpailua) valittiin haastatteluun kutsuttavat. Yhteensä alkupisteitä oli mahdollista saada 18, joista tutkimustaustasta korkeintaan 8 ja työkokemuksesta 10. Työkokemusta minulla ei ollut paljoakaan taustalla, mutta julkaistusta artikkelista sain kaksi alkupistettä. Omalla alallani kilpailua ei ollut, joten kaikki hakeneet pääsivät myös haastatteluun eikä alkupisteitä tarvinnut vertailla. Tarkemmin alkupisteisiin ja erikoislääkärikoulutushakuun voi perehtyä Lääketieteelliset-sivustolla, jossa on paljon hyödyllistä infoa niin lääkikseen hakevalle kuin ammatillisia jatko-opintoja harkitsevallekin.

 

Hakuprosessiin kuuluu myös haastattelu, jonka tarkoituksena on selvittää soveltuvuutta alalle. Pisteitä haastattelusta on jaossa 10, ja vähintään 4 pistettä on saatava, jotta voi saada määräaikaisen opiskeluoikeuden. Aloilla, joilla hakijoita on useampi kuin paikkoja, alku- ja haastattelupistet lasketaan yhteen ja niiden perusteella paikat jaetaan hakijoille. Aloilla, joilla syksyn haussa jää paikkoja täyttämättä, järjestetään helmikuussa täydennyshaku.

Itselläni haastattelu oli viime vuoden marraskuussa. Haastattelukutsu tuli noin kuukautta etukäteen. Haastattelu oli kokemuksena aika erilainen kuin odotin, vaikka rakenne olikin tavallaan tiedossa jo etukäteen. Olin yrittänyt valmistautua parhaani mukaan pohtimalla vastausten pääpiirteitä kysymyksiin, joita oletin haastattelussa tulevan vastaan. Omalla kohdalla haastattelu pidettiin etänä, ja jälkikäteen ajatellen olisi ehkä ollut mukavampi olla paikan päällä. Itse haastattelu eteni aika suoraviivaisesti kysymyksestä toiseen, enkä kokenut ehkä saavani parhaalla mahdollisella tavalla tuotua omia vahvuuksiani esiin. No, joka tapauksessa vaaditut pisteet täyttyivät kirkkaasti, ja sain määräaikaisen opiskeluoikeuden. Päätös tuli muutamassa viikossa haastattelun jälkeen.

 

 

Haastattelun jälkeen määräaikaisen opinto-oikeuden saatuani piti vielä uudemman kerran pohtia, onko tämä suunta varmasti se, jonne haluan edetä. Oikeasti en miettinyt muutamaa minuuttia kauempaa, mutta oli tärkeää käydä asia läpi ennen opiskelupaikan hyväksymistä. Ja klik: näin sain jälleen uuden opiskeluoikeuden! Niitä minulla on tällä hetkellä UEF:ssa eli Itä-Suomen yliopistossa neljä kappaletta, yksi valmis (LL) ja kolme keskeneräistä (LT, YEK ja erikoislääkäritutkinto). Opiskeluoikeuden saaminen oli varsin proosallinen hetki, sillä paikan saamista ei varsinaisesti tarvinnut jännittää. Toki jännitin silti. 

 

Vastaanottamani määräaikainen opiskeluoikeus kestää kaksi vuotta, joiden aikana tulee suorittaa puolivuotinen koejakso. Koejakson hyväksytysti suorittaminen taas on ehtona lopullisen opinto-oikeuden saamiselle. Itse olen suunnitellut koejaksoni ensi vuodelle, sillä halusin tehdä tk-jakson ensin. Seuraavassa osassa käsittelenkin erikoistumiskoulutukseen kuuluvaa terveyskeskuskoulutusjaksoa.

 

Kysyttävää erikoistumisesta/hakuprosessista/ammatillisesta jatkokoulutuksesta? Lukeekohan tätä joku muukin erikoistuva? :)

 

Työjakson puolivälissä

Talven vaihtuessa ensin kevääksi ja kevään kesäksi on tämänhetkinen työjaksonikin hiipinyt puoliväliin. Varmaan on täälläkin jo tullut selväksi, ettei uuden uran alku ole suinkaan ollut yhtä ruusuilla tanssia (tai tavallaan on, ihan yhtä piikkistä :D). Kaikki viimeaikaiset haasteet eivät tokikaan ole liittyneet työhön, mutta tietysti kokonaisuus on se, mikä ratkaisee. Joka tapauksessa voin viime kuukausien perusteella todeta, että "pelkkä" työssäkäynti vaikka perheen ohessakin tuntuu suorastaan luksukselta.

 

Sitten fiiliksiin: työjakson puolivälin saavuttaminen on tuntunut, no, saavutukselta. Kuten aiemmin sanottu, kevät on kaikkinensa ollut kovin kuormittava sairasteluputkineen, tutkimusjuttuineen, asuntokauppoineen ja muuttoineen päivineen, eikä työ likimainkaan aina ole ollut se suurin stressin aihe. Toki olen havainnut sen, että helpompaa on käydä töissä kuin olla sieltä poissa, sillä tietyt asiat kasaantuvat, ja rästejä joutuu puurtamaan töihin palattuaan. Tämä taas on johtanut pidempiin työpäiviin ja vähentyneeseen vapaa-aikaan, mikä ei ainakaan edistä tasapainoista elämää ja palautumista. Kuten kuvista näkee, välillä paistaa, välillä sataa ja toisinaan sataa ja paistaa yhtä aikaa!

 

Välillä olen kokenut ristiriitaa vastavalmistuneen lääkärin roolissa ollessani.  Kun on jo yhden ammatin opiskellut ja  varsin hyvin perehtynyt työelämään, sote-alaankin, sekä ehkä tärkeimpänä, tunnistaa ja tietää niin omat vahvuutensa kuin heikkoutensakin työntekijänä, tuntuu välillä hankalalta sopeutua taas ihan vasta-alkajan rooliin. Enkä todellakaan tarkoita sitä, etteikö minulla olisi valtavasti oppimista lääkäriydestä, käytännön työstä ja lääketieteestä, päinvastoin! Ennemmin koen tuskaa siitä, kun tiedän niin hyvin, etten tiedä juuri mitään. Jossain suhteessa olisi ehkä helpompaakin olla oikeasti vihreä vastavalmistunut. Temperamenttipiirteillä varmasti lienee osansa tässä, enkä usko, että likikään kaikki tunnistavat tätä "ongelmaa". Elämäntilanteenikin lienee varsin erilainen moneen muuhun vastavalmistuneeseen verrattuna, mikä on myös omiaan lisäämään ristiriitaisia tunteita.

 

Päällimmäisenä tässä kohtaa on mielessä kuitenkin se, miten valtavasti kuluneet kuukaudet ovat opettaneet. Muistan edelleen - enkä aio koskaan sitä unohtaa - sen asioiden, ongelmien ja elämäntilanteiden kirjon, joka nykyistä työtäni viime vuoden puolella aloittaessa vyöryi päälleni: kun tuntui, ettei mistään saa otetta eikä yhtään tiedä, mihin suuntaan pitäisi lähteä. Mutta yksi kerrallaan, vähitellen ja vaivihkaa, alkoi vastaan tulla tuttuja asioita ja tilanteita, joista pikku hiljaa muodostui rutiineja. Työhän helpottuu sitä mukaa, kun rutiinia alkaa tulla, ja mielestäni tk-työssä suurimpana haasteena on nimenomaan se, kun hoidettavia asioita on laidasta laitaan eikä lyhyellä jaksolla moniakaan oireita tai vaivoja ehdi tulla hoidettavaksi ehkä kertaakaan, saati useammin. Tietysti suurena opin paikkana on se, että tunnistaa oman osaamisensa ja toimivaltansa rajat. Viimeisimmäksi mainittujen suhteen itselläni ei tosin ole ollut mitään ongelmaa - ennemmin ali- kuin yliarvioin omat tietoni ja taitoni, mutta opettelua yhtä kaikki.

 

Parhaita hetkiä on ollut monenlaisia ja erilaisissa tilanteissa, mutta erityisen mukavia ovat olleet ne päivät, jotka ovat vain soljuneet ilman kummempia stressin- tai huolenaiheita ja jolloin on tuntunut, että hallitsen työni. Myös runsaat positiiviset palautteet, saadut kiitokset ja kauniit sanat lämmittävät pitkään. Olen tietoisesti valinnut oman tyylini tehdä työtä, ja joka kerta, kun se tuottaa tulosta, tunnen suurta tyytyväisyyttä ja työn iloa. Menneiden tapausten ja työpäivien jälkikäteen vatvominen on tämän lyhyehkönkin kokemuksen myötä lähes lakannut kokonaan, joskin tunnistan kyllä nopeasti kuormittuneisuuden lisääntymisen siitä, että tehdyt ja tekemättömät työasiat alkavat pyöriä mielessä.

 

Erikoistuminen on kokonaisuudessaan melkoista silppua eri aloilla ja työpaikoissa työskentelyn vuoksi. Oman leimansa tähänkin työjaksoon lyö väliaikaisuus, sillä tiedän, etten todennäköisesti enää nykyiseen työhön tai työpaikkaan palaa. Tämä tekee ajatuksista kaksijakoiset: toisaalta haluaisi kovasti jäädä ja juurtua jonnekin, toisaalta jatkaa ihan mielellään matkaa ja kokeilee erilaisia toimenkuvia ja työpaikkoja. Kovin vaihtelunhaluiseksi en voi itseäni kutsua, sillä teen koko tk-jakson yhdessä ja samassa toimipisteessä, ja tähän mennessä vain pari päivää olen käynyt työskentelemässä muualla. Aika näyttää, kuinka paljon erilaisia työpaikkoja ja -tehtäviä kertyy, mutta selvähän se, että erikoistumiseen tarvitaan monenlaista kokemusta. 

Puolet tästä työjaksosta on kuitenkin vielä jäljellä, ja toivon, että saan loppuajasta paljon irti. Vaikka välillä nykyarki tuntuu raskaalta ja nykyinen työjakso pitkältä kaikkine oheistoimineen, tiedän tasan tarkkaan, että jälkikäteen tämäkin aika jää muistoihin yhtenä hujauksena. Lyhykäinen lomani tulee kuitenkin tarpeeseen. Vielä on muutama viikko tahkottavana ennen lomaa, mutta sieltä se hiipii päivä kerrallaan. Lomaa odotellessa fiilistellään uutta arkea (ja lasten kesälomaa), puuhastellaan kotona ja puutarhassa, ja onpa tiedossa yhdet juhlatkin!

 

  

Mukavaa kesäkuun alkua sinnekin!